SILIVATISEILA

Yritin hoitaa asioitani, en onnistunut. Yritin päästä Kelan sivuille, en päässyt. Yritin työvuoroihini, en päässyt. Kelan sivuille ihan siitäkin syystä, että en ole saanut, saati ollut oikeutettu, sairauspäivärahoihin siltä instanssilta, vaikka olen notkunut näillä asioilla marraskuusta lähtien. Ihan haluavat nyt miettiä, Kelan lääkärit, että olenko kyvyton vaiko en. Vaikuttaako jalkani työntekoon, vai ei. Silivatiseila. Eli oma luulotautini on jälleen ruokinta-asteella, jos sittenkin olen vain luullut, jos vaikka lääkärit siellä ovatkin toista mieltä, että olisinkin kyennyt. Torstaina sain ruikutettua kuskin itselleni, toimitin sen sata lappusta, sairaus- ja leikkauskertomustakin, jotta olisi Kelankin lääkäreille faktaa. Saas nähä, uskon olevan senkin silivatseilia, tuskin auttavan, en edes oota. Ehotin jo, että vedetään kaikki minun paperit sieltä pois, jos kerran kuormitan moista laitosta. Unohtakaa minut. Mutta ei, jos on oikeus, se pitää selvittää... Mutta olen jälleen oman osuuteni tehnyt. Yrittänyt todistella. On kuulkaas jännä olla suhteellisen usein tämä henkilö, joka ei mene muottiin. Minäkö? Enkö muka ole muotitettavissa, onhan tuo nähty. Joulukuun alusta saakka Kela on soitellut minulle, virkailija huokaillut, kuinka olen monimutkainen. Monityö on monimutkaista. Elämänikin joskus, olen kuullut huhuja, monimutkaista meinaan. Tiedetään. Mutta nyt annan moisen aihepiirin olla. Täällä on kuulkaas talvi, mahtavat nietokset ja ajankohtainen fiilis. Niin, viime viikkoon vielä... Että onneksi minulla on ollut kepit, joista pääsääntöisesti käytän yhtä. Nyt sitten, liekö myötätunnosta, Ukkokullan nilkka turposi. Joten hän on tarvinnut keppiäni jopa minua enemmän. Näin me tasatahtia olemme länkänneet muutaman päivän. Kaksi indoliivia. Perjantaina oli pakko päästä jo kauppaan, sekä vähän paljon ihmisten ilmoille. Sehän olikin melkoinen organsaatioa. Mies kykeni ajamaan, muttei kävelemään. Minä en kyennyt ajamaan, mutta jonkin verran jo kävelemään. Sitten tarvittiin vielä avustajaksi yksi lapsi. Niin me kuulkaas kävimme kissanruokaostoksilla! Haudalle tekisi mieli, mutta en edes uskaltanut ajatella silloin, saa nähä joko tälle viikkoa pääsen käymään. Kylmänä ja pimeänä, umpihangessa, hyljättynä, en tykkää yhtään ajatusmallista. Kun kauppareissulta kotiuduimme, olin aivan pakahtua huvitukseen, kun seurasin meitä perheen vanhempia. Könkättiin kierossa, umpihangessa, raahautuen ja vaikeasti, yhden kepin tekniikalla. Viime viikolla minulla on käynyt vieraita, viikonloppunakin kävi. Kiva. Ai niin joo, olinhan minä yhden päivän päivystyksessäkin. Eli olenhan minä päässyt täältä jos vaikka mihin. Olo oli kutvelo, sellainen vapisevan heikko jatkuvasti. Jalka oli myös hyvin paljon turvoksissa. Soittelin päivystykseen, määräsivät kiireellä verikokeisiin. Soitin uudelleen, että pitääkö jalkaa samalla myös näyttää. Määräsivät labrojen jälkeen jonottamaan päivystykseen. Ohjeen mukaan ilmoittauduin, istuin odottamaan, labratulosten mukaan sitten päättävät, menenkö näytille lääkärille vai hoitajalle. Tulokset tulivat, katsoin omakannasta, priimaa kaikki. Noh, odotin, istuin, vaihdoin asentoa ja odotin. Aula tyhjeni, jonot katosivat ja kello läheni neljää. Silloin se koko paikka suljetaan. Lopulta yksi hoitaja tuli tyhjässä aulassa kysymään, millä asialla siellä istuskelen. Oli kuulemma ajatellut minun olevan jonkin henkilön mukana, kun oli näiden tuntien aikana havainnut minut useinkin. Kerroin, kerroin myös ohjeet ja labratuloksetkin. Kas kummaa, en ollutkaan missään kirjassa, olin unohdettu sinne aulaan. Saihan sitä siis vuoroaan odottaa. No, siihen tsekkaukseen meni arviolta pari minuuttia, ihan hyvä kun jaksoin sen muutaman tunnin odottaa. Haava voi hyvin, olot johtuu kaiketi operaatiosta, toipumisesta, lääkkeistä. Mutta kuinkas ollakaan, miten se sattui juurikin meikäläiselle, että olin pudonnut kirjoista ja kansista. No näytti sattuvan, eikai sitä joutilaalla ollut muutakaan. Havainnoin ihmisiä, kuuntelin jopa äänikirjaa, pelasin kännykällä, viestittelin ihmisten kanssa, vaihdoin asentoa, kuuntelin olojani. Minähän olin tapahtumien aitiopaikalla, sairaalan sykkeessä. Tälle aamulle olen juonut kahvini, seurannut uutiset, hoitanut lemmikit, suihkussakin kävin, hiukset on syttyröillä, pyykkikone laulaa. Lähen testaamaan autolla ajoa, sillä vien Ukkokullan töihin. En ole siis autonrattiin uskaltautunut sitten 15.1. aamuseitsemän jälkeen. Siinäpä arviolta kiihkeimmät asiat tälle päivää, kaksi lasta on jo töissä, yhdellä jatkuu etälukio. Olo ei ole enää niin kutvelo, kuin viime viikolla, tosin onhan toipumista tapahtunut ja lääkkeitäkin olen paljon vähentänyt. Jalka taipui jo niin, että sain varpaankynteni leikattua. Kauheasti on tavotteita tällekin päivää toipumisen suhteen ja oman maailmankatsomuksen laajenemisen suhteen. Alkaa jo sohva tympäisemään, sekä puuroutunut ajantaju, kun ei päivät eroa juurikaan toisistaan. Turhauttaa. Mutta jospa se tästä, myös tuo netti alkaa toimimaan ja pääsen kirjautumaan sinne mihin minun odotetaankin kirjautuvan. Talvi antaa parastaan, mikäs se on ikkunastakin katsoessa, mutta kyllä haluan jo hapettumaan pihalle. Oliskohan se tämän viikon tavoite, jalkautua pihalle ja autonrattiin. Toivottavasti noita koronasulkuja myös avarretaan, että pääsisin vaikka uimahalliin, se olisi nyt niin hyvä tapa kuntouttaa tuota jalkaa. Ja onhan minulla joutoaikaa polskimiseenkin. Silivatiseila, pyykkikone on valmis, niin tämä postauskin. Hyvää, talvisen kaunista alkanutta viikkoa kaikille!

OPEREISSONI

Palasin töihin tammikuun alussa, ihan vain kokeillakseni mikä kaikki menee oletetun luulosairauden piikkiin. Ja mikä on oikeaa vikaa ja vammaa. Ja onhan faktaa kerrottavaksi kirurgin tapaamiseen, kun testaa käytännössä. Moni asia meneekin, onhan tuo nähty, sen vilikkaan mielikuvitukseni ja kuvittelun piikkiin. Kun vaikka kuvittelee, että jalka puutuu, sehän ei näy. Kun kuvittelee, että jalassa heiluu, rutisee ja lonksuu, sehän ei näy. Kun kuvittelee, että se lukkiutuu, sehän ei näy. Hermosärkykään ei näy, sehän on näkymätön. Kipukaan ei näy, jalan lonksahtaminen altakaan ei näy, saattaahan sitä esittää horjuvansa. Esittäähän Turhapurokin, uskottavasti. No hurja turvotus näkyy, kun lahe kiikaa, saumat vetää kieroon housuissa. Eikä jalka mene koukkuun, kun näyttää että se räjähtää, kun se pullistuu, tosin voihan se olla läskiäkin se pullistelu. Olin yhden avustettavan, kehitysvammaisen, kanssa lenkillä toissa sunnuntaina. Kävelin sen mitä kykenin, noin kuusi kilometriä hänen kanssaan. Sattuihan se, joka askeleella, mutta maisemat vaihtuivat. Sitten kyseinen henkilö päätti lähteä juoksemaan, kun iski vessahätä. "Avustaja, avustaja, nyt juostaan kun tullee justiin housuun..." Silloin viimeistään tajusin, ettei se meikäläiseltä onnistu, juoksu nimittäin tai liikkumisen nopeuttaminen. Jalalla ei juosta, olenko silloin työkykyinen, jos työnkuvani sitä vaatii? Kylmä hiki meni kivusta ja siitä, etten saa häntä kiinni. Yritin keksiä ratkaisua, kuinka selvitä, ettei hän juokse autojen alle... Miten ohjaan, jos hän ei osaa liikennesääntöjä ja karkaa. Onneksi on ääni, iso ääni. Siinä kuuuli paukkupakkasessa varmasti puoli kylää, että meikäläinen huutamalla kauko-ohjaa avustettavaansa. Sain ohjattua, loppu hyvin, kaikki hyvin, vessaankin hän ehti. Mutta kaiketi tämäkin piti kokea ja tajuta. Viikko sitten maanantaina kävin kirurgilla, hän osasi tulkita asioita magneettikuvan perusteella ja ehdotteli toimenpidettä. No niin se homma lonksahti kerralla etteen päin, perjantaina päädyin jo leikkaukseen, siis tähystykseen. Tässäpä opiaattihuuruinen selonteko lauantailta, opereissonipäivää seuraavalta päivältä: Täälä sitä koipi sojosa taas ollaan. Eilen pääsin leikkaukseen, eli josko suunta nyt olisi oikea. Siis niinkuin toipuminen🙏 Hommahan aktivoitui marraskuun alpakkahyppyonnettomuudesta, ja koipi on ollut enemmän ja vähemmän pois pelistä siitä saakka. Tarkoitus oli hoitaa homma selkäydinpuudutuksella. Sitä survottiin sen seitsemästä reijästä. Olin kuin räsynukke, kun ne väänteli mua asennoista toiseen, pystyyn ja kylijelleen. Paineet laski ja vintti pimeni, varmaan johtui myös esilääkkeestä. Sitten saapui kirurgi ja havahduin siihen, että minähän tunnen ja tiedostan jalkani. Ja varsinkin sitten tiesin tuntevani, kun leikattiin auki ja mentiin sisään😶🔪 Älisin, mutta kaiketi saivat selvän, kun operaatio keskeytettiin ja nukkumatti huudettiin takaisin. Sitten sain mömmöt, jotka pimensivät nupin ja vaimensivat älinän. Humps vaan! Seuraava havainto heräämöstä. Pikkuhiljaa siitä päiväsairaalaan ja testailemaan älynnän ja liikunnan tasoja. Alhaiset olivat 🤪 Sitten hulahtikin se puudutus, löytyi jalkateristä, takareidestä ja takapuolesta. Tuntui kuin vadissa olisin istunut, mietin yhä mistä moinen mielukuva. Osastopaikkaa jo suunnittelivat, kun en tahtonut toeta mihinkään. Niin mää sitte yhtäkkiä kuitenkin tokenin ja reipastuin, ja pääsin kotiin. Illalla tosin mietin, kannattiko. Aivan jäätävät kivut, eikä meinanneet asettua millään. Mutta sitten kun lääkkeet viimein tehosivat, niin voi sitä leijuvaa autiutta. Nukuin 10 tuntia😴 Narkkariymmärrykseni laajeni. Tänään olen nöyrästi vetänyt lääkkeitä, tullut myös siihen tulokseen, että parasta on ennakointi kuin se että vasta kipuhuipuilla alkaa napsimaan. Turvotus on myös älytöntä, aiheuttaa lisäksi hermosärkyä. Olen jumpannut ja liikkunut, könkkässyt keppien kanssa. Nyt alkaa vasta turvotus hellittämään. Tähystyksessä tehtiin mikä pitiki. Sisäkierukka, kokonaan revennyt, poistettiin tykkänään. Siivottiin pois rustot ja irtomuruset, lumpiota lukkiuttamasta. Polvessahan on myös pahat kulumaviat, mutta sieläpä olokoot. Pääasia nyt, että se minkä voi nyt korjata, on korjattu. Eli syyt lukkiutumiseen, rutinaan ja kipusätkyihin löytyi ja korjattiin🙏 Paljon viestejä ja myötäelämistä, kiitos ihanat💜 Oulaskankaalle myös iso käsi👌, hyvin vetävät. Tänään tiistaina olen toista päivää niin sanotusti selvinpäin, ilman opiaatteja ja muita vahvoja mömmöjä. Onhan ne tehokkaita, mutta aivan kauheita. Silmät meni huuruun, näin kahtena, vapisin, päätä särki, korvissa kohisi, kiertohuimailin. Todella hullut olot, samalla huumaavat, leijuvan kepeät. Ja oksettavat. Kaikean sen sain yhdelläkin napilla, käytin lääkkeitä paljon väjemmän kuin olisi ollut mahdollista, mitähän mää sitten niissä huuruissa olisin duunaillut. Ihan seko olin jo noillakin. Tänään jalka voi paljon paremmin, enää ei ole niin paksuksi turvonneena, taipuu jo kohtuudella. Sisältä se tuntuu paljon terveemmältä, normaalilta, kaiketi johtuu poistetusta irtoroinasta. Ja kivut ovat helposti hoidettavissa, ennakoitavissa. Kotona mää nyt keppien kanssa konkkäilen, autonrattiin en ole edes yrittänyt. Palvelen kissoja, koiria, tylsistyn ja selvästi myös toivun. Äänikirjoja, pientä puuhaa, televisiota... Suunta on nyt oikea ja se mikä piti tehdä on tehty, syyt löydetty ja korjattu. Luulotautinikin poistettu, lähti samoista tähtystseijistä kuin kierukanriekaleet, irtosälä ja rustotkin. Aivan hiivatin kiitollinen on olotilani, toivoa ja täynnä. Kyllä tästä vielä menopeli kehkeytyy, sekä koivesta, että eukosta. Hyvä opereissoni! Nyt pitää vain malttaa...

DIIBADAABAA

Niin se kuukausi vilahti, aivan tuosta vain. Joulukin vilati, tuosta vain. Eipä tässä kummoisempia, kunhan yritän jotain naputella, vaikka ei osu, enkä tiedä onko edes asiaa. Jotenkin kirjoittaminen on nyt jäänyt, siis tämmöinen bloggaaminen, ei ole huvittanut. Tunnen vain jauhavani samoja asioita vuodesta toiseen. Ketä kiinnostaa, ei enää itseänikään. Yhtä syväanalyysia, jaarittelua, kuka jaksaa. Eipä kukaan. Kuulemma minun pitäisi jo olla "parantunut". Ymmärrän niitä, jotka ovat hivuttautuneet kauemmaksi, en minäkään varmaan jaksaisi. Kuinka helppoa on kohdata ihminen, jonka kanssa saa jutella keveitä, jonninjoutavia, yleishöpinöitä. Olla silmät kirkkaana ja eläytyä mukaan vaikkapa uusiin kenkiin tai jaamata hiusten sävystä sen sata vuotta. Niinkuin ne olisi ne maailman tärkeimmät asiat, joillekin on. Kävin minäkin kampaajalla, hiuksiini tuli oma väri kautta linjan, sellainen harmaa. Kampaaja nimesi sen "Asvaltiksi". Mutta en mää oikeastaan tuota enempää osaa aiheesta kirjoittaa. Kivaa oli käydä ja sävy on hyvä. Eikä niitä sitten kiinnosta pätkääkään mitä itse pyörittelee. Eikä mua huvita enää edes pyöritellä, kun se saa niin vahvat vastareaktiot että hirvittää. Minä nyt olen tällä elämänkokemuksella ja -tarinalla marinoitu, voi voi, vaikeahan mua on kestää. Ymmärrän, sillä onhan meikäläisenä olossa kestäminen, ihtellekkin. On vain niin selkeästi kehonkielessä aistittavaa, milloin vastapuoli haluaa paeta, lähtökuopat on valmiiksi kaivettuna. Ettei oikein enää jaksa huvittaa, etten vaan tee tukalaksi toisen oloa, etten vaan kerro mitä ajattelen. Säästelen ja analysoin mitä kerron, mitä sanon, jottei toisella mieli pahoitu. Etten vaan kuormita toista ja yhtä jos toista. Eikä nyt ole juuri mitään sen suurempaa sattunut aiheen puitteissa, tämä on sellainen yleinen purkitus minuuden kohtaamisesta, mikä fiilis jää ja on tiettyissä tilanteissa. Ja miksi en jauha asioitani. Diibadaabaa. Että tuollainen purskahdus oli tulollaan, enpäs tiennyt, no sinnepä tuli. Anteeksi, joita se rasitti. Mutta olen rasittava. Juon aamukahvia, uudesta joululahja kupista. Sain sellaisen yhdeltä perheeltä. Ihana, oikeat värit, aiheet, tunnelmat ja koko. Tuntuu kädessäkin hyvältä. Näin ne perheet oppivat minut tunteman, kun vuosia olen heidän elämässään pyörinyt. Joulukuu oli outo, oli asioita joita en voinut tehdä jalastani johtuen, sitten oli asioita joihin kykenin jalastani huolimatta. Sitten oli koronasulkua, maskipakon laajenemista. Päivät ja viikot meni aika nopeilla muutoksilla, osassa asioissa vedettiin nollatoleranssilla, ei tehty. Eli ei oikeastaan järkeviä havaintoja, kalenteri muuttui koko ajan. Yhä kuitenkin oli olo, että jalkavammaani ei suhtauduttu reilusti ja riittävällä ymmärryksellä. Kuulemma kävellessä se on tullut, kävelemällä se korjaantuukin, ala vain kävellä, äläkä esitä. Kyselyjä tuli tuon tuostakin, koska ajattelen töihin palata. Mutta eihän resu polvi omia ajatusmalleja tottele. Miten sen saa kerrottua ymmärrettävästi. Eli hetkittäin odotin jopa ymmärrystä, sympatiaa, aiheen puitteissa. Ei aina osunut kohdalleen, joten syyllisyyksien kanssa kieriskelin joulukuun. Omaa tyhmyyttäni tietty sekin, mutta minkäs sille voi. No onneksi enää ei ole joulukuu. Joulufiilikset olivat hyvät ja leppoisat koko perheellä, olimme tiiviinä laumana, pyjamissa, teimme asioita yhdessä kiireettömästi. Joulunpyhät olivat siis lämmin henkäys talvisäässä. Kotoilimme, uusi ennätys oli kolme koottua palapeliä yhteensä 2500 palaa, yksistään joulunpyhinä. Aina oli joku tekemässä, niin ne valmistuivat. Uusi vuosi kaiketi vaihtui, minä jaksoin, tai siis minua huvitti, justiin yli puolenyön valvoa. Eipä siinä ollut sen enempää hurraamista. Otan innolla vastaan uuden vuoden, minulla on ihan visioita asian puittelissa. Hyvillä mielin porskutan, mutta kaiketi pidän mölyt mahassani, etten aiheuta mielipahoja, tuhahteluja, halveksuntaa ja syyllistämisiä, siitä mitä ajattelen ja suunnittelen. Joten hiljaa hyvää tulee. Joetn jää siis nähtäväksi, mihin eukko taipuu ja mitä keksii. Ajattelin olla itsekkäämpi. Hih. Sana jaksaa tuolla edellä, sehän tarkoittaa aika monia asioita. Jos kirjoitan jaksaa, en tarkoita välttämättä, että olen väsynyt, poikki tai uupunut. En sillä tavalla jaksamaton tai voimaton. Minulle se tarkoittaa huvittamista, en jaksa jotakin, koska ei huvita. Silleen en jaksa väkisellä huvittua, ottamaan vaikka uutta vuotta vastaan. Otan sen vastaan kyllä kiitollisena, mutta voin laittaa nukkumaan jos nukuttaa. Semmoista jaksamista. Jaksamaton en koe olevani noin niinkuin tekemisten suhteen, paukkuja löytyisi, mutta ei vain jaksa huvittua, joten en siis paukkujani kuluta. Onko tämä sitä itsekkyyttäkin. Vai ihan tajuamista, että voi välillä olla tekemättäkin, hoitamattakin, ei se maailma sen paremmaksi muutu vaikka kuinka nokka punaisena paahtaa. Jos ei hoida, niin olkoon hoitamatta, en ole vastuussa. Nyt kuivaan hiukseni, haen lisää kahvia, mietin mille alan... Semmoinen sekava diibadaabaa.