Ystävyydestä

Ystävänpäivä. Muistan kun olin yläasteikäinen, silloin moisesta ystävänpäivästä alettiin enemmän puhumaan. Siis sehän oli sitä kaukaista 80-lukua. Emapatiaviikon nimellä kulki koulussa moinen teemaviikko, sekä ystävänpäivä. Käytävillä supistiin ja höpistiin, salaisia sydämiä lähetettiin. Ei puhettakaan, että itse olisin yhtään sydäntä itse saanut. Ehei, eihän kaikki luokkakaverit edes tienneet olemassaolostani, vaikka kolme vuotta samalla luokalla olimme. Oli minulla kolme luottoystävää, olimme samalla luokalla jo ala-asteella. Heidän kanssaan olin välitunneilla. Mutta valinnaisissa ja kielten ja matikan tunnilla olin todellakin orpopiruna yksinään, ja kiusattuna. Inhosin sitä aikaa. Hyi kuinka inhosinkaan. Kyllähän olin jo ala-asteella tiettyjen henkilöiden, ns luokkakavereiden, kiusaamisen kohde, joten tiedän moisesta toiminnasta ja maalitauluna olemisesta suhteellisen paljon, aivan liikaa. 9 pitkää vuotta, se on pitkä aika olla kohde. Onneksi minulla löytyi rohkeutta nostaa kytkintä, vaihtaa maisemaa, oikeastaan oli pakko sillä ahdisti niin tämä paikkakunta ja tietyt ihmiset. Seuraavilta irtautumisen vuosilta, ja koko tältä matkalta olen saanut ystäviä. Samoin koen, että nykyisissä työpaikoissa on muutama lämmin ystävyyssuhde löytynyt. Aikuisena, omana itsenäni, on se hienoa. Kelpaan ja riitän. Olihan minulla lapsuudessa onneksi kirjeystäväni, heidän kanssaan kirjoitin todella paljon. Hurjimmillaan kirjeystäviä oli toistakymmentä, jokaiselle kirjoitn viikottain, arvatenkin maratonikirjeitä. Kotona minulla kävi vain serkut, en ole koskaan oikein kotiin tuonut/saanut/halunnut ystäviä. Sitä olen miettinyt mistä se johtuu? Olenko myös omaa yksityisyyttäni suojellut, jotten tule vaikka sitä kautta kiusatuksi. Pitänyt oman tilani aika napakasti. Saman olen kokenut myös lapseni sairastamisen myötä, oli aluksi todella vaikeaa päästää kotiin henkilöitä, joita en olisi halunnut. Omaan yksityisyyteen. Vaikka olen aina ollut vieraanvarainen, ovet ovat auki ja ihmiset tervetulleita. Mutta jostakin nousee se alitajuinen tieto, kenet kotiini haluan päästää. Olen myös jättänyt päästämättä, varsinkin jos on tungetellen yritetty. Kyllä, olen mustavalkoinen, vainunokka. Jälkeen päin olen saanut kuulla, että muutama näistä luokallani olleista on sanonut olleensa ja olevansa ystäväni. Mikä minua todella paljon hämmentää. Toki kun lapseni sairauden kautta tulin tietoisuuteen sanoittamalla aihetta, silloin ollaan mielellään niitä hyviä ystäviä menneisyydestä, muka rinnalla kuljetaan ja tunnetaan ja tiedetään. Hah. Välillä, kun moisista ystävyyssuhteista sain kuulla, jäin haavi auki miettimään että ihanko totta? Kuinka kyseinen henkilö kehtaa edes sellaista väittää. Eikö hän muista mitä on minulle sanonut, tehnyt, ollut osallisena, aiheuttanut. Se ei ole ystävyyttä. Kaiketi olen myös eritysherkkä, moni asia on mennyt pintaa syvemmälle, moni asia on edelleen arka ja verillä. En ole voinut suhtautua kevein perustein selän takana nauramiseen, supinaan, ulkopuolelle jättämiseen, osoitteluun, tirskumiseen, nimittelyyn, vähättelyyn, tönimiseen, ovien lukitsemiseen, munilla heittelyyn, aliarvioimiseen, puheen loppumiseen kun tulen tilaan, pilkkaamiseen, selän kääntämiseen, kumilla heittelyyn, papareilapuilla nimittelyyn, halveksuntaan, tavaroiden piilotteluun, omaisuuden rikkomiseen, lumipesuihin, kasteluun, töhrimiseen, kiinnipitämiseen... Onhan noita variaatioita tullut koetuksi. Mutta tänään koen, että minulla on muutama luottoystävä, joka on jaksanut rinnalla, joka on kestänyt myös vaikeat ajat. Sitten on takavasemmalta noussut ihmisisä, joilla on ollut kanttia tulle rinnalle. Bloggaamisenkin kautta on löytynyt ystävyyttä. Entäs vertaistuen kautta, se on niin vahva ja tukeva ystävyyden mittari, ettei mikään. Tänään saan olla ystävyydestä kiitollinen. Kiitos juuri sinulle, että olet! Minulla piti olla vapaapäivä. Heräsin aamulla tekstariin, töitä tarjottiin. Joudanhan tuota, eilinen meni lorviessa. Harvinainen sunnuntaivapaa. Onhan päivässä paljon joutotunteja. Siivosin Lintulan perusteellisesti, kylvetin ankkalaumani, leivoin, kokkasin, pyykkäsin, siivosin, ulkoilin, turhauduin, laiskottelin... Eilen halusin olla myös vapaalla, sillä sen tiesin olevan tunteellisen päivän, tuplieni 19-vuotispäivä. Herkäksi veti, nöyräksi ja avuttomaksi. Samaan aikaan olen suunnattoman kiitollinen, että minulla oli tuplat, että minulla on tuplan toinen puoli rutistettavana. Tarkkaan muistan sen syntymäpäivän kulun, fiilikset, repliikit ja tapahtumat. Se oli hieno kokemus. Onnekseni olen moiseen tullut valituksi. Mutta nyt, kaiketi on aika yöpaidasta luopua ja ajella töihin. Launataina olin töissä pitkän päivän, päädyimme ajelulle Kalajoelle ja merenrantaan. Kyllä luonto on upea, koskettava ja kaunis. Olkoon samaa kauneutta ja ihanaa herkkyyttä myös tässäkin päivässä. Merenrannassa taivas on jotenkin lähempänä, kun se yhdistyy horisonttiin. Perjantaina sain olla mukana muistojuhlassa, jossa minulle tärkeä ihminen saateltiin Tuontakaisiin. Uskon taivaan olevan niin kauniin paikan. Ystävyydellä, mää!!

OIKEITA OTTEITA

Milloin mihinkäkin asiaan on oikea ote? Ote, jopas on sanalla monta merkitystä. Sehän voi olla poiminto jostakin, ote kirjasta, artikkelista tai pöytäkirjasta. Ote on myös se, kun otamme kiinni jostakin. Vaikkapa ote pyörän ohjaustangosta. Tai oikea ote kahvakuulasta. Oikea asenne tehdä jotakin, sekinhän on ote. On oikea tai selkeä, suunnitelmallinen ote asiaan. Se ei ole niinkään näkyvä, vaan tulee sisältä rytmittää arkea, roolia, työtä. Pitää rooli otteessa. Se on myös kiinnipitämistä, niin että ote pysyy. Sain käydä tällä viikolla kahden päivän koulutuksen juuri oikeanlaiseen otteeseen, nimenomaan kiinnipidon kannalta. Kävin mapa- koulutuksen, joka tarkoittaa haaasteellisen käyttäytymisen ennaltaehkäisyä ja hallintaa. Ihan oli fyysinen laji, siellä nippurissa jyskäsimme työkavereiden kanssa, kun haimme harjoitusten kautta oikeanlaisia otteita. Kun ote on oikein, se ei satuta tai aiheuta vahinkoa kenellekään. Sillä sitähän ei kukaan halua. Ote luo turvallisuutta, rauhoittaa ja oikein toteutettuna se pelastaa isommilta vahingoilta. Otteissa on myös matalanriskin, keskiriskin ja korkeanriskin tavat, kuinka hienoa käsi- ja kehotyöskentelyä kun kaksi ihmistä osaa "koreografian". Siinä on nopeasti riehuva ihminen taltutettu, saatu nippuun. Kaikki tämä tapahtuu rikkomatta, vahingoittamatta ja turvallisesti. Työ jota teen, sehän on lastensuojelua erityistason yksiköissä. Noin niinkuin tiivistettynä, kaikki noissa asuvat, sijoitetut nuoret ovat erityisiä, lähinnä psyykkisesti oirehtivia. Siihen porukkaan mahtuu rämäpäistä sulkeutujiin, rajusti oirehtivista lievästi oirehtiviin. Diagnoosikirjo on laaja. Kun on nuorista kyse, monellekin vasta diagnoosia haetaan, syytä oireille etsitään. On huikeaa, mikäli joku saa rankankin diagnoosin nuorella iällä ja sitä kautta oikeanlaisen lääkityksen. Kun nuori tulee ymmärretyksi, jokin selitys löytyy mikä on. Kun nuoren olo helpottuu, saavutetaan jokin balanssi, nuori saa kokea olonsa hetkittäin ns normaaaleja oloja, tunteita ja kokemuksia. Kyllä se huojentaa ohjaajankin perspektiivistä, kun olemus vapautuu, unirytmit löytyy, koulu edistyy, ruoka maistuu, alkaa juttelemaan, tulee pois huoneestaan, tai näkee ensimmäistä kertaa nuoren ilman huppua, tai päällä on vaikka värikästä ikuisen mustan sijaan. Tai nuori toimeentuu itse aamupalalle, suihkuun, kouluun, pesee pyykkinsä tai hampaansa. Useiden kohdalla on lähdettävä todellakin perusasioista, aina ei tajuakaan, mistä kaikesta pitää muistuttaa, ohjata, vaatia, pitää kirjaa. Minhän olen siis keikkalainen seitsemässä yksikössä tällä hetkellä. Minulle se on rikkaus, saan tuntea todella monia työkavereita, olla monen pomon alaisuudessa. Tottahan toki myös nuorissa on laaja kirjo, kutakuinkin viitisenkymmentä nuorta yhteensä, siihen mahtuu monta tarinaa. Kun olen kiertänyt yksiköissä, tutustunut nuoriin, taustoihin ja tarinoihin. Harva nuori on niin sanotuista normaaleista ja tavallisisita lähtökohdista laitokseen ja sijoitukseeen päätynyt. Todella harvoin se on nuoren omaa syytä, hölmöilyä. Toki moni on hölmöillytkin, mutta mikä nuoren moiseen on sysännyt ja moisen mahdollistanut. Taustalla on usein vanhempien rankat sairaudet, oirehdinta, järkyttävätkin lapsuuden tarinat, traumat. Asioita joihin nuorella tai lapsella ei ole mahdollisuutta vaikuttaa, on ollut vain elettävä sitä elämää ja siinä samalla itse sairastuttua. Jossakin vaiheessa oireet ovat olleet niin silmiinpistäviä, että ulkopuolisetkin ovat huoleen havahtuneet. Koulu ei luista, lapsi on aina nälkäinen, sekaantuu väärin porukoihin, tulee alkoholi, lääkkeet, huumeet, näpistely, väkivalta, unettomuus, syömishäiriöt, ahdistuksen monet muodot, itsetuhoisuus, karkureissut... Onneksi on lastensuojelu, joka puuttuu. Toki moni kokee sen vihollisena, lähinnä vanhemmat tai nuori itse, mutta on tärkeää että ulkopuolinen taho puuttuu, rajoittaa hakee muutosta, on se sitten vaikka lastensuojeluyksikköön sijoittamisen kautta. Välillä on ollut pakko sijoittaa nuoria monen sadan kilometrin päähän kotipaikkakunnastaan, jotta saadaan katkeamaan vahingolliset kaverisuhteet tai vaikka velkojat eivät ole yksikön ovella liian usein. Kun mukaan tulee huumeet, ihmishenki ei ole minkään arvoinen, siellä ei tunneta osamaksukauppaa tai maksusuunnitelmia. On hurjaa kuulla pikku nassikan suusta, että on käyttnyt jo aineita vaikkapa viisi vuotta, tai aloittanut 8 vuotiaana. Millainen on se ihminen joka tuollaiselle täysin keskenkasvuiselle taaperolle tarjoaa aineita? Sitä en voi ymmärtää, en käsittää. Eikö ole mitään moraalia, eikä yhtään järkeä. Kuinka saada vaikkapa 17-vuotias kuiville ja eroon aineista, jos on käyttänyt jo suhteellisen laajalla skaalalla kaikkea puolet elämästään. Eikä oikein tiedä muusta. Nuori pästetään kotilomille, siellä ottaa entinen kaveripiiri kopin, kotilomasäännöt unohdetaan heti, karataan ja sitten taas haetaan ympäri Suomen. Tehdään sosiaalipäivystykseen ja lastensuojeluun ilmoituksia ja ollaan huolissaan. Ja kuinka valtava huoli on vanhemmilla, kun eihän sitä tiedä, jos tämä oli se viimeinen hatkareissu ja saa hakea lapsensa ruumispussissa. Tai jos nuori luulee olevansa kuolematon, kun sairaus antaa niin ymmärtää. Kun mielialat heiluvat yhdestä sataan saman vuorokauden aikana. Tai jos kipu on ainoa ystävä. Tunteita ei tunnisteta, jos tulee paha mieli, sitä lievitetään kivulla. Vedetään haavoja, ehkä vielä vähän syvempiä. Saadaan tällä konstilla myös huomiota, jota ei olla vaikka koskaan kotona saatu. Ainoa keino vuodattaa itseään kivun kautta, jotta tulee hoivatuksi, tai edes johonkin oma mieli keskittyyy vaikkapa yksinäisyyden suhteen. Siinäpä moinen purkaus, mutta sitten otteeseen. Välillä on siis tlanteita, jolloin päädytään kiinnipitoon, kun nuori on uhkaava joko itseään ta muita kohtaan. Käy kimppuun tai yrittää vahingoittaa itseään. Tai ei kykene mihinkään jumitukseltaan, on ohjattava jokainen askel, jokainen liike, tiukasti rinnalla kulkien. Sanoittaen ja kannustaen. Nuo jumitukset ovat minulle ehkä niitä vieraimpia asioita, kun nuori lamaantuu täysin. Itse kun ajattelee, että eikait siinä, nouse ylös ja toimeksi. Rankin jumitus minun kohdallani oli yhden 8 tunnin vuoron mittainen, tai siis minä lähdin töistä pois, iltavuoro jatkoi. Silloin olin aivan maitohapoilla itsekin, seuraava päivä meni elpyessä. Minä itsekin olen toiminnan ja räiskeen ihminen, vähän aikaa tuuletetaan, huudetaan, riehutaan ja sanoitetaan, siinä lähtee enimmät höyryt pois. Mutta jos nuoreen tai lapseen ei saa mitään kontaktia, siinä on suhteellisen avuton olo ohjaajanakin. Ja valtava huoli. Se kun saa kuulla kiroilua ja huutoa, nimittelyä, raivoa on myös valtava luottamuksen osoitus ja mennään yhä matalalla riskillä verrattuna siihen, että käydään kiinni ja joudutaan kiinnipitoon, käsirysyyn. Kiinnipito ei ole ainoastaan lastensuojelun asia. Samat kurssit, opit ja otteet ovat työkaluja myös aikuisten, lasten, vanhusten kanssa työskennellessä tai kehitysvammatyössä. Monta vuotta olen kehitysvammatyötäkin tehnyt, joutunut osalliseksi tai vierestä seuraamaan. Kyllä tämä on työkalu siihenkin rooliin, tosin niissähän työskentelen yksinään nykyään, eikä kiinnipitoon mennä koskaan yksin. Eilen siis sain todistuksen käydystä kurssista, mistä lähetin pomoilleni kiitosviestit. Keikkatyöläisenä ja heittopussina arvostan suuresti työnanatajatahon panostusta. Toki tätä kurssia itsekin jo vaatimalla vaadin, sillä yleensähän meikäläinen meneen pylly eellä puhun, on osallisena asioissa, mutta saa pätevyyden jälkijunassa. Mutta tärkeää oli tajuta, että näissäkin asioissa on oma ote ollut suhteellisen oikeanlainen, niin asian kohtaamisen ja fyysisyyden kannalta. Jostakin ne sisäsyntyisen "otteet" löytyy, vaikkei käsien koreokrafiat ehkä ihan oikein ole tapahtumahetkellä menneet. Seuraavaan tilanteeseen osaa mennä jo koulutuksen saaneena, varmempana, tietoisempana. Näitä tianteita onneksi on nykyään ollut suhteellisen vähän, mutta aina on hyvä tietää kuinka toimia. Enkä todellakaan koe pelkääväni moisia rähinöitä, ne kuuluvat työn luonteeseen, mutta tuon koulutuksen ja lukuisien esimerkkien kautta itsellekin avasi silmiä tajuta kuinka vakavien ja raskaidenkin asioiden kanssa olemme tekemisissä. Työ on äärimmäisen tärkeää ja saan olla taas asteen verran ammattilaisempi moisen koulutuksen jälkeen. Olihan pitkä ote aiheeseen. Nyt otteeni siirtyy pyykkeihin, sitten on yhden muistoleikekirjan kokoaminen, kaksi pakettia ystäville ja äidin ruokien kuljetus. Illalla tein nelisenkymmentä annosta sapuskaa, leipää ja suolaista pannaria lisäksi. Tuli aika hyvät pöperöt, vaikka itse sanonkin. Ote kokkaamiseen oli siis kohtuullisen herkullinen. Sitten on viikonloppu omaishoitajan vapaapäivän tekoa, eli vuorokausihoitoa, ensi viikolla olen kuulemma koulunkäyntiavustajana pari päivää, henkilökohtaisena avustajana muutaman illan. Tilapäisenä perhehoitajana kolmelle perheelle. Niin ja loppuviikosta lastensuojelua. Tällä hetkellä on vielä lauantai ja sunnuntai kalenterissa tyhjänä, paas kattoo oonko vapaalla, vai miten tämä meneekään. Tykkään nopeatempoisuudesta ja työni monipuolisuudesta. Nyt suuntaan otteeni muuhun, ja irroitan otteeni näppäimistöstä. Hyvää viikonloppua!