HENGÄSTYTTÄVÄÄ

 

Puuskututtaa siis yhä, en todellakaan ole vielä kunnossa keuhkonkuumeen jälkimainingeista. Mutta kokeilla mitattuna olen jälleen ja yhä priimaa, jospa se puuskutus ja hengästyminenkin joskus tasaantuvat, kunhan yskä tasaantuu. Huoh. Yritän ottaa todella lungisti, kyllä kroppa sen vaatiikin...

 

Samaan aikaan minusta tuntuu, että elämäkin hengästyttää. Hengästyn positiivisilla asioilla, kokemuksilla ja osallisuudella sellaisiin. Se tuntuu hyvältä. Ensinnäkin minulla alkanut koulu on juuri sitä mitä haluan ja tarvitsen. Olen haaveillut moisesta käsi- ja taideteollisesta monia, monia vuosia. Joskus olen hakenutkin, mutta nyt olen sen myös aloittanut. Yksi otettu askel enemmän suunnitelmassa, jossa toivon jonkin itse määrittelemän juonenkin olevan. Samaan aikaan yritän jarrutella, ajatella järjellä, kohtuudella ja armollisuudella itseä kohtaan, jottei mopo ala keulimaan. Kun oppii ensinnäkin opiskelemaan ja oppii tietämään mitä vaaditaan ja millä lailla. Hoo Moilasena olen vielä todella lahjakkaasti. Mutta eiköhän ensi viikolla jälleen asiat jäsenny, aukea ja selkeä minullekin yhden piirun verran enemmän.

Ukkokultakin on palannut takaisin työelämään, mikä tekee myös todella hyvää, sillä vakituisia työpaikkoja ei noin vain ole tarjolla. Tytöt aloittivat koulunsa, koen että arkemme saa rytmiä ja "normalisoituu". Mikä sitten on kenenkin normaali, sitä minä en ole oikea ihminen määrittelemään. Tai voisihan se olla melkoinen sabluuna monelle, jos minä sen saisin määrittää. Kauhea ajatus varmasti.

 

Opiskelu vieraalla paikkakunnalla sopii minulle kuin tikku silmään, kun minä sitä omaa aikaa ja tilaa kaipaan, nyt sitä saan. Automatkat ajan hiljaisuuden vallassa, kuuntelen vain renkaiden suhinaa, moottorin murinaa ja vilikun naksumista silloin tällöin. Olen bongannut kurkiparvet pelloilla, lehmälaumat laitumella, auringon eri sävyt, sateen vaihtelun, pilvenliikut, viljapeltojen aaltoilun. Minä niin tykkään olla liikenteessä ja autonratissa. Asuntolaelämä on minun juttu myös, on ollut aina. Olen aina pitänyt solukämpistä, sisäoppilaitoksista ja asuntoloista.

Aurinkolapseni sairastamisen aikaan matkalaukkuelämä sai kokea sen rankimmat puolet, mutta nyt minulla on mahdollisuus kääntää sekin jälleen positiiviseksi kokemukseksi. Kuinka paljon tälläkin viikolla olen Aurinkolastani ajatellut, kokemuksia jakanut, mielestäni myös kokemuksia vaihtanut. Tiedän niin kuinka hän on innoissaan puolestani, kanssani. Ja ajatuksellisesti aina saatavilla... Samaan aikaan olen kauheasta innostuksestani kokenut jopa syyllisyyttä, mutta se on helpottanut, kun tunnen ja tiedän, tasan tarkkaan muistan Aurinkolapseni sata lasissa janon oppia ja kokea. Hän ymmärtää ja se ei ole keneltäkään pois. Koen olevani jonkin sortin feenikslintu, alkaa pikkuhiljaa rovio hiipumaan, sulat saamaan värinsä ja alan räpiköimään oman elämän aalloilla. Jospa ne omat ammatilliset siivet joskus kantavat myös.

 

Menetimme alle kuukausi sitten kuuron Vieno-kissamme, samaan aikaan toinen tyttökissamme Tinka katosi mysteerisesti. Meillä on ollut siis iso kissahuoli ja ennen kaikkea kahden kissan kokoinen kissavaje. Tällä viikolla sitten moinen vaje täyttyi, haimme aivan suloiset kissasisarukset meille. Samaan aikaan tytöt olivat flunssan kourissa ja pois koulusta, ynnäsimme kaksi ynnä kuusi ja tarvitsemme lohduttamaan kissalapset. Hoito tapahtuu siis puolin ja toisin.

Pörröinen tiikerijuovainen kirjava tyttökissamme on Virnu Salsa Serafiina Täpäläpää. Punakirjava tiikerijuovainen on velipoika Topi Taco Miuku Raitatassu. Kuinka ihania pörröisiä kehrääväisiä ihmisen lumoojia molemmat. Perjantaina laitoimme nukkumaan, isot tytöt olivat vielä kylillä. Silloin kissalapsille iski kauhea ihmisikävä. Minä reippaana mammana nousin juttelemaan niiden kanssa ja kyllä ne kehräyksellä ja ihanuudella sen palkitsivatkin. Yksi tytöistä on nukkunut kodinhoitohuoneen lattialla kissalasten kanssa, jotta ne oppivat hiekkalaatikon ja oman paikkansa. Aamuisin se jälleennäkeminen on ihana, kuinka ne oikein kurottavat aamupusuille ja kiehnäämään syliin kehräten. Kollipoikamme alkavat jo sulattamaan riiviöt, Väinö tosin yllättävän vaatii paljon sylihoitoa, Tollo istuu jo vieressä. Koirat ottavat moiset hyvin vastaan, varsinkin kun niitä on kaksi, ne jyskäävät keskenään ja antavat koirien olla rauhassa. Niin ja nämä kissat sopivat todella hyvin tapettimme ja sohvatyynyjemme väriin, sekin on tärkeää, eikö.

 

Eilen vietimme huikeaa yhteistä iltaa kotikylällämme. Illallinen Suomen taivaan alla-teemalla. Puuhanaiset siskoni ja naapuri saivat idean nousemaan siiville. Hieno homma. Paikalla oli tasan sata ihmistä, joista yksi tosin vielä äitinsä massussa, mutta mukanahan hänkin oli. Suomen taivas on antanut vettä todella kiitettävästi, mutta meidän maataloushallimme oli kuin luotu siihen tilaisuuteen. Sinne mahtui pöydät ja penkit todella hyvin. Häissämme samainen hallin on testattu, sinne olisi mahtunut reippaasti puoletkin enemmän porukkaa, mutta tuo sata oli juhlavuonna loistava luku. Nyhjää tyhjästä, lainaten ja kierrättäen, nyyttärimeiningillä. Loistava konsepti, herkkuja oli niin joka lähtöön ja jokainen pääsi ikään kuin valmiille. Illan pimetessä kynttilöillä ja jouluvaloilla loimme tunnelmavalaistuksen. Ihmiset kietoutuivat viltteihin ja hippasivat villasukissa. Minä tein koristelut pöytiin luonnon materiaaleista, mitä nyt pihasta löytyikään. Pihlajanmarjat, siemenkodat, suolaheinät, palsamikukat, mesiangervon siemenkodat... Niistä sai näyttävät jutut, tilaisuuteen sopivat.

Minä lupasin tehdä metsäsienisalaatin. Hiukan minulle jo naurettiin, kun eilen puolen päivän aikaan vasta sienipuukkoani teroittelin ja kumisaappaat lonksuen metsään suunnistin. Mutta Suomen taivaan alla oli kasvanut juuri tarvittava määrä sieniä, jotka kaatosateessa mukaan keräsin. Sain salaatin tehtyä. Samalla kuuntelin Suomen taivaan antamaa sadekuuroa, kuinka erilaiselta se kuulostaa ja tuntuu metsässä. Olinhan minä hiukan uitettu, mutta se ei saalistamista haitannut.

Minä luin siellä kirjoittamani Suomi 100-juhlarunon ja esitin monologin. Illan aikana oli myös mieletön valoshow ja hienoa hanurimusiikkia. Pääosassa oli syöminen  ja yhdessä oleminen. Vieraita oli myös Hollannista saakka, varmaan alkukantainen tapahtuma heillekin. Arpajaisvoittoina oli paljon erilaisia Suomi-juttuja, itse kullekin se on välillä hyvä ajatusleikki, samoin koululaisille konkreettinen ja oivaltava juttu. Mikä on missäkin asiassa kotimaisuusaste.

 

Tälle viikolle on sattunut myös kirjoittajapiiri. Olla omiensa parissa, lukea, kirjoittaa, kuunnella ja keskustella. Olihan se mieletöntä, kokemuksena jälleen sellainen, jota ei voi ymmärtää ennen kuin kokee. Nyt kokoonnuimme saunapirtissä, takkatulen loisteessa ja kynttilän valossa. Se oli sellainen leijunta ja aikamatka, ettei sitä voi edes sanoin selittää. Todella hieno kupla kirjoittamisen ja tekstien taikaa. Sieltäkin meikä lähti hengästyneen haltioituneena.

 

Minua pyydettiin julkaisemaan se kirjoittamani juhlaruno jossakin, olkoon tämän nyt se ensimmäinen jossakin.

 

 

 

 

 

MAAMME RUNO, SUOMI 100

 

Oi maamme,

Suomi-neito kaunoinen, notkea ja laajahelmainen.

Muotosi tutut ja turvalliset, metsät, alavat maat ja joet.

Virtaa puhtaat veet tuntureiden joissa, yhä kahlaa kurjet korpisoissa.

Luonto puhdas ja rikas läsnä kaikkialla, sitä kaipaa maailmalla.

 

Suuret ikäluokat ikääntyy vauhdilla, kuka heidät hoitaa nykyisellä tahdilla?

Syntyvyys laskee maassamme, emme ole enää ole omillamme.

Pian meitä syntyy vähemmän kuin kuolee, pian tuonti-ihmiset lautasiltamme nuolee.

Rajat on auki monille, apua annamme tarvitseville.

Yhteinen valuutta on helppoa käyttää, aika euron mahdin näyttää.

Samalla luokalla on rotuja monta, tarinaa lapsella uskomatonta.

 

Koulutus on edelleen maailman huippua, eikä kehitykselle näy loppua.

Meillä kaikilla on käsissä maailman maat, ne kotiisi helpolla saat.

Rajat on auki suuntaan jos toiseen, alamme pikku hiljaa tottua moiseen.

Tekniikka kehittyy kovalla vauhdilla, pian me lennämme moottoroiduilla vesisuksilla.

Olemme monessa asiassa maailman huipulla, se ei tule pelkästään laiskottelemalla.

Äly on lähes jokaisen luurissa, elämänpalo on yhä duurissa.

 

Elämämme tempo on hurja ja kova, itsekkyys on monen suunta, ainoa ja oma.

Harva enää naapureitaan tuntee, ei tiedä mitä pinnan alla kytee.

Jokainen tuntee oman napansa, liikaa keskittyy siihen kansa.

Yksinäisyys vaivaa meitä, on paljon elämään pettyneitä.

Köyhyys ja rikkaus käsitteet laajat, heikoilla ovat tukien saajat.

Eliitti omillaan pörrää, ei tiedä kuinka arki köyhillä rullaa.

Kansamme osaa kyllä sujuvasti lukea, mutta saako ihminen tarvitsemaansa tukea.

 

Lääketiede on valtavan laaja, jokainen meistä on avunsaaja.

On lottovoitto syntyä Suomeen, voimme luottaa järjestelmien toimivuuteen.

Kaikki saavat apua kyllä, toista se on maailman kylillä.

Jaamme tietotaitoa maailmalla, moni asia ratkeaa jakamalla.

 

Maailman pahuus pelottaa meitä, Suomen rauhaan tottuneita.

Silmien sinisten on aika aueta, ei anneta maailman rauhan raueta.

Mitä voisimme tehdä hyväksi Suomen, jotta meillä on parempi huomen?

Ollaan ihmisiä toisillemme, annamme apua sitä tarvitseville.

Pidetään huolta toisistamme, seuraavat sata vuotta hetkessä saavutamme!

 

Nyt lähdemme hallia siivoamaan ja suunnittelemaan hengästyttävää ensi viikkoa. Haltioidu ja inspiroidu sinäkin, ihan vaikka vähän hengästy, sillä ympärillä on paljon ihmeellisiä asioita.

 

 

333

365 päivää sitten. Maailma muuttuu, minä sen mukana...

 

Huomenta maailma, terveisiä haudalta. Jälleen aamuseitsemän aikaan, auringon tehdessä nousuaan, tajusin kuinka kaunis on hiljaisuus. Kännykkäni kanssa napsin kuvia, vasten valoa, kaikkia valokuvauksen lainalaisuuksia varmasti kumoten, hiukan sivusta, miten nyt valot ja varjot kulkivatkaan. Annoin tunnelman viedä, tietenkin myös aamukasteessa kangaskenkäni kastelin, mutta en niin kuin tajunnut taaskaan ajoissa. Toisaalta tuskin olisin mitään toisin tehnyt, vaikka tajunta olisi ollutkin mukana, ennen tekoa.

Ensin ajattelin, että aamuisin aurinko paistaa väärästä suunnasta Aurinkolapseni haudalle, selän takaa, eikä kirjaimet hohda niin kauniisti kuin muilla ja niin kuin haluan lapseni nimen hohtavan. Tottakai haluan sen olevan kirkas, kaunis, lämmin, hyvin esillä ja täydellinen. Samalla jo toki tajusin, että illasta hohtaa lapsemme haudalla, se on aamun hohtajille silloin selän takaa. Kun tätä asiaa mietin, tajusin, että se aurinkohan paistaa juuri oikein näin aamulla lapselleni. Hautakivessä on railo, rakonen, jonka päällä leijuu pronssiristi. Aurinko osasi paistaa juuri siitä raosta, juuri niin kuin auringon kuuluukin paistaa. Säteet raosta venyttelivät, pitkinä siivilöityivät, lämmittivät, häikäisivät, samalla ristiin osuivat. Valaisivat koko kauneuden takaakin päin, saaden ristin ja raon hehkumaan aivan uudella tavalla. Näinhän olin suunnitteluvaiheessa ajatellut valon kulkevankin, mutta nyt se oikeasti näytti kuinka kulkee ja kujeilee. Todentui.

 

Tänään on siis uuden elämämme 333. päivä. Huomenna tulee 11 kuukautta kuolemasta, elämän päättymisestä, lapsemme lähtemisestä, muuttumisesta enkeliksi, Valon- tai Auringonlapseksi syntymisestä, miten sen nyt haluaa määrittää, sanoin kuvailla? Se on paljon päiviä tässä uuden elämämme helminauhassa, mukaan mahtuu monenkirjava helmien joukko. On kirkasta, kaunista, pyöreää, soikeaa, epämuodostunutta, täydellistä, todella surkeaa, epäkuranttia, himmeää ja väreissäkin löytyy. Niistä se koostuu. Toisaalta voisiko minulla ihan priima helminauha kaulassa ollakaan, ehe'i, aina on jotain rosoa ja särmää olemassa. Tuskin priimaa edes omakseni tuntisin, tai haluaisin sitä kaulalleni kietoa.

 

Nyt jäin miettimään tuota määritelmää ajan kulumisesta, määrittelenkö sen oman menetyksen ja ikävän kautta, vai määrittelenkö se lapsemme uuden elämän kautta. Onko sitä, uutta elämää? Koen, että on, samalla koen, että se on kivutonta, keveää, valoisaa ja hyvää. Haluan uskoa, ja uskonkin, että lapsellani on nyt hyvä olla ja kipuilemme oman ikävämme kanssa. Sitä ruikutamme, kuinka sattuu, kaipaa, on tuskaista ja surkeaa. Itseämmehän siinä koko ajan mittaamme, omaa olemistamme peilaamme. Joka ainoa päivä, yritän ja nostankin oman ikäväni yläpuolelle sen, että lapseni ei tarvitse enää taistella, ei kärsiä, eikä elää epätietoisuudessa. Sillä jaksan. Eikä kenenkään tarvitse enää pelätä.

 

Nyt kun olen viikon toista nuurunut tuossa keuhkonkuumeessa, on ollut taas aikaa ajatella. Kuinka nopeasti menee ihminen huonoon kuntoon, paljonko kaikki kaikkeen vaikuttaa. Toissa yönä minulle tuli sellainen ahaa olo, tajusin, että nyt taitaa tämä satsi olla voitettu. Kävin hereillä, mutta keuhkoni eivät enää niin suureen ääneen korisseet, vinkuneet tai kuorsanneet. Henki kulki vapaammin, ja sielu siinä samassa paljon kepeämmin. Perjantaina kävin vielä terveyskeskuksessa, varmistelemassa onko suunta oikea, kun alkoi jo oma usko loppumaan, korina ja älytön voimattomuus vain jatkui. Pika crp kertoi hoidon tepsivän, ja kuulemma se aika, moisesta infektiosta meneekin aikaa toipua... Ihan niin kuin olisin kuullut tuon ennenkin, mutta aika itselle on niin akuutti aihe, minä haluan olla ajan kanssa samassa tahdissa. Oli tilanne mikä hyvänsä, aika on minulle merkityksellinen asia. Aika aikansa kutakin, joo, mutta minulle on jotenkin tärkeää ratsastaa sen kanssa, tallentaa muistoja, mielikuvia ja sen sellaista. Elää hetkessä, on ne sitten kirkkaita tai sumeita. Haluan olla ajassa ja tilanteessa läsnä, annatetaan sitten koettavaksi mitä tahansa, ja onhan tuota mitä tahansa annetukin... Nyt on minun mittapuuni mukaan aika tylsä kausi ollut, ei paljon ajalla ratsastelua, lähinnä sellaista venymistä, jollakin tapaa merkityksetöntä lusimista sohvan nurkassa, peiton alla, nollana, lasittunein katsein, yskän kanssa kouristellen ja hikeä pyyhkien. Samaan aikaan tiedostan, että ehkä tarvitsinkin tämän, sillä minulla kun on tuo hyppylaukka päällä vähän niin kuin koko ajan. Kun koen, että elämässä on niin paljon koettavia asioita, mahdollisuuksia, en haluaisi jäädä paljostakaan paitsi. Minä janoan elämää, haluan elää sitä niin kokonaisvaltaisesti, melkeinpä liiankin täysillä ja tosissaan, ainakin joidenkin mielestä. Mutta kun minulle elämä on kiva asia, tykkään niin herätä uuteen päivään ja uusiin mahdollisuuksiin. Minusta on kivaa odottaa, mitä uudella päivällä on minulle annettavaa. Toki eihän se aina ole antanut niitä asioita, mitä itse toivoisi. Taistelua, kilvoittelua ja kipuiluakin mahtuu.

 

Huomenna käännän jälleen uuden sivun käsikirjoituksessani, aloitan opiskelun. Pitääkö minun aloittaa myös opiskelijaelämä, siihen en ala! Odotan niin intona jälleen, mitä on tulossa. Uskon, että vastaan tulee myös niitä epäuskon ja kykenemättömyyden hetkiä, kun ajattelee että tyhmä kun tähän lähdin ja en osaa, enkä opi. Samaan aikaan tiedän, että tähänkin minua on Aurinkolapseni valmentanut, opettanut ja kouluttanut. Viriketoiminnanohjaaja, sitähän olen kuusi vuotta lapseni kanssa harrastanut, hakenut virikkeitä ja johtolankoja elämälle, oljenkorsia joista saada edes pieniä helmiä helminauhaansa. Saattaapi olla, että mielikuvani muuttuu, opiskelun edetessä ja todentuessa. Mutta koen, että minulla on vielä opittavaa ja myös annettavaa, haluan olla jakamassa ja ohjaamassa, kenties rohkaisemassakin ihmisiä virikkeiden kautta. On sitten kyse ihan perus virikkeiden luomisesta tai sitten ihan kuntoutus- tai terapiamuotona.

Toisaalta kauhulla ja älyttömällä innostuksella odotan, mitä minulle annetaan opittavaksi ja opiskeltavaksi. Onko minusta enää opiskelijaksi, osaanko olla oppija, kykenenkö, vaan lähteekö meikällä mopo keulimaan ja alan ohjeistamaan muita. Olenhan ollut floristiikan, tekstauksen ja kädentaitojen tuntiopettajan myös, useinakin vuosina, niin silloin menneisyydessä 1900-luvulla. Torstainakohan se oli, kun lääkehuuruissani täytin opetushallituksen kaavakkeen netin kautta osaamisestani ja taidoistani. Mutta mihin minä niitä osaan verrata kun ei ole mihin verrata. Olenko hyvä budjetoimaan, aikatauluttamaan, olenko sopeutuva muutoksiin, kuinka hallitsen tekniikan, toteutuksen, vastaako tuote suunnittelua, kykenenkö asiakkaan kanssa kanssakäymiseen, näenkö kokonaisuuksia, kuinka koen kulttuurin vaikutukset??? Kauhean paljon kysymyksiä, jotka herättivät minussa kahta kauheammin kysymyksiä, kun minulla olisi pitänyt olla mieluummin vastauksia. Sain sen täytettyä, jotakin vastattua. Yöllä alitajunta sitten puski rätkättäen ja pilkaten minulle faktaa tulemaan: "on sulla pikkasen kovat luulot omasta osaamisestasi ja itsestäsi, kyllähän nyt kaikki näkee ja tajuaa, ettet ole kakkosta kummempi, pikkasen niin kuin ampui yli, kun luulit olevasi kolmosen arvoinen..." ja sitä rataa. Asteikko oli 1-4. Jää niin nähtäväksi, kellä puskee ja minkälaista hikeä tulevina vuosina. Mutta olen aivan innoissani, kunhan en innostuisi taas liikaa...

 

Eilen uskaltauduin autotalliin villasukissani ja vuorattuna maalaamaan. Voi sissus, kuinka tekikään hyvää, päästä pois sohvalta. Huomaamatta siellä vierähti muutama tunti, syntyi monta monituista taulua. Neljä niistä on nyt tuossa eilen postaamassani arvonnassa mukana. Mutta minulle teki niin hyvää maalata, se oli jälleen entistäkin helpompaa, entistäkin voimauttavampaa. Kun annoin vain mennä, värien viedä. Tällaista flouta toivon muidenkin saavan kokea, edes jossasin elämisensä muodossa, kun kykenee heittäytymään, tuottamaan ja saamaan hyvää oloa. Lataamaan itseään, tekemisen kautta. Ne on niitä kiksejä, joita moisesta saa. Samaan aikaan tytöt hoitivat siivoukset, pyykit ja ruuat. Enkai minä nyt vielä siivota olisi jaksanut! Lääkehuuruisenakin päivä oli hieno, vaikken tietotaitoteknisesti osannutkaan sitä mitä luulin, joka paikkaan sattui, hiki pisaroi yhä, mutta sain kuitenkin kivoja asioita tehdä ja kokea. Jäin eilisestä kaiken kaikkiaan plussalle, eikö se ole tavoite, saavutus. Paha olisi olla koko ajan ne menettävä osapuoli ja jäädä jatkuvasti miinukselle..

Tälle aamulle minun teki mieli metsään. Koirat, joku ihminen, aamuaurinko, kumpparit, eväät ja sienestyskamppeet. Muistan niin viime syksyn lukuista metsäretket Aurinkolapsemme kanssa, montako kertaa menimme. Menin myös ilman lastani, latautumaan, keräämään paukkuja, käsittelemään asioita, suremaan tulevaa. Minulla kävi tässä muutama viikko sitten mielessä, etten halua enää syysmetsään, koska minulla ei ole enää lasta, joka raahata pyörätuolilla mukaan. Mutta onneksi pääsin siitä yli, sillä sen sata reissua olemme käyneet ennen hänen vammautumistaankin metsässä, miksi en niiden muistojen voimalla menisi. Metsä on ollut meidän metsäläisperheelle aina latautumispaikka. Olkoon sitä jatkossakin.

Sen olen myös huomannut, että ikävä on fyysinen laji. Kun oma keho on kipuillut tuon keuhkonkuumeen takia, putket, lihakset ja koko akka. Kun iskee tunneaalto ja alkaa kuristaa silunsydämen seudulta, se sattuu tällä hetkellä todella fyysisesti, jopa kurkkuun saakka pitkältä matkalta. Tunnekouristuksia tiedostan kokevani joka päivä, lukuisiakin, niitä tulee menee ja vaeltelee, ilman että niihin kangistun tai jään kouristelemaan, ne kuuluvat elämääni. Mutta kun ne nyt aiheuttavat aivan oikeaa fyysistä kipua, ne huomaa selkeämmin. Koen niitä myös paljon muista ja muidenkin puolesta, kuin oman surun ja ikävän kautta. Nyt olen jälleen tajunnut, kuinka empaattiskipuherkkä olen, sillä kipu on tuntunut uutisten aikana, elokuvaa katsellessa, lukiessa, kuvia nähdessä, tunnelmaa aistiessa, valoon katsoessa, upean varjon löytyessä.

Kuinkahan herkkä minusta vielä tuleekaan, sillä tälläkin viikolla olen löytänyt jälleen uusia herkkyysvipuja uuden elämämme päivinä. Nyt minua herkistää tuo upea luku, 333, siinäkin on jotain yliluonnollisen voimauttavaa, valoisaa ja rakasta.

 

 

ELORYTINÄ-TAULUARVONTA

🍄ELORYTINÄ-TAULUARVONTA🍄

Tämä tempaus on ihan omani, minulla ei ole sponsoreita, eikä myöskään fb ole mukana, vaikka sama tempaus on sielläkin jaossa.

Olen maalannut neljä ihan erilaista taulua. Taulut on numeroitu, (nimi ja) tarvittava numero löytyy taulun alareunasta.…

Homma toimii niin, että äänestät mieleistäsi maalausta ja voit voittaa sen itsellesi. Arvonta suoritetaan 31.8.2017.

Samaan aikaan, eli kuun loppuun, verkkokaupassani
tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo

on alennusmyynti.
Verkkokaupan tauluista -10% hinnasta ja yli 300 euron tauluista -20% hinnasta pois.
Käy tsekkaamassa!!!

Eli kommentoimalla omalla nimelläsi ja numerolla olet mukana arvonnassa, mikäli et halua tänne niitä julkisesti antaa, voit ottaa myös yhteyttä verkkokauppani sähköpostiosoitteella tiina.piippo.art@gmail.com

Katsotaan minkälaista elokuista rytinää tämä saa aikaiseksi🤔🍄🕸🌾⛈

Pinnalla sittenkin

Riittävä

Hattara



Kypsyvä

Tässä tarinat vielä taulujen takaa...

Pinnalla sittenkin, kuvastaa sitä kuinka välillä on aallokkoja enemmän ja vähemmän, eikä aina tiedä onko pinnalla vai ei. Niin kuin lumpeella, meilläkin on tiukat juuret, ennen kaikkea elastiset ja sopeutuvat, vaikka kuinka on aallokkoa ja syvää vettä, tietää että pinnalla keinutaan, sittenkin...

 

Riittävä, on tarina siitä kuinka olemme jatkuvasti riittämättömiä. Meille luodaan paineita monilta suunnilta, millainen pitää olla, kuinka käyttäytyä, mitä ajatella, kuinka elää. Välillä on hyvä muistuttaa, että on riittävä sellaisenaan, vaikkei se kedon kaunein kukka olekaan...

 

Hattara, kuinka kiva on olla, kun elämä on välillä aurinkoa, perhosia, pumpulipilviä ja yhtä hattaraa. Unelmia, mansikoita, naurua, tyllihamosia, tanssia ja pilkettä silmissä. Kevyttä, mutta herkkää energiaa...

 

Kypsyvä, kertoo kesän valmistumisesta, syksyn saapumisesta. Minulle syksy on aina ollut lempivuodenaika, pidän vahvoista herkullisista väreistä, tunnelmista, pimeydestä, tuoksuista ja tietenkin monipuolisista luonnonantimista...

SARANA(NANA)

Nirrriinää, nariinaaaa, suuurriinaaaa, niiir, naaau, riiik, nir, riiik, nauurk, siiir, viikr, viiiiikr, srrin, naaariinnaaa, narinnnnanannana. Niukuuu, naukuuu.
 

Riippuen mitä ovea ja saranaa kuuntelee. Siihen vaikuttaa myös tuulensuunta, oven paino, ilmavirrat, liikehdintä, rasvaukset, kireydet, laivan keinahtelut, aallokot... Ei vaiskaan tarkoitan nyt ihan kotona olevia ovia, muutamaa niistä olen kuunnellut. Kun nyt olen ikään kuin pakotettu sohvalle, joutessani olen sitten keskittynyt yhteen ja välillä toisen asiaan, narinaan ja saranaan. Nyt kun saan olla yksin kotona, suljen kaikki metelinlähteet, nautin kaipaamastani hiljaisuudesta. Se on myös musiikkia korville, hiljaisuus.
Kun makaan olohuoneessa sohvalla on lasinen takaovi usein auki, ainakin raollaan. Takaterassilta pääsee Naukulan kautta katetulle terassille, siinä on sellainen keveämpi ovi. Ne narisee tasatahtia, välillä vuorotahtia. Makkarissamme on ikkuna auki, ovi raollaan, sekin ovi narisee vireessä. Niinpäs ääntelee ikkunankin saranat. Muutama kaapin ovi narisee myös. Oletkos koskaan ajatellut kuinka paljon pientä liikettä on koko ajan vaikka nyt noissa ovissa, kun ikkunat ovat auki ja on ristivetoa. Entäs tämä emäntä, kauhea narina koko ajan, ainakin sisäinen, henkinen ja kokonaisvaltainen. Polvet narisee, niska narisee, selkä se vasta narisee, olkapäät, ranteet, leuat. Suusta tuleva ääntely on yhtä saranan naukumista, se vähä mitä ulos päästelen.

Samaan aikaan omaa olotilaani ja tilannetta naristessa ajattelen syvällä kunnioituksella Aurinkolastani, ei se tyttö pahemmin, saati turhia ja liikoja narissut. Vaikka tasan tarkkaan olisi ollut syytä, ennen kaikkea aihetta. Kun itse kokee näitä lääkehuuruja, ensin sairastelun huippuhetkihuurut ja narinat, ei voi olla kuin ihmettelemättä, millä sisulla se tyttö veti. Mutta hän osasi aina ajatella asioista parhaat puolet, opettaa minua ja muutakin perhettä siihen. Samaan aikaan kun itseä vähän keuhkoista rouhaisee, verrattuna siihen kuinka vakavasti syöpä lastani, ja muitakin syöpään sairastuneita rouhaisee, itsellä se on pientä verrattuna siihen kun kyseessä on ISO asia.
Eikä yksistään sairaus ja lääkkeet, matkalla myös paraneminen aiheutti tuskaa. Se matka oli suunnattoman monimutkainen ja suunnattoman pitkä, kaiketi sen pituudesta olen edelleenkin kiitollinen, siinä mielessä pituudesta, että lapsemme sai olla kanssamme pidempään. Mutta kuinka vähän siihen matkaan, aikaan, tarinaan mahtuikaan narinaa. Kyllä se oli enemmänkin hörinää ja pilkettä, nautintoa ja elämisen iloa ja paloa! Sama kunnioitus avautuu myös paljon laajemmalle, lukuisiin muihin elämäntarinoihin, mutta kiteytin sen nyt oman lapseni kautta.

Ottaa koville tämä sohvailu siis, eihän huomaa, mutta yritän ottaa kerralla nyt iisisti ja hoitaa itseni kuntoon. Minulla kun on tapa, paha tapa lähteä tempomaan aina puolikuntoisena. Lukuisia kertoja menneenä työaikanani, olin sitten työntekijä tai yrittäjä, näin tein. Ja tässä on tulos, eipä se minusta sen parempaa ihmistä tehnyt vaikka sairaana töitä teinkin, varsinkin kun luulin olevani korvaamaton.
Yhtä heikko ja arka pöpöille, samalla tavalla niiden kaadettavissa, ja narinalle altis.

Ystäväni kanssa viestittelimme, heillä on entinen syöpälapsi ja kantasolusiirron kaikkine kommervenkkeineen saanut nuori. Kuinka paljon se edelleenkin määrittelee elämää. Ystäväni kertoi koulupalaverin jälkeen, että oma normaali on toiselle epänormaali. Muut olivat päätään puistelleet kuultuaan. Lääkärin lausunnoissa on paljon vielä huomioitavia asioita, jotka soljuvat omassa elämässä jo tavallaan omalla painollaan, ilman että ne ovat sen suurempia esille tulevia asioita. Niiden kanssa kun oppii elämään, ennen kaikkea kun on voitettu taistelu, saavutettu elämä jota voi elää. Isojen asioiden rinnalla pienet asiat eivät nyt niin kauheasti aiheuta narinaa. Niiden kanssa on myös opittava elämään, sehän on tavoite. Niiden kanssa pystyy myös elämään, sekin pitää muistaa. Onhan myös tarinoita, jotka juuttuvat ja jäävät johonkin tilanteeseen, eikä kyetä löytämään keinoja ja paukkuja niiden kanssa elämiseen. Siitähän tulee silloin pitkä nariseva tarina.

Minäpä reipastuin ja tein perheelle iltaruoan, bbq-kanaa, riisiä, salaattia pääsääntöisesti oman pihan tuotoksista, tapu tapu, itseäni taputan olalle. En ole kauhean vaativia kokkaillut, kun ei ole oikein ollut tasapainoa kattiloiden kanssa häärätessä ja on muka niin heikottanutkin ajatella ruokaa. Se on kuulkaas sairauden mittari meikäläisen kohdalla se, ettei ajattele ruokaa tai ei maistu. Olen siis käynyt aika pipinä.
Kyllähän tässä narisevassa ja keinuvassa paatissa olisi tuota tekemistä... vaikka kuinka, mutta yritän katsoa läpi sormien ja keskittyä lepäilyyn. Imuriakaan en ole tanssittanut. Toisaalta sitten kun on oikein hiljaista voin kuulla paljon muutakin kuin saranoita. Jospa alkaisin kuunnella vaikka iloisesti laulavia lintuja, kikattavia koululaisia, perhosia, tuulen leikittelyä, kynttilän liekin ritinää, kissan kehräystä. Silloinhan minunkaan ei tarvitsisi olla nariseva ja narista kuin sarana, eikä olla sarananana.
Niin kerta!

Tuli myös mieleen, että voihan sen oven nostaa pois saranoilta, jos liikaa naukuu... Ihan vaikka seinää vasten kököttämään.

ROUVA KUTVELON TARINA JATKUU

Rouva Kutvelo yski, yski ja yski. Hän luuli paikkojensa repeävän ja aivan kokonaan irtoavan. Yskiminen sattui ja aiheutti uutta kipua ja hikoilua. Lämpötilat heiluivat, olotilat siinä mukana. Hikikarpalot vierähtivät jo pelkästä ajatuksestakin. Olo oli surkeampi kuin lauantaina, vaikka lääkkeitä oli jo kolme päivää pumpattu, edellisten omatoimilääkkeiden lisäksi.

 

Rouva Kutvelo päätyi jälleen päivystykseen, sai napakat ohjeet puhelimitse. Jälleen koneelle ilmoittautumista. Jälkeenpäin Rouva Kutvelo ajatteli itsensä olevan heikolla hapella, kun ei edes muista minkä värinen se kone oli, joka ilmoittautumisen otti vastaan. Päivystyksessä oli ruuhkaa, näkyi tuttujakin. Rouva Kutvelo raahautui tyhjään aulaan, kauaksi muista, rauhassa röhimään ja tautia potemaan. Tällä kertaa hän muisti jo kurkkupastillit ottaa taskuunsa, siinä se aika alkoi kulumaan niitä imeskellessä.

 

Ohi käveli yksi jos toinenkin hoitaja, lääkäri ja avustaja. Rouva Kutvelo jopa oman paikkansa oikeellisuuden tarkisti, kun ei ollut varma tekosistaan. Pian ohituista suunnitteli nuorehko tutunoloinen mieslääkäri.

 

-Hei.

-Hei, mites te nyt täällä?

-Yskä ja olotila vain pahenee, jos tuohon yskään nyt jotain, röhisi rouva Kutvelo.

-Sehän oli lauantai kun kävitte..

-Niin oli.

-Mikä se nimi olikaan?

-Kutvelo, Rouva Kutvelo.

 

Samalla nuorehko mieslääkäri teki U-käännöksen ja palasi huoneeseensa. Rouva Kutvelo jäi röhimään käytävään, samalla hän jututti tuttuja, joita sattui tapaamaan.

 

-Laitoin lähetteet laboratorioon, menet ensin sinne ja sitten kun tulokset tulevat, otan itse vastaan tässä. Luin ne lauantain tekstit ja edetään niiden tutkimusten pohjalta ja lisäsin kokeita. Niin ei tarvitse sinne päivystykseen jonottaa. Käyt nyt siellä labrassa, minä pidän ruokatuntini sillä aikaa ja sitten palaamme asiaan, ohjeisti nuorehko mieslääkäri. Ilmeisesti hän alkoi nähdä Rouva Kutvelon yhtenä kappaleena, kun alkoi sinuttelemaan.

-Kiitos, minäpä menen... köhisi Rouva Kutvelo ja oli jo matkalla laboratorioon. Hän peukutti mennessään...

 

 

Nieluviljelyä, muutama putki jälleen verta. Rouvaa hikoilututti ja yskitytti. Kauhulla hän ajatteli, jos yskii juuri silloin kun neulaa suoneen laitetaan, sehän menee kyynärtaipeeseen umpeen. Tai jos yskä iskee nieluviljelyn aikana, tuleekin aivonäyte nielunäytteen sijaan. Onneksi kaikki onnistui ilman suurempia kauhuskenarioita. Eiku takaisin aulaan, hikoilemaan, odottamaan ja yskimään. Ajantaju leijui siinä tajunannatason kanssa, olo oli nihkeä.

Muutamaa tuttua Rouva Kutvelo siinä samalla jututti, hyviä kohtaamisia ja aika meni rattoisammin, kuin omaa olotilaansa koko ajan tutkaillessa. Välillä Rouva jo mietti, josko penkille oikaisisi ja ottaisi tirsat...

 

-Nyt voit tulla, viimeinkin loput vastaukset valmistuivat, huikkasi nuorehko mieslääkäri ovelta.

-Tulehdusarvot jatkavat nousuaan, siihen on reagoitava, muutan antibiootin vahvemmaksi. Samalla jatkamme kuitenkin sen aikaisemmin määrätyn antibiootin loppuun, sillä mikäli tämä on myös mykoplasmaa, se tehoaa siihen. Tämä uusi antibiootti on laajempikirjoinen ja tehoaa laajemmin keuhko- ja hengityselintulehduksiin. Kymmenen päivän kuuri. Onko allergioita?

-Ei, muistaakseni, röhisee Rouva Kutvelo.

-Voin tietenkin kuunnella, onko tämä nyt se tunika, voisitko ottaa sen pois, naurahtaa nuorehko mieslääkäri lauantaina tunikasanan oppineena.

-Ei, tämä on tavallaan pitkä paita, mutta voi tästä nyt sitä tunikanimeäkin käyttää, selittää Rouva Kutvelo ja rullaa raitapaidan päältään.

-Hengitä syvään... kuuntelua, kuuntelua...

-Keuhkojen äänet ovat edelleenkin hyvät, vaikka uloshengittäessä kuuluu pientä vinkumista.

-Joo, vähemmän kuuluu kuin lauantaina, enää ei niin pahasti rahise.

-Nyt vaivaa siis yskä...

-Joo, jatkuva, repivä ja kipeä, sattuu jo joka paikkaan... olo on kaikin puolin kehnompi kuin silloin.

 

Lääkäri esittelee eri vaihtoehtoja yskänlääkkeiksi. Rouva Kutvelolle jää mieleen ainoastaan sana Cocceli, jotain sinne päin. Lääkäri kirjoittaa sitä heti puoli litraa. Samalla hän kertoo lukeneensa keskustelupalstalta, että sillä menee pää sekaisin jos annostusta liikaa ylittää... Rouva Kutveloa naurattaa ja yskittää sekaisin, eipä taida uskaltaa ottaa yliannostusta, sillä näillä olotiloilla viheltää jo muutenkin.

 

-Laitoin jo valmiiksi lähetteen keuhkojen kontrollikuviin, mistä olikin silloin lauantaina jo puhetta. On tämä sen verran raju tulehdus, eikä antibiootit ole tehonneet olettamallani tavalla, että kontrolli on tarpeen...

-Hyvä, eli noin kuukauden kuluttua, lähete on jo valmiina, minä varaan vain ajan. Hienoa.

-Maitohappobakteereja voi olla hyvä käyttää näiden lääkkeiden aikana, tässäpä kopiot e-resepteistä, kättelyä ja kiittelyä...

 

Rouva Kutvelo selvisi tästäkin päivystyskeikasta mielestään sujuvasti, reiluun kahteen tuntiin labroineen kaikkineen. Samalla jäi miettimään, mitenköhän lääkäri muisti? Hyvä kun muisti, sehän varmasti joudutti ja paljon. Rouva Kutvelo ehti myös nuorehkon mieslääkärin roskakorin tarkistaa, tyhjä, nyt ei lääkärin ollut tarvinnut turvautua energiajuomiin ja -patukoihin, hän ehti syömään oikean lounaan. Hyvä niin.

Apteekissa alkoivat jo tutut farmaseutit nauramaan, kun Rouva Kutvelon jälleen näkivät tulevan. Perjanataina nimittäin Rouva Kutvelo oli itse muka vielä terveen kirjoissa ja haki koiralleen kassillisen. Koiran viikkoa aikaisemmin epäilty hyttysenpurema ottikin tulehduksen ja keräsi ison paiseen leuan alle. Se päätti perjantaina puhjeta, sitten kun koira sitä vielä kynnellään avitti, niin olihan siivo. Se operoitiin ja nyt menee siihenkin lääkkeet.

 

Eilisen päivän aikana Rouva Kutvelo makasi hiljaisessa olohuoneessa tuntikausia. Kissa kehräsi päällä, koirat vieressä. Tunnit venyivät ja vanuivat, todella hitaasti. Rouva Kutvelo otti uusia lääkkeitä, otti tirsoja, otti levon kannalta. Kyllä oli päivässä pituutta.

Yön mittaan tuntui, että ehkäpä tauti otti nyt käänteen parempaan. Jotenkin oli helpompi hengittää. Ainoa haitta yöyskän lisäksi oli se, ettei Rouvalla tahdo enää uni riittää ja paikat kestää makaamista. Vai liekö asia niin, että nyt huomaa kropan muut huutelut, jos akuutti tulehdus ottaa korjaantuakseen keuhkoissa.

 

Mutta tänäänkin Rouva Kutvelo aikoo olla kuuliainen ja hoitaa itseään. Levätä, levätä ja levätä. Lehdet on luettu, televisio ei kiinnosta, radioa ei tahdo avata. Joten sehän on sitten mielikuvitus jota Rouva Kutvelo lenkkeilyttää maatessaankin. Hiljaisuuttahan Rouva on koko kesän kaivannut, omaa aikaa olla, nyt sai mitä tilasi. Turha on Rouvan narista, makaa nyt vaan ja kuuntelee sitä hiljaisuutta. Onneksi Rouva saa olla ainoa ihminen Eläin Hoitolassa, kyllä ne eläimet jaksaakin hoitaa lempeästi...

 

 





Yritin kuvaa tänne, mutta tällainen tulikin, joten pureskelkaamme moista ajatuskuviota...

ROUVA KUTVELO

Rouva Kutvelo puuskuttaa liukuovista sisään. Ilmoittautuu oranssille automaatille. Samalla hän pyyhäisee hikikarpaloita otsaltaan. Jälleen alkaa yskänpuuska ravistella, Rouva Kutvelo ottaa tukea seinästä ja ampaisee kohtauksen helpotuttua takaisin pihalle. Rouva Kutvelo lähtee kiireellä hakemaan kurkkupastilleja autostaan.

-JO33 huone 3
Rouva Kutvelo huomaa oman numeronsa vilkkuvan ja kiiruhtaa suoraan vastaanottoon ja oikealle ihmiselle kertomaan kuka on ja miksi tuli.
-Köhää, hengitys tuskaista, ääni pois, puuskututtaa ja sattuu keuhkoihin, kähisee Rouva Kutvelo. Osan asioista hän saa toistaa moneen kertaan kun kähinästä ei saa selvää.
-Otetaanpa happisaturaatio... happitasot näyttää olevan suhteellisen hyvät, mutta pulssi on todella kova.
-On se kova, justiinhan minä tänne puuskutin ja sain äsken kovan yskänkohtauksenkin, kähisee Rouva Kutvelo.
-Onko sitä ja tätä??
-Ei ole, olen sitä ja tätä.
-Verikokeet ja ekg, kyllä sydänfilmi nyt pitää ottaa.
-Hyvä kun otetaan, kaikki vaan...

Labrantäti nappaa ensimmäisellä pistoksella kaunista punaista verta kolme putkiloa. Tulehdusarvot, sydämeen liittyvät verikokeet, perusverenkuva ja nestetasapainosta kertovat. Sitten Rouva Kutvelo yrittää hakea ja löytää paikkansa muiden sairastavien ihmisten seasta. Rouva Kutvelo asennoituu viettämään vastaanotolla, ennen kaikkea aulassa useamman tunnin, joten sijainti kannattaa valita sen mukaan. Kenties televisiota, ei liian tiheässä ihmisiä, vesihanakin saa olla lähellä, niin ja kenties vessan sijainninkin voi paikallistaa...

Rouva Kutvelo ehtii hädin tuskin paikkansa löytää, kun häntä jo kutsutaan paareille lepäilemään. Rouva Kutvelo ohjataan tyhjään sänkyyn, vihreille lakanoille ja valkoisille papereille pötkölleen, verhoja vedetään ympärille.

-Armoa, auttakaa, päästäkää minut jo tästä piinasta, kiljuu naapurisängyn paplarikiharainen vanharouva.
-Minä haluan jo pois, auttakaa, päästäkää minut piinasta, eikö kukaan kuule.... jatkuu äänekäs monologi ja sängyn hakkaaminen.

Rouva Kutvelosta tuntuu kuinka hänen korvissaan soi se sängynlaitojen hakkaaminen ja armon aneleminen. Rouva Kutvelo ei voi ymmärtää moista karjumista, sillä onhan täällä paljon muitakin, entäs jos kaikki huutavat ja vaativat samalla tahdilla. Ei asiat huutamalla nopeudu, varmasti rouvaa on jo tutkittu ja testattu, tuloksia odotellaan. Eihän hän muuten jo peräsängyllä makaisi. Rouva Kutvelo meinaa jo asiaa suomentaa, selittää isoon ääneen, vai pitäisikö olla kärsivällinen ja lempeä. Mutta kun ääni ei kulje, menisi sekin huutamiseksi...

-Paineethan nuo ovat korkealla, onko verenpainetta tai stressiä? Lääkäri saa sitten tämän sydänfilmin tarkistaa, kertoo ystävällinen helmikorvakoruinen hoitaja.
-Laitan sinulle samalla tämän rannekkeen käteen, tarkistatko sen oikeellisuuden.
-Tässä tulee stressi ja minulla yleensä kivut, kuume ja yskiminenkin nostavat paineita. Pidempiaikaisessa seurannassa kaikki on optimissa ja olen terveeksi tutkittu, vastaa Rouva Kutvelo.
-Minähän putoan täältä, tuntuu että joku kasvikin työntyy vasemmasta kyljestä läpi, annetaanko minun kuolla tänne, eikö kukaan auta! karjahtelee naapurisängyn paplarikiharainen.

Rouva Kutvelolla keittää lähes kiinni naapurin huutaminen, onneksi tässä vaiheessa jo verenpainemittari oli irrotettu, pian olisi tullut paine-ennätykset. Sanonko sille, ettei tuo ole kuoleman tulemista jos riehuu ja suutaan soittaa. Olen nähnyt kuoleman vierestä kaksi kertaa, silloin ollaan hiljaa ja nöyriä asian edessä. Silloin ei ole voimia riehumiseen ja tulukuttamiseen, kun on täysi oleminen jokaisessa henkäyksessä. Kuulostaa olevan potkua ihan muuhun tällä hetkellä metelistä päätellen ja vaatimustasosta. Tuolla meuhkaamisella paplarikiharainen varmasti elää sata vuotiaaksi... Mutta eihän tuollaista sovi ventovieraalle mennä kertomaan, Rouva Kutvelo pitää ajatukset ihan omana tietonaan... 

-Tämä on piinaa, kauheaa, eikö kukaan auta, kiljuu yhä paplaripäinen ja heiluttaa sänkyään.
-Paineet ovat kyllä korkeat, voisi olla parasta jäädä tähän paareille lepäämään..., ehdottaa helmikorvakoruinen hoitaja.
-Omalla autolla minä tänne ajoin ja kävellen tulin, en tarvitse paaripaikkaa, menen mielelläni aulaan istumaan...
-Tässä tilassa paineet ei ainakaan laske, tuumaa Rouva Kutvelo ja iskee kengät jalkaan samalla ja lähtee litomaan. Sinne jäi taas yksinään paplarikiharainen vanharouva huutamaan.

Kun Rouva Kutvelo istuu ja lueskelee aulassa, hän huomaa paineidensa laantuvan. Sykekin laskee. Vettä pitää juoda tuon tuostakin ja kurkkupastilleja imeskellä, ettei koko aikaa yskitä. Onneksi se vessakin tuli tarkistettua, sillä vedenjuonti aiheuttaa yhtenään pissalla hyppäämistä. Rouva Kutvelo kuuntelee hengityksensä eri vinkunoita ja rahinoita, tunnustelee olotilaansa, saattaa olla kuume nousemassa...

-JO33 huone 12
-Olenkohan se minä, huikkaa Rouva Kutvelo nuorelle lääkärimiehelle ovenraosta.
-Olet, sisälle vaan, että rintakipuja. Onko niitä ollut pitkäänkin?
-Ei minulla mitään rintakipuja ole! Putki minulla on kipeä ja rahisee.
-Putki?
-Niin tämä ihmisen keskellä menevä putki, keuhkoputki ja keuhkot, niihin minulla sattuu. Muuta flunssaa tai räkäisyyttä ei ole, ainoastaan kipu täällä. Voimattomuus, hikoilu, yskänpuuskat ja nyt tuntuu kuumekin olevan nousussa. Olen itse vetänyt siihen särkylääkettä, avaavaa, antihistamiinia, tiikerisalvaa ja vahvaa yskänlääkettä. Olotila on pahentumaan päin, alkoi jo keskiviikkona yskällä, nyt on jo neljäs päivä.
-Kurkkutulehdus, kurkunpääntulehdus voisi tulla kyseeseen.
-Mutta kun kurkku ei ole kipeä, enkä eritä mitään, kipu on täällä putkessa.
-Sano AAAAAA, AAAAA.
-Yäk, AAAAA, AAAA, yäk.
-Hiukan punoittaa, ei ole tulehdusta.
-Ei olekaan, en ole kurkusta kipeä.
-Voitko ottaa tuota, tuota paitaa pois, tai mikä sen nyt onkaan niin kuuntelen.
-Tunika. Tämä on tunika, sanoo Rouva Kutvelo ja kuoriutuu retkulastaan.
-Nyt kuulen tuon hengityksen rahinan ja vinkumisen ilman stetoskooppiakin, muuten hyvät äänet keuhkoissa ja sydämessä.
-Katsotko korvatkin, ne tuntuu yskiessä ratkeavan.
-Lievää punoitusta, johtuu yskimisestä, muuten siistit.
-Äänihuulet voisi tarkistaa, kun tuo äänikin on noin käheä ja kulkee tuskin lainkaan, sanoo nuori lääkärimies lamppua otsalleen asetellessa. Samalla hän kaivaa peilin ja sideharsotaitteen ja lähestyy Rouva Kutveloa.
-Sinun kannattaa vuorata itsesi tai antaa minulle oksennuspussi, sillä varmasti yökkään kaiken päällesi, jos meinaat tuon peilin kurkkuuni laittaa, varoittaa Rouva Kutvelo.
Nuori mieslääkäri ojentaa oksennuspussin, nappaa sideharsotaitteella rouvan kielestä kiinni ja lähestyy peilinsä kanssa.
-Yööööök, yök, yäk, yääääk, pumppaa Rouva Kutvelon nielu, onneksi ilman tuotantoa.
-Taitaa olla parasta ettei niitä äänihuulia..., perääntyy nuori lääkärimies ja ottaa lapun otsaltaan.
-Voiko tämä olla keuhkonkuumetta, minulla ei ole koskaan ollut tällaista oloa, ilman suurempaa flunssaa, ainoastaan putkikivulla ja rahinoilla?
-Rötgenkuvahan sen kertoo, kuitenkin tuo crp viittaa tulehdukseen kun on jo jonkin verran koholla, sen kuvan jälkeen tulet uudelleen tänne vastaanotolleni ja määrittelen sitten tarkemmin mikä antibiootti, kun näkee mitä siellä näkyy. Kirjoitan tässä lähetteen...

Rouva Kutvelo lähtee suunnistamaan röntgeniin, mutta mikään ovi ei ilta-aikaan avaudu. Hän koittaa kaikkia painikkeita ja palaa takaisin päivystykseen säikäyttääkseen siivoojan, kun apua pyytää.

-Tällä lätkällä tämä avautuu, kertoo siivooja.
-Kiitos, mutta kuinka pääsen takaisin tänne päivystykseen, kun ovi ei aukea?
-Niin, kuinka?
-Niin, kuinka? toistaa Rouva Kutvelo.
-Kierränkö ulkokautta vai kuinka pääsen takaisin tänne päivystykseen?
-Ulkokautta, eiku ovesta voi kulkea.
-Mistä ovesta kun ei aukea kuin lätkällä?
-Niin, lätkä on henkilökohtainen, jos osaston ovesta?
-Koitin tuota osaston ovenavaajaakin, eikä se auennut.
-Kokeillaanpa, mennään yhdessä tämän lätkän kanssa, sanoo siivooja ja Rouva Kutvelo kiertää kuuliaisesti sokkeloita hänen perässään.
-Näin päin tämä aukeaa, kun tulee täältä osastolta, onpa jännä juttu... Tätä kautta pääset takaisin.
-Hyvä kun löytyi ratkaisu, kiitos, sanoo Rouva Kutvelo ja painelee röntgeniin.

Röntgenissä ei kauan nokka tuhissut, tunika nurkkaan, asento, hengiteltiin, keuhkot täyteen pumpattiin ja kuvat otettiin.

-Et varmaankaan ole raskaana.
-En.
Oli lyhyt ja ytimekäs keskustelu siitä aiheesta.
-Kiitos, ja niin jatkoi Rouva Kutvelo uutta reittiä takaisin päivystykseen.

-JO33 huone 12.
-No niin, tässä on vertailukuvana aiemmat kuvat vuodelta 2000 jotain... Vaikuttaa siltä, että tässä on kauttaaltaan molemmissa keuhkoissa jotain sameaa. Mykoplasmaan viittaavaakin. Ja ainahan puhutaan keuhkonkuumeesta kun on näin laajasta keuhkojen tulehduksesta kyse. Kirjoitan sellaisen antibiootin, joka tehoaa molempiin diagnooseihin..... naputtelua ja annoksen tarkistamista.
-Muutaman päivän tehokas kuuri, alkuannostus 500 mg, siitä eteen päin 250 mg vuorokaudessa. Onko E-resepti tuttu asia?
-On. Tarviiko tuota mykoplasmaa mitenkään erikseen todentaa, labroilla tai muulla? Onko se kuinka tarttuvaa... entäs kontrollit? Rouva Kutvelon kyselytulva aiheesta alkoi.
-Kenties kuukauden kuluttua kontrollikuvaukset, ei kannata verikokeita mykoplasman suhteen ottaa. Mikäli ei oireet ala helpottumaan seuraavien päivien aikana ja lääkkeen myötä, niin sitten uudelleen päivystykseen. Nämä saattavat olla pitkäaikaisiakin juttuja. Mutta antibiootin teho jatkuu vielä päiviä sen lääkkeen loppumisenkin jälkeen.
-Voinko käyttää yhä niitä muita oheislääkeitä tarvittaessa?
-Voit.
-Kiitos huolellisista tutkimuksista ja useiden asioiden tutkimisesta samalla kerralla. Saanko ensimmäisen annoksen täältä, sillä apteekithan ovat jo kiinni?
-Minäpä laitan hoitajille viestiä, niin antavat tämän päivän annoksen.
-Kiitos.
-Hyvää vointia, toivottaa nuorehko mieslääkäri ja kättelee potilasta. Rouva Kutvelo miettii, voikohan lääkärit altistua kuinka usein pöpöille kun sairaita kättelevät. Vai ehkäiseeköhän Fitness-patukat ja energiajuomat moisen tartunnan, sillä nuorehkon mieslääkärin roskiksessa oli käärepapereita ja tölkkejä. Pakkohan niidenkin on jaksaa, piristeillä jos ei muuten, pitkiä päivystysrupeamia...

-Olipas muuten elämäni nopein keikka tänne, kello oli neljä kun kotoa lähdin ja olen seitsemäksi jo kotona takaisin, kiittelee Rouva Kutvelo vielä oven raossa ja lähtee tunika heiluen kotimatkalle.

Illalla Rouva Kutvelon olotila heikkeni. Kuume sahasi ylös ja alas, kahden asteen heitoilla. Rouva Kutvelo oli tyytyväinen kun tuli käyneeksi yhteispäivystyksessä, vaikkei sinne mielellään mennyt, sillä olihan diagnoosi sen verran vakava, että mieluummin aloittaa hoidon siihen heti kuin vasta maanantaina. Vai että keuhkonkuume, mistähän Rouva sen nyt sai? No, eipä ole Rouva Kutvelo moista ennen sairastanut. Keuhkonkuume on kuitenkin tuttu infektio perheessä, toipuminen oli todella hidasta. Kuulemma vakavasti otettava asia, viestittää lukuisat ihmiset. Niinpä Rouva Kutvelo yrittää pysyä vaakatasossa, lorvailla ja ottaa tirsoja tuon tuostakin. Mutta mielikuvitus jaksaa laukata oli diagnoosi mikä hyvänsä, kohta on Rouvalla jälleen ruuhkaa ja kinoksia uusissa ideoissa. Kuinka ne sitten toteutetaan...

Tänään Rouva Kutvelo on ollut kotosalla, jätti yhdet tuparit käymättä. Sienessä käymättä ja sen seitsemän taulua jätti maalaamatta. Rouva Kutvelo on ottanut tirsoja sohvan kulmassa ainakin kolme kertaa. Mikäs on Rouvan maatessa kun teinit puskevat äänekkäästi kouluangstejaan ja -stressejään. Ääni on vielä sen verran pois, ettei kannata osallistua, ei pärjäisi kuitenkaan. Saipahan Rouva nousta valmiiseen ruokapöytäänkin, tämän kerran, sen verran on kutvelo olo Rouva Kutvelolla.

SUMMA JA MUTIKKA

 

Kuulin tuon äskeisen slouganin puutavaraliikkeessä, karvaiselta mieheltä, toiselta asiakkaalta, joten heti nappasin käyttööni. Siihen tiivistyy aika paljon asioita. Summaan ja varsinkin siihen mutikkaan.

 

Aamupäivä, aamukahvit on juotu jo aika päiviä sitten. Olen läpäissyt silmien näöntarkastuksen, ulkonäkötarkastus ei varmasti menisi tuosta vain heittämällä läpi, on nääs sen verran ruosteinen olo ja aamu. Flunssaa pukkaa, ei niin kiva. Kurkku on karhea, niiskututtaa, nokkaa kutisee, virkayskityttää... Mutta niistetään, sillähän siitä pääsee.

Täällä vaihteeksi on matalapainetta ilmassa, yöllä on satanut vettäkin. Eilen saimme kolme koneellista pyykkiä kuivaksi saakka, se on jo ennätys näillä kuuroilla. Samoin maalaukset kuivuivat autotallissa nopeasti eilen, ei tarvinnut edes sisälle tuoda kuivumaan.

 

Käpäisin kahden typyn kanssa Virossa pikalomalla. Ensin lauantaina yhden lapsen töiden jälkeen Riihimäelle, siitä aamulla linja-autolla satamaan, samaa reittiä sitten takaisin hiukan pätkissä. Kun pääsimme Tallinnaan, siellä tuli vettä todellakin kaatamalla. Autot uivat satamassa, sateenvarjot kääntyivät nurin päin ja olimme hetkessä uitettuja. Aloitimme siis lomamme hotellin saunaosastolta, kun kerran olimme jo valmiiksi märkiä.

Kyllä nuo tytöt on samasta puusta veistettyjä kuin minäkin, onneksi, samoja kiinnostuksen hiplauksen ja hamstrauksen kohteita. Aivan ihania papereita piirtämiseen ja maalaamiseen, aivan ihania vihkoja joka lähtöön, aivan ihania värejä; tusseja, maaleja, pensseleitä, spraymaaleja, musteita. Aivan ihania leivoksia, aivan ihania ruokia. Tietenkin matkaan mahtuu myös vähemmän ihania jonottamisia vaatekaupoissa, alehysterioita. No kengät oli myös aivan ihania... Ja kauheilla alennuksilla, siis hurjilla arjen säästöillä niitä saimme. Sitten oli tietenkin kaikkia aivan ihania tuoksuja ja saippuoita. Saippuakaupat olivat todellisia herkkukauppoja meille, hivelivät monipuolisesti myös makunystyröitä, vaikka en ihan oikeasti niistä haukannutkaan. Vaikka mieli teki. Maanantaina saimme nauttia jopa poutasäästä, mikä antoi kepeyttä lomailuun ja liikkumiseen.

Paluumatkalla hiukan oli sitä aallokkoa, sivumyötäisessä sai kulkea käytävillä, mutta elämähän on muutenkin aallokkoa, nyt se oli myös silminnähtävää. Ja mikä parasta muutkin saivat sen kokea!

 

Kotona on edelleen kissasurua ja -huolta. Tinkamme on yhä kateissa. Reinolla oli pari viikkoa sitten silmässä tulehdus. Soitin sen kahdeksaan numeroon, vastaajaa ja lomatiedotteita kuuntelin. Päädyin apteekkiin ja omaan hoitosuunnitelmaan. Tippoja, puhdistusta ja lempeyttä. Saimme kuntoon. Sitten tuo Vieno-pieni joutui auton alle ja kissaenkeliksi. Samalla katosi Tinkamme, liekö traumatisoitunut moisesta onnettomuudesta ja kissasisaren menetyksestä. Kukapa noista eläinten psyyken liikkeistä aina tietää, varsinkin jos kissa katoaa, ei tiedä onko syynä pelko, itsetuhoisuus, trauma, kauhu vai mikä... Perjantaina puolestaan Kainomme kuono turposi ja kaulanalunen. Jälleen kauheaa puhelinrumbaa, kortisonia ja huolta. Koiruus oli ja on edelleenkin olemukseltaan ok, vaikkakin pahkura on yhä kaulalla. Puhelinkonsultaatio myös riitti jälleen, kotikonstit ja seuranta... Näillä siis mennään.

Tiesitkös, että 8.8 olo kansainvälinen kissojen päivä, nytpä tiedät tämänkin. Eli kissahuolet aktivoivat huolihaavani, muistuttelivat siitä mitä on olla huolissaan. Kyllä ne ovat hitaita arpeutumaan ja repeävät helposti. Vaikkakin ihmisen kohdalla huolien kerroin on äärimmäisen paljon suurempi.

Eilen kävin myös viemässä surunvalittelut. Jälleen yksi syövän selättämä ihmiskohtalo. Tunsin avutonta vihaa ja liikutusta heidän puolestaan. Syöpä on inhottava, raivostuttava ja sitkeä. Miksi se niin monia vie mukanaan, yhä ja aina vain. Pitäisi olla nyt sellainen mutikka olemassa millä moisen saisi nujerrettua moisen paskiaisen, joka ei ole reilu taistelukaveri.

Julkisesti on myös käyty keskustelua voiko ajatella/kirjoittaa/sanoa, että hävisi syöpätaistelun. Ainakin meidän Aurinkolapsemme kohdalla taistelimme vastaan, meille annettiin keinoja, uusia jatkoaikoja ja voittojakin. Siinä mielessä Aurinkolapseni kohdalla koen, että syöpä voitti, vaikka taistelimme. Vaikka emme kuuna päivänä olisi halunneet hävitä taistelua. Itseä ihmetytti, jopa hämmästytti kokemani voimakas viha-aalto toisen tarinan kuullessa. Omalla kohdallamme en ole kokenut enää vihaa, pitkiin aikoihin, olen kaiketi hyväksynyt, alistunut ja sopeutunut. Mutta vuonna 2012 olin todella vihainen ensimmäisen leukemian uusinnan jälkeen, sen muistan kyllä, olin raivotar syövän vuoksi. Koen, että haaskaan energioitani aivan turhaan, jos käytän ne vihaamiseen. Koska en vihaamalla voita tai saavuta mitään. Päinvastoin, se saastuttaa lähiympäristöäkin. Samaan kategoriaan vihan kanssa niputan myös kaunan, kateuden ja katkeruuden, siemenet ovat olemassa, toivon hartaasti etten anna niille liikaa kasvualustaa tai pönkitä niiden kasvua. Saattaisin muuttua todella inhottavaksi ihmiseksi niiden myötä, osaan olla sitä tasan muutenkin, ilman lietsomisiakin.

 

Minulla oli lapseni matkalaukku mukana, kuinka monta keikkaa sekin laukku on ollut pakattuna, lähtövalmiudessa. Erittäin kovalla käytöllä, mutta hyvin se jaksoi edelleen perässä rullata. Paljon olisi silläkin laukulla tarinoita kerrottavana, muistoja jaettavana. Pitäisikö tässä kirjoittaa nyt matkalaukun muistelot...

 

Sitten ajatuksia tästä tuoreesta some-elämästäni. Se onkin ollut yllättävän helppoa, olen jopa osannut jotain ihan itse. Kivaakin, onhan se. Toisaalta ihmetyttää valtavat kaveripyyntömäärät, miten hirveästi niitä putkahteleekaan, ja millä perusteella? Toki on valtava määrä ihmisiä, joiden kanssa olen ollut paljonkin tekemisissä, olemme jopa hyvänpäivän tuttuja, mutta minulla ei ole ollut eikä ole edelleenkään hajua henkilön nimestä.

Tytöt yrittävät minulle toki kärsivällisesti opettaa, neuvoa ja ennen kaikkea rajoittaa toimiani. Maanantaina minulla oli synttärit, joo 28 jälleen. Olisin halunnut sellaisen kiemurtelevan kieli pitkällä illistyskuvan julkaista, kuinka kuolaan maaleja, taidetta yms yms. Lapsieni ilme oli surkea, älä äiti, ei tuollaisia kuvia ja päivityksiä. Heitä hävetti ja puistatti ajatuskin. Kuulemma minun pitäisi osata käyttäytyä. Sitähän tässä opettelen koko ajan. Välillä summamutikassa, välillä summaan ja olen ihan mutikassa. Mutta entäs jos se onkin toisin päin; mutikka ja summa, miten se sitten ynnätään ja ymmärretään.

 

Nyt yritän terävöityä. Toimitan tauluja matkahuoltoon ja vien yhden lapsen töihin, sitten pääsen leivoskahville kuulemma ikääntymiseni johdosta. Olisi minulla myös maalattavia pohjia ja muutama muukin projekti. Summa summaarum, mutikka mutikkaarum. Sellainen summaus tähän hätään.

Moi!

AALLOKKOA

 

Vieno Tyttis Lumipallo Lempi Lempeä

Edellinen postaus kertoi pinnalla pysymisestä, kellumisesta, keikkumisesta ja olemisesta. Samalla kerroin kuinka tärkeää on kosketus pinnan alle, kaikkeen elettyyn ja koettuun. Kuinka kepeästi keikkuenkin tietyt rihmastot meidät paikallaan pitävät, vaikka kuinka aallokko löisi, virta veisi.

Tämä viikko on ollut kaikin puolin outo, todella tapahtumarikas, melkein liika hurja ja kurja. Sellaista yhtä aallokkoa, loisketta ja roisketta. Pinnan ylilyöntejä, turhiakin asioita. Samaan aikaan myös yllättäviä kohtaamisia, lukuisilta eri tahoilta.

Maanantai oli hämmentävä päivä, sillä minun hihaani tartuttiin useiden eri ihmisten taholta. Varmaan ilmeenikin jo kertoivat hämmennyksestä, siis hämmennykseni oli positiivista sorttia, en tiedä mitä ilmeeni oudommille kuvasti tai mitä siitä tulkittiin. Minulla oli oikein puolijuostu törkymöykky luomupäivä, silloin juuri ihmiset halusivat kohdata, itsellä vilahti syyllisyys siitä etten ollut edes hiuksiani harjannut, kun olin niin luovassa tilassa... Mutta olinkohan juuri siitä syystä niin helposti hihasta vedettävä, en tiedä. Sain palautetta tauluistani, tekniikoista, taiteesta, teksteistäni, elämästäni ja tavastani kokea elettyä. Osa ihmisistä tuli arkaillen, osa täysillä päin. Ihan puskista tuli monia kohtaamisia. Sama on jatkunut koko viikon, yhä uudelleen. Samaan aikaan olen saanut myös todella yllättävää, jopa panettelevan nihkeetä palautetta, joka on myös hämmentänyt. Kun en tarkkaa syytä tiedä, on moinen tullut hiukan puskista. Pitääkö minun yrittää ymmärtää, vaan annanko olla...

 

Olen myös tunnetusti dinosaurus muutoksissa, somessa, uusissa kontakteissa. Olen jarruttanut, kieltäytynyt ja vaikka mitä. Kuitenkin asioiden ollessa tietyllä mallilla, on minunkin periaatteistani luovuttava. Sekös on aiheuttanut minussa suorastaan kuvotusta, äklötystä ja morkkista. Kuinka raskaasti itse asiaan suhtaudun, joka onkin muille arkipäivää ja hauskaa. Puhun siis facesta, jonne typyt minulle loivat sivut. En todellakaan tiedä, kuinka suhtautua kaveripyyntöihin, kuinka rajaan ja millä perusteella. Samaan aikaan monikin asia levitetään, kerrotaan ja toteutetaan sitä kautta, jolloin minä olen pihalla kuin peipponen, vaikka pitäisi olla kyydissä. Käsittääkseni myös nykyaikana opiskelussa ryhmäydytään ja toimitaan monikin paikoin somen kautta. Enää se ei ole kerran sovittu asia ja reissuvihko, joilla mennään. Minä siis olen kohta opiskelija, mikä aiheuttaa myös myllerrystä, lukuisine ajatusaallokkoineen. Hyvällä tavalla kuitenkin. Eli facebook-aihe on minulle vielä vastenmielinen ja vaikea, enkä osaa suhtautua. Yritän opetella, varmaan oppisinkin, mikäli pääsen tämän kuvotuksen yli. Jää nii nähtäväksi... Yök! Mutta jälleen kerran, voin muuttaa mielipidettäni ja toimia uudella tavalla, jos sille on tarpeeksi perusteluja. En halua olla jarrukaan, mutta vaatiihan tämä sopeutumista ja ajatusten muuttamista.

 

Olen ollut kahden tytön kanssa ulkomaanmatkalla, ihan Haaparannassa asti. Matkalla sinne saimme jälleen uuden ikävän puhelun, kissasuru-uutisen. Aurinkolapsemme kissa oli jäänyt auton alle. Voi Vieno-kulta, samaan aikaan olen onnellinen että lapsemme sai oman rakkaan lemmikin luokseen. Meikäläisen logiikalla kissat menevät samaan taivaaseen. Vieno nukkui viimeisen yön minun tyynyni vieressä, piti tassulla sormestani kiinni. Ihmettelin, sillä Vieno oli jalkojen päällä nukkuva kissa. Ajattelin siinä kissan sinisiin silmiin tuijottaessa kuinka se nukkui aina lapsemme vieressä, tyynyllä, kainalossa, jaloissa. Ne olivat niin erottamattomat. Kissasurukin on siis koskettanut, paljon. Kuinka monenlaista luopumista ja surua elämän aallokkoon mahtuukaan. Niisk!

Seuraavana aamuna esikoisemme oli nähnyt ison koiran aamuisella työmatkallaan. Pian meidän kotiovemme oli avattu ulkoa päin ja tämä samainen koira pyrki itse sisälle. Kotiuduimme keskiviikkona illalla Haaparannan reissusta, silloin meiltä löytyi enää yksi kissa. Huoli on jo kova. Onneksi Tollomme ilmaantui eilen, mutta Tinka on yhä kateissa. Missä pieni? Valtava huoli siitäkin. Ottiko Vienon kuolema noin koville eläinlaumassamme? Vai säikähtikö kissat sitä irtokoiraa? Täällä oli myös kova ukkonen, sekö pelästytti? Kuinka kouristavaa voi olla kissaikävä ja kissahuolikin. Yhtä aallokkoa.

 

Eilinen oli myös todella outo päivä, paljon kaikkea. Illalla meinasin olla lähtemättä tanssimaan, mutta onneksi menin. Olo oli kaikkea muuta kuin kepeäjalkainen tai kepeämielinen. Mutta kyllä se sieluni vellova aallokko jotensakin illan mittaan asettui. Tuli tunne, että onneksi tuli lähdettyä, onneksi raahauduin. Itse asiassa minulta on pyydetty meriaiheista taulua, olisiko nyt sopiva aallokko sen luomiseen? Oikea tyrskytystyö.

 

Eilen kävin myös pikakylässä yhden lukijani luona, hänen aloitteestaan. Meillä oli hämmentävät ja hyvät keskustelut, jännä kuinka jonkun ihmisen kanssa on vain samoilla taajuuksilla. Kenties siitä syystä hän onkin lukijani. Monenlaisia aallokkoja jaoimme.

Samoin illalla tanssiessa yksi pitkäaikainen tanssituttuni oli vasta nyt kuullut ja ymmärtänyt taustani. Oli aivan kauhuissaan, onko hän käyttäytynyt sopimattomasti, tahdittomasti tai loukannut, jos minulla onkin moinen "herkkä" elämäntilanne. Hänellä oli kauhea syyllisyys omista sanoistaan tai teoistaan ja aivan suotta. Ihan samoilla tanssiaskelilla minä tanssin, vaikka moinen tarina onkin repussani mukana. Minä olen kuitenkin minä, kaikkine kommervenkkeineen ja elämän aallokoineni. Mietin, kuinka hänen suhtautumisensa olisi ollut erilaista, jos hän olisi moisesta todellisuudesta tiennyt. Ei minua tarvitse silkkihansikkain kohdella ja oikein nopeatempoisessa "hurrihumpassa" vaikka ei silkkihansikkailla meikäläistä edes pidellä, siinä on ohjattava kunnolla ja vietävä napakasti. Siksihän tanssimassa kuljen! Jotta saan hikipäässäni hytkyä ja nauttia.

 

Elämä on yhtä muutoksen aallokkoa, toisaalta ihan hyviäkin muutoksia. Vaikka muutosvastarintani nostaakin päätään, ennen kuin sopeudun. Kauhea nupin sisäinen aaltoliike, kuinka olla ja minkäkin asian suhteen. Mutta jospa nämä aallokot, jotka tällä hetkellä yllättävän raskainakin koen, jollekin tasolle tasaantuisivat. Jos aallokot jatkuu, niin sitten minun on tehtävä peruuttavia korjausliikkeitä. Heti helpotti, kun itselle annoin luvan pakin käyttöön! Ja toivon tietenkin Tinkamme palaavan ihan pokkana ruokakupille ja kainaloon nukkumaan, sekin huolettaa.

Nyt ryhdistäydyn, juon aamukahvini loppuun. Lähden käymään aamumoikkauksilla haudalla, hoidan kahden huushollin ostokset juoksevine asioineen ja sitten tartun kaiketi pensseliin. Sehän on suunnitelma, tänään en mene kuin aropupu, mutta onneksi minun ei tarvitsekaan, sillä aropupuna eilen hoidin sen sata asiaa ja selvitystä.