AAMUVIRKKUNA

Unet ottivat vaan ja loppuivat siinä viiden pintaan. Nousin siis keittämään sammiollisen kahvia, yhdessä aamukuuteen menevän tyttären kanssa. Ei tosin aamukahviseuralainen ollut kovin puheliaana... Mutta elikot olivat. Heti valmiustila palvelusten suhteen valmiina. Yöllä oli pikkupakkanen, on yhä. Kaunista valkoista lunta aavistus, aamusumu joen yllä, auringon noustessa pastellinen taivas. Piti käydä yöpaitasillaan kuvaamassa, kuuraisia käkkyröitä, siemenkotia, peilityyntä jokea ja purppuraista taivasta. Lähden kohta kauppaan, pakko hakea maitoja ja muuta akuuttia ruokaa. Meidän lakeuksilla alkaa nyt koronaluvut nousemaan, kylmää kuinka se laajenee, räjähtää kohta. Itsehän olen vetänyt maskissa työminänä jo keväästä, siviiliminänäkin jo pari kuukautta. Omalta osaltani yritän olla tekemässä osani, ettei leviä. Mutta eihän sitä tiedä missä voi altistua ja millä tavalla, kukaanhan sitä tuskin vapaaehtoisesti haluaa osakseen. Tai ainakin näin luulen. Toki saattaahan joku moisesta kiksinsäkin saada, jos altistuu tai sitten ihan sairastuu. Mutta mielelläni väistän, jos voin. Mies oli aamulla rasittunut, oli ollut kuulemma koko yön reissussa. Thaimaata, Intiaa ja louhosta. Minä ja koko lössi mukana, meikäläinen kas kummaa länkäten. Etes unessa polvi ei ole ehjä, aikamoista, voisihan unen kahtua ehjälläkin vaimolla. Tekisikö joulua vai olisiko tekemättä. Jos verhot vaihtaa punaiseen, siinäkö se? Eilen tein havukransseja, pihakuusesta, enpä uskaltanut mehtään. Jos vaikka pipareita, valmistaikinasta. Pitäisikö siivota joulua, vai sotkea oikein kunnolla, jotta olisi jouluksi mitä siivota. Joulu ei vaan nyt nappaa. Ei joulukortit, ei ruuat, ei lahjat, ei joulukirjeet, saati kulutushysteria. Mikä minuun on mennyt? Ennen on napannut, vai onko se ollut pakko, kun on aina tehnyt. Viime joulukuu oli pikkasen napakka, näytöt, valmistuminen, uudet työt. Silloin ei edes juolahtanut mieleen joulukortien näperteleminen. Jotenkin syyllisenä ulkoistin itseni, nyt mietin jatkanko samalla tavalla, sillä eihän kukaan tiedä miksi en viime vuonna postitellut, joten luulevat että se oli loppu nyt. Ja on jo valmiiksi syyllisyys moisesta, ei tarvitse uutta keksiä. Mutta en minä nyt enempää jauha, ketä kiinnostaa, ei ainakaan minua. Menen maitokauppaan. Son moro. Nautitaan luonnosta, ainakin tääälä se on kaunis.

LIEKÖ HUIJAUSTA KAIKKI

Jotenkin kaikessa tässä alkaa jo kieroutunut huumorini kukkia, ihan pakko on kieli poskessa hytkyen kirjoittaa, huijauksesta, huijauksista, sitähän kaikki. Liekö huijausta siis paljon ja kaikki tykkänään. Talvi, sekin on huijausta, muka tulee, aamuksi taas pois menee. Kalenteri huijaa, viikonpäivät huijaa. Viikonpäivätkin saattavat vaihtaa paikkaa, keskiviikko etuilee perjantaita, tiistai viivyttelee, onkin torstai. Joulukin, huijausta, muka jo ovella. Ovela se on, en ole henkisesti valmis tai jouluun kypsä. Aikarattaat raksuttelevat kauhean nopeasti, epätodellisesti. Palkkoja piti tulla, mutta huijasivat, eipä tullutkaan. Siis piti tulla jo 13. päivä, eikä etes minulle, vaan lapselle. Lupasivat maksaa 17. päivä, mutta huijasivat, eivätpä maksaneet, kuulemma maksavatkin viimeinen päivä, ellei sekin viesti ole huijausta. Harmittaa lapseni puolesta, jo nyt on huijauksien kohteena. Sitten yritin s-pankkiin, mutta ei päästänyt. Kyseli kaiken maailman kansalaisuuksista, mutta luettelosta puuttui Suomi tykkänään. Eikä sitä voinut myöskään itse kirjoittaa, joten homma jumitti siihen, ellei sitten huijaa että on Sudanista. Se olisi ollut lähimpänä. Miehen mielestä huijausta, ei saa vastata, huijausviesti varmasti. Oli mikä oli, ei se edennyt, joten ulkoistin itseni. Tänne päädyin, huijatakseniko vai huijattuna. Se jää lukijalle... Magneettikuvasssa jalkani kanssa kävin maanantaina Oulussa. Lääkäri lupasi soittaa tuloksista tiistaina tai keskiviikkona. Mutta huijasi, eipä ole soittanut, nythän lie jo torstai. Omakannasta aamulla tavasin; "mediaalimeniskin corpuksesta takasarveen ulottuva laaja-alainen, horisontaalinen, meniskin alapintaan, lähelle meniskin kärkeä aukeava repeämä". Suomensin ihan ihte, että polvikierukka on revennyt laajasti. Se tukee sitä mitä olen itsekin luullut, sillä vasen polveni kierukasta on tähystetty kahdesti. Oli mikä oli, huimasi lukea repeämästä, tajuta että on sisältä revitty. Revitty olen monellakin tavalla, mutta että vielä kuvissa näkyvästi, sydämeni ja sieluni repeytymiä ei kuvissa näy. Sydämestä olen jopa ehjäksi kuvattu, samassa pömpelissä makasin silloinkin kun kuvattiin. Oli sitä tekstiä paljon enemmänkin, mutta en kyennyt lukemaan, ällötti, suututti, huvitti ja hirvitti. Toisaalta löydöt myös helpotti, epäilin jo itsekin huijanneeni, kaikkia. Toki useat tahot ovat antaneet ymmärtää, että koko jalkavammani on silkkaa huijausta, teeskentelyä, laiskuutta, vain töiden ja kotitöiden välttelyä. Olen onnistunut huijaamaan jo kolme viikkoa, kaikkia, huijannut sinne polveen myös hölskyvää eritettä. Olenkin yllättävän lahjakas huijari. Välillä huijaan itseäni, etten olekaan rampa, kävelen muka niinkuin kuuluukin, kunnes jalka menee oma-alotteisesti alta. Menipä kerran saunassakin, meinasin lähennellä kiuasta, mutta huijasin ihteni tasapainoon. Nyt siis odotan, suunnitelmaa, mille aletaan. Sillä vaiva tuntuu vain pahenevan... Tai ehkä maailmani menee yhä suppeammaksi, mittani täyttyy ja huijaan sen olevan pahempi kuin eilen tai viime viikolla. Mutta kun ei oikein tiedä mitä uskaltaa, jos uskaltaa, ja sitten revityttää lisää kierukkaa, kun huijaa uskallukseen. Ei siis ole huijausta, että olen tylsistynyt, syvässä morkkiksessa, koen kaiken maailman sivujuonteita tästä. Mutta on monta asiaa auki, mm työvuorolistani joulukuulle, joka pitäisi tehdä. Mutta voinko tehdä, jos saikku jatkuu tai operaatio tulee. Olenko työkuntoinen? Olen saanut puheluita koska palaan töihin, kauanko aion olla saikulla? Mikä minä olen siihen vastaamaan, ei tämä omia aikeitani kysele. Jos minulta kysytään, menisin, mutta jos jalalata kysytään palaisin. Olenhan jo kertaalleen palannut, seurauksena polveni nestettä kerännyt oikein ruiskutolkulla. Huijaanko olevani tylsistynyt, oikeasti kierukasta revennyt vai karttelenko vain töitä. Toisaalta kotona se vasta työmaa onkin (olisikin), ja minä huijari en voi tästäkään selvitä, kun huijaan kivut kotonakin pintaan, hermoihin ja tietoisuuteen. Siis en minä koko aikaa ole kipeä, saattaa tuosta luulla, mutta se on kipeää sitten kun se on kipeää, osuu kohalleen ja hermon ihmisen hermoon. Mutta onko se kuinka kipeää verrattuna jatkuvaan kipuun, niin ei ole. Sehän tässä huijarisyndroomassa tympäiseekin. Nesteen imaisun myötä jatkuva hermosärky valui myös pois, olo muuttui taivaalliseksi, hetkeksi, kun kipu keskittyi vain polveen. Hermosärky nääs peitti polvikivun, kun oli niin hallitseva. Mitähän vielä huijaisin. Joulumyyjäisiin olin ilmoittautunut, kahteen eri kohteeseen, myymään huuhailuja. Ensin peruttiin ensimmäiset, sitten toiset. Nyt sitten tätä rompetta, kirjoista tuunattuja juttuja, kransseja, asetelmia yms on vähän joka paikassa. Yritän huijata perhettä, että ne myydään ennen joulua, pois pyörimästä. Mutta missä ne myydään, jos joulu on vähän paljon peruttu, tai ainakin joulumyyjäiset. Tänään olisi joutoaikaa treenata ja harrastaa vaikkapa floristiikkaa, mutta kun ei huvita, ei sitten pätkääkään. Kädet toimii, samoin pää, vaikkei uskoisikaan äkkiseltään. Polvi huijaa hatutuksen kaikille osa-alueilleni, ärsytys valtaa alaa. Tai eihän sitä tiedä kuinka kivaa olisi, jos huijaisin itseni tästä koneelta kokeilemaan muutakin kuin huijauksista raportointia. Tälle viikolle olen saanut, systerin kanssa olla ratkaisemassa kahden ihmisen ongelmaa. Liittyy työhön ja tarpeeseen. Sattumoisin avasivat ongelmansa, me nopean toiminnan joukkoina tartuimme toimeen, kaksi päivää ja homma ratkesi kummallekin osapuolelle hyvällä tavalla. Viestit tulivat juuri oikeaan aikaan ja itse sohvalla löhöten, kännykkää räpläten keksin kahdelle henkilölle ratkaisun. Hokkus pokkus oivalsin, että tämähän voisikin toimia... Olivat vähän hämillään nopeasta lumipalloefektistä, me ei niinkään systerin kanssa, näinhän me palloja yleensä pyörittelemme, ratkaisukeskeisesti. Ja tämä ei ole hujausta, itsellä on huippufiilis, että pystyimme auttamaan muita. Siitä saa hyviä kiksejä itsekin, unohtuu omat sätkyilyt ja hatutukset. Nyt huijaan itseni päivävaatteisiin, ryhdistäydyn. Lopetan asiasta jauhamisen ja odotan, että se lekuri soittaa ja ilmoittaa mille aletaan. En ole koskaan ollut hyvä puhelujen ja tutkimustulosten odottaja. Ehkä tämä jonninjoutava odottaminen nostaa syviä muistoja hirveistä odotuksista, pelosta ja jännityksestä mieleen. Olen aika vereslihalla yhä, tuoreessa muistissa, miltä tuntui odottaa lapseni tuloksia, ja kuinka hirveän monta kertaa. Ollakko syöpä vai eikö olla, sehän oli yleinen tutkimussyy. Moinen muisto-hermo-ahdistusketju aktivoitui tässä ihan pienestä ongelmasta ja viasta, verrattuna isoon asiaan. Polveni on todellakin pieni ongelma, enkä jaksa siitä tehtyä isoa ongelmaa, se hoidetaan ehjäksi ja siinä se, taas mennään. En jää moiseen rypemään, mikä saadaan hoidettua on hyvä, kun tietää ettei lääketiedekään kaikkeen pysty. Enkä moista olisi nyt halunnut kokea tai nostaa pintaan, sillä joitain asioita haluaisi jo arpeutuvan. Nyt menen huijaamaan aamupalat lautaselle ja jotain muuta kivaa vaikka.

AAMUKOOSTE

Huomenta, tänään on tiistai, vaikka naapurimme luulee olevan keskiviikko. Tai jotain siltä väliltä. Onko sillä suuremmassa mittakaavassa merkitystä? Toki kalenterin kanssa elävälle, onhan sillä merkitystä. Mutta jos kalenterilla ei ole niin väliä, niin sehän on periaatteessa sama, onko tiistai keskiviikko vai ikuinen vappu. Välillähän on jännä leijua ajattomuudessa. Toki se miksi leijuu, sehän määrittää paljon fiiliksistä. Töihin olen lähdössä. Kahviani hörpin, suuresta sinisestä kahvikupista. Tänään on siis tummantaivaansininen päivä. Pirteän kuulas pakkasaamu. Oli aika uskomattoman hieno kokemus tai elämys lauantaina, paljusta havainnoituna. Juuri tuollainen tumma taivaansininen kirkas tähtitaivas, jota vasten piirtyivät puiden silhuetit asteen verran tummempina. Sitten alkoi kuulua joutsenien trumpetit. Niitä lensi useampi joen yllä, tummansinisen tähtitaivaan alla, matalalla. Niiden vaaleus vahvoine varjoineen, äänet, olemus, kuinka ne lähenivät ja ohittivat meidät. Mieletön, jotenkin hämmentävä yölento. Kuului trumpetit, siipien äänet, ne menivät siis muutaman metrin päästä. Olivatko ne vain yölennolla, vai oliko se muutto, sitäpä en tiennyt. Toisaalta, olen useille lintuauroille huitonut viime viikkoina, että väärä suunta. Kun suuntavat minun näkemykseni mukaan aivan väärään suuntaan. Tässä lähipelloilla on ollut iso joutsenlauma, vai onko se parvi. Siinä on yksilöitä huimimmillaan varmaaan pari sataa. Sänkipellolla, kirkkaassa auringossa, valkoiset upeat ja harmaat nuoret joutsenet. Ei taho meikä pystyä kuvaamatta ohittamaan. Mutta nyt minä taidan kaiketi veivata itseni työkykyiseksi. Postasin aikaisemman fb-päivitykseni, jotta ei tarvitse uudelleen kirjoittaa. Minä olen siis nilikuttanut polveani, nilikutan yhä. Mikäpäs se vain nilikiuttaessa, mutta kun se on kipeä, kautta linjan. Varmaan alpakkatälli osui johonkin iskiashermoon, kun sätkyilee yötä päivää, kunnolla. Ja kerää yhä nestettä, eikä taivu. Aamusta koulutusta, sitten töitä, siinä töiden välissä lekuri ja ilta töitä. Paas kattoa, antaako ne jo punktioneulaa. Ties vaikka auttaisi. Yritän olla reipas, jos moista ehdottavat. Pakko saada jokin apu, sillä yölläkin sain sätkyjä usein, heröäilin joka liikahdukseen, ja minähän liikuin varmaan sen kolmekymmentä kertaa. Ei hyvä siis. Uku nuokkuu sylissäni, suukottelee kättäni aina välillä, kehrää. Kello alkaa olla puoli kahdeksan, hyvä aika herätä. Kissat on ruokittu, koirilla jo aamutirsat menossa, varpaiden päällä kuorsaa Kaino. Eilen kiersin kirpparilla, ostin uusia pelejä ja palapelejä. Niitä tarvitsen työssäni. Nyt hieman kutkuttaisi koota semmoinen sadan palan palapeli, illalla jo kokosin kaikki. Mutta parempi olla innostumatta, saan pian vain aikaiseksi hopun. Näinpä aloitan tiistaini ilman hoppua, tulkoon hyvä päivä. Sinullekin!

KAVERIN KOOTTUJA

Pitkästä aikaa ehin sen mun kaverin kanssa vaihtamaan kuulumisia. Siis sen kaverin, josta oon teillekki välillä kertonut. Eipä siinä, eikait sille kummosempia. Tai siis kertoi se yhtenä aamuna, pikkusesta rouhasusta. Oli kuulemma lähtenyt kotoa, yhtä lasta kouluun viemään, mutta oli tajunnut älykellon jääneen laturiin. No, tietäähän sen, että jos älykello ei ole ranteessa, ei voi äkkiliikkeessä ja mutkassa älytä tai muistaa kivikasaa. Näinpä siis ikäänkuun tuli koukanneeksi sen kasan päältä. Auto vaan oli keinahdellut ja kuulunut kirskuvia äännähdyksiä. Otti osumaa helemapelteihin, vähän kylkeen ja perästä lonksahti jotain irtiki. Mutta eihän sitä sen kasan päällekkään voinut jäädä, oli pakko ajaa yli, se kaveri kertoi. Tavallaan täysin ymmärrettävää. Viime viikolla kaveri laittoi itselleen turvavyön. Ja se turvavyöhän imaisee löysät napakasti sinne koteloon. No samalla se turvavyö imaisi tämän kaverin hiuksetkin, kuulemma sattui päänahkaan, kun veti hiuksia irti kotelosta. Kaveri ei ollut uskoa moista todeksi, mutta pakkohan soli uskoa, jos sama toistui vänkärinpaikalla parin päivän päästä. Taas sattui päänahkaan. Samalla reissulla tämä kaveri perruutti pitkän, kankean, teliperäkärryn vänkärinpaikalta. Hyvin onnistui. Siis kaverin kaveri oli kuskina, muttei osannut rattia pyörittää perruuttaessa. Niin nämä kaverit sitten tekivät tämän onnistuneen perruutustempun yhdessä. Sitä ei ois moni uskonut, vähän ne ihtekin hengästyivät. Sitten tämä kaveri osallistui semmoiseen kamelieläinretriittiin. Tykkäsi kovasti lajista, niin eläimistä kuin siitä retriittioperaatiosta. Kaveri haisteli mehtää, näki naavoja, tutustui ihmisiin, sekä eläimiin. Tämä kaveri ylitti ihtensä monissa kohtaa, samoin monet luonnon esteet. Oli vesiesteitä, jäkäläliukkautta, solisevia puroja, risukoita. Kaveri pomppi, ja kamelieläin ihanasti inisten perässä. Retriitti alkoi olla viimeisiä vesiesteitä vaille pompittu, kun sattui pieni kommellus. Tämä kaveri hyppäsi ja niin hyppäsi kamelieläinkin. Mutta tämän kaverin polvitaive otti vähän osumaa, siis siitä inisevästä kamelieläimestä. Tavallaan tämä kaveri jäi sen kamelieläimen alle, vähäsen vain, polvitaipeesta vain. Ei siinä tavallaan käynyt muka kuinkaan, matka jatkui ja retriitti loppui. Mutta kotimatkalla kaverin polvi turposi ja loppui tavallaan kävely. Ei kai siinä, kaveri lähti tutkittavaksi. Hoitaja ei ymmärtänyt millään mitä kaveri selitti, kun piti selittää mitä oli tapahtunut. Mutta lääkäri ymmärsi, ehkä, tavallaan. Sisältä löytyi siroja luita, ehjyyttä, pinnasta rajoittunutta notkeutta ja kippeitä kohtia. Lääkäri piikillä punkteeraamista ehotteli, onneksi kaveri oli makkuullaan laverilla, kun pelkkä ajatuskin pyörrytti. Kaveri inisi laverilla kamelieläimen ininää, punkteerausta siirrettiin. Nyt tämä kaveri kuulemma leppuuttaa jalakaa, syö lääkkeitä ja länkkää keppien kanssa. Ja tietenki oottaa, että ei tarvi punkteerata. Toki mää nyt vähän mietin tässä, pittääkö olla huolissaan päänahasta, sattuuko joka kerta yhtä palijo, kun turvavyö imaisee. Onkohan kellekkään muulle sattunut, ettei vaan lähtis juurineen. Sitten mietin sitä kamelieläintä, sattuikohan siihenkin se törmäys. Iniseeköhän se nyt ommaa kipuaan. Sitten mietin myös, pittääkö olla huolissaan, jos kaveri meinaa pyörtyä laverilla pelkästä punkteerauksen ajatuksesta. Onhan maailmassa pahempiakin tapahtumia tapahtunut. Siitä auton helemapelleistä ja naarmuista ei kannata huolestua, nehän saadaan kyllä pakkeloitua ja entrattua, siloteltua. Kuulemma.