KOIVUSTA JA VÄHÄN MUUSTAKIN

Tämän aamun teema on pihakoivu, siitä luopuminen ja ajatukset. Kuinka paljon ajatusvirtaa on virrannut ennen tätäkin aamua, mutta nyt ollaan jo tässä.

Minä olen isäni kanssa sen koivun istuttanut, tynnyrisaunan taakse, rapiat nelisenkymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen piha on muuttunut, muokattu moneen suuntaan. Tämä talommekin on rakennettu tavallaan kasvimaan paikalle, saunan taakse. Koivu on kasvanut tuossa porraspielessä, kuistin kupeella. Kasvanut, kasvanut ja kasvanut. Siinä se on aina ollut, kaksihaaraisena, tuulenpesillä koristeltuna. Talvisin talipallot ja lintulaudat ovat sen oksilla keikkuneet. Kissat ovat sen oksilla kujeilleet, runkoa olen kuvannut paljonkin. Kylkeensä koivu on saanut railon, joskus jollakin ukkosella, kenties. Katolle se on heitellyt kaikki roskansa, irto-oksansa ja lehtensä, tukkien rännit ja räystäät, katon sammaloittaen. Varjo, sitäkin se on antanut, välillä pimentänyt koko etupihalta valon, kuultavan auringon. Keittiössä olemme tarvinneet lähes aina valoja, sillä se on pimentänyt aika tehokkaasti sisällekin päin. Eikä sen juuriston lähettyvillä ole kasvanut mikään enää pitkään aikaan. 

Moni siitä on ohimennen maininnut, kaatakaa pois, roskaamasta, sehän kaatuu joku myrsky talon päälle... Ja on siitä itse asiassa kuulunut muutakin ääntä kuin lehtien havinaa, sellaista rätinää ja pauketta. Ulkopuoliset ovat koivun uhkana nähneet, minulle se on taas ollut vahvasti muisto, lapsuus, isä ja tarinat. Olen aivan tunteella ja kauhealla vouhkalla siihen kaatamisehdotukseen suhtautunut, jyrkkä ei. Mutta, mutta. Ajatusmalliaankin saa muuttaa, kun saa perusteita ja kykenee ottamaan järjen käyttöön. Eikö vain. Näin olen aina sanonut, että saatan olla kiihkeästi jostain asiasta, nyt koivusta, jotakin mielestä, mutta kun saan asiaa perusteltua, lisää faktoja, olenkin äkkiä toista mieltä. Itse minä tämän kaatamishomman käynnistinkin. Perjantaina soitin, puunkaataja oli matkalla ohitse, poikkesi vartin sisälle, samoin tuo telakone oli tälle aamulle jo huudeilla, samaan rytäkkään tuli kaato. Nopijaa, sitten kun toimitaan niin pistetään ramppa kalakattaan tai moottorisaha laulamaan. 

Samalla rytinällä  meni myös lapsuutemme tienvarsikoivu, joka näytti tälle kesälle jo tulleensa valmiiksi. Enää ei jaksanut joka oksa vihertyä, paljon oli kituvia lehtiä, harvuutta ja vanhuutta nähtävissä. Se oli vieläkin vanhempi koivu. Lapsena se oli pyöräillessä, leikkiessä, juostessa, monessa asiassa mittari. Käydään koivulla asti tai ei koivua pidemmälle. Entäs jos se olisi kaatunut tielle, hevosaitauksen tai hevosen päälle, auton päälle, ihmisten päälle... Variksenpoikasten tukikohta se oli tällekin kesälle, pikkupyrähdyksiä ja sinne lepäämään. 

Rannassa oleva kaunis, raihnainen, rennosti joen päälle roikkuva tuomi. Sen juurella esikoisestamme otettiin ihanat valokuvat ylioppilasaikaan. Ylioppilasviikolla kuului myös sateen piiskatessa kauhea rasahdus. Yksi oksanhaara alkoi halkeamaan tuulessa, kallistumaan luhtiaittaamme päin. Pikakarsinta, painavimmat oksat veks, siinä se keikkui tähän saakka raadeltuna. Roskapuu monenkin mielestä, mutta sekin on kuulunut siihen, rantaamme aina. Siitä on aikojen saatossa haaroja rapsahdellut, kääntynyt ja vääntynyt, suuntaan jos toisen, joelle ja pihalle päin. Mutta senkin aika oli tänään. 

Onko se tunne jolla ajattelen, vaiko järki. Kyllähän asioissa ja ratkaisuissa on käytettävä swot-nelikenttäajattelua, ainakin itse pompottelen aiheesta toiseen. Mikä on vahvuus, uhka ja niin edelleen... Noh, nyt kun pihaa katson, kauheita telaketjujen kuopimisia, katkenneita pensaita, revittyä olemusta, näiden tekojen aika oli nyt, eikä valmiimmalla pihalla. Tavoite on vielä rouhaista kannot kaivurilla ja samalla vetää pohjia laatoituksille. Olisi ollut turha yrittää saada elävän koivun juuristoon sellaista monttua kaivettua, että laatoitus mahdollistuisi. Siinä olisi mennyt juuriakin, joka olisi vaikuttanut koivun tulevaan elämään. Monelle asialle on olemassa perustelut syineen ja seurauksineen. Mutta tunteisiin meni, myönnetään. Onkohan ne nyt mahlakyyneliä, joita aihepiiri saa tirauttelemaan.

Tunteista ja sen sellaisista myllerryksistä on tehty myös tutkimus. Kuinka suru vaikuttaa ihmiseen, kuinka se ilmenee, kuuluu ilmetä ja mitä kaikkea se pitää sisällään. Viimeinkin suomalaiset alkavat uskaltaa näyttää suruaan. On ollut aikoja, on monelle yhä, ettei surua ja itkua saa näyttää, on kovetettava itsensä ja itkettävä piilossa. Surua ollaan käsitelty hillityn sivistyneen maltillisesti, salaa ja jopa häpeillen. Mitä kaikkea tämä on jättänytkään ihmisten sisuksiin, padottua ja tukahdutettua tunnetta, kauheaa ikävää ja itkemätöntä itkua. 

Tämän tutkimuksen mukaan suru saa olla näkyvämpää, kuuluvampaa, julkisempaa. Hautajaiset saavat olla persoonallisempia, menetetyn näköisiä, omanlaisiaan. Minusta tämä on todella tärkeä asia. Aikoinaan isän hautajaiset olivat hauskat, kyllä naurua riitti. Ihmisiä oli sen parisensataa. Moni säikähti sanojaan kiitellessään, että olipas mukavat hautajaiset. Se oli tavoitekin, niin oli isäkin, seurallinen, vitsiniekka, arjesta iloa repivä henkilö, monelle arkienkeli tekoineen ja seuroineen. Halusimme tämän välittyvän ja niinhän se välittyi. 

Samoin Valonlapsemme, hänen juhlansa olivat eloisan, lämpimän värikkäät ja äänekkäät. Juuri sellaiset kuin hänkin oli ja juuri sellaiset juhlat kuin hän halusikin. Kaiken neiti oli minulle kertonut, millaiset ikiomat juhlansa hän haluaa, tarjottavia myöten. Sen toteutimme. Toki itkimmekin, roiskusimme vapisten, samaan aikaan lämmön läikähdellessä, jopa hymyn ja naurun kera. Koko tunteiden kirjo oli läsnä, on edelleen, kun lapsestani kerron. Saa ollakin, sillä naurut ja itkut ovat osa suruamme, tulevat aina olemaan. 

Mutta tuohon tutkimuksen vielä palaan... Olen saanut kommenttia, että tietäähän tuon tutkimattakin. Niin tietää, muttei kaikki. Onhan ihmisiä, jotka joutuvat todella ulalle, kun suru kohtaa ja tunteet syöksyy hallitsemattomasti. Kun niitä ei voi hallita, voi vain vierestä itseään seurata, kauhulla, epäuskoisena ja jopa peloissaan. On sitten ihmisiä, jotka vaativat tiukat faktat, teorian ja tutkimustyön, jotta uskaltava ja osaavat oman mielipiteensä muodostaa. Nyt kun asia on tutkittu, siitä on olemassa ihan tulokset, saattaa joku jopa itseään paremmin ymmärtää tai antaa tunteillekin luvan olla olemassa, esiintyä. 

Samaisessa tutkimuksessa todettiin, että surussa rauhoittavien ja turruttavien lääkkeiden käyttö on huomattavasti vähentynyt. Mikä on aivan älyttömän tärkeä asia! Itse olen vetänyt ja vedän yhä ilman rauhoittavia, sillä asiaa ei korjaa se, että turruttaa itsensä tai haluaa paeta mömmöjen taakse. Moni sitä akuutissa surussamme ihmettelikin, mutta haluan olla läsnä ja kokea kaiken aidosti, muistaa ja tuntea niin paljon kuin kapasiteettini antaa periksi. 

Olen myös kuullut yhden ihmisen kertomana esimerkin vuosikymmenien takaa, joka säikäytti hänet, mietityttää yhä. Koulukaveri, teini-iässä oli oman käden kautta lähtenyt. Hänen vanhempansa, olivat hautajaisissa olleet kuin viilipytty, mömmöillä turrutetut. Ei mitään tunnetta, ilmaisua, kyyneliä, tuskaa.... Kuin robotti, vahvojen lääkkeiden alaisena toimineet. Mitä tämä oli sureviin teineihin jättänyt, heitä olisi kovasti ja tuskaisesti itkettänyt, mutta eiväthän he voineet itkeä, jos kerran ei vanhemmatkaan... Toki jokaisen tilanne on erilainen, onneksi on lääkkeitä asiaan jos toiseenkin, niitä on hyvä käyttää silloin kun ne tulevat tarpeeseen, antavat tarvittavan avun. Mutta kun ei ole onnellisuusnappia, aikajananappia, surusta parantavaa nappia olemassa. Omasta mielestäni asiat on vain syytä kohdata mennä nokatusten todellisuuden kanssa. Itkien, huutaen ja vaikeroiden, mutta se on osani. Suru, ja myös ilo sekä monet muut välitunteet siinä matkalla, ovat osa elämääni, arkeani, tulevat aina olemaan. Minä olen myös niiden asioiden kautta se ihminen miksi minut elämä on muokannut. Samaan aikaan tunnistan yhä sen alkuperäisen Tiinan, vaikka olen muuttunut, muutoksessa, olen myös oma itseni. 

Toki lapsuudessani, en ole itkenyt, en uskaltanut kertoa miltä tuntuu, saati sitten näyttänyt sitä. Olen oireillut, kärsinyt ja ne ovat jättäneet minuun ikäviä arpia. Mutta jos en muuta, niin itkemään minut on opetettu, olen oppinutkin, ja tunnen erittäin selvästi sen hyötyvaikutukset elämässäni. Kun saan päästellä ulos, monilla eri keinoilla, sen mitä koen, tunnen ja kuinka reagoin. Ei kuuna päivänä uskoisi, että olen siitä omasta teinivuosien tukahdutetuista tunteistani päässyt jo näin pitkälle. Ja matka jatkuu yhä... On tämä koulu, mutta tälläkin saralla koen napsivani opintopisteitä, joskin monet ehdot ja hylätyt saan ottaa uusintojen kautta. Ei tämäkään helppo tutkinnon osa ole.

Viime viikolla sain kuulla jälleen ikävän suru-uutisen, tuttavani, perheenäiti joutui lähtemään. Se sattuu, nostaa pintaan tunteita, syvää myötätuntoa ja samaan aikaan yhä valtavaa kiitollisuutta myös kuolemalle. Yhä koen ja tunnistan samoja tunteita kuin oman lapseni kautta. Samaan aikaan oivallan, että syöpä ja kuolema eivät ole sama asia. Syöpä on kidutusta, kuolema on helpotusta. Niissä on vissi ero. 

Kun suru kohtaa muita, saan olla sivustaseuraaja, tunnen valtavaa raivoa ja vihaakin, eikä tuolle helevetin syövälle koskaan tule mitta täyteen, riitä mikään. Miksi pitää kiduttaa ihmisiä ja perheitä tuolla juupas eipäs taistelulla vuosikausia. Pari vuotta sitten koin samoja voimattomia vihoja, kun yhden tuttavan tie tuli päätöksen moisien vuosien jälkeen. Olen pakahduttavan vihainen syövälle, sille todellisuudelle. Sanoisinko olevani raivo, yhä uskoisin löytäväni kaikki mahdolliset potkunyrkkeilyvoimat, aggressiiviset temput ja uhkarohkeat ja käsittämättömät raivot, sanallisen ruoskan, jonka antaisin sivaltaa, jos se tuholainen sattuisi nokatusten kanssani samalle kujalle. Ahistaisin sen juuri sinne perimpään nurkkaan ja antisin kokea ja ennen kaikkea tuntea koko arsenaalin. Olisin ainakin saanut sanoa sanottavani, varmaan huohottaisin sitten läähättäen itse verillä, mutta, mutta... kunpa vain pääsisin nokatusten, haastamaan sitä paskiaista. Tai sitten kylmän viileesti vain pyytäisin perusteluja, kaivaisin ne ulos, vaatisin ja odottaisin. Sillä eihän vihallakaan aina asioita edistetä...

Mutta se koivuista, tuomesta, surusta ja surututkimuksesta. 

Sitten pikakelaus  viikonloppuun ja vähän menneeseen viikkoonkin.

Koulu alkoi, hiukan paikkani on hukassa, huomenna päivitämme kalenterin. Olen saanut kansioita valmiiksi, hyvä minä. Tykkään, odotan ja jaksan innostua.

Työjutuissa sain uuden vuoden sopparin, minulle tarjottiin uuttaa perhehoitotyön muotoa, odotan innolla. Koen yhä tekeväni tärkeää työtä. Viime viikolla en edes autosta päässyt ulos, kun lapsi tuli minua hihkuen ja hyppien vastaan, olin odotettu. Läikähti, lämmöllä.

Lahjakortteja, tälle viikolle pääsen jalkahoitoon. Hiukan on rouheutta joo, minähän olen paljasjalkasamoilija kesäisin, sen kyllä huomaa. Viikonloppuna innostuimme ottamaan irtioton yhden ravintolalahjakortin myötä. Ukkokullan kanssa Ouluun hotelliin yöksi ja illalla syömään. Makuelämys oli, aivan uusi sellainen, hyvä lahja. Hillityn aistikkaassa, kulinaristisessa hienostoravintolassa olin hiukan hämilläni, suoraan sanottuna kuin alligaattoori hallitsemattomine  peräsimineen porsliinikaupassa. En ollut mukavuusalueellani, en osannut keskustella viineistä, en kypsyysasteista, en vaatinut henkilökuntaa pokkuroimaan, en ollut eteerisen sliipattu, en kohtalokkaan kaunis, en hiottu ja viilattu aikuinen nainen, koin jopa istuvani väärin, olin vain mää ja mun mies. Mutta kun saimme annokset ja tilaamamme asiat eteemme pääsin makunautintoihin, henkäilin, huokailin ja sain makukiksejä. Taivaallisen hyvää. Siinä unohti epämukavuusalueet ja sen sellaiset lieveilmiöt, kun suusielumakunystyrät soittivat mukavuusalueellaan sinfonioita. Kannatti kokea. Huh.

Oli minulla myös yksi lahjakortti, jolla olisin saanut valita itselleni jotain mieluista, tytöt tietää kuinka tykkään moisesta liikkeestä. Mutta kun en osaa kauheasti ajatella minä-perspektiivistä. Se on edelleenkin vaikeaa. Jätin siis kortin käyttämättä, hautumaan. Aina kiksahdan ajattelemaan me-perspektiivistä, mikä olisi meille kaikille kivaa, koko perheelle tai jollekin läheiselle. No, annan muhia.

Oulusta kun ajelimme kotiin, saimme idean soramontuista, kalastuksesta, metsäretkestä Leskelässä. Esikoisemme jätkäkaverinsa kanssa mukaan, uudet Hai-saappaat lonksumaan, eiku menoksi. Aikataulutimme menomme, sillä illalla oli vieritakin tulossa ja sovittuja asioita. Kaikki vaikutti realistiselta, leppoisalta. Kalaa tuli, itse keskityin kuvaamiseen, löysin vaikka mitä jännää kuvattavaa. Muutamaan hirvikärpäseenkin tutustuimme. Kun lähdimme takaisin, kävimme vielä yhtä kanttarellipaikkaa katsomassa. Siinä vaiheessa alkoi kuulua sihinää, kyllä takarengas pihisi. Sunnuntai-ilta, mitä neuvoksi. Onneksi olimme miehen kotiseudulla ja muutama puhelu, niin apu löytyi. Niin me sitten päädyimme tutustumaan aivan ihaniin lampaankaritsoihin, sillä aikaa kun kumia paikkailtiin. Mutta aikatauluhan pissasi pahemman kerran, saimme perua menomme ja vieraamme. Olimme pari tuntia mutkien kautta myöhässä, mutta onneksi apu löytyi ja kaverit auttoivat.

Perjantaina olin töissä, illalla päädyimme navetanvintille Navettafolkiin, kiva ja nopeasti keksitty ohjelma sekin. Paljon tuttuja ja ystäviä sielläkin, kiva kokemus, elämys. Lauantain oli lapsenlikkana, Tollotätinä veljenpojille. Kyllä sain taas kuulla loistavaa lapsenlogiikkaa ja viisauksia joka lähtöön. Kiva päivä, meni lupsakkaan leppoisasti, Tollotätinä tolloillen. 

Mutta nyt pitäisi ovikellon soida, autonovi kuului jo loksahtavan. Päätän raporttini tähän.

HULABALOO

Heti alkuunsa kirjoitan ikävästä, kuinka lastani kaipaan. 

Kaipaan niin naurua, eloisuutta, vahvaa temperamenttia, tahtotilaa, vauhtia, meteliä. kokkauksia, tuoksua, hiuksia, olemusta, läsnäoloa, tekstejä, sanontoja, maalauksia, taiteellisuutta, lempeyttä, kiivautta, rutistusta, raivoa, rakkautta... Mitäpä sitä lapsestaan ei kaipaisi? 

Nyt kun meidät on kuolemalla erotettu, on suuri ikävä myös niitä  yhteenottoja, joissa salamat sinkoilivat ja kuohuttiin kunnolla. Kyllä minä lapseni opin läpikotaisin tuntemaan, onneksi hän uskalsi olla se mikä kulloinkin olotila oli. Jos hän koko viimeisen kuudenvuoden sairaushistorian olisi vain tyynesti niellyt, ilman kapinoita ja voimakastahtoisuutta, voin vain kuvitella paljonko asiat ja tunteet olisivat jääneet lastani sisältä kaivelemaan. Ja kuinka hänellä olisi ollut paha olla ja paha mieli. Yksi vaihtoehto ja tärkeä näkemys on, että saimme tuon hurjimusluonteen ansiosta muutaman lisävuoden, kun neiti pisti tuulemaan tahtotiloillaan ja rohkeudellaan. Kyllä päätä kylmäsi monta kertaa hoitojen ja jopa nelinkertaisten sytostaattiannosten aikoina, myös hoitohenkilökuntaa. Mutta lapseni valitsi mieluummin vaihtoehdoksi täysillä tykittämisen kuin antautumisen. 

Ensimmäisen relapsin aikana, Helsingissä kesällä -12, hematologin meille antamat vaihtoehdot olivat: "Ei tehdä mitään, aloitetaan kokeellinen immunologinen hoito tai tykitetään täysillä?" "Tykitetään täysillä", oli lapseni valinta, sen päätimme sekunneissa, olimme siitä yhtä mieltä. Seuraavana päivänä tykitetään täysillä-hoito aloitettiin Oulussa. Tämä oli yksi niistä lapseni rohkeista valinnoista. 

Samalla reissulla hän opetti minulle myös todella tärkeän elämän johtolangan ja tavan suhtautua. Itse olin aivan maani myynyt, pää roikkui, ahdisti, kompastelin suojatien viivoihin, panikoin ja koin kaiken maailman muita lieveilmiöitä. Levyni pyöri samaa rataa ja olin surkea, olin vähällä tartuttaa surkeuteni myös lapseeni. Silloin sain kuulla nämä sanat, joiden voimalla vedän yhä: 

"Lopetetaan asiasta jauhaminen ja nautitaan tästä hetkestä!" 

Tyttö sen kuin hyppelehti, näki ympärillään kauneutta, nautti kesästä, olemisestaan, elämästään. Valitsimme ravintolan, hän soi hyvin, puhuimme mukavia asioita, shoppailimme, kävimme rannalla ihastelemassa ja oikeasti nautimme monista meille tarjoutuvista elämyksistä. Muistan kuinka oma ryhtini oikeni, hengitys vapautui, vapinani loppui, näin auringon, koin hyvyyden, löysin ilon. Kaikki tämä oli lapseni ansiota, hän sen minulle tarjosi, näkemyksen ja asenteen, kuinka elää ja olla. 

Kun asiat ovat hyvin, kannattaa nauttia niistä mitkä ovat hyvin, eikä kannata lannistua tai jättää elämää elämättä, kokematta ja kuolemaa odotellessa.

Niin kerta!

Se oli aasinsilta hulabaloohon.

Yhdeksän päivää sitten täytin 50. Minulle se on yksi saavutus, tavoite, mittari ja valtava ilon aihe. Viime viikonloppuna pidimme hallissamme, Ateljee Tarhapöllössä, juhlat. 

Kun jakelin kutsuja ja puhuin avoimesti ikääntymisestäni, sain jälleen vaikka minkälaista kommenttia ja koin jopa negatiivista suhtautumista aihepiiriin. Ehkä se juontaa sanojan omasta asenteesta? Jos halusin juhlistaa ja pitää juhlat, ei se käsittääkseni ole joltakin ulkopuoliselta pois. 

Minulle 50 vuotta on hieno asia, se ei ole itsestäänselvyys, kun tietää muitakin perspektiivejä. Saan olla kiitollinen terveydestäni, joka on moniin kertoihin mittareilla todistettu. "Täysin terve, sopivasti lihava." Sekin on tärkeä lause, sitä ei jokainen saa. Ja enhän itsekään tiedä kauanko moisen määritelmän saan pitää, mutta nöyränä moista lausuntoa muistelen.

Juhlat olivat onnistuneet, ainakin omasta mielestäni. Ohjelmaa oli siellä ja täällä, yllätyksiä, ihmisiä, musiikkia, iloa ja eloa, leppoisuutta, puheita, ronikoita... Tarjottavatkin jotensakin riittivät, vaikka lopullinen vierasluku nousi paljon ajateltua suuremmaksi, mutta olen kuokkavieraistakin kiitollinen, halusivat osallistua ja olivat tervetulleita. Vieraiden ikäjakauma oli 6-80 vuotta, siinä näkee kuinka laaja ja elastinen on ystävieni joukko, niin sanotusti vauvasta vaariin. Samalla vietimme vähän niin kuin Hannunrannan tupareita, olisiko nämä nyt välituparit, sillä projektit ovat yhä vaiheessa. Moni on tupareita kysellyt, ne tuli tuossa vähän niin kuin samalla.

Jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka pitkien matkojen ja mutkien kautta vieraamme saapuivat. Tulivat aivan asiasta tehden. Olen todella otettu, hämilläni. Ihan meitä varten, juhliimme; Inkoo, Vantaa, Lieto, Rauma, Kuopio, Ii, Oulu, Kempele, Kemi, Rovaniemi...ja toki nämä lukuisat lähikunnat. Kirjanpitoni mukaan vieraita oli 98, aika hulppea luku! Ilma oli loistava, loppukesää parhaimmillaan, lämmintä ja illasta hämärtyvää. Lahjojen, kukkien ja muistamisten määrä on mieletön. Olen yhä hämilläni, kiitollinen ja otettu. Kuinka hyvin minun mieltymykseni tunnetaan, niihin on tartuttu. Sain kiiltävän punaiset Hai-saappaat, lahjakortteja mieluisiin liikeisiin, hoitoihin, ravintoloihin. Maalaamiseen pelejä ja pensseleitä, maalituubeja, värejä ja värkkejä. Käsittämättömän ihania villasukkia, sillä minä olen villasukkafriikki, koskaan ei voi olla liikaa. Jokaiselle päivälle, eri fiiliksiin ja käyttötarkoituksiin pitää olla omansa. Kuohuvaakin sain aivan valtavan määrän, saattaa olla terveys muisto vain, mikäli ne yksin yritän tuhota ja liian nopeasti. Kuinka tarkkaan harkittuja etikettejä, viinien nimiä, pullojen kauneuksia. Musiikki oli myös niin sopivaa, sillekin annoin vapaat kädet, kyllä muusikot minut tuntevat. Lauteille nousi myös yllätysesiintyjiä, tykkään niin spontaaneista heittäytyjistä. Itse asiassa en pahemmin koko illan aikana istunut, kunhan hytkyin ja nautin olemisesta ja elämisestä. Osan lahjoista sain elämyksinä, hoidettuina ja huolehdittuina asioina. "Tämä on lahja meiltä..."

Vieraita en ehtinyt tietenkään niin paljon jututtaa kuin olisin halunnut, mutta kiersin lähinnä niiden kaukaisempien luona, näitä lähipiirin ihmisiä voi jututtaa muulloinkin, toivottavasti kaikki sen ymmärsivät. Ainakin huikkasin lennosta moisen kaavion, kun ohitin lähipiirin pöytiä. Ensin vedin korkkareissa, mutta kyllä hallin sementtilattia oli helpompi matalilla tanssata.

Hankin Ateljee Tarhapöllöön ison taulupohjan, pohjamaalasin sen valkoisen sävyillä. Illan mittaan ihmiset saivat käydä siihen maalamassa omia ajatuksiaan, tunnelmiaan, tervehdyksiään. Se olikin yllättävän suosittu, siihen projektiin uppoutui moni sellainenkin, jota en voisi kuvitellakaan, että olisi maalaamisesta kiinnostunut. Näytti ja kuulosti olevan hauskaa, lopputuloskin on mielenkiintoinen. Välillä seurasin prosessia kauempaa, kuinka joku hiljaa itsekseen katseli, keskittyi, haki tuntumaa ja sitten valitsi maalit joita halusi käyttää. Osa veti maaleja pintaan aivan paljain käsin, hanskoilla, siveltimillä, spraymaaleilla, harjoilla, roiskien ja uusia tekniikoita löytäen... Kiehtovaa.

Olen siis lyhyesti ilmaistuna sitä mieltä, että kun on juhlan aika ja paikka, silloin kannattaa juhlia. Jokainen kokee asian eri tavalla, toisille moinen on kriisinpaikka ja vaivalloista, mutta me tykkäsimme nähdä vaivaa tämän vuoksi. 

Elän mieluummin nytku, kuin sitku. On huikeaa olla olemassa, kuulua johonkin, olla osa perhettä, sukua ja kokea hyvyyttä ja lämpöä maanlaajuisesti. 

Olen niin otettu! Kiitollinen, nöyrä ja lämmöllä läikähdytetty ja hyvyydellä liekitetty. Elämä on elämisen arvoista silloin kun saa olla elossa, vaikeampi on juhlia jos ei enää ole elävien kirjoissa.

Niin kerta.

Tänäänkin elän nytku, enkä sitku! Koitappa sinäkin, tee asioita joita olet aina siirtänyt tai jättänyt tekemättä. On asioita joihin voimme itse vaikuttaa ja asioita, joihin emme voi itse vaikuttaa...

TUHINAA

Viiden pintaan heräsin, venyin sängyssäni vartin yli, eikä uni palannut, joten nousin ylös. Olohuoneen lattiat ovat yhtä siskonpetiä, yhtä tuhinaa. Siinä nukkuu neljä nuorta, kaksi nuorta kamarissa, yksi vieras yhdessä kamarissa, minä ja Ukkokulta omassamme. Eli lyhyesti, meillä on nyt neljä yövierasta.

Koiratkin tuhisivat niin syvästi, että loikin niiden yli herättämättä.  Nojatuolissa Väinö, se ojenteli tassujaan, kun minut näki, mutta jäi paikoilleen.

Olen kahvini juonut, aamukävelyt hyytävän pirtsakassa sumuisessa säässä käynyt. Varmaan lähellä pakkasta. Kukko kiekuu jossakin lähistöllä, haluan oman kukon. Olisihan se huikeaa, jos olisi itselläkin aamuvirkku kiekaaja omassa pihassa. Vai olisiko? Kurjet kiljuvat suolla, se on melkoinen konsertti aamuisin. 

Pihallamme asustaa siili, Kaapo. Yleensä se tulee yhdeksän aikaan illalla, ilmestyy jostakin, yht'äkkiä vain pyörii jaloissa. Olemme sitä ruokkineet, yhdessä se kissojen kanssa syö. Toissailtana Kaapo päätti tulla tervehtimään jo iltaseitsemältä. Juttelin sille, vein ruokaa kuppiin. Kaapo näki ja aisti sen, mutta lähtikin seuraamaan minua. Se seurasi portaille saakka, ensin kiersi portaita, kurkki ja kierteli. Kunnes päätti kiivetä portaita perässäni. Oliko se minulle ehdollistunut, vai olenko minä sen ehdollistanut itselleni, miten tuo ajatus pitää ajatella? Olinko otettu vai enkö ollut? Olihan se tavallaan hellyyttävän ihanaa, olla siilille noin tärkeä, että tulee perässä. Samaan aikaan tarvitsenko enää yhtään ainoaa luontokappaletta, joka alkaa minua palvomaan ja perässä kulkemaan, ennen kaikkea sisäeläimeksi pyrkimään. Kukko, se olisi pihaeläin. Sain kuvata siiliä aivan vierestä, katsoa silmiin. Tässä vaiheessa siskoni kysyi, että olenko kontallaan, jos kerran siiliä kykenen silmin katsomaan. Ehotti minulle nousemista ihmisen tasolle. Jännät jalat, terävät kynnet, kasvot ovat Kaapolla kauniit, ihanat silmät. Se vain seurasi, hellyyttävän iljettävästi, päätin paeta sisälle. Seurasin kuistin ikkunasta. Ei se mitään eksynyt ollut, kun suljin oven, se laskeutui portailta ja kipitti suoraan ruokakupille. 

Eilen se oli taas edellistä aikaisemmin pihallamme, itse asiassa tuputus kuului terassin alta. Onhan tuo, jos se alkaa ihan koko ajan kyttimään ja kakkimaankin tähän porraspieliin. Jännää, tavallaan kivaa, muttei ehkä kuitenkaan. Sitten pitää muistaa ajatella, kun paljain varpain lähden aamuloikilleni, etten törmää moiseen piikkiseen luontokappaleeseen. Saattaa olla terävät piikit, jos niihin törmää tai kompastuu...

Luulin kirjoittavani puhetta, mutta en kirjoittanutkaan. Näin se ihmisnaisen mieli on elastinen. Viikonloppuna meillä on bileet, odotetut. Suuri joukko vieraita on tulossa, myös siskonpetejä tarvitsemme. Eilen saimme hallin, Ateljee Tarhapöllön, juhlakuosiin. Enää puuttuu fiksaukset ja silaukset. Yksi ystävä saapui, hän on ollut mieletön organiaattori ja ikkunatkin oli pessyt, sillä aikaa kun minä rentouduin vyöhyketerapiassa. 

Kello on nyt seitsemän, yhä kuuluu tuhinaa. Kävin katsomassa mihin ne koiratkin katosivat, äsken kävivät moikkaamassa ja pihalla. Kaino on nukkumassa kippuralla siskonpedissä, oikeasti lakanoissa. Reino nukkuu vieressä lattialla. Kauhea tuhina käy. Ilmeisesti ne valitsivat mieluummin tuhisevat unet, kuin meikäläisen palvomisen. Saisinkohan vielä pikaiset aamutorkut vedettyä, jos itsekin kiipeäisin takaisin sänkyyn? En voi suurempia nyt puuhata, kun on noita nukkujia joka puolella. Minulla on iltaan saakka töitä, joten paukkujakin tarvitsen.

Siis, menenkö takaisin pehkuihin? Olihan outo ajatuskuvio, mistähän moinen vilahti. Kannattaa ehkä kokeilla, tuhisenko kohta vai oliko se vain outo ajatus tuhinasta. Menen kokeilemaan, jospa se aamu olisi hiukan kirkastunut ja lämmennyt, jahka seuraavan kerran varpaitani ulkoilutan.

VARTTI

Lupasin itselleni vartin, kun kerran tänne päädyin. Tuntuu, että kirjotatuttaisi, enkä ole ehtinyt ajattelemaan mitä. No, annan vartin, itselleni.

Elokuun kolmas, lauantai. Olen maalauskamppeissani, lähdemme typyn kanssa toteuttamaan yhtä projektia. Heräsin herätyskelloon, mikä on minulle erittäin harvinaista. Minulla oli uni, maalausuni, kesken. Itse asiassa, juttelin siinä unessa aika useastakin aihepiiristä, saatoin yhteen ihmisiä, joilla olikin yhteistä puhuttavaa. Ajattelin, että jopas onnistuin, sillä olin näin ajatellutkin. 

Minulla oli jokin projekti siinä meneillään. Kyykin ja maalasin, siihen kuului myös kanttisten kalikoiden polttaminen, siis sellainen polttomerkkaus. Kalikat tulivat johonkin installaatioon, jota olin tekemässä. Yhtä kalikkaa olin maalannut jollakin hempeällä, sen jälkeen sitä polttomerkattiin tai vähän savustettiin. Kolme sivua onnistui hyvin, neljänteen sieppasi liekkiä. Joku siinä sähläsi mukana, auttoi, sitten syttyikin liekki. Meikäläinen vauhdilla sen kytevän palasen sammuttamaan vesisankoon. Yhtäkkiä se muuttuikin tavallaan pehmoisemmaksi, jota voi taivuttaa. Minä sitten väänsin kuivaksi sitä hiiltynyttä ja märkää kappaletta, niin että vesi pärskyi. 

Samaan aikaan se vesi pärskyi nokisena ja maalisena valkoisiin kaapinoviin. Siihen syntyi semmoinen kirjava pisarateos. Ajattelin, kuinka kevyttä ja kaunista, enkä ollut tajunnut, että olin käyttänyt niin kauniita värejä kuin mitä vääntäessä pirskosi.  Muistan, että ihailin niitä pärskeitä ja pirskeitä siinä valkoisessa kaapinovessa, kunnes kuulin tutun henkilön äänen, muistin olevani hänen kotona. Honasin että nyt pitää äkkiä siivota ne jäljet, etteivät roiskeet tartu, vaikka kauniita ovatkin. 

Pililililim, silloin se herätykseni tuli, filmi katkesi ja roiskeet jäi luutuamatta, sinne ne jäi valumaan... 

Jotenkin hämmästynyt, hiukan tohelo olo, miten sen nyt noin. Samaan aikaan harmitus sotkuista jotka jäi jälkeeni siivoamatta, vaikka ne kauniita minusta olivatkin, ajattelin ettei kaikki ymmärrä kaapinoviin roiskittua taidetta.

Näin tärkeää minulla näköjään oli mielessä! Kahvi odottaa juomista, hiukset kuivuivat kuin tarhapöllöllä konsanaan, aivan pöllähtäneesti sekaisin ja pystyyn. Olin tämän varttini kyllä aivan muulla tavalla aikatauluttanut illalla, kun kelloa herätykseen virittelin. 

Milloinhan sitä alkaisi oppia, että tekee niin kuin suunnittelee, eikä aina ala sooloileen. Varsinkaan aikataulujen suhteen. Kun en minä aina ole niin nopea ja notkea kuin kuvittelen. Tai olenhan minä, miksi menin epäilemään. Ehkä tässä pöllähtäneissä aamupöpperöissä tunnen olevani turvonnut, hidas, kankea ja kömpelö, mikä ei todellakaan ole todellisuutta, eihän... Itsehän olen aikatauluni laatinut, osaan ottaa niihin pelivaraa, tai kelivaraa, tai oisko se mokavarakin nimeltään. 

Eiku menoksi, kohti päivän projektia, jos toistakin. Tulkoon hyvä viikonloppu, elokuun ensimmäinen!