maanantai 29. elokuuta 2022

VARTIN SIKERMÄ

Pikkuhiljaa alan taas palautella kirjoittamista. Vaikka vartin sikermä kerrallaan. Katson mitä vartissa irtoaa. Maaanantai, uusi viikko aluillaan, elokuu vetelee viimeisiä päiviä. Huomenna on hopehääpäivä, hyvä me. Ukkokulta ei kuulemma halua mitään erityistä, edes juhlistaa moista. Passaa minulle. On minuole hopeiset sormus ja korvikset hankittu lomamatkalta. Minä olen tehnyt rihkamahelmistä rannekorun, voin vain kuvitella ilmeen, ei varmasti pidä. Mutta lastensuojelussa askartelimme, sattui sopivasti nimikirjaimet ja hopeiset helmet. Eikö se ajatus ole tärkein... Minä lähden huomenna perhetyökeikan jälkeen lapsen luokse Ouluun, sillä minulla on harvinaista joutoaikaa. Samalla saamme vielä suurempia hankintoja kotiin tehtyä, autolla haettua, viime viikonloppuna oli muutto. Ihana isompi koti, uskon että viihtyy. Aamukastetta oli napakasti, lämmin elokuun aurinko, tuoksuu syksy, valmius ja maisema värittyy okraan. Kävin juuri lintuni laskemassa. Laskin ne myös pihalle kirmailemaan. Ankat ovat ennallaan: Uolevi, Olvi, Hessu, Ruu ja Pii. Kanalaumamme sai lisäystä yllättäen lahjakanojen muodossa. Siis Ukkokullan kaverin linnut etsivät uutta kotia, joten meiltähän se löytyi. Victor kukko keekoileee laumansa päällikkönä. Sitten on nämä meidän alkuperäiset Herne, Maissi, Paprika ja Porkkana. Neljä uutta kanaa, joista yhdellä oli nimi Hertta. Sitten on sellaista pyrstötöntä rotua oleva kana sai nimen Klaara. Kaksi mustaa Korppi ja Kottarainen. Ovatkin oikein kiiltomustia, petroolin metallisella sävyllä. Korppi on lähes kokomusta, Kottaraisella on kaulalla vaaleampaa. Ovat ihan nimiensä näköiset. Koirissa edelleen ikinuori 13-vuotta lokakuussa täyttävä Kaino, lisäksi viime vuoden pennut Alma ja Pluto. Nuoret ovat aktiivisia ja tekevät edelleen tekosisaan. Kissaluvussa on käynyt ikävä kato. Juhannuksena Tollomme luottavaisuus kostautui ja jäi traktorin silppurin nielaisemaksi. Ikävä on kissapoikaa, meillä on laskujeni mukaan monen kissapersoonan mentävä aukko, niin ja väreissäkin olisi tarve valkoiselle ja punaiselle, sekä vähän harmaallekin.... Väinö 12 v on edelleen mukana, samoin Virnu, Uku ja Lele. Tänään aamusta kotoilua, ehkä ehdin sienimetsään. Töitä 13-22 Oulaisissa. Eilen olin töissä Nivalassa, lauantain vapaalla ja muuttoapuna Oulussa. Perjantain töissä Oulaisissa, torstain keikalla Viitasaarella. Keskiviikon taisin olla vapaalla. Tiistain töissä Ylivieskassa ja muistaakseni viikko sitten maanantain Oulaisissa. Vaihtelevaa, välillä pitää kalenterista tsekata mihin suuntaan autonkeulaa tähtään, etten vallan eksy työmatkalla. Nyt petaamaan petit, kaurapuuron keittoon, kahvia olen tässä samalla juonut ison kulhollisen. Sitten metsään ja töihin. Toivottavasti ehdin ilmottautumaan myös taidekurssille, sillä tänään avautuu kansalaisopiston syksyn kurssien ilmoittautumiset. Paikkoja on vain rajoitetusti... Yhdeksältä starttaa Irmeli, robotti-imurimme. Se on hyvä keksintö. Tosin en ymmärrä millä loogisuudella sekin kulkee perässäni, ihan kuin lemmikit. Kaiken kukkuraksi se "nuolee" varpaitani. Alan jo tottumaan, mutta ensi alkuun se oli puistattavaa. Vartti, se oli siinä. Tulkoon hyvä viikko!!!

perjantai 26. elokuuta 2022

KIROSANAMIETELMIÄ

Omassa lapsuudessa ei saanut kiroilla, sehän oli todella rumaa, syntiä ja epäkohteliasta. Isä tosin päästeli välillä, jos jokin asia vastusti, mutta ei puhettakaan, että muut meidän perheessä olisi kiroilleet. Mutta niin vain on nykyisin sekin asia kärsinyt inflaation, kirosanoja viljellään mennen tullen palatessa. Monissa eri ikäluokissa ja ihmisryhmissä. Minua kyllä ärsyttää moinen, vaikka itsekin päräyttelen. Mutta se, että omaa egoa pönkitetään ja tehostetaan överisti kiroillen. En tykkää. Tai sitten jos on tietty määrä "repliikkejä tai puheaikaa" vuorokauteen varattu, minkä ihmeen takia se pitää käyttää kiroiluun. Silleen haaskataan tyhjään. Lastensuojelussa, kyllä siihen kiroiluunkin tottuu ja turtuu, kun nakellaan päin näköä sen kymmeneiä repliikkejä päivässä. Samaa asiaa saa rajata joka toisessa lauseessa, mutta se ei vain korjaannu. Aika turhauttavaakin. Kiroillaan ihan syyttä suotta. Viime syksynä meikäläinen päräytti ihan syystä, ja isosti. Johan porukka hiljeni, säikähti, että nyt on eukko tosissaan. Hääräsin keittiössä, laitoin uuniin ruokaa. Huomasin, että uuniritilä olikin kuumassa uunissa. Otin sen patakintaiden kanssa pois, laitoin ritilän päälle mitä pitikin. Siinä vaiheessa tartuin paljain käsin kiinni siihen tulikuumaan ritilään ja pikkasen niin kuin kirosin. Kun en vaan tohkeissani muistanut sen ritilän kuumuutta. Leiskautin sikermän kirosanoja niin että kuului. Samaan hengenvetoon huusin myös anteeksipyynnät yhtä äänekkäästi. Jo tuli nuorten keskuudessa syvä hiljaisuus, oli se sen verran tehokasta ilmaisua. Nuoretkin vallan säikähtivät, että nyt se taitaa olla tosissaan. Mielestäni on kuitenkin outoa, että jopa viesteissä kiroillaan, kommenttiketjuissa kiroillaan, julkisesti kiroillaan. Eikä asioita voi sanoittaa ilman ruokotonta kielenkäyttöä, vähän asiallisemmin. Vai eikö ole enää minkään maailman sensuurivipua olemassa. Toki tietyt aikanaan rumat kirosanat enää ne eivät ole niin pahoja, ne ovat yleisiä. Mutta kun ei tarvisi olla. On ikävää saada vastaukset tai kommentit silleen, että ne on aina höystetty voimasanoilla. Entäs jos oikeesti välillä sanottaisiin vain se asia, ilman tehosteita. Kärsisikö siinä kovisimago tai eikö enää olisi niin vaikuttava. Tällaisen tekstin olen aloittanut toukokuussa, mutta se on jäänyt kesken, julkaisematta, joten päräytän moisen kirosanamietelmän eetteerriin tässä samalla.

IHANA ELOKUU

Olen törmännyt muutamaan henkilöön, tai saanut muita yhteydenottoja. Kiitos niistä. En kuulemma ole kirjoittanut. No en näköjään, hämmentää, että joku on turinoitani kaivannut. Lämmittää, että joku on tarinointiani odottanut. Oisko se jonkin sortin huijarisyndrooma, olen pommittanut itseni moisesta turinoinnista ja kirjoittamisesta vallan alas, luullut ettei kukaan kaipaa tai lue. Enkä osaa tarpeeksi tai ei ole aikaa. Nooh, tälle aamulle en tiennyt aikaa olevan ja tässä naputtelen. Kynnet kopsuen ja aivot sauhuten. Olen myös nollannut salaiset tunnuslukuni, kunnes sitten loin uudet ja täällä ollaan. Minua ärsyttää unohdus, se ei ole tapaistani. Toki noita tunnuksia ja salasanoja on niin joka suuntaan, että ilimankos jokin jää takavasemmalle. En vaan muista. Töissä kun on pakko muistaa. Ja minulla on tapana tuulesta temmata uudet salasanat, mutta kun on tuulinen pää, en ehkä huomenna enää muista mitä eilen tuli tuulesta temmattua. Mitäkö kuuluu, missä mennään? Hyvää kuuluu, kesä oli työntäyteinen, silloin tällöin pidin lomasen. Olemme reissanneet ja kyläilleet. Tarvittatessa töihin kutsuttavana minun on helppo piirtäää itselle lomapätkiä milloin huvittaa tai on tarve. Eli kun haluan etäisyyttä työntekoon, otan lomaa. Ei tarvitse vuosilomia odotella tai vapaita anoa. Joka kuukausi olen ainakin sen viikon lorvinut. Töitä on, olisi paljon enemmänkin, mutta sanon usein ei. Sitten on myös kääntöpuoli, josta en vielä tiedä tykkäänkö, tällä hetkellä se on ajoittain ahdistanut jopa. Minulla on ollut huhtikuusta saakka työkalenteri jo lähes täynnä elokuulle. Enkä minä sitä halua. Haluan edelleenkin olla se tarvittaessa vauhtiin hyppäävä. Toisaalta tämähän kertoo itselle myös sen, etten halua ottaa vastaan vakituista työpaikkaa, tai pitkää sijaisuutta, koska moinen alkaa heti altajunnassani kiristämään. Monen moista pakettia on liki kahdessa vuodessa ollut tarjolla, ja minä vain kieltäytyen kiittelen. Toki eihän sitä tiedä milloin tilanne rauhoittuu sijaisten kannalta ja sitten en itseäni kiittele, mutta sitten vaikka naputtelen konetta, maalaan, huuhailen ja höpötän elikoille päiväkaudet. Vaihtoehtoja on. Kehitysvamma- sekä avustajapuolella on myös huutava pula tekijöistä. Monta kertaa minua on takaisin pyydetty tai lisää ehdotettu. Mutta sanon ei, kun ei kalenteri anna periksi ja osaan muka rajoittaa jo. Hyvä ikä siinä mielessä, että itsekkäästi moisia kieltokiitoksia jakelen. Tämä on äärimmäisen hyvä ja suosittu ikähaitari työelämässä. En näe mitää ikärasismia tai hyljeksintää. Kannattaa siis ikääntyä. Mitäpä muuta, niin minua pyydettiin satutädiksi kirjastoon. Olihan taas hämmentävä puhelu, sain sen tarpoessani sienimehtässä Paskalannevalla. Otin moisen roolin, mietittyäni, vastaan. Ihan palkan edestä, kerran viikossa saan satuilla omia tai muiden satuja. Syyskuussa alkaa, saas nähdä mikä siitä tulee, tuleeko mitään. Omat lapseni ovat kyllä varoitelleet, etten saa eläytyä liikaa, sillä herkemmät oudot lapsukaiset saattavat säikähtää. Tunnistan tasan oireen, liiallisen eläytymisen heittäytymisisneen, siinä sitä onkin piteleminen. Keväällä oli yksioppilasjuhlat, Valonlapsemme tuplasisko kirjoitti ylioppilaaksi. Olen niin ylpeä tytöistä, on ne melkoisia naisenalkuja. Kaikki opiskelevat itselle mieluista alaa, pääsevät kouluihin, saavat hyvät toikkarit. Heille tarjotaan töitä, pyydetään milloin mihinkin. Uskaltavat myös muuttaa suunnitelmia, kokeilla uutta, kieltäytyä ei mieluisista ja itsetään selvyyksistä. He osaavat ja uskalatavat muokata elämäänsä, karsia pois ja hypätä uusiin juttuihin rohkeasti. Työkavereilta tulee ihan minunkin korviini kiitoksia ja kehuja. Tunnistan niin tyttöni kehuista, asiaa ne kehuvat. Äitinä olen ylpeä, antanut tarvittavat pelimerkit elämälle. Pelimerkkejä on jaellut myös isä, joka heittytyi myös kesän aikana uuteen ja tuntemattomaan. Sanoi itsensä irti, piti lomat ja loikkasi uuteen työhön. 56-vuotiaanakin voi, uskaltaa ja kannattaa. On vain niin paljon ihmisiä jotka vuosikausia naukuvat ja narisevat, kun työ on pelkkiä epäkohtia tai ei ole kivaa. Miksi eivät sitten tee muutoksia. Kaiketi meidän huushollissa on totuttu siihen, että on asioita joihin ei voi vaikuttaa ja sitten asioita joihin todellakin itse voi vaikuttaa. Sitten on tehtävä niitä omia vaikutuksia ja uudistettava itseään. Kuinka paljon työyhteisöissä vie aikaa ja syö muita sellaiset jotka ovat niitä leipääntyneitä ja katkerankarvaita, jotka tulevat töihin kun pitää, saikuttavat tuon tuostakin, Välttelevät velvollisuuksia, eikä siksi että saavat töitä tehdä. Ugh, tämä asia niin minua sylettää. Enkä halua siksikään vakituista työpaikkaa, koska pelkään samanlaiseksi muuttuvani. Olisin varmasti lahjakas katkeruuden ja epökohtien kaivaja, jos minut siihen rakoon työnnettäisiin. Hyi! En kestäisi itseäni, saati sitten työyhteisössä... Mutta nyt en oikeasti kirjoita enempää. Minun piti linuille vedet vaihtaa, käydä Lintulassa höpöttämässä. Haistella syysaamun kirkasta kirpeyttä. Moni asia on kaikesta huolimatta hyvin ja saan olla elämälle kiitollinen.