ROPINAA

Juhannusaaton ja ropisevan sateen kunniaksi kirjoitan, ropsautan tänne muutaman sanasen. Otan siis sellaisen ajatuksellisen kirjoittamisen aikalisän, tai paremminkin aikalisän kirjoittamalla.

 

Todellakin, kävin äsken kuuntelemassa ropinan moninaista sinfoniaa, konserttia. Kuinka erilainen on ropina laatoitukseen, kattoon, saniaiseen, suihkulähteeseen, terassiin. Tuulen kanssa ja tyynenä ropinana. Mikä kaikki siihen ropinaan vaikuttaa, sillä lähtötilanteessa jokainen pisara on kutakuinkin toistensa kopio. Ainakin näin itse ajattelen, jos ne samasta pienestä pilvestä, pilvenraosta, pulpahtavat, täytyy koostumuksen olla jokseenkin sama. Tosin, onhan jokainen lumihiutalekin yksilönsä, miksei siis pisarakin. Heti ajauduin vieraille vesiareenoille, järvenselille, merenaavoille, ennen kuin edes alkuun pääsin kirjoittamisessa. Niin, joskus tyttömme ovat kysyneetkin onko sadevedellä ja hanavedellä sama koostumus, painaako vesi saman, vaikka tulee eri paikasta. En muistaakseni tieteellistä vastausta kyennyt antamaan, mutta maalaisjärjellä ajateltuna kyllä se järvivesisankollinen saman painaa kuin hanasta laskettu sankollinenkin.

 

 Vettä kaipaa luonto, viljelykset, elämä. Vaikka sade monia ärsyttääkin, se on kuitenkin elinehto kasvulle, sadolle, jatkumolle. Milloin se sitten päättää tulla alas, se sade, no se päätti tulla nyt juhannuksen aikaan. Ihan sama sinänsä, muutamme ajatuksiamme sen mukaan mitä taivas näyttää ja antaa. Sillä tekemistä on vaikka kuinka, satoi tai paistoi, sateella jopa enemmän. Sateella ei tarvitse ajatella, että menee hyvä ilma/sää hukkaan, jos vaikka innostuu maalaamaan, lukemaan, ompelemaan tai olemaan sisällä luovassa tilassa. Hyvällä säällä, sitä ajattelee monta kertaa, että se hyvä sää täytyy hyödyntää tehokkaasti. Toki silloin tulee enemmän vaikka pyöräiltyä, liikuttua, ulkoistettua asioita. Jokaisella asialla on puolensa. Mutta villasukat ja kynttilä, mytyssä sohvannurkassa kirjan tai käsityön kanssa, tai vaikkapa ihmisten äärelle pysähtyen, ei sekään huono vaihtoehto ole sateen ropistessa. Joskus sitä jopa kaipaa, moista syytä pysähtyä. Joillekin jopa toivoo kunnon ropinaa, jotta osaisivat pysähtyä, sateen äärelle, hetkeen ja elämään.

 

Viikonloppuna minun silmäni ja sieluni olivat ropinassa, itketti kuin saavista kaataen, molemmista silmistä ja sydämestä. Meni tunteisiin, itketti vielä viikollakin, usein ja ropisten. Tuplistamme ainoa pääsi ripille, ihana tilaisuus ja kaunis juhlija. Mutta joka ainoassa hetkessä tiedostin hänen olevan ainoa tupla. Suunnaton vääryys, epäreiluus ja ikävä keinuttelivat, epäreiluus ja elämä muistuttelivat käännekohdistaan. Neitimme sanoin, hän ei ole tottunut juhlimaan yksin. Ei niin, eipä niin, aina on ollut tuplakemut. Tosin Valonlapsemme oli kyllä sanallisesti useinkin sitä mieltä, että haluaa omat juhlat. Hänen mielestään ei ollut mitään järkeä kun kaiken joutui aina jakamaan. Kamarin, kerrossängyn, kaapit, tavarat, luokkakaverit, kaverit, juhlat, vieraat... Niin joutui, mutta nyt kumpikin ovat omat juhlansa saaneet, tosin aivan erilaiset elämän "rippijuhlat" kuin kenties toivoivat. Tosin Valonlapsemme tiesi kyllä mitkä ne hänen juhlansa tulevat olemaan, ne hän minulle sanoitti, tarkkaan suunnitteli. Vaikka ei koskaan sanonut sanallisesti että ne ovat hänen hautajaisensa, tiesimme kumpikin mistä omista juhlista hän puhui. Hän sai toivomansa juhlat, niin sai ainoa tuplammekin toivomansa juhlat, lähes identtiset, mutta kovin erilaisella teemalla.  Juhlat olivat onnistuneet, oikeastaan kaikki kutsutut pääsivät, voi sitä iloa ja meteliä. Juhlamme ovat aina äänekkäitä, jostain syystä, eikä se haittaa pätkääkään meitä, ehkä naapureilla on toisenlainen mielipide.

 

Maanantaina kun menin kouluun, näytin kuulemma väsyneeltä, ilmeisesti myös itkeneeltä. Varmasti. Toisaalta on ihmisiä, joiden kanssa on löytynyt vahva ymmärrys ja asioiden sanoittamisen helppous. Sellaiset ihmiset kykenevät puolin ja toisin näkemään enemmän kuin moni muu näkee. Se tuntuu hyvältä ja antaa itsellekin rohkeutta nähdä ja ymmärtää. Olla vastavuoroisesti se tukija, vertaistuki ja lohduttaja. Samaan aikaan tuntuu hyvältä, kun toinen sanoo, että hänellä on samanlainen tapa käsitellä asioita, tekemisen ja luovuuden kautta. Ei auta jäädä ropinaan makaamaan, lammikkoonkin saattaa hukkua. Ropinasta huolimatta on mahdollisuuksia, elämää, niihin on tartuttava, elettävä tässä ja nyt, sillä huomisesta emme tiedä, ensi viikosta vielä vähemmän. Ei sitku vaan nytku!

 

Lopetetaan asiasta jauhaminen ja nautitaan tästä päivästä, oli lapseni rankimpia ja tarpeellisimpia oppeja minulle. Näin pyrin elämään, vaikka välillä ropiseekin, antaa ropista. Ei se elämä voi sateeseen tai itkuun kaatua, ei todella. Yhden ystäväni sanoin itku on kuin ikkunoiden pesua, sen jälkeen kykenee näkemään kirkkaammin. Samoin kyllä se sade, rankkakin ropina puhdistaa myös luonnon. Pöly huuhtoutuu, luonto saa elämän eliksiiriä ja alkaa kukoistamaan uudella tavalla. Sateessa voi myös olla, jahka on oikeat varusteet, mikäs siis kumppareissa lonksutellessa. Mietin juhannusasusteeksi itselleni kaksi vuotta sitten saamaani ruusukukikasta sadeviittaa, nyt sille on käyttöä tiedossa. Muistan niin aina sen äitienpäivän ja viitan koekäytön, kuinka hyvä hetki se oli. Siitä on myös video, jolla kuuluu Valonlapsemme naurunrätkätys, joka oli hänelle niin ominaista. Vaikka hän ei kyennyt puhumaan, nauru raikasi silti, useinkin. Naurunropina! Voi kuinka sitä kaipaankaan, ropisevaa naurua. Jonka voimakkuus ja kesto vaihtelivat, mutta tarttuvuus oli taattu, se antoi aina elon- ja ilonpisaroita muillekin, kasvavia naurunsiemeniä. Niitäkin me tarvitsemme, kaikki ja kaikesta huolimatta.

 

 

Maalatuttaa, taas ja aina vaan, ensi viikolla maalaankin ja paljon. Jälleen aamulla ideoita alkoi tykittämään maalien ja aiheiden suhteen. Heinäkuun alusta ripustan jälleen uuden näyttelyn. Ripustin tässä viime viikolla kaksi yllättäen pyydettyäkin näyttelyä. Kaiketi minun nopeus on muillakin tiedossa, heittäytymishalukkuus ja tuotannon määrä. Hyvä niin. Sinällään hyvältä tuntuu, seitsemäs näyttely tälle vuodelle alkaa pian, kaikkia on minulta pyydetty ja ehdotettu muiden aloitteesta. Olen myös saanut johdattaa muitakin tarttumaan luovuuteen, kyniin, väreihin ja pensseleihin. Uskon moisesta olevan iloa itse kullekin. Tälle viikolle tuli samalle päivälle kaksi taideretriitti- ehdotusta, että vetäisin nuorille moisia. Lämmittää, ja heti lähti ideat laukalle, mutta en nyt kykene tässä vauhdissa moista toteuttamaan, mutta antaa hautua.

 

Kasvivärjäyskurssi, ai että, siitä kykenisin tai haluaisin taas ropisten jauhaa, kertoa ja esittää tuotoksia ja oivalluksia. Kuuluttaa kasvivärjäyksen ilosanomaa. Tällä viikolla juttelin myös yhden kurssikaverini kanssa uskonnoista, asenteista, poliittisista suuntauksista ja tavoistamme, joihin ihmiset hurahtavat. Onnekseni en ole hurahtanut toistaiseksi yhtä fanaattisen tykittävästi politiikkaan tai uskontoon, se olisi aivan kauheaa ropinaa varmasti vastapuolelle, jos samanlaisella räjähtävällä intohimolla ja vauhdilla moisia ilosanomia jakaisin. Toivottavasti luovuuden ilosanomasta ei nyt niin kauheasti ahdistusta tai käännyttämisen meininkinä tule, että se alkaa vastapuolta ahdistumaan. Varmaan myös sitäkin, että se jaksaa aina jauhaa paatoksella noista oivalluksistaan, huuhailuistaan ja luovuudestaan. Mutta en kuitenkaan väitä, että se on yksi ja ainoa oikea tapa, mutta toimii minulla, uskon toimivan ja auttavan myös muilla. Jokainen räätälöiköön sen oman tapansa, kunhan se tuo iloa, kanavoi asioita ja auttaa itseä. Toivon hartaasti että sellaisia ilonpisaroita jokainen kykenee löytämään. Mutta nyt lyhyt versio kasvivärjäyksen ilosanomasta; kiehtovaa, yllätyksellistä, viihdyttävää, luovaa ja antoisaa. Minäkin värjäsin hirveän määrän erilaisia villalankoja, todellakin tietämättä mitä niistä teen, mutta suunnaton kokeilunhalu pisti kokeilemaan. Nyt luulen, että moisista langoista kudon kangaspuissa huovan ja/tai huivi, ellen sitten innostu neulomaan, mitä tavallaan yritän myös vältellä. Siinäkin lajissa minulta puuttuu rajoitin.

Punajuurta, krappia, lepänkuorta, koivunlehteä, lupiinia, kokeniiliä, sinipuuta, kurkumaa, paprikaa, mustapapua. Padassa, purkissa, mikrossa, kääryssä, limessä, vadissa, kylmiössä, auringossa, pimeässä, hitaasti, nopeasti, kärsivällisesti, sekoittaen, seisottaen, solmuilla, estovärjäten, vapaasti... Mielikuvitus ja kokeilunhalu vain ovat rajana. Innostuin myös kokeilemaan samoilla luonnonväriliemillä kankaalle maalaamista soijamaidolla ja roiskien. Tietenkään en ehtinyt ohjeita hakemaan, kunhan nappasin keskustelusta ideoita annoin roiskua. Mieletöntä värien leikkiä kankaalla. Ihan piti äänekkäästi haukkoa henkeä ja sivusta seurata mitä värit keksivät.

 

Mutta nyt, ropinan suunta on muuttunut, tulee puuskittain ja tuulen kanssa. Mitä ilmeisemmin olemme lähdössä mökkeilemään, luulen ainakin. Sitten on tulossa reippausjuhlaa ja hiukan huuhailuakin. Elämä on tässä ja nyt, ei kannata jättää kohtaamatta ja elämättä. Rankkasateessa voi itkeä vollottaakin huomaamatta, eikä se saa vastapuolta säikähtämään, kun luulee sateen virtaavan naamalla. Toki itkuun liittyy tietty muukin olemuksen muutos ja naaman ilmeet, mutta itken myös paljon hyvää itkua. Ikävää, muistoja, tilannetta, kauniita asioita, kaiken itkun ei tarvitse olla yksistään suruitkua. Anna siis ropista, jos ropisututtaa.

Isäni oli aina sateisesta säästä juhannuksena hyvillään, hänen logiikallaan se tiesi aina vähemmän hukkuneita, kun ei sateella tee niin mieli lähteä vesille lorkkimaan. Onhan tuokin vinha tosi. Turvallisuutta ja sopivasti ropinaa suveesi...

 

Sanat tulevat tässä;

 

AIRO

KAIVO

RAIVO

 

ja

 

TOIVO

 

 

 

OTSANAHAT KURTUSSA

 

Huomaan olevani otsanahat kurtussa, kireänä. Tai voiko samaan aikaan olla kurtussa ja kireä, siinähän onkin ristiriita? Kaiketi tälle päivälle on niin paljon päänvaivaa, että otsanahat on kurtussa kun niin kovasti pähkään, samaan aikaan sielussa on lievää kireyttä havaittavissa, erinäisistä syistä.

Minulla on tänään viikon ainoa vapaapäivä ja olen yleensäkin kotona, onhan siinä latausta kerrakseen, kuinka sen oikein, ennen kaikkea järkevän tehokkaasti osaan käyttää, myös hyödyllisesti.

 

 Ja samaan aikaan istun kirjoittamaan, jolloin kumoan kaikki edelliset teoriani. Eli kurttuun vetää otsanahat, kun itseään seuraa.

 

Samaan aikaan itseni tuntien ajattelen, että on hyvä istahtaa jäsentelemään, onneksi olen nopea.

 Yksi typyistä aikoi vielä nukkua hetken, sitten lähtee mukaani hoitamaan asioita. Annan nukkua, eli voin uniajan siis naputtaa. Ostoslistan ja koreografian päivälle olen jo suunnitellut.

Puoliksi tehty siis, kun on hyvin suunniteltu. Kellohan ei siis vielä ole edes aamu kahdeksaa, olen ehtinyt tehdä suunnitelmia jo jokusen tunnin. Reseptiikkaa, ajoitusta, aivoitusta ja hankintoja aikatauluttaa. Myös pitkä ohjelista kunkin läsnäoloista ja tekemisistä tälle viikolle. Siis itsehän tulen kotiin vasta lauantaina viiden pintaan, ja rippijuhlat ovat sunnuntaina. Täällä pitää olla muutama pallo jo hallussa hallitusti, muuten saattaa kireyttä löytyä jopa äänenkorkeudessani. Samoin vieraita pitää olla jonkun hakemassa junilta, kun itse en ole maisemissa. Työharjoittelussani on napakka tahti ja tapahtumat, joissa läsnäoloani kaivataan. Mutta meidän klaanimme handlaa kyllä, sitä en epäile pätkääkään.

Itse asiassa jututin lapsuudenystävääni, jonka lapsella oli ylioppilasjuhlat. Hän kertoi, ettei sankari itse laita tukkua ristiin juhliensa eteen. Mietin, miksei? Meillä ainakin sankarit, vaikka kuinka ovat sankareita, osallistuvat myös itse. Tasan biletys tässä huushollissa loppuu, jos hommat kaatuu yhdelle tai kahdelle. Se on ollut aina näin, sama tulee jatkumaan ja bileitä tulee olemaan. Osittain yhdessä tekemisessä on homman hauskuuskin, suunnittelu ja se kun näkee kaiken toteutuvan. Koen siis olevani tässä(kin) asiassa onnellisten tähtien alla, tiedän homman luonnistuvan, en epäile yhtään, vaikka itse en suuremmin ehdi paikalla olemaan.

 

Eilen saimme olla suvun juhlissa jälleen, tällä kertaa kummipoikamme 4-vuotisssynttäreillä. Pian on yhdet hääjuhlat, vasta oli kahden pojan synttärit. Äitienpäiväbrunssi, samalla yhdet täysi-ikäisyysbileet. Niin ja meidän esikoisemme täysi-ikäisyyttä juhlittiin kahtena päivänä kuukausi sitten. Sitten jatkuvasti ripsii muita pienempiä juhlahumuja, lähes kaikkien synttärit ja nimpparit, kaikista suvuista. Kiva kesä menossa juhlien suhteen.

Itse asiassa lapsuudestani jo muistan, että aina leivottiin kakkua, oli sitten synttärit tai nimpparit, ja niitähän on harva se viikko kesäaikaan. Kuperkeikauskakku, päälle kermavaahtoa tai jäätelöä, pihasta viinimarjoja tai mansikoita koristeeksi. Tsadam, juhlat saatiin aikaan. Kannattaa siis napsia noita pienempiä etappeja ja iloita niistäkin, ettei elämä mene isoja juhlia odottaessa, sattaapi olla ettei niitä sitten koskaan saakaan. Elämällä kun saattaa olla ihan jotain muuta, suunnittelematonta, tarjottavanaan. Kuka tietää...

 

Nyt huomaan otsakurttujeni rullaussuunnan vaihtuneen, äsken oli silleen ruttuturpaisesti alaspäin, nyt kurtistan silleen ihmetellen ylöspäin. Kulmat reilusti koholla, ja ryppyjä syntyy silloinkin. Otsanahoistani löydän nyt hämmästyksen ryppyjä, tällaistako mielessäni pyörittelinkin, enpäs tiennyt ennen kuin itse luin. Tällaisetko asiat mielessäni virtaavat, paljon hyvääkin, kivoja muistoja ja suunnitelmia, miksi pitää kurttuilla. No maalliset asiat kurttuilututtaa, oma riittämättömyys, tai siis se kuinka jakautua, mikä on tärkeysjärjestys. Kun tytöillä olisi haaveita ja toiveita, eikä edes mitään mahdottomia, mutta kun ei niitä vain ole mahdollista tällä hetkellä heille toteuttaa. Harmittaahan se itseäkin, olisivat ansainneet kyllä joskus pienen palkkion, elämyksen tai yllätyksen, mutta tällä hetkellä on niin tiukkaa, että on vain tehtävä raakasti napakoita valintoja, joko tai. Harmi, mutta tätä on elämä puun ja kuoren välissä. Aina ja vain.

 

Nyt kallo on raksuttanut rapiat puoli tuntia, aika pukea päivävaatteet, juoda jäähtynyt kahvi ja laukaista suunnitelmat etteriin. Aloittaa toteuttaminen.

Näyttää olevan tulossa aurinkoinen päivä, ehkei nyt hellettä kuitenkaan. Niin joo, minä kävin tässä sairaanakin, mutta kaiketi koin myös nopean ihmeparantumisen. Hallelujah! Viime viikon oli outoa kipua joka puolella, päätä särki, leposykkeet koko ajan noin 120, paineet kyllä hallinnassa muuten. Kun lämpöäni mittailin niin rapiat 35 astetta, kauheaa palelua ja outo(n)a olemista. Perjantaina makasin illan sohvan nurkassa kananlihalla ja kivistäen. Yöksi laitoin, tai siis Ukkokullalla laitatin, varvasväleihini valkosipulinkynsiä ja villasukat päälle. Samaisia kynsiä myös kaulalle harson väliin. Nukuin oikein raikkaassa katkussa yön kipuillen ja hikoillen. Aamulla olot jatkuivat, ilman mitään sen suurempaa muutosta. Lauantaina illasta kiputilat äityivät, kunnes nosti pikku lämmön. Kivut lähti, unta nuppiin ja aamulla olin terve. Siinä se. Luokittelisin "ihmeparantumiseksi". Ei minun suunnitelmiin moinenkaan kuulunut, mutta pakko oli lusia, eipä sitä sairautta kukaan ole itselleen tilaamassa, oli sitten kyse kuinka pienestä tai kuinka vakavasta. Kaiketi tuollakin pysähtymisellä, kokemuksella oli tarkoituksensa. Toisaalta olen kyllä koko kevään paahtanut menemään sellaisella tahdilla, että oli ehkä paikoillaankin olla pari päivää sohvannurkassa ja surkiana. Ottaa aikalisä sitä kautta.

 

Mutta nyt menen, hyvää alkanutta viikkoa!

 

Sanat tulevat tässä;

 

LUPIINI

MATKA

TATUOITU

 

Luin aamulla Positiivareiden sivuilta aamun ajatuksen, joka pisti miettimään, voi sen näinkin ajatella, vaikuttaa siis otsanahkoihinkin:

 

"Jos pystyt ratkaisemaan ongelmasi,

mitä syytä sinulla on olla huolestunut?

Jos et pysty ratkaisemaan ongelmaasi,

mitä sinua auttaa olla huolestunut?

 

-Shantideva-

 

P.S. Minulla on parhaillaan Kädenjälkiä-näyttely menossa Kievarila Kissankellossa Himangalla. Ihana paikka, kannattaa lomallakin pysähtyä, jos rantatiellä ajelee.

Verkkosivujeni osoitehan on https://tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo

MILLÄ MIELELLÄ?

 Aamu, kello kuusi, aamukahvi kupissa. Kuuntelen lintujen liverrystä, kissojen kehräämistä ja koirien huokailua. Tulin juuri saunasta. Mietin, mitäkö mielessä? Mitä mieli antaa mietittäväksi? Millä mielellä?
 

Siinähän sitä on aamupähkinää purtavaksi. Viime viikot, päivät ovat olleet hektisiä, tempovia ja olen ollut liikenteessä. Sama meno jatkuu. Kesän olen työssäoppimassa, teen iltaisin ja viikonloppuisin töitä, sen mitä rajoitusten puitteissa saan tehdä. On myös etätehtäviä, raportointia ja valinnaiskurssi. Paikkakunnat ja kohteet vaihtuvat, kivaa, mutta vaatii päänvaivaakin siis mielen vaivaamista ja veivaamista. Että tohelona olen siellä missä kuuluisikin tai minun odotettaisiin olevan.
Samaan aikaan yhteiskunnan taholta on laitettu kapuloita rattaisiin, yritetään tehdä asiat mahdollisimman vaikeiksi ja rajoitetaan vaikka kuinka, samaan aikaan pakotetaan tekemään moniakin asioita. Tunne siitä mitä on olla puun ja kuoren välissä, hiukan ahtaalla, on käynyt mielessä muutamaan otteeseen. Ei sillä, mielessäni on käynyt tuttu tunne, olen ollut aikaisemminkin puristuksissa, ahtaalla, sullottuna puun ja kuoren väliin. Nyt kyse on kuitenkin vain maallisista asioista, asiat saavat perspektiiviä. Olenhan kuulemma myös ratkaisukeskeinen, jauhan toimintasuunnitelmia, mielessä, mielellä. Joten kaikesta prässistä ja puristuksesta huolimatta koen olevani monessakin asiassa onnellisten tähtien alla, oikealla tiellä. Sen turvin jaksan intona ja soikeana painaa menemään, vaikka kuinka kapulat kolisee ja meno lonkkasee. Onnekseni, kait, se jokin ruuvi on sen verran löysällä, etten anna moisten lannistaa. Tai olen kerta kaikkiaan niin vauhtisokea, etten tajua lannistua ja kangistua, porskutan vaan.

Perhe on hiukan näinä viikkoina ja kesän aikaan hajallaan, ripoteltuna sinne ja tänne. Sitäkin tuossa aamusaunassa pähkäsin. Itse heilun lähipiireissä, muutamien kymmenien kilometrien päässä, yksi painaa koko kesän aamukuuden vuoroa kaupassa, yksi suuntaa rippileirille, yksi vaihtaa maisemaa työtehtävien mukaan nyt Kalajoella, kohta Helsingissä, yksi on taivaassa pysyvästi ja Ukkokulta suhaa työn perässä useita kertoja viikossa, viimeksi Turku ja Oulu. Kaipaan tuota Taivaslastani todella paljon, usein ja syvästi. Samaan aikaan kun tunnen olevani onnellisten tätien alla, oikealla tiellä, mietin hänen kuolemaansa. Kuoleman seurauksena minulle asiat mahdollistuvat, ne asiat joita olen vuosikausia toivonut, jopa haaveillut. Ajoittain vilahtaa jopa syyllisyys, syyllisyys siitä, että nautin. Samaan aikaan tiedän, tunnen ja miellän, että saan nauttia, kokea hyviäkin asioita, minun ei tarvitse syyllisyyttä siitä kantaa. Tämä opiskelu ei ole siis uusi juttu, olen aina opiskellut jotain, olen suunnitellut sitä kauan ja tiennyt mitä haluan, -15 olin jo aloittamassa tätäkin, kun asiat mutkistuivat entisestään lapseni kohdalla. Samaan aikaan kun opin ja oivallan uutta, kokeilen kivoja asioita, minulla on vahvasti tunne, että Taivaslapseni höyryää mukana. Siitä saa olla mitä mieltä hyvänsä, mutta se on hieno tunne. Öisinkin ratkomme unissa värjäysideoita, teknisisä ratkaisuja ja muuta kivaa. Unet ovet hyviä, syviä ja erittäin touhukkaita lapseni kanssa. Kaikissa unissani muistan hänen olevan kuolleen ja ajattelen, että toivottavasti hän ei kesken unen palaa kuolemaan, että saamme asiat jauhettua.

Hautausmaalla saa kohdata ihmisiä, päästä uskomattoman syviin keskusteluihin, luoda jopa uusia ystävyyssuhteita. On erittäin hyvä vaihtaa ajatuksia, jakaa omiaan, kuunnella, pistää miettimään, kun vastapuoli ymmärtää, puhuu samaa kieltä. Pyörittelee mielessään samoja asioita, tekee samoja havaintoja. Samalla itsekin oppii myös koko ajan, havainnoi ja havahtuu.
Lauantai-iltana sain vaihtaa kuulumisia yhden puolisonsa syövälle menettäneen lesken kanssa. Kykenemme komppaamaan toistemme tunnetiloja ja mielenliikkuja, kun taustalla on saman tyyppistä, vuosikausien sairastamista, kipuja ja epätietoisuutta. Samaan aikaan voimme myöntää, ettemme tiedä mitä on menettää läheisensä yllättäen, ilman ennakkovaroitusta, heitäkin on paljon. On kuitenkin kosketuspintaa niihinkin tunnetiloihin, jotain samaa, samaistuttavaa, omakohtaista. Siitä olemme samaa mieltä, että olemme tehneet surutyötä, luopumista rinnalla kulkien ja rakkaamme loppuelämää mukana eläen. Koemme, että se on myös tärkeä asia eheytymisen kannalta. Ehjäähän meistä ei koskaan saa, mutta jollakin tavalla koossa pysyvän kuitenkin. Luottamus siihen , että rakkaillamme on nyt hyvin asiat. Ja kyllä se on oma ikävä, joka itkettää. Omaa surkeuttani, ainakin minä, kyynelehdin. Kun haluaisin lapseni olevan kanssani, elossa, puhuvana ja tuntevana. Maallisena möykkäävänä ja vauhdikkaana omana persoonanaan. Samaan aikaan olen suunnattoman onnellinen, että hänen kanssaan ehdimme vaikka jos mitä. Lapseni motto oli monillakin tiukoilla hetkillä; "lopetetaan asiasta jauhaminen, nautitaan tästä päivästä." Tämän yritän joka päivä löytää, hetkessä elämisen ja jopa nauttimisen, kaikesta huolimatta. Nautinnon ei tarvitse olla suurta ja mahtipontista, minulle riittää havahtuminen ja havainnointi, se että mieleni tajuaa hetken ainutlaatuisuuden.

Tuplasiskon rippijuhlat, nekin ovat valmiiksi suunnitellut. Hän haluaa samantyyppiset tarjottavat ja bileet kuin kaksoissiskonsa juhlat olivat, samoin isosiskojen juhlat. Se on samaan aikaan itselle helppoa ja osoittaa myös asian kohtaamista. Voisihan olla, ettei haluaisi mitään muistuttamaan siskonsa hautajaisista. Mutta ei, yhä kaivamme Taivaslapsemme oliivileipäreseptin esille, saman jota hän leipoi yhden siskon rippijuhliin, saman jonka reseptin näytimme ja jaoimme hänen kanssaan, kun hän ei enää kyennyt itse fyysisesti leipomaan, saman jota siskot hänen juhliinsa leipoivat, yhä samalla reseptillä mennään.

Itse asiassa olen miettinyt paljonkin asiaa, johon olen nyt törmännyt useinkin, tai sitten olen asiaan enemmän kiinnittänyt huomiota. Mehän kykenemme puhumaan, jakamaan asioita, muistoja, joihin menetetty lapsemme liittyy vahvasti. Vaikkapa akkainreissut, Lapinmatkat, sanonnat, kukkapenkit, vaatteet, tuoksut, kuvat, värit, tapahtumat.
 Kun meillä käy vieraita, itse käymme jossakin, tai asia sivuaa jollakin tavalla menetettyä lastamme, saan kokea säpsähdyksen ja sulkeutuvan muurin. Vastapuoli ohittaa täysin lapsemme, hänen nimeään ei mainita, asiaan ei kommentoida, vaan iskee tabujen muuri, syvä, vaivautunutkin hiljaisuus.
Ei sillä, että pitäisi jauhaa, mutta hän on yhä puheissamme, muistoissamme pysyvästi, hän on yhä osa arkeamme. Hänen kättensä jäljet ovat yhä seinillämme, tauluina, kuvina, olemuksena muissa tytöissä. Monta kertaa ajanlaskumme mukaan puhumme, kun hän vielä oli, tai ennen hänen kuolemaansa tai hänen kuolemansa jälkeen. Onko se yhä niin vaikea asia kohdattavaksi, kyettäväksi avaamaan. Vai pelkääkö vastapuoli minun, meidän romahtamista, vai onko se ennen kaikkea oman reaktionsa pelkoa. Entäs jos tulee itku, keneltä. Saako se loppumaan, sen itkun. Sieppaako suru meidät johonkin syövereihin, eikä vastapuoli saa meitä sieltä pois, säikäyttääkö moinen surun, kivun ja ikävän kohtaaminen. Vai pelkääkö vastapuoli sieppautuvansa meidän todellisuuteemme, meidän elämämme syövereihin, jos avaa keskustelun tai edes lähtee siihen mukaan.
Miksi lapsemme on monellekin niin vahva tabu, että he kipsaantuvat. Itse koen, ettemme jauha asian rankimpia puolia, tai no mikä sitten on rankin puoli, onko se kuolema, avuttomuus vai syöpä, syövän uusiminen vai hoitojen seuraukset. Jopas taas pisti miettimään. Yksi ihminen sanoi sen olevan myös muiden osalta unohdusta, varmaan on sitäkin. Saattaahan joku ajatella, mitä tuota enää jauhaa, hänhän on kuollut silloin ja silloin. Mutta hän ei ole meidän muistoistamme kuollut, enkä anna koskaan kuollakaan, hän on ja pysyy.
Toisaalta isästäni monikin puhuu, hänen kuolemastaan on nyt 3,5 vuotta. Isää muistellaan, hänen sanojaan kerrataan, tekojaan toistellaan, hautajaisiaan mietitään, todellisuutta jauhetaan... Onko lapsen menetys niin arka asia, että sitä ei vain kyetä kohtaamaan, se on niin kipeä paikka muillekin. Se kun saattaa kohdata itse asiassa ketä vaan, eikä siihen itse voi vaikuttaa. Me emme ole todellakaan ainoita lapsensa menettäneitä, kun katsoo haudoilla kiviä, ikää ja havahtuu. Samanlaista epäreilua elämän rulettia joutuu lukuisat muutkin perheet kohtaamaan, elämään. Vaikka saattaa tuntua ajoittain siltä, että olemme maailman ainoat joihin sattuu näin.

Että tällaista olen miettinyt. Miettiminen on helppoa, sitä voi tehdä koska vaan ja missä vaan. Minun mielestäni kannattaa miettiä, sillä ainakin itse saan asiat johonkin järjestykseen kun niitä mietin. Nyt kun en ole ehtinyt pahemmin kirjoittamaan, on pakkokin tyytyä mielessä pyörittelyyn ja miettimiseen, yllättäviin hyviin kohtaamisiin ja keskusteluihin, joista saa taas uutta mietittävää.

Nyt on ehkä aiheellista miettiä pystyyn kuivuneita hiuksia, aamupalaa ja lähtemistä. Suhautan smoothien, lehtikaalta, pinaattia, luonnonjogurttia ja jotain saatavilla olevia höppeitä. Se antaa hyvää potkua päivään ja nukkuvat tykkää kun jyrisytän konetta.
Tällaisilla ja sellaisilla mietteillä tähän aamuun, tähän alkaneeseen kesäkuuhun. Tsao!

Sanat, jotka mielestäni tupsahtavat:

TURVE
TUULI
PILVI