ERITE ERITTELY

Pitkästä aikaa tänne juutuin, eikä minulla ollut aikomusta kirjoittaa, kunnes aikomus nosti päätään.

Ja niinpä kirjoitan. No mistä taas kirjoitan, oikeastaan tässä vaiheessa minulla ei ole mitään haisua aiheesta. Mutta kuulostaa kivalta tämä näppäimien pauke.

Ensinnäkin kirjoitan kärpäsistä ja kesästä. Nyt pörrää, laumoittain, korvanjuuressa, säärissä, hiuksissa, silmiin tunkevat, sieraimiin kaivautuvat. En tykkää, juuri nyt en tykkää noista yhtään. Isälläni oli tapana nautiskella ja antaa kärpästen kutittaa naamaansa. Sohvalla hän makasi selällään ja odotti kutittajia. Siihen en vielä kykene, vaikka kuinka olen isäni lapsi ja maalainen. 

Yhtenä yönä heräsin siihen, kun moinen siivekäs yritti aivoihini sieraimen kautta tunkeutua. Kauhean inhottavaa. Pari viikkoa sitten ihmettelimme, ettei moisia ole näkynyt, vaikka maalla asumme. Siinä vaiheessa ne varmaan vielä muhivat munina, kunnes kypsyivät lentäviksi pörrääjiksi.  Onhan niilläkin tarkoituksensa, yritän hyväksyä. 

Toki meillä on usein avoimet ovet, kun jatkuvasti on trafiikkia suuntaan jos toiseen, lähinnä eläimiä ei tarvitse silloin olla joka vinkaisulle palvelemassa. Jos ovi on kiinni, ei ehkä kärpänenkään sisälle pääse... Ikkunat, peilit, lamput, valkoiset ovet, kyllä on muutama kärpänen käynyt niihin kyykkimässä. Mistä johtuu, että kärpänen kakkantaa kinokseksi vaikkapa samaan valkoiseen kaakeliin? Toisaalta hyvä, että on kinoksena, voi jynssätä tehokkaasti samalla kertaa. Tietääkö joku kärpäsen kakkannusfilosofiasta jotain?

Joen päällä pörrää sudenkorentoja, niitä ole odottanut. Minulle ne ovat kauniita, tärkeitä ja voimaeläimiäni. Myös petoja, moni säpsähtää oikein kunnolla, kun iso ukkokorento pörrää. Minä en niitä säpsy, seuraan mielenkiinnolla, ihastellen ja tykäten. Pienemmät neidonkorennot ovat puolestaan kauniin värisiä, läpikuultavia, henkäyksen keveitä.

Tähän saakka otsakkeena oli hilipatihippa, poistin sen, meinasin laittaa tilalle kärpäsenkakka, en kuitenkaan laittanut. Katsotaan, kuinka homma edistyy, mistä eritteestä seuraavaksi kirjoitan. Erite erittely, oisko se sellainen, otsake meinaan...

Tsekkasin kirjoittaneeni pari viikkoa sitten, voihan köhnä. Mistä siis aloittaa, sillä onhan ollut jos vaikka mitä tapahtumaa, tapaturmaa ja turnausta. Monestakin asiasta tekisi mieli kertoa, mutta sitten kun peilaa taaksepäin, kaksi viikkoa, en kerta kaikkiaan kykene naputtelemaan tällä istumalla moniakaan niistä. Mutta jospa jotain rääpäisen.

Harjoittelua, töitä, kranssikursseja, maalaamista, vieraita, aurinkoa, hellettä, paahtavaa, oivalluksia, ulkolaudoitusta, terassia, juhlasuunnitelmia, kädentaitoja, väsyä, laiskuutta, aikaansaamattomuutta, kesän kauneutta, kyläilyjä, bileitä, kohellusta, omavaraisuutta. Siinäpä tiivistettynä muutama aihepiiri... Loikkaan nyt muutamaan sellaiseen, jota voin avata enemmän.

Viime viikolla oli taas jännä viikko. Ensinnäkin vietimme villikissojemme Uku&Lelen laskennallisia 1-vuotissynttäreitä. Kuinka ihanat kissat he ovatkaan. Samaan aikaan samoista maastoista löytyy ja pyydystetään aina vain uusia kissanpentuja ja kissaperheitä. Jälleen on hännättömiä pentuja löydetty, samaa sukua siis kuin meidänkin hännättömämme. Ihan sydänalasta on kouraissut moiset havainnot, aina olisi sydänalassa kissanmentävä kolo... Mutta terävä järkeni on naputtanut vastaan, vaikka muutamaan kertaan olemme käyneet kissoja kutsumassa, vilauksia nähneet ja eläinhoitolan sivuja seuranneet. Älkää ihmiset hylätkö lemmikkejänne, niisk, harras pyyntö.

Olisi huikeaa, jos löytökissoillekin annettaisiin elämälle mahdollisuudet, annettaisiin heille luottamus ihmisiin, lupa kesyyntyä. Raukat, pienet ovat niin peloissa, kauhuissaan, ikävissään. Pakkohan niiden on sähistä, paeta, jopa puolustautua. Kun niille annetaan mahdollisuus ja luotetaan, niistä voi saada maailman parhaita ystäviä. Näitähän meillä on kolme, siis löytökissaa, maailmaan parhaita ihmisen kavereita. 

Kun seuraa eri foorumeilla kissa-, koira, lapsi-, mopo-, auto-, nuoriso-, nauru-, ilo-, elämysvihaajia, onhan heillä vaikea elämä. Varsinkin kun ärsykkeitä riittää, vaikkapa leikkiviä lapsia tai nauravia lomalaisia. Kyllä siihen toivoisi jonkun vaikka ihanasti kehräävän mopon löytyvän, sydäntä sulattamaan, elämälle perspektiiviä antamaan. Eläintä en edes moisille vihaajille toivo, pitää sydämen aika paljon sulaa, jotta heidän armoilleen elävän olennon toivoisin. Onhan se kauheaa, jos elämä menee ainoastaan muiden seuraamiseksi, muiden tuomitsemiseksi, sälekaihtimien ja tuuletusluukkujen kautta rähjäämiseksi ja foorumeilla vihan lietsomiseksi. Kauhea paikka, kuinka paha noilla ihmisillä on oikeasti olla. Kuinka helpottaa heidän oloaan. Miksi he ovat sellaisia? Mikä on heidän tarinansa? Onko se yksinäisyys, pettymys, menetys, sairaus, kohtalo, syrjäytyminen, onnettomuus...? Voi kunpa tällaisille henkilöille kykenisi pienenkin ripauksen eloa-iloa-valoa turskauttamaan ikkunanraosta... Kauheaa, jos oma elämä muuttuisi tuollaiseksi. Uskon sen olevan myös oman valinnan, joiltakin osin. Itse kullakin meistä on varmasti kaikkia noita siemeniä sisällään, mutta mille antaa kasvumahdollisuuden... 

Nyt kun ajattelen äskeistä lausumaani siemenistä, niiden itämisestä, kitkemisestä, omasta rikkaruoho-hyötykasviperspektiivistä. Sekin on aika vaikeasti hallittava laji, kun omia viljelyksiä peilaa, paras (olisi) olla siis hiljaa. Näin päättelee ihminen, jonka salaatit ovat nuutuneet, vesiheinät kukoistaa.

Viime viikkoon siis palaamme. Elämämme sai jälleen uusia ulottuvuuksia, perspektiivejä, myös huolenaiheita. Kaksi tytöistämme sai ajokortin. Keskiviikkona ja perjantaina, sen jälkeen olemme saaneet autojemme perävaloja vilkuilla, ajovuorojamme varailla. Äitinä, vanhempana, toivon ja luotan, pakko on uskaltaa antaa lasten mennä. Samalla on huikeaa nähdä se silmien palo ja itsenäistyminen, reviirin laajeneminen, jopa niin sanottu omien siipien kantomatkojen pidentyminen. Itse opetimme, tytöt saivat todella paljon ajotunteja, kokonaisen kalenterivuoden oli opetuslupa. Sinällään, kaikkina vuodenaikoina on jo ajettu, liukkaudet ja pimeydet ovat jo tuttuja. Annan ajaa, luotan ja myös rukoilen turvallisia kilometrejä. Liikenne on paha paikka, mutta niin on kotikin tai naapurinkin koti. Missä vaan voi saatua mitä vaan.

Kappas sehän lipsahti aasinsilta valtavaan mustelman peittävään sääreeni. Pian pari viikkoa sitten, meillä oli jääkaapin siirto-operaatio. Luulin siihen tarvittavan naisvoimaa, ennen kaikkea naisenlogiikkaa. Pikainen tapahtumaketju osoitti ne tarpeettomiksi, turhakkeeksi. Paras olisi meikäläisen olla sekaantumatta, ainakin jatkossa tiedän sen...

Lyhyesti; autotallin peränurkassa oli jääkaappi, joka piti siirtää peräkärryyn. Siskonmies nappasi kaapin nokkakärryyn, jolloin auttava käteni jumittui seinän ja kaapin väliin hiukan puristuksiin. Sain käteni pois ja kaappi liikkui ilman minua, notkean sutjakkaasti. Samaan aikaan kun kaappi liikkui, liikkui myös seinän ja kaapin välissä turvassa/tallessa olleet korkeat kaapin päätypalat ja iso peili. Näin ne oikealla sivusilmällä, otin hyppyloikan paetakseni, kun vallan säikähdyin. Hyppyloikallani sitten kompastuin, vedin kontalleni betonilattialle. Tietenkin sillä seurauksella, että jäin näiden kaatuvien asioiden alle, pehmensin heidän alastuloaan ja peilikin säilyi ehjänä. No minä en ihan ehjänä säilynyt, sain vuotavat haavat polveeni, nilkkaan ja ranteeseen. Sääreen nousi myös nyrkin kokoinen mustanpuhuva patti. Siinä vaiheessa nauratti aivan kauheasti, aivan kippurassa, siskoani myös. Siskonmies ei edes kunnolla ehtinyt näkemään mitä tapahtui, kuuli ja havaitsi vain seuraukset. Kolme teiniä seurasi, jopa kuvasi, vieressä päätään puistellen tapahtumasarjaa nauraen ja häveten. Häpeää tunsi lähinnä kaksi teiniä, omani. Kipua, saatoin sitäkin tuntea, samalla myös helpotusta  kun luita ei törröttänyt ja kykenin jopa juoksemaan vessaan. Meinasi naurupissatuttaa vallan valtavasti. Siskoni antoi ensiavun, nauroimme yhä, ja vieläkin jaksaa naurattaa. Huojennus oli huima, aatella, jos olisin joutunut ranteistani vaikka kipsiin... Seuraavana päivänä lähdimme Ouluun, silloin huomasin olevani tällistä aika kipeä ja jalat olivat turvoksissa. Mutta niin minä ruhjeineni päivän tyttöjen mukana länkkäsin. 

Muutama päivä sitten oikaisin koipeni vaaleaa sohvaa vasten, sainkin ihastella valtavaa mustelmaa, hienosti oli levinnyt alas nilikaan saakka. Tietenkin sen kuvasin ja someen latasin, muidenkin ihasteltavaksi. Asiasta nousikin kauhea huoli ja haloo, kauhistelu, vaikka itselle moinen on ihan hauska juttu, eikä ollenkaan uutta. Korostin, että olen ehjä ja kivuton aiheen tiimoilta, mutta kauhistelu jatkuu yhä. Samaan aikaan systerilläni on kolme ruhjetta, tapaturmaa samassa jalassa, tämä kun ei ole meille touhoille yhtään uutta. Me nyt satumme olemaan tällaisia, tietty pelkästään sohvalla maatessa saattaa sattua vähemmän tapaturmiakin... Kaikki siis hyvin, ja olen todella tyytyväinen ettei pissaeritteet karanneet housuihini moisesta tällistä johtuen ja ennen kaikkea nauraessa, kuuluu sellaistakin tapahtuvan. Eli monilta osin homma hallinnassa ja hyvin, varsinkin kun erite erittelyä meinaa. Vain verilammikko!

Viime viikonloppuna päädyin yllättäviin ja ennalta sovittuihin paikkoihin. Pyöräilin joen toiselle puolelle grillibileisiin. Nostin lähtiessäni pyöräni istuinta, kun sen oli tytöt laskeneet omille raajoilleen sopivalla korkeudelle. Kun sitten kauniissa auringonlaskussa pyöräilin kotiin, hurahti istuin alas tapinjuureen saakka. Siinä se pyöri ja kääntyili samaa tahtia kuin veivasin. Oli ihan hauskaa joo. Kunnes ohitseni ajoi auto, venäjän rekkareilla, sisällä ainakin kolme henkilöä. Auto pysähtyi ja minä keikuin omalla pyörälläni auton ohi. Silloin ikkuna ja ovi avattiin autosta, alkoi venäjänkielinen puhe. Paransin vauhtiani, sillä minulla, kielitaidottomalla ei ollut aikomustakaan tyhjällä kylätiellä alkaa harrastamaan kommunikaatiota heidän kanssaan. Veivasin penkki keinuen sen minkä pääsin, suunnittelin systerini pihaan kaartavan suojaan, sillä se oli matkan varrella. Autoa ei näkynyt, jatkoin polkemista kotia kohti. Tässä lähellä meidän tiehaaraa päivystää kaksi lokkia, jotka syöksähtelevät lähes kimppuun. Nyt yöllä ne olivatkin eri paikassa, mutta kun tajusivat minun lähestyvän alkoi kirkuminen ja hyökkäykset. Veivasin menemään ja varmaan hiukan kirkuilin niille takaisin. Sitten huomasin jälleen auton tulevan hitaasti perässäni. Kumpi on pahempi, turistihyökkäys vai lokkihyökkäys? Väistelin lokkeja, taakseni vilkuillen, kohtuullisella sykkeellä ja veivasin minä kieppuvalla istuimellani kykenin, kunnes pääsin omalle tielleni. Siinä vaiheessa tämä auto kääntyi naapuritiehaaraan ja siitä takaisin. Olipahan semmoinen auringonlaskupyöräily se. Ehkä vilkas mielikuvituksenikin teki tepposensa, mutta ei kiva kokemus.

Lauantaina päädyimme Kalajoelle grillaamaan itseämme ja kahden muun siskoni ja heidän miestensä seuraan. Pikaloma. Aivan käsittämättömän kuumaa ja käsittämättömän paljon porukkaa, kuin olisi ulkomailla pyörähtänyt. Kiva kokemus. Iltayöstä kotiin ja nopiasti nukkumaan. 

Aamulla pirteänä ääntä avaamaan ja oman kylän jokikirkkoon, nyt teemalla kansanlaulukirkko, esilaulajaksi laulamaan. Kiehtova, kiva kokemus. Minä, sekä kaksi lahjakasta kyläläistä huiluineen, hoidimme kanttorin säestyksellä esilaulannan edestä. Tutut kansanlaulumelodiat, hengellisillä sanoituksilla. Itsekseni niitä viikolla kotona yotuben avustuksella treenailin, hiukan tapailin mistä on kyse. Eli aika löysin rantein menin, mutta sehän olikin kansalle tarkoitettu ja tavallisia ihmisiä oli kirkkoon tulleetkin. Eli kaikkeen sitä ihminen suostuukin, on se onni kun tulee suostuttua, saan olla jälleen monta kokemusta rikkaampi.

Mitäpä vielä. Tänään, keskiviikkona on aikataulutettu ja napakka ohjelma. Auton saan käyttööni 11.30, tarkkaan mietitty ajoitus sekin. Yksi tytöistä on jo töissä toisella autolla, onneksi Ukkokullalla on työauto, toinen tytöistä menee töihin iltaan, mutta tarvitsi kaverinsa kanssa autoa justiinsa nyt. Minä lähen yhden kanssa purkamaan näyttelyäni Himangalta, alkuillasta on jälleen kalenterimerkintöjä. Sain puhelun, kohta tulee yksi ystävä pyörähtämään, jota olen hääjutuissa jeesannut. Eilen piti yhden ystävän käydä, ei ehtinytkään, mutta kävikin kolme muuta yllättäen. Huominen on napakasti töitä, tänään on juostava juostavat asiat.

Ilmat jäähtyivät, mutta ei oikeastaan haittaa. Monille helteet ovat kärsimystä; sairaat, vanhukset, eläimet, kasvit ja nurmikot nyt ensinnä tulevat mieleen. Vettäkin kipeästi pölyävät maat kaipaisivat. Haudalla herkät kesäharsot ovat ruskeiksi palaneet, vaikka kuinka on kasteltu, aurinko ja kuivuus ovat armottomia. Jälleen siis alkaa olla yksi, kolmas kesä lapsemme haudalla ohitettu, eletty, kärsitty, ikävöity ja itketty. Suru on jälleen eri vaiheessa, yritän sitä kuulostella, opetella tuntemaan. Ikävä on edelleen samoissa lokeroissaan, heiluu, huojuu, lainehtii, aiheuttaa kyyneleritteiden virtausta, kaipauksen pärskähdyksiä, jopa kouristuksia. Avuttomuutta ja hyväksyntää, kiitollisuuden kanssa, kaikkine muistoineen ja eriteltävine eritteineen. 

Itse huomaan helteessä laiskistuvani, ei paljon lapio heilunut kun paukkui kolmessakymmenessä asteessa. Jospa tämä vireystila tästä kohenisi, laiskuus olisi ohitettu, ainakin tehtävien määristä toivoisin kohennusta tapahtuvan. Meillä on kivaa suunnitteilla, joka ei nouse itsekseen pystyyn... 

Mutta siitäpä raportoin sitten kun on sen aika. 

Lasketaanko eläinkarvat ja hiekat eritteiksi? No, imuroin ne nyt joka tapauksessa. Kärpäskakkaeritteisiin en vielä tänään suuremmin puutu, antaa nyt kakkia rauhassa. Muistakaa elää täysillä silloin saattaa kokea paljon enemmän ja mielenkiintoisiakin asioita, kun ei niitä ennalta torppaa. Kiva kun saa taas käyttää villasukkia!

TARHAPÖLLÖ

Varhain sunnuntaiaamuna eukko hallilleen kulki, mukanaan runsas eläinten joukko. Isot peltiovet rämisten sepposelleen aukaisi, valon päästi halliin luikahtamaan.

-Hyvää huomenta halli!, eukko isoon ääneen kailotti ojennelleen käsivartensa laajasti, kuin hallia syleillen.

-Kiitos samoin, kuuli eukko hallin vastaavan kaikuna.

Samaan aikaan eukko itsekseen tyrskähti, kuinka upea valo, kuinka upea halli, kuinka upea tila ja kuinka valtava kaiku. Niin, moniko aamutuimaan jollekin rantteen perällä olevalle rakennukselle antaa syleilyt tai toivottaa huomenet? No, eukolla ja tällä hallilla on tiivis yhteys, halli mahdollistaa eukon huuhailut, enemmän ja vähemmän.

Edellisenä päivänä eukko tuntikausia hallissaan vietti, maalaten, tietty. aeläinlauma seuranaan, juttukavereitakin eukolla oli. Eukko heilui hengästyksissään, antoi värien viedä, liikkeillään niitä vauhditti. Jaksoi yhä uudelleen henkäillä aikaansaannoksiaan, rohkeita kokeilujaan, luomiaan tunnelmia, kosketeltavia pintoja. 

-Uskalla olla, sellaisen tekonimen eukko yhdelle tauluistaan lausui. 

-Uskalla olla, se mikä olet. Älä alistu muiden määrittämään ja muotoilemaan muottiin. Uskalla sanoa, ei, jämäkän varmasti, kun tunnet, ettei jokin asia ole nyt sinua varten. Uskalla olla herkkä, vaikka itkeä, jos itkettää. Uskalla olla iloinen, hullaantunut, jos olet iloinen ja hullaantunut. Uskalla valita ja tehdä jotain sellaista, mistä sinua arvostellaan ja ennen kaikkea lannistajat yrittävät sinut lannistaa. Uskalla olla ihminen, joka valitsee seuransa. Jos et tarvitse lannistajia, määrittäjiä ja mollaajia elämääsi, uskalla olla heistä irrallinen. Uskalla tehdä itsellesi sopivia, omanmakuisia ratkaisuja, sillä tämähän on oma elämäsi. Jokainen päivä on uuden mahdollisuuden alku, jos sinulle sellainen annetaan, niin tartu siihen. Eukko moisia aihioita päässään pyöritteli ja samaan aikaan reikäpäisenä maalasi. Lähinnä roiski, tuputti, heilui, ruiskutteli, sprayasi ja valutteli.

-Okraa vahvasti, vahvaa turkoosia, toistakin, hieman valkoista, yllättäen myös vaaleanpunaista, ripaus mustaa. Enpäs tiennyt tällaisia värejä voivan yhdistää, ennekuin taas tulin kokeilleeksi, kun nuo värit vain veivät. On se huikeaa, kun antaa väreille älyttömiä mahdollisuuksia sekoittua keskenään, hullutella ja testailla. 

Eukko maalasi pyöreän taulun, aikomuksenaan kuvata moisen prosessin. Ensimmäinen kuva on siitä, kun okraa maalia on pohjalle pursotettuna kinos, läjä, vääkylä…. Seuraava havainto onkin hengästys ja valmis työ. Ei siinä paljon taas kuvailtu, kun maalausinto sumensi muistin, tajunnan ja ymmärryksen. Uskalla olla, päätyi myös tekonimestä taulun nimeksi, miksikäs ei.

-Onkohan tämä jo riippuvuutta? Milloin asia luokitellaan addiktioksi? Haittaako, vaikka se olisikin jokin riippuvuus, tuo maalaamisen tuottama nautinto. Saahan ihminen tekemästään nauttia, niin kerta, eukko hengästyksissään tuhisi muutaman tunnin sessionsa jälkeen.

-Mihin minä näiden kanssa vielä jouvun? Hallin seinät alkavat uhkaavasti täyttyä. Kaksi näyttelyä on meneillään, pian nekin taulut etsivät säilytyspaikkaansa.

-Mihin minä näiden kanssa jouvun?, eukko kyselee yhä nauraen itseltään. Samaan aikaan tietää, ettei yhtään mihinkään, taulut joutuvat hallin seinille loppukesäksi ja pinoon talveksi.

-Mutta ihan sama, sainpahan tuntea, kokea ja tehdä taas jotain itselle huumaavaa, tärkeää ja oivaltavaa. 

-Mitä nämä taulut sinulle kertovat?

-Mistä pidät?

-Mistä et, ja mikset? yksi hallikävijä eukolle kysymyksiä heitteli.

-Mennä nyt analysoimaan, sehän on loputon suo sekin. On paljonkin maalauksia joista pidän, mutta muut eivät pidä, eukko mietteliäänä vastaili.

-Sitten on sellaisia, joiden esille laittamista olen jopa miettinyt, kun en enää valmiina tykkää, niin sitten aihe, kuva ja taulu kolahtaakin vastapuoleen. Värittää ja kertoo hänelle tärkeää tarinaa. Silloin olen onnistunut, kun se taulu puhuu katsojalle, herättää tunteita, ajatuksia, avaa ja oivaltaa.

-Yksi ihminen oli perehtynyt tauluihini, hänen lempparinsa olivat maalattu lähes poikkeuksetta vuonna 2017, mikä eukkoa itseäänkin hämmästytti. 

-Toki sinä vuonna kokeilin paljon samoilla tekniikoilla, valuttelin ja roiskin, rohkeammin hain omaa ilmentämistapaani ja testailin värejä. Vuonna 2016:han eukko muistaa maalaamiseen hurahtaneensa täysin. Tai hakeneensa jopa apua, siis oppia  kursseilta, huuhailuunsa.

-Lapseni kuoleman jälkeen maalasin todella paljon, menin välittömästi kursseille. Kuinka antoisaa se oli, vapauttavaa, uudistavaa, puhdistavaa. Kun ei annettu tarkkoja raameja, eukko sain päästellä kaikki vyörynsä ulos värien kautta. Silloin eukko maalasi surua, ikävää, itkua, kaipausta, vihaa, menettämistä, myös helpotusta, kiitollisuutta, kuolemaa, jäähyväisiä, irti päästämistä, taivasta, sydänverta, kouristavaa tunnetta... Mitä milloinkin oli tullakseen. Silloin eukko hullaantui yhä enemmän värien ja maalaamisen hoitavaan voimaan. 

-Saat yhdistää eri tekniikoita, eri pintoja, eri sävyjä, eukkoa rohkaistiin kursseilla. 

-Anna mennä vaan, sinulla on rohkeutta siihen...

Siitä saakka eukko on antanut mennä, rohkeasti ja roiskien, kurssiopit vapauttivat nopean ja suuruudenhullun hulluudessaan. Kursseilla eukko sain luovuudelleen vahvemmat siivet, joilla uskaltaa rohkeammin lennellä.

Sunnuntai aamuna eukko lähti kukkia keräämään, sitä mitä pientareilla oli annettavaa heinäkuun puolivälissä. Siankärsämöä, kauniita heiniä, mesiangervoa huumaavine tuoksuineen. Ohdakkeita, hiirenherneitä, saunakukkia, nappikukkia...

-Moni kukka on jo kukintansa ohittanut, niissä on kauniita siemenkotia, väritys on muuttunut, pientareen tunnelmat ovat muuttuneet, eukko nyt kukkasille höpötti, aivoituksiaan aukaisi.

Samalla hän keräsi sylillisen maitohorsmaa, siskolleen ajatteli viedä, olihan siskolla syntymäpäivä. Yksi tärkeä lapsuusmuisto siskolla onkin eukon tuoma iso maitohorsmakimppu joskus kauan sitten.

-Paljon onneaaaa vaan, eukko siskolleen hoilasi, sylissään iso kimppu maitohorsmaa. Eukko paplaripäisen siskonsa halasi ja kukat tälle ojensi.

-Tämähän on paljon siistimmin sidottu kimppu kuin se kauan aikaa sitten saatu, sisko tuumasi, muisti heti kukkien ja asiayhteyden. Sisko lähti riittävän suurta maljakkoa kimpulleen hakemaan, löysi ja kukat portaille asetteli.

-Ootappa mulla oli eilen joku ajatus, tuli tuolla lenkillä, se liittyi isään, rantteeseen, pöllöihin, sun halliin, maalaamiseen, huuhailuun… Miksen minä nyt sitä muista, mutta kohta se tulee mieleen, sisko saneli.

-Niin kovasti olenkin hallille sitä oikeaa nimeä hakenut, maistellut, eikä vielä ole oikein hyvälle tuntunut, sen kyllä tietää milloin se on se oikea, eukko saneli. Ymmärsi kyllä, mitä on olla kun on sana hukassa, välillä eukko itsekin sanoja hukkailee. Mutta luottaa myös siihen, että jostakin se sana pulpahtaa, kun sen aika on.

Eukko ja sisko pihalla muutakin juttelivat, unohtivat sanajahdin, kun ei se jahtaamalla kummene. Eukko kukkakranssikurssistaan puheli, jota suunnitteli päivällä pidettäväksi.

Suhteellisen sitova ilmoittautuminen, niin eukko asian kurssikutsuun muotoili. Sanonta herätti hilpeyttä, mitä se mahtaa tarkoittaa.

-Suhteellisen sitova tarkoittaa sitä, että jättää tavallaan takaoven varulta auki. Nykyisin ihmiset elävät niin nopeatempoista, sitoutumiskammoistakin ja varpaisillaan olevaa elämää, että aina on hyvä pitää se takaportti auki, jos tulee mutkia, muutoksia, mielenmuutoksia tai parempaa tekemistä. Ja kesällähän niitä tulee, muutoksia vaikka kuinka ja vaikka mistä syystä. Toki siihen vaikuttaa myös ilmat, kesävieraat, ex tempore tapahtumat. Jostain syystä eukko ymmärtää nopeita muuttuvia tekijöitä ja hetkellisiä inspiraatioita, siksipä suhteellisen sitova, pitää myös eukolle itselleenkin takaportin auki.

-Kolme, ainakin, on tulonsa nyt aamusta perunut, kaksi on ilmoittautunut lisää, kuulemma yksi lapsikin tulee lisää, eukko kurssilaisiaan mietiskeli. 

-Ihan sama moniko tulee, kaikki tietävät aloitusajan tulevat jos pääsevät. Materiaaliahan on, ja jos jää, niin siinähän on vain keräämisen vaiva, eukko rennosti jutteli. 

-Kurssit ovat olleet muutakin kuin pelkkää kranssin tekemistä. Niille on ajautunut ihmisiä, uusia tuttavuuksia, ennen kaikkea on huikeaa huomata se silmien palo ja oivallus joita kurssilaiset ovat kokeneet. Onnistumisen ilo, eukko suurieleisesti ja teatraalisesti sanailee. Silmin nähden tyytyväisenä.

-Rantepöllö!, sisko huudahtaa kesken sanailun.

-Ei, ei se ollutkaan, se oli melkein tuo, nyt ollaan jo lähellä, nuo sanat siihen liittyy, isä, rante, pöllö, lapsuus, miksi se ei nyt tule.

-Kyllä se tulee, oota vaan, makustelee eukko, tietäen, että nyt ollaan jo lähellä. Sen näkee siskon eleistä, silmien palosta, visiosta.

-TARHAPÖLLÖ!, karjaisee sisko, nyt se sana tuli!

-Joo, Tarhapöllö! Se on se sana!!! Juuri oikea sana, eukolla menee ihan kylmät väreet, sillä sana osui ja upposi. Se oli juuri sitä mitä hän on hakenut. Eukolla on mielikuva siitä, että piti ihan onnesta hypähdellä, kun se sana löytyi. Ja se sana osui, kerralla, miksei se ollut tullut itselle mieleen?

Eukko kotiutti itsenä innoissaan, maksuteli sanaa ajaessaan. Voiko sana enempää asiaa kuvailla, 

-Ateljee Tarhapöllö, aivan huikea, aivan mieletön, todella omintakeinen ja silti todella oma, eukko intoili.

-Ateljee Tarhapöllö, teidät on nyt nimetty, eukko jälleen hallinsa ovella ilmoitti ja ylpeänä nimeä kailotti. Samalla suurieleisesti kädet levällään kumarteli, etu einälle, takaseinälle, sivuseinille. 

Ateljee Tarhapöllö, siinä nivoutuu kaikki.

-Isä viihtyi rantteella, tarhalla enemmän kuin hyvin, se oli isän oma tila, ateljee. Polttopuut, kevät, moottorisaha ja puupinot.

-Tarhapöllöiksi isä meitä lapsiaan kutsui, liekö lapset olleet takkutukkia, hieman pöllähtäneitä ja lievästi huuhaita jo pienestä pitäen. Se oli myös hellittelynimi takkupäille, vilkkaille ja kekseliäille visionääreille.

-Pöllöt, luonnon omat selviytyjät ovat olleet perheellä vahvasti mukana useita vuosia. Pöllöt ovat eukolle myös voimaeläimiä, vietintuojia. Eukon menetetty Valonlapsi, näki, piirsi ja tykkäsi pöllöistä valtavasti. Valonlapsi maalasi osastolleen myös taulun, ison puun, jonka oksilla oli pöllöjä. Välillä harvassa, välillä tieheämmässä. Jokainen pöllö oli omanlaisensa, yksilö. Lapsi taululle nimeksi antoi "Selviytyjät".

-Tarhapöllö on myös kepeä, vapauttavan hauska, humoristisen hölmö ja ajatuksia aiheuttava. Hieman rajaton, luovasti vinksahtanut, Tarhapöllö ei varmasti ole liian vakavasti otettava tai tylsä, se kuvastaa eukkoakin todella paljon.

-Saanpahan kulkea niissä eripari sukissani ja hiukset sekaisin, tasan omana itsenäni, omalla reviirilläni, huuhailla mennen tullen palatessa, kun ateljeellakin on noin hassu ja hauska nimi. Maalaaminen ja elämästä nauttiminen, on luvallista, tarpeellista ja päivittäistä, kaikesta huolimatta ja juuri siksi. 

-Muina päivinä elän, yhtenä vaan kuolen, oli siskon syntymäpäivän lyhyt ja ytimekäs slougani, joka eukkoonkin osui ja kolahti, samaa ajatusta eukkokin elämässään soveltaa.

Tiistaina aamusta eukko hieman kankeasti liikehtii, siipirikkona räpiköi toispuoleisesti. Mielikuvitus laukkaa, sormet hyppelee näppäimillä. Kaikista kolhuista, siipirikosta olemuksesta huolimatta, odottaa innolla aluillaan olevaa päivää. 

-Tarhapöllö, jopas on kuvaavaa, eukko tupisee kun aamuista peilikuvaansa katsoo. Ymmärtää taas isänsä sanonnan paremmin. Tukka on sekaisin, hieman aamupöllähtänyt, samaan aikaan kuitenkin elämänpeileissä, eli silmissä on vilkasta liikehdintää.

Ateljee Tarhapöllö, täältä tullaan!

AIKAA AJATELLA

Olen  yksin kotona, vielä hetken. Hämmästyttäväääää! Huomaan, että nyt on taas omaa aikaa ajatella.

Nautin niin, hiljaisuudesta, yksinolosta, ajattelusta.

Nautin myös pyykinpesusta, pyykkien lajittelusta, tiskikoneen surraamisesta, eläinten uneksimisesta, puhtaista lakanoista, pyyhkeistä. Tuoksuista, panin pörräämään raikastajan vaniljaa ja limetippoja. Minun hiljaisuuteni koostuu siis elämänäänistä. 

Iltasella saan vieraita, jälleen yllättävältä sektorilta. Pistin eilen viestiä ja tänään tulevat, kolme tai neljä henkeä. Tykkään. Minusta on ollut nyt kiva täällä kotona asuessa, että ihmisiä tulee, menee ja käy. Tuosta vain. Tämä koti on niin elämistä varten, johon kuuluvat kulkijat ja kävijät, ovat kautta historian kuuluneet. 

Minulla on tullut jälleen muutama uusikin idea, pitää hieman kalenteroida ja kysellä, olla järkevä. Samaan aikaan on tunne, miksen ole aikaisemmin tajunnut. Mutta sehän vaatii aina aikaa ajatella, ja en kerta kaikkiaan aina kerkiä kaikkia ajatuksia ajatella. Mutta onneksi nämäkin ajatukset jaksoivat oottaa. Itse asiassa tuohon menneeseen kranssikurssiin viitaten. Monta kertaa kranssiin kootaan paljon eri materiaaleja, on kaunista kukkaa, vähemmän kaunista ja ihan vain täytekukkaa. Kuka on se päätähti? Kun sitten nämä kaikista kauneimmat ja eniten puhuttaneet kukat lakastuvat, heidän altaan paljastuukin jotain, mitä ei aikaisemmin ollut tajunnut. Varsinkaan niiden kauneusarvoa. Yksi kurssilainen on päivittänyt kuvaa kranssistaan, ei samaksi uskoisi, kuinka kissankellot väistyvät ja kauniit vaahteran kukinnot jäävät, nousevat omanlaisessa kauneudessaan esiin. Näinhän se on elämäkin, ajan kanssa jotkin tietyt asiat vasta tajuaa ja ne nousevat esille. Niiden kauneuden ja merkityksen tajuaa. Kaiketi itselle tämä kotiinpaluu on ollut sellainen. Ei sitä tenavana, tai villinä nuorena tajunnut jokirannan ja omien juurien merkitystä. Mutta entäs nyt, lievänä kaksvitosena niistä imee voimaa ja latautuu. Kuinka paljon moista tarvitsee. Olen seurannut myös yhtä henkilöä, joka löytää elämässään kukat, pilvet ja lokit vasta aikuisena. Tajuaa niiden olemassaolon, kun turha sälä ympäriltä on laantunut. Samat asiat ovat aina olleet, mutta niitä ei vain ehditä tajuamaan. Elämä muuttaa kuvakulmia, antaa uusia kiikareita.

Eilen sain kohdata, voi että sainkin kohdata, vaikka ja mitä. Spontaaneja, loistavia keskusteluja. syvää tarinointia aivan tuntemattomienkin kanssa. Sitten kohtaamisia puolituttujen kanssa, kuitenkin jokin yhteinen sävel oli jälleen löydettävissä. Sitten homman koomisuus, sain kohdata tuijotusta ja supatusta, seurata osoittelua ja toisiinsa törmäilyä kun piti tuijottaa. Paikallislehdessä oli minusta henkilöhaastattelu, pyydettiin, kun sitä oli pyydetty-teorialla. Nämä ovat aina niitä asioita, suostuakko vaiko eikö. Kuinka kirjoitettu teksti ymmärretään tai halutaan ymmärtää. (Niin kuin tämäkin naputtelu.) Mutta samaan aikaan olen kiitollinen, että ihmiset muistavat edelleen lapsemme, kulkevat rinnalla etäältäkin. Samaan aikaan on ihmisiä, joilla on niin mitta täynnä meikäläistä, senkin ymmärrän, tavallaan, haistan ja vaistoan. Kartetaan, väistellään, kierrellään ja kaarrellaan, ollaan estyneitä. Samaan aikaan mietityttää, miksei uskalleta kohdata, mitä kadehdittavaa tässä on, entä tuomittavaa. Takavasemmalta kuulen kommentteja, ikään kuin mutkan kautta, mutta tunnistettavasti. Julkisesti ja omalla nimelläni olen esiintynyt aina, antanut kasvot tarinalle, tarinoille, aivoituksilleni. Kuinka epämiellyttävää on olla kameran edessä, se on todella vaikeaa ja haluan sen olevan nopeasti ohi, räps vaan. Mutta kun räpsyy myös nuo silmät ja pitää ottaa yhä uutta kuvaa. Ja tärkeintähän on se, että jos omalla avoimuudellani tai tavallani voin jotain toista lohduttaa, auttaa tai sanoittaa hänen tunteitaan, olen tehnyt oikein. Eikä se ole minulta pois. Eikä kaikkien tarvitse todellakaan tuntea samoin, ajatella samoin. Mutta eihän kaikkien onneksi tarvitse myöskään kokea samoja asioita, jolloin on helppo sivusta ajatella ja tuomita. Kun siivu kipeimmistä ajoista elämästäni annettaisiin jollekin toiselle elettäväksi, saattaisi siinä jos minkälaista ajatusta tulla ajateltavaksi. Olen saanut myös todella ihania yhteydenottoja, ymmärrystä. Vertaistukea ja kiittelyjä. Jälleen koen, että onneksi suostuin ja juttu kirjoitettiin. Jos voin antaa rohkeutta, sekä uskoa huomiselle ja toivoa antaa jollekin, se kannatti. Vaikka ikävä ja suru on aina jollakin tavalla läsnä, tatuoituna minuun, se ei estä meitä jatkamasta elämäämme. Sitähän lapsemmekin toivoisi, että me jatkamme ja jaksamme. Omalla tavallamme tästäkin selviydymme, sillä olemmehan selviytyjän perhe.

Mutta sepä siitä, en ajattele sitä taas tuon enempää. Nyt ajattelen kuvansiirtoa. Se ei edelleenkään onnistu, ei miltään puhelimelta. Varmaan pitäisi oman luurini kanssa marssia alan ammattilaisen luo, mutta se nostaa jo hikipisarat ammattilaisen puolesta otsalleni. Moiset asiat ovat itselle niin vaikeita ymmärrettäväksi, selitettäväksi ja oivallettavaksi. Minulle nousee paniikkipakokauhu ajatuksestakin. Minun mielestä kun "tämmöisten" hommien pitäisi toimia, niin kuin niiden kuuluukin toimia. Ilman suurempaa päänvaivaa ja ajattelua, saati ajanhaaskausta. Kunhan pistää piuhat, painaa tarvittavat nappulat ja viuuuuh, kuvat siirtyvät ja niitä voi käyttää. Helppoa noin niin kuin teoriassa. Koitan koota ajatukseni moiseen tapahtumaan.
Laitan pyykit ensin pihalle kuivumaan ja menen hoitamaan tuon operaation. Voi kuinka tiedänkään ja säälin jo nyt tulevaa palvelijaani. Varmaan menee ihmispolo maitohapoille kun joutuu vääntämään tyhmälle minulle asiaa, ehkä menee takahuoneeseen ja karjahtaa äänettömästi ja vetää sisua sieraimiinsa ja palaa tyynenä takaisin. Ainakin itse olen tehnyt niin useinkin, menneisyydessäni. Yksi kerta tulee mieleen, kun pizzeriassa tuli uusi sovellus jolloin voi maksaa pizzan puhelimella. Ensin väänsimme pizzakauppaa henkilön kanssa kinkusta, kunnes hän käännähti ja näki mainoksen "maksa pizza puhelimella" ja hän halusikin maksapizaaa, kun sitä kerran mainostettiin. Niin ollakko se syötävä maksa vai maksettava maksa! Silloin ainakin kävin ottamassa lukua ja sisua sieraimiini, lopulta sain asian ja sanan selitettyä ja hän valisti kinkun. Hänestä ei tullut vakioasiakastamme...

Nyt onkin jo ilta. Pyykkivuoret ovat kohta kesytetyt, vieraat lähteneet, siivottu, ulkoverhousta purettu ja koolingit naulattu. Nyt olemme pressun alla piilossa, toivottavasti huomenna voimme jatkaa, että pääsemme piilosta.
Vävykokelas yritti myös kuvansiirtoa, onnistumatta. Nyt pitäisi kone, vehkeet, piuhat ja minun luuri kiikuttaa nörtille. Mitä ajattelee ratkaisukeskeinen? No meikäläinen ajattelee, että olisiko jouhevampaa kiikuttaa se nörtti meille? Naisenlogiikalla ratkaisukeskeisen nopea ratkaisu, saisimme koko akkalauma olla kuunteluoppilaana myös. Jos se on poisopittava asia, jolla me saamme koneen taas pelittämään, ei sitä kannata nörtin yksikseen komerossa tehdä, sillä me opimme katsomalla ja tekemällä itse. Niin kerta. Mutta että voi yhä vapisuttaa moinen teema. Mielestäni vika ei ole minun luurissa.

Taas sain jäitä hattuun tyttösiltä. Minulla on oikeasti hyviä ideoita, mutta ne eivät ymmärrä. Kieltäytyvät osallistumasta. Sitten mietityttää, mitä muut ajattelevat, sanovat ja niin edelleen. Sekös taas minulle on suhteellisen yksi hailee, jos on kuningasideasta kyse. Ja tottahan toki olen jälleen kunnon kuningasidean ajatellut, melkeinpä valmiiksi. Hitto kun on noita lamauttajia ja järjenääniä. Paas kattoo, saanko taustajoukkoja ja kenties porkkanan heitettyä. Kunhan hiukan ajattelen, lanseeraan ideani. Tai sitten saatan keksiä toisen ja kolmannekin.

Mutta nyt pannun- ja saunanpesään puita. Olen ollut tänään todella, todella poikki, ihan vain lataillut itseäni. Minulle ei sovi millään liian pitkät yöunet, heräsin vasta kahdeksalta, jolloin peli oli jo menetetty. Olen mennyt sumussa iltaviiteen saakka, enkä tykkää käynnistymättömistä päivistä. Sinällään ihme päivä, en ole poistunut kotoa. Joinakin päivinä startteja on aivan hirveä määrä. Nyt jäin tietoisesti nurkille, jätin sinne puhelinkauppaankin menemättä, kun ajattelin sen olevan turhaa.

Sainpas tämän taottua loppuun, vaikka lennosta päivällä keskeytyikin naputtelu. Kerkesin jo ajatella, jätänkö kesken ja jatkan huomenna, mutta minusta on tyhmää jättää huomiseen sellaista jonka voi tehdä suit sait tänään valmiiksi. Ja näin sain ajatukseni koottua ja toivottelen vaikka hyvät yöt.

SILIRIMPSIS

Noinkin vakavamielinen otsake, silirimpsis. Sehän voi olla sillistä rimpsuun ja kaikkea siltä väliltä, hieman myös välin vierestä ja matkalta.

Kello on nyt maanantaiaamuna heinäkuun ensimmäisenä 6.08. Lämmintä 12 astetta, sateisen kostea aamu. Vein ensimmäisen töihin kuudeksi, seuraavan seitsemäksi. Heräsin luomuna, kissankehräykseen viiden pintaan, Tollo kehräsi päälläni. Olen sonnustautunut jo eriparivillasukkiin ja maalausryysyihin. Halliin tavoittelen, eilisillalta jäi valmista pohjaa, joka odottaa loppusilausta, tai itse aiheen maalaamista. Mietin, josko mehiläisvahoillakin kokeilisin, saapa nähä mihin suuntaan tuomittu kokeilu siitä tulee. Mutta haluan kokeilla, kuitenkin. Mutta missä mehiläisvahani?

Eilinen osoittautui jälleen onnistuneeksi jutuksi, siis se kranssikurssi. Todella kauniita, joka ainoa teki erilaisen kranssin, periaatteessa samoista materiaaleista. Onnistumisen iloa, oivalluksia, mikä tärkeintä nähdä ja osittain myös mahdollistaa toiselle kiksi, silmienpalo tekemästään. Passelin leppoisa tahti, reilut pari tuntia ahertamista ja sitten nyyttärisyömingit päälle. Hyvä porukka, kiva meininki. Ai että, tykkäsin.

Tosin resu jalkani on nyt tykännyt kyttyrää, olen ehkä liika paljon ollut jalkojeni päällä, kenties. Yhä rassaa myös se viime viikkoinen pommiin nukkumiseni, jossa menetin jalan rassauksen. Oma moka, joka jaksaa yhä hiertää. Mitäkö tästä taas opin, vaikka jos mitä.

Eilen kuvasin tauluni, yritin niitä koneelle siirtää. Paino sanalla yritin, mutta nyt tökki jos missä. Ei onnistunutkaan tuosta vain silirimpsis, vaikka luulin. Hitokseen kun tämä kone on huollettu, en ymmärrä nykytoimintoja. Eikä Ukkokulta ehtinyt jeesaamaan, oli nääs ulkovuoren tekoa ja tauluihin ripustiminen kiinnitystä. Ja hänellä pitäisi olla nyt tuorein tieto, niin pitäisi, samaan aikaan hiiltyi kun sitä tuoreinta tietoa sanallisesti tivasin. Joskus jokin yksinkertainenkin asia on minulle moninkertaiseksi kerrottu, niin kuin vaikka kerrottukukkainen kukinto, niin kuin vaikka ruusu tai hortensia. Kerrosta kerroksen päälle ja vielä kerran. Mutta kokeilen heinäkuisilla aivoillani uudelleen, josko koneet nyt vain toimisivat ja homma hoituisi. Eihän sitä tiedä, vaikka silirimpsis vaan.

Lapseni lähtikin pyöräilemään töihin, halusi itse, vaikka oli kyyti tässä liipaisuvalmiina. Hyvä niin, taas sain omaa aikaa vaikka ja mihin. Vaikka tähän naputteluun. Tai vaikka niihin kuvien siirtelyihin. Mehiläisvahojen ja raudan hakuun. Kissojen hoitoon. Koirien palveluun. Kahvikin loppui jo, se on kuulkaas menoksi. 

Monta mielenkiintoista, varmaan tyhmääkin idea päässäni liikkuu. Heilahtelee. On kiva kun heilahtelee, sehän mahdollistaa vaikka ja mitä. Tästäkin on tulossa hyvien asioiden päivä, uskon ja luotan. Valonlapselleni jo muutaman idean kerroin, kun ajelin tuossa ja heti herätessäni. Samanlainen touho oli hänkin, kun silmät aukesi, alkoi ideoiden tykitys. Olenko minä kuin hän, vai oliko hän kuten minä. Siinäpä mietittävää, kumpiko kumpaakin opetti?

Raporttini tästä aamulta päättyy tähän, kello on 6.35. Hyvää alkanutta helteistä heinäkuuta!