AVOIMIA

Viikko aluillaan, moni muukin asia on silleen avoimena. Ihan itsestäni riippumattomista syistä, sekös aiheuttaa hiukan kärsimättömyyttä.  On asioita jossa minun pitää olla mukana, joissa haluan olla mukana ja joissa olen luvannut olla mukana. Mutta kun sitten asianosaisilta en saa kalenterimerkintöjä ja monikin asia on ihan auki, vaikka pitäisi saada johonkin päätökseen. Toki on asioita, joihin ei vielä kenelläkään ole vastauksia, tutkitaan...

 

Ensi ja seuraava viikko on napakasti opiskelua, joten tällä viikolla on aiheellista saada joitakin asioita ihan omasta aloitteestani tehtyä. Aloitteitahan olen nakellut, mutta niitä lukituksia puuttuu. Toki varmaan minun nopeatempoisuus ja halkipoikki- pinoon asenne on tullut selväksi, eikä se varmasti helpota tilannetta. Mutta mietityttää nykyisessä elämänmenossa ja yhteiskunnassa, ihmisten yksilöllisessäkin tavassa toimia se, ettei annettuja lupauksia pidetä. Mielihän saa muuttua, mutta tykkäisin siitä, että on selkärankaa kertoa ja antaa vastaus muuttuneesta mielestä. Pahinta tai sitkeintä on vastaamattomuus ja karttelu, jätetään asia, lakaistaan maton alle tai mihin sitä itse kukin ja mitäkin lakaiseekaan. Tai sitten minä olen tuossakin asiassa halkipoikki -raivostuttava, kerron myös sen jos mieleni muuttuu, uskallan kohdata toisenlaisen ajatuskuvion ja vaikkapa henkilön. Nokatustenkin. Mielestäni kun on reilua kertoa, jos asia ei olekaan niin kuin vuonna pipo oletettiin tai vaikka viikko sitten oletettiin. Mutta pierusahraan katoamiset ovat mysteerejä, niin ja onhan minulla tapana syyllistää vielä itseänikin siitä. Olisiko se syyllisyys pohjimmiltaan kaiken tämän takana, syytän itseäni etten ole oikein hoitanut, kysynyt, kertonut ja niin edelleen. Taitaa muuten olla, jos enemmänkin jauhaa. Sitten joskus jos ja kun saan vastauksen, se ei liippaa ollenkaan minun tekemättömyyksiäni, mutta olen ehtinyt moisessa liemessä tovin jo kippuroida.

 

Toki kun kyse on vaikkapa maallisista asioista, joihin voimme itse kukin vaikuttaa teoillamme, tykkään asiat hoidettavan pois. Kun lapseni sairasti, oli tyytyminen siihen, ettei omilla teoilla  voinut hakea ratkaisua, hoitaa pahaa pois ja ottaa moista todellisuutta irti. Oli vain oltava, jollakin tapaa opittava hyväksymään ja sopeutumaan asiaan, siihen todellisuuteen. Ei ollut vaihtoehtoa.

 

Yritin tuossa jo pariin numeroon soitella, mutta yhteiskuntahan on hidasliikkuinen aamusta. Sitten kun herää, pääsee jonottamaan. Äitin asioissa olen jonotellut viime viikolla muutaman kotvasen, jonossa ennen minua keskimäärin 5-11 puhelua, aivan älytöntä.

 

Viime viikko oli jännä, sovittuja asioita peruuntui peräjälkeen. Ei sillä, tauko hyppylaukassa teki hyvää, mutta ketjureaktio on aina jännä ilmiönä. Nämä asiat olivat toisista riippumattomia, mutta napsuivat peräkkäin. Oli niissä hyvätkin puolensa, mahdollistui sitten muita asioita näiden tilalle.

 

Mutta enpä naputtele tämän enempää, sillä alan tutkimaan ja tukkimaan noita avoimia asioita. Omia ja velvollisuuksien aiheuttamia. Ai niin, torstaina saan ripustaa jälleen uuden näyttelyn, kun yhden näyttelyn puran. Se oli ihan kiva pyyntö taas sillä sektorilla. Kenties voisin hiukan siis näissä vastuullisuuksissakin löysätä ja vaikka maalauksiin heittäytyä. Jos vaikka maalaan ovia, avoimia, raollaan olevia ja muutama suljettukin on varmaan paikallaan. No jopas taas uuden idean lykkäs, heti alkoi kutkuttamaan aivan uusi perspektiivi, jota ei itse asiassa vartti sitten ollut edes pienessä mielessä. Mutta jospa tällä konstilla kärsimätön ihminen saa joutoajan kulumaan, tai ainakin ajankäyttöni avoimine kysymyksineen heittää häränpyllyä.

 

Hyvää alkanutta viikkoa, päivä on jo paljon pidempi kuin kuukausi sitten, kevättä päin, sanoi mummo lumessa!

 

Heitän sanat:

 

HANKI

ROUSKUTUS

PIANONSOITTO

 

 

RYHMÄYTYMISTÄ

 

Tuhinaa, tassujen töminää, kulkusten kilinää. Kahvintuoksua, saunapuhtautta. Oma hetki, oma aika, oma tila, kaikissa noissa mitä ilmeisemmin juuri nyt olen. Heräsin ennen seitsemää, melodioita pyöri heti kun havahduin. Hyviä ja kivoja biisejä, jopa sanoituksetkin tiedän. Yhtenä päivänä korvamatona oli pätkä ilmeisesti räpistä, josta tiesin vain todellakin pätkän, joka pyöri ja pyöri. Se ei siis edennyt mihinkään, se käy jopa rasitteeksi. Kun tunnilla sitä ääneen hoilasin, siitä syytä, että siitä vapautuisin, se tarttuikin muutamalle muulle korvamadoksi. Onneksi heillä oli antaa siihen lisää sanoja ja materiaalia. Niin se sitten yhdessä räpättynä lähti johonkin jatkamaan matkaansa. Tämän aamuiset kulkuset kilisee siis noilla pennuilla kaulapannoissa, en kuule enää tonttujen kulkusia, se aika oli ja meni jo.

 

Kouluviikko takana. Oli hyvä viikko, paitsi että itse yritän koko ajan vetää jarrusta, etten lähde keulimaan. Onnistuinkin, koulupäiväni olivat tällä kertaa normaalin mittaisia. Välillä kun olen tehnyt ympäripyöreää. Toki nytkin nupissani työstän vaikka ja mitä, sekä viivoja vetelen kaiken joutoajan, mutten jäänyt vaikka ompelukoneella ajelemaan.

Opiskelu on siis kivaa, tuntuu hyvältä. Mitä ilmeisemmin olen enemmänkin kuin aikatauluissa ja tavoitteissa. Ainakin suoritettuja kursseja alkaa tipahtamaan omaan suunnitelmaani. Se on hyvä, sillä kaikilla ei suinkaan kaikki ole aikataulussa, on hukassa, ymmärtämättä, tekemättä, oivaltamatta ja sehän kuuluu ja huokuu heistä. Siis minä tunnen itseni jopa levolliseksi, minä ja levollisuus, sellainen sanapari jota harvoin tajuan käyttäväni. Toisaalta minulla on kauhea uteliaisuus tehdä, koota, jäsennellä, oivaltaa ja työstää asioita. Omien ongelmien ja ymmärtämättömyyksien vuoksi olen tehnyt vaikkapa laukun kolmeen kertaan, jotta ymmärtäisin. No ainakin olen oppinut, jokaisesta virheliikustakin, mutta olen myös ratkonut niitä mutkakohtia. Joo, ja ratkonut ihan ratkojallakin ihan suoriakin kohtia, kun ompelin ennen ajatusta tai mutkille suoralla... Ei tule mestaria, ellei tee ja pura, oli motto sidonnanopettajallani kun floristihortonomiksi opiskelin. Se pätee yhä. Paras tapa oppia itselle, oivaltaa, kun tekee väärin ja hakee ratkaisua kuinka tehdä oikein tai paremmin. Saattaa harmittaa sillä hetkellä, mutta sen voi kääntää hyödyksi ja hyväksi oppimateriaaliksi sitten myöhemmin, varsinkin jos osaa ratkaista asian ja lopputulos on se mihin pyrkii.

 

Ryhmäytymistä opiskelimme myös, ajatuksia siitä avasimme, tietoa kelasimme. Ohjaajan työssä tulemme olemaan monenlaisten ryhmien ohjaajia, nyt olemme itse ohjauksessa. Koen, että saan olla hyvässä tai paremminkin hyvissä ryhmissä osallisena. Opiskelun puitteissa on monenlaisia ryhmiä, sillä olenhan myös työtoiminnankursseilla, oma virikeryhmämme on jaettu kahteen ja sitten on myös valinnaisia. Tykkään vaihtelusta, jokaisesta saan jotakin.

Tunnilla laitoimme ohjatusti sellaisen paperihaitarin kiertoon, johon jokaiselle jokainen kirjoitti miten kunkin kokee ryhmässä. Rooleina oli puheenjohtajaa, järjestäjää, seurajaa, kommentoijaa... Minulle nousi heti pala kurkkuun, ajattelin sieltä nousevan negatiivisia asioita esille, vaikkakin periaatteessa roolit olivat myönteisiä. Nimittäin aikoinaan yrittäjän ammattitutkintoa suorittaessani, joka kesti kaksi ja puoli vuotta, moinen lappu laitettiin kiertoon. Kaiketi ohjaus siitä mitä siihen oli tarkoitus kirjoittaa oli hiukan ontuva, kun nyt asian otin tuollakin puheeksi. Yhä kaivelee ja tuntuu pahalta kun omassa lapussani oli kaiken positiivisen lisäksi viesti kuta kuinkin näin " en ole koko opiskelun aikana voinut sietää sinua..." Kauhean pahalta tuntui, mutta onneksi kyseinen nimetön henkilö sai se viimeinkin ulos itsestään. Olenhan varmasti sietämätön, monellekin, mutta kun tietyissä ryhmissä pitää kuitenkin yrittää tulla toimeen aikuisena sellaistenkin ihmisten kanssa, joita ei ihan niin kauheasti siedä. Eli moinen traumani täyttää maaliskuussa 10 vuotta, harmittaa edelleen, varsinkin kun hän joutui koko sen ajan sietämään minua. Mutta tuohon nyt tehtyyn, oikein ohjattuun palautteeseen. Kohdallani nousi vahvimpina esiin jännityksen poistaja, rohkaisija ja kommentoija. Itse koin sen jopa positiivisena yllätyksenä, sillä kuvittelin kommentoijan olevan sen vahvimman, jopa niin että se on liiallista. Sillä haluan monta kertaa jakaa jonkun idean, heittää oman kokemuksen, avata keskustelua ja näin pois päin. Ja ennen kaikkea kysyn, jos en ymmärrä, ja minähän en suinkaan kaikkea ymmärrä. Kun sitten omat kerroin vuorollani nostin esiin sen, että kuvittelin kommentoijan nousevan vahvimpana ja jopa negatiiviseksi kohdallani, aina kommentoimassa, jauhamassa... Mutta sainkin palautetta, että se on todella hyvä asia, ihan koko ryhmän kannalta, myös ohjaajan mielestä ja määrältään. Tähän vielä selvennyksenä, että onneksi muillakin nousi sama kommentoija, osa oli taas lähes pelkästään seuraajia. Kuulemma avaan asioita ymmärrettävästi, sanoitan muidenkin päässä pyöriviä sekalaisia asioita. Nostan esille hyviä esimerkkejä. Saan kuulemma jatkaa, minulle kuulemma ilmoitetaan ihan selvästi ryhmän taholta, mikäli kommenttejani ei tarvita. Reilu peli! Ymmärrettävä. Itseä lämmitti myös esille nousseet jännityksen poistaja, sillä minä viihdyn ja ei tuota nyt niin ruttuturpaisesti tarvitse ottaa. Kaiketi jännitystä poistan myös sillä, että minulle sattuu ja tapahtuu, ehkä normaalia taablaajaa enemmän. Rohkaisijan roolista pidän, sillä uskon monellakin meistä ja teistä olevan asioita ja lahjoja, joita pidämme vakan alla. Mistä sitä tietää mitä kaikkea osaa tai kykenee oppimaan, ellei kokeile ja testaa. Ja eihän asia koskaan valmistu, vaikkapa harjoitustehtävä piirtämisestä, ellei sitä ensimmäistä viivaa piirrä ja aloita. Toki joillekin asioille on ihan teoriaperusteet, esimerkiksi harmoniaa harjoitellessa, mutta ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa piirtää tai maalata viivaa.

 

Eilen kun nakkasin kamppeeni eteiseen pääsin käymään siivotussa kodissa. Jatkoin suoraan illaksi töihin, siksi vain kotona pyörähdin. Nuoriso, ihan siis ryhmä sekin, kokkasi meillä. Kun tulin töistä ryhmäkoko oli kasvanut entisestään, olohuoneessa oli porukkaa vaikka kuinka. Onhan nykynuoriso erilaista, siinä ne yhdessä höristen perjantai-iltana tanssivat meidän olohuoneessa hikipäässä. Mitä lahjakkuuksia, mikä rytmitaju. Minun tanssija-minäni hykerteli niin tyytyväisenä. Vanhojentanssiharjoitukset ne olivat, mutta samat säännöthän pätee paritanssissa yleensäkin.

 

Heitänpä pikakelauksen viime viikonlopusta, syöpä-äitien kokoontumisesta. Koolla oli noin parikymmentä äitiä, lähinnä tältä pallonpuoliskolta, siis pohjoisesta. Mietin todella paljon ja sanoin sen esittelykierroksellakin, etten tiedä haluanko olla mukana. Ristiriitainen fiilis itsellä, mutta se syöpäpa..atodellisuus iski jälleen päin näköä. Onko kiva nähdä, onko kiva kuulla uusista tarinoista, onko hyvä edelleen pyöriä noissa piireissä vaikkei minulla ole enää edes lasta... Kohtasin myös lukuisa sairaalatuttuja, -ystäviä. Ne kohtaamiset olivat lämpimiä, hyviä ja niistä pidinkin. Mutta monikaan ei ollut nähnyt minua lapseni kuoleman jälkeen, osa ihan muuttui kauhusta kankeaksi ja kipsaantui kun joutuikin nokatusten kanssani. Moni oli jopa pelännyt kohtaamistani. Niin, monikin asia on vaikea kun sen ensimmäistä kertaa tekee... Niin kuin nyt kohtaa vaikka minut. Toisaalta minun myötäni varmasti monelle siinäkin ryhmässä konkretisoitui syöpätaistelun se raadollisin puoli, noinkin voi käydä... Niin voi, emmekä me suinkaan ole ainoita. Jälleen huomasin itse päätyväni lohduttamaan lohduttomia... Kuinka vaikeaa jollakin on kun minun lapseni on kuollut. Ja tiedän ihan ilman että minua muistutetaan sen kolmekymmentä kertaa, että minun lapseni on kuollut. Voin puhua ihan muustakin, vaikka minun lapseni on kuollut. Ruoka, tanssi, tunteet ja ilo virtaa edelleen lävitseni, vaikka minun lapseni on kuollut. Onneksi virtaa. Loppuillasta päädyimme suurella joukolla diskoteekkiyökerhoon, tai mikä se nyt onkaan juottola, jossa soi niin että pää halakiaa. He, olen niissä kyllä aikoinani itsekin kolunnut, mutta nyt vieraantunut, liekö ikäkin joka saa vieraantumaan ja viihdyn niin hyvin selvistä päin, selväpäisten ihmisten seurassa ja tanssilavoilla. Se on minun juttuni.  Onneksi bongasin tiskiltä yhden paritanssin kautta naamatutun, ja pääsin heilumaan niin kuin itse tykkään, olemaan vietävänä. Tulihan tilaa lattialla, käytävillä ja yllättävän hyvin talvikengilläkin pystyy. Teki hyvää, sillä minulla on ollut tanssi tauolla aika pitkään, seurausta elokuun keuhkonkuumeesta. Osasin edelleen ja tykkäsin edelleen.

Viikonlopun aikana oli todella lämpimiä kohtaamisia, hyviä keskusteluja ja nauruakin paljon. Paluumatkalla mietimme autossa, juuri tätä, että kannattaako enää meikäläisen roikkua moisessa ryhmässä kun tilanne on mikä on kohdallamme. Toki, siinäkin nousi esiin, että kykenen sanoittamaan asioita muidenkin puolesta, kertomaan ja muistamaan älyttömän paljon. Me olemme tiukka paketti, ryhmä, juuri tarinamme ja taustojemme, todellisuuden vuoksi. Mutta itseäni suojellakseni, minulle tulee jatkossakin riittämään ihan nämä jo olemassa olevat tarinat, on siis ollut hyvä ettemme ole lapsensa menettäneiden leireille ja sururyhmiin lähteneet. Kaikkea meille on tarjottu, mutta edelleenkin tunnen itseni ja olen sitä mieltä, että meillä on tarvittavat verkot lähipiirissä olemassa ja rohkeus tarttua asioihin jotka mietityttävät. Sillä olenhan utelias monenkin asian suhteen, otan selvää, havainnoin, avaan ja jauhan.

 

Mutta nyt, tämä saunapuhdas paplaroi hiuksensa. Lähden äitille, maalaan taulun, teen muutaman kotitehtävän. Mm. valurauta, hopea ja tompakki kiinnostaa. Niistä teen sellaisen ohjaustoimintaa tukevan ja liippaavan koosteen. Eilen huovutuskurssilla aloitin myös kuvansiirron huovalle. Kiehtova asia sekin ja uutta. Illalla siis Ukkokullan kanssa rapsutimme huopapalasta paperia irti perjantai-iltana keittiön pöydän ääressä kun teinit tanssi masurkkaa olohuoneessa. Onhan tämä, aika omintakeista, mutta näköistämme elämää.

Ihana pakkassää, -18,9 astetta, eilen näyttäytyi myös sellainen lämmin ja valtavan suuri tulipallo taivaalla. Luonto on niin kaunis, päivät ovat jo paljon pidemmät ja elämässä moni asia on hyvin, kaikesta huolimatta.

 

Sanat nakkaan tulemaan;

 

TULIPALLO

RIIPUS

AVANTO

 

 

 

JOUTOAIKANAPUTUS

Rapiat neljäkymmentä minuuttia lähtöön ja olen ilmeisesti jo valmis. Eli joutoaikaa on, mille alakas? No, aloin naputtelemaan. Olin niin tohkeissani kun naputtelun keksin, että yritin jo kirjautuessa päästä sisään "joutoaikanaputus"-koodilla, hiukan herjas kone. Salasana tuntematon. Olihan se, eikä ihme, kun olin sanan juuri saanut mielessäni pyöriteltyä.

Otsakkeen tai jonkin muun tärkeän tiivistetyn asian, sanan, keksiminen on vähän kuin lumipallon pyörittelyä, välillä pallo tulee helposti, välillä ei tartu kiinni, muutu palloksi, on vain sellaista irtolunta. Irtosanoja, kaiketi.

Hyytävää oli eilen, tänään ei vielä tarkkaa havaintoa ilman koostumuksesta. Kävin haudalla, ja meinasin kangistua ikävästä ja kylmyydestä. Sormet meni niin jäihin kynttilöitä sytytellessä. Sielukin oli ihan ryyteessä, on varmaan vieläkin, sormet jo sulasivat. Ikävä on jälleen erilaista, se on yhä todellisemman kipeää, raivostuttaa koko asia, menettää nyt lapsi, syövälle, mille tahansa. Se ei ole oikein!! Uskon, että tuolla Valonlapsellani olisi ollut hirveästi elämisenhalua, mutta se nujerrettiin, otettiin pois. Toisaalta, mistä hänellä oli myös tieto omasta kohtalosta, tarinasta ja elämästään? Niin monissa kohden matkaa hän sen toi julki, ikään kuin sivulauseessa nakkasi ilmoille, tarjosi koppina minulle. Otinkin  niitä koppeja, mutta on hirveää saada sellainen pallo käsiinsä. Tajuta, että oma lapsi puhuu omasta tulevasta kuolemastaan. Kuinka siihen kuuluisi suhtautua? Suhtauduin usein halauksella, muutamalla lisäkysymyksellä, kiitollisuudella tyynestä lapseni viisaudesta, ällistyksellä, raivollakin, ihmetyksellä. Mutta en mielestäni kieltänyt asian mahdollisuutta, koska siihen minulla ei ollut oikeaa vastausta, kun oli vain avoimia kysymyksiä. Olen sanonut, että yritän ja teen kaikkeni, ettei niin tulisi tapahtumaan... Mutta.

 

Itse asiassa paplareista piti kirjoittamani, otin moiset juuri päästä. Taas olen siirtynyt paplarikiharavaiheeseen. Hah. Ne on kyllä kätevät, hiljaiset ja tulee hyvä pito. Minun hiuslaatuni on "nopeakuivuinen", ei tarvitse käydä kaupassa ja toimistoissa paplarit päässä, niin kuin jotkut, ainakin ennen muinoin tuntikausia pyörivät. Mistähän muuten moinen johtui? Paplareitahan pidettiin monta tuntia, huivi niiden päällä ja sitten ne vasta valmistui kiharoiksi. Pilaanko hopulla tuonkin homman, reilut puoli tuntia ja pörrö on kuiva ja kuohkea. Nousin ylös paljon ennen muita, joten en ole tietoisesti vielä smoothiekonetta ja kahvinkeitintä isompaa meteliä pitänyt. Suihku, sehän ei ole silleen niin kuin sähkölaite, niin kuin imuri vaikka, tai hiustenkuivaaja. Olisihan minua tietenkin tosi paljon imuroitatuttanut, mutta ihan siitä syystä välttelen moista kun nuoriso nukkuu. Niin kerta.

Eilisen naputtelin konetta, sain urakoitua koulujuttuja. Liitä, leikkaa, kopio, koosta, työstä ja silleen. Työohjeita, itsearviointeja, materiaalilaskentaa, hinnoittelua ja sen sellaista tein. Ensin toki tein myös ne työt alusta loppuun, muistiinpanojen ja kuvien kanssa. Tuossakin hommassa oppii koko ajan, eka kerralla en vielä tajunnut mitä olisi pitänyt tajuta, toisella mokasin ihan muuten vaan ja mokani tajusin vasta mokattuani, joten kolmannessa mokiani korjailin. Nehän kertovat myös syntyneiden laukkujen määrästä. Toki taas, mikä on milloinkin moka, kuka sen määrittää. Osaa "mokista" ei tiedä muut kuin meikäläinen, mutta se tietoisuus aina himmentää onnistumisen tunnetta. Armottomuusko lie. Sitähän se. Mutta kuinka ohjata tulevaisuudessa muita, jos ei osaa omalla kohdallaan hakea oikeaa tekotapaa ja ohjata itseään ymmärrettävästi. Siinäpä se. Mutta aikaa noihin meni ihan kiitettävästi, eilenkin havahduin pitkästi iltapäivän puolella, sitten tulikin hoppu hoitaa muita asioita. Enkä tietenkään ehtinyt läheskään kaikkea. Mutta delegoin muille, ja jätin tekemättä, onhan sekin yhden sortin vastaus.

 

Olisin ottanut mukaan hopeaglitteriset tanssikenkäni, jotka ovat viime aikoina ruostuneet yläkaapissa käyttämättöminä tanssimattomuudestani johtuen. Mutta mitä, löytyi vain vasempaan jalkaan! Taskulampun , muutaman kissan ja koiran kanssa, sekä Ukkokullan avustuksella sitä haettiin. Mutta tulos yhä sama, vain vasempaan jalkaan. Harmi! Ostin moiset glitterit Prahasta reilu vuosi sitten, ne ovat kyllä hintansa haukkuneet. Voiko oikean jalan kenkä olla piilossa jossakin? Onko se hypännyt yläkaapista ja koirat sen lumeen pihalle piilottaneet? Olenko tullut vain vasemmalla kengällä kotiin? Hukkako vei? Mörkökö söi? Jää mysteeriksi. Tämä on niitä asioita, että joku päivä se sitten löytyy tuosta vain, tulee käteen itsekseen kun ei edes sitä hae. Mutta äsrytti, kun ajattelin justiin ne nyt ottavani. Ei sillä, tuskin me edes ollaan syöpä-äitien kanssa tanssimaan menossa, mutta pitäähän varulta olla, jos alkaa kutkuttamaan tanssijalkaa niin ei tarvitse harmitella. 

Mun kyytiin lähtee mammat matkan varrelta. Itse asiassa en edes muista päivän tai illan aikatauluja, varmaan selviää tuossa matkalla. Tulevan kämppikseni kanssa tuossa aamulla viestittelin, että yritän matkalla keksiä jotakin jutunaiheita, ettei tarvitse hiljaisuuden vaivautuneessa olotilassa jakaa huonetta. Hah haa, voin vain kuvitella kuinka paljon on puhuttavia, jaettavia, pureskeltavia asioita. Odotan niin, sielunsiskon, -siskojen tapaamista! Juuri nyt sain viestiä aikatauluista samaiselta henkilöltä, varmaan hänellä korvia kuumotti... Niin, jollen ole kertonut, olen lähdössä Ouluun syöpä-äitien kokoontuminen.

 

Mutta nyt on ehkä aika jo haroa hiukset asentoonsa, lisätä huulirasvaa, harjata eläintenkarvat vaatteista ja miettiä mille alakas. Huulet on hiukan rouheat. Illalla olin jo sängyssä, kun yksi typyistä kävi huuleni reilusti rasvaamassa. Hyvä palvelu, eikö. Pitää muistaa, että välillä rasvatkin saattavat olla värillisiä, jos noin niin kuin julkisesti vetelee, on syytä pysyä huulien tuntumassa, eikä vetää nokkaan ja leukaan asti. Yksi, nimeltämainitsematon, sukulainen oli kerran näin vedellyt, luullut rasvaavansa värittömällä. Mutta onneksi lapset ovat sen verran valppaita, ettei äidit aina julkisiin övereihin ja ylilyönteihin päädy.

Nyt, hyvää viikonloppua! Kauniita talvipäiviä, kevät se jo kolokuttelee ja päivät pitenee...

 

Sanat:

 

KAAMOS

KOHINA

LUKEMA

 

 

MITTAREIDEN MIES - MONOLOGI

                                                                    MITTAREIDEN MIES

Ostin uudistettuun saunaamme mittarin. Sellaisen vaaleaa puuta olevan, kahdella kullatulla mittarilla. Lämpötila ja ilmankosteus. Kuinka tärkeää on tarkkailla mittarista onko sauna lämmin. Löylytellessä pidän ilmankosteuden tarkkailusta. Tosin meillä on ainavalmis-kiuas, joten perinteistä saunanlämmitystä ei tarvita. Ei tarvitse kuin luukku avata ja heittää, heti kirpoaa löylyt. Entisen mittarin lapset olivat solmuun vääntäneet, sillä se oli sellainen avonainen vieterimittari. Nyt ajattelin uudelle upealle seinälle, uuden upean kullanhohtoisen mittarin kiinnittää. Jostakin tuo vaimo siihen selän taakse ilmestyi, juuri ennen naulaamista. Kielsi mittarin laittamisen. Uhkasi koko mittarin heittää jorpakkoon, jos sen upeaan uuteen paneeliin meinaisin kiinnittää. Mutta eikös nyt saunassa pidä mittari olla? Ainakin minä sitä tarvitsen. Vaimo antoi luvan mittarille, jos kiinnitän sen lauteiden alle, ettei haittaa esteettisyyttä. On se aina välillä napakka noiden mielipiteidensä kanssa. Mitä sillä mittarilla nyt lauteiden alla tekisi. Pitäisikö minun sitten virittää sellainen digitaalinen mittari? Se olisi huomaamattomampi, voisin upottaa sen paneelien väliin. Siinä olevasta anturista voisin sitten keittiössä seurata ilmankosteutta ja lämpötilaa. Olen perehtynyt, että siihen voisi laittaa toisenkin näytön, jotta voisin vaikka makuuhuoneessa tarkkailla ilmankosteutta ja lämmönkehitystä saunassa. Ajastimenkin siihen saa, jotta se hälyttäisi, kun kosteusprosentti on optimaalinen. Tai ainavalmis olisi ihan valmis saunottavaksi.

   Keittiön ikkunalla on digitaalinen mittari, seuraan sillä lämpötiloja ulkona ja sisällä. Sen mittarin anturi on vedetty etuovelle ja paneelin väliin. Samassa mittarissa on nähtävillä myös maksimilämmöt, niin kylmimmät huiput, kuin kuumimmat hetket. Toisaalta onko tämä mittari tarpeeksi luotettava, olenkin virittänyt vastaavan mittarin talon toiselle puolelle. Anturi on ulkopuolella makuuhuoneen nurkalla ja näyttö makuuhuoneessa. Kirjoituspöydälle sen olen lasten valokuvien viereen pönkittänyt. Vaimo sitäkin yrittää somistaa, piilotella ja peittää. Mutta, jos en sitä tarkkaile, en voi suoraan verrata onko pakkasta saman verran talon Etelä- tai Pohjoispuolella. En minä näistä luvuista mitään erillistä kirjanpitoa harrasta, vaikka moiset vehkeet siihenkin mahdollistaisivat. Tykkään vain niin katsella mittareista faktaa, tiedostaa lämpötilaerot talon eri puolilla.

   Piharakennuksessamme on mittari, digitaalinen. Sillä seuraan samoja asioita kuin sisämittareillakin. Toisaalta tässä tilassa ja ulkorakennuksessa olevalla mittarilla on aivan liian paljon ominaisuuksia, mutta se oli juuri sopivasti ostoetäisyydellä. Satuin kiertelemään yhtenä päivänä sellaisilla mittarihyllyillä marketissa. Huomasin jälleen kuinka moneen tarkoituksen on mittareita olemassa. Haluaisin itsellenikin kaikenlaisia kaikuluotaimia ja huippumittareita. Mutta en oikein uskalla niitä kotiimme kuljettaa, en löydä tarpeeksi hyviä perusteluja vaimon pehmittämiseksi. Miten se yleensä hoksaakin hankintani ja on mittareistani naputtamassa.

   Kun minulle iski verenpainetauti olin kova poika tarkkailemaan paineitani. Pörräsin äitini, anoppini ja omalla mittarillani. Kovin oli erilaisia lukemia, tosin eri tilanteissahan ne tuli mitattuakin. Ovatko ne siis vertailukelpoisia. Päätin ratkaista tilanteen ja mittaustulokset hankkimalla itselleni toisen mittarin. Niitä kun vähän aikaa testailin ja vertailin, otin optimaalisemman mittarin käyttööni. Mitäpä sitä suotta sillä huonompia arvoja antaneella enää mittaamaan. Onneksi hankin sen toisen, vaikka se ensimmäinen olikin lopulta se optimaalisempi mittari. Mutta onneksi vertailin. Piti se lääkitys kuitenkin aloittaa ja pitää minun yhä tarkkailla säännöllisesti. Verensokereitanikin olen saanut mittailla, se onkin vähän yksinkertaisempi mittari. En ole perehtynyt, olisiko siitä saatavilla paremmalla varustetasolla olevaa mittaria. Joka näyttäisi vaikkapa ruumin lämmön samalla kun verensokerin. Voisikohan siihen joitakin muitakin ominaisuuksia liittää. Onneksi keittiössä löytyy digitaalisia asioita ja vempaimia joka lähtöön. On mikroa, ajastinta, uuninmittareita. Yleensä valitsen kodinkoneen ja vehkeen senkin mukaan missä on mielenkiintoisimmat ja monimutkaisimmat näytöt.

   Auton koelauta on paratiisi, mittareita poikineen. Pidän tosin vanhemmista autoista ja niiden koelaudoista, koska mittaristot ovat huippu kauniita. Upeaa käsityötä ja designia. Autojen mittarit ovat nykyään muuttuneet yhä enemmän pelkiksi numeronäytöiksi. Minulle olisi tärkeää havaita myös mittarissa tapahtuva viisareiden liike. Kuinka kiihdyttäessä mittari nousee kiihkeästi. Ottaa kierroksia antaumuksella. Vaimoni on autossamme välillä ihan hukassa mittareiden kanssa. Ei muista, eikä tajua tarkkailla lämpötilaa, ei kierroksia, ei nopeuksia, ei polttoainetta ja muita olennaisia. Vaimo se ottaa meillä eniten ylinopeussakkojakin, kun unohtaa mittareiden tarkkailun. Keskittyy vain vauhdin hurmaan. Vuosi vuoden jälkeen yritän moisia taitoja opettaa, mutta ei se näytä menevän jakeluun.

   Kännykätkin ja älypuhelimet ovat minulle jonkin sortin mittareita. Minulla on jonkin sortin pakonomainenkin tarve saada uusia moisia vehkeitä, jotta löytäisin yhä uusia ominaisuuksia niistä. Kuinka äärimmäisen tärkeää on omata kompassi, alkometri, navigaattori tai sykemittari omassa kännykässä. Mitenhän sitä ennen osasikin olla ilman kaikkia näitä hienoja ominaisuuksia. Toisaalta autossa on ajaessa navigaattori kiinni ikkunassa, sitten laitan sen päälle kännykässäni. Vaikkapa nopeutta voi samaan aikaan tutkailla ja vertailla kolmesta mittarista. Niin kun se auton omakin nopeusmittari otetaan lukuun. Onneksi vaimo pitää ajamisesta, jotta voin keskittyä mittauksiini. Välillä tekisi mieli kyllä kehittää sellainenkin mittari, jolla voisi mitata noita vaimon paineita. Ilmeestä näkee, että paineet nousee, mutta voisiko sen jotenkin kaaviona tai numeroina todentaa. Tuosta saunanmittarista yritin puhua, mutta tuloksetta. Yritin sanoa, että olen sellainen mittareiden mies. Mutta ei se auttanut, yhä se mittari on lauteiden alla irrallaan. Vaimo kuulemma tiesi sanomattakin mikä olen, virnisti vain kun itse ominaisuuteni määritin.

MILLÄ MITALLA

Olen häärännyt mittanauhan, rullamitan, kellon, vaa'an, ajastimen, lämpömittarin, nopeusmittarin ja jos minkä muun mittauslaitteen kanssa.

 Itse asiassa olen aina inhonnut suunnattomasti asioiden määrittelemistä jonkin mittauksen perusteella. Itse olen aina tykännyt kokkonaisvaltaisemmasta ihmisyyden kautta tehtävästä määritelmästä. Onko se parempi ihminen, jos hiihtää nopeasti kellolla mitattaessa, verrattuna hitaampaan, jolle hiihtäminen on luonnollista ja muuten kivaa puuhaa. Onko se arvostetumpi ihminen, jos ajaa uudenkarhella, mitattavissa tuoreemmalla autolla. Onko se onnistuneempi ihminen, jos saldo on mitattavissa isoilla luvuilla, tai tili menee ihan ylitse ja pitää jakaa jos mihin kiinanrahastoihin. Onko se parempi ihminen, jos todistus on ollut priimaa, arvostus noussut koulumenestyksen kautta, jos ei kykene vaikkapa normaaliin kanssakäymiseen arjessa tavallisten taaplaajien kanssa.

 

Kun mietin elettyä elämää, lapseni sairastelujen siivittämiä vuosia. Kuinka monia kertoja mitattiin, laskettiin ja selvitettiin mittareilla asioita. Tulevaisuuttakin. Oli järkyttävää kuulla, tajuta ja ymmärtää, että se pienen pienikin syövänmurunen, joka haaviin jäi, saattaa viedä koko elämän. Lapseni, ihan kokonaan ja kaikki. Ja näin se vain on, muka mitättömän pieni, silti äärimmäisen paha ja hallitseva, vahva ja tuhoava, kunhan äityy kasvamaan. Muistan aina, vuonna 2012 saadun puhelun Helsingin proffalta, "ymmärräthän sinä, kuinka tässä tulee käymään, kun tuo murunen on saatu kiinni." Mitäpä äiti ei ymmärtäisi. Muistan yhä kuinka totuus kouraisi, sydämestä sattui. Kuitenkin yhä uusia hoitoja annettiin, toivottiin sen p...n nujertuvan niillä. Aina se nujertuikin, joksikin aikaa, kunnes taas se pienen pieni mittaamaton murunen päätti alkaa kasvattelemaan pahuuttaan. Vaikka taistelimme kaikilla mitoilla, mittareilla, myrkyillä ja keinoilla, eiku se jatkoi vaan pahuuttaan.

 

Olen myös saanut viestejä, yhdeltä perheeltä, joka aikaisemmin menetti oman lapsensa. "Odota vaan, kyllä se teilläkin  nousee, pian saatte haudata lapsenne..." Jostain syystä en enää pidä yhteyttä, sillä totuus oli aivan liian selkeä itselle muutenkin, ilman että sitä sieluun kaiverrettiinkaan moista lietsomalla. Toki saattoihan se olla, aivan elämän realismiakin, kun omakohtainen kokemus oli niin lähhellä, mutta ei se jotenkin silloin uponnut. Varsinkin kun oli pelko jokaisesta mittauksesta, kokeesta, testistä. En nyt tiedä miksi moiset asiat puskevat pintaan, varmaan nuo mittarit ja mittaukset ne nostattivat. Mutta se oli pelon mittari samaan aikaan myös, tosin kyllä luulin sen olevan tapissa useitakin kertoja, mutta aina pelkomittari vaan otti uusia lukemia.

Jossakin törmäsin myös ajatukseen siitä, että kipumittarilla mitattaessa todella kipeä ihminen ei kerro kivun olevan vielä kympissä, tapissa, aivan pahin mahdollinen. Ei meidänkään neiti koskaan myöntänyt, aina oli korkeintaan kasi, ihan siitä syystä, että on vielä mittarissa varaa, jos kipu vielä pahenee. Kantasolusiirroissa oli huippua, jos kipu hellitti yhden neljännespykälänkään tai jopa puoli pykälää. "Äiti, minun kipuni on enää 7,5, kun se äsken oli vielä 8!" Kuinka älyttömistä asioista sitä pitikään iloita, kiksinsä vääntää. Mutta tuollaisellekin asialle tuuletimme monia, monia kertoja.

 

Itse asiassa näin liikennevaloissa eläkeläismiehen, jolla oli uusi, kiiltävä menopeli alla. Ilme oli totinen, karvahattu syvällä ja molemmat kädet tiukasti ratissa, mutta olihan uusi menopeli alla, vaikka hädin tuskin pää enää kääntyi. En tiedä nyt ihan oikeasti, mikä ihmeen kateuskatkeruuspuuska minulla on menossa, kun moisiin asioihin reagoin. En luullakseni aikaisemmin ole moisesta tuohtunut tai alkanut päätäni vaivaamaan. Mutta nyt on moinen mittari itsellä todella valppaana. Onko ihminen onnellisempi, jos on tuliterä auto? Enkä nyt enää tuota papparaista ajattele, vaan laajemmin. Onko onnellisuuden mittari karaatit sormissa, korvissa, kaulassa? Onko onnellisuuden mittari alhainen painoindeksi? Onko onnellisuuden mittari samanlaiset ihmiset joiden kanssa pitää pyöriä, vaikkei ne tavallaan ole edes ystäviä, mutta kun kuuluminen piireihin kuuluu asiaan. Onko ihminen onnellisempi ilman vastoinkäymisiä? Kuuluuko olla onnellinen? Millä se mitataan? Enpä taas tiedä oikeastaan mistään mitään. Itsellä on tavoite, ollut jo vuosikausia, jospa onnellisuutta olisi onnettomuutta enemmän. Olisin vähemmän onneton. Olenko? Voinko olla? Saanko olla? Pystynkö?

Jopas heitin istelleni semmoisen setin taas purtavaa, ettei vastauksia olekaan tuosta vaan. Ihan pitää varmaan miettiä, yrittää mitata millä viisarilla ja miten, se jää nähtäväksi.

Säikähdin myös ajatusmaailmaani siitä, että nytkö puskee kateus ja katkeruus pintaan ja leivittävät minut joka puolelta. Olenhan luullut ja kertonut, etteivät ne ole minuun pesää tehneet, vielä... Heh! Mutta aina nekin olen tunnistanut itsessäni, yrittänyt sopeutua moisten asioiden kulkemiseen rinnalla. Mutta en mielestäni ole antanut niille liian suurta äänioikeutta, ellei se nyt ala mennä huutamiseksi, katkeruudella ja kateudella.

Olen lukenut myös paljon surusta, surun kaavasta, surun käsittelystä ja sen määrittelemisestä. Tunnistan kuinka suru muuttaa muotoaan, olemustaan, vaihtelee, heittää erilaisia viestejä. Surua ei voi ulkopuolinen tajuta, määrittää, kauanko se kestää, jatkuu. Mikä on milläkin mittarilla liikaa surua? Pannappa kohalleen, se on viekas veijari kanssa, mutta se on loppuelämän rinnalla kulkijani.   Sen tiedän. Suru ja ikävä ovat minulle vähän kuin kaksoset, niissä on paljon samaa, mutta ne ovat erilliset.

Taivas on mielettömän kaunis juuri nyt, punaisenkirjava, pakkasenkukertava, auringonvärittämä. Aurinko on näyttäytynyt, talvi antaa parastaan. Kuinka mieletön on kirkkaus, valo, pitenevät päivät. Eilen virittelin maalausjuttujani, tuhersin ihan huvikseni, tapailin pitkän tauon jälkeen tuntumaa, ideoita. Illaksi lähden kursseille, iltatöihini liittyvää kurssitusta. Kolme iltaa töitä tälle viikolle, muuten tasaisella tahdilla aikatauluja ja löysempiäkin hetkiä. Koulu alkaa jälleen ensi viikolla, olikohan liian pitkä tauko meikäläiselle, pitää jälleen opetella uudelleen opiskelemaan. Ompeluharjoitustöitä olen tehnyt reilusti enemmän kuin olisi tarvinnut, mutta olen joka ainoasta myös oppinut ja oivaltanut. Kierrättämälläkin syntyy vaikka mitä, paneeliverhoista, lakanoista, tyynynpäällisistä, jämäpaloista...
Viikonloppuna on vertaistukikohtaaminen Oulussa, syöpä-äitejä. Odotan innolla, voinko ajatella ja kirjoittaa noin? Odotan innolla, voin, sillä matkaan on syövän p....asta huolimatta jäänyt huikean hienoja perheitä, tarinoita, henkilöitä. Ne ja he jaksavat kannatella meitä yhä, parhaani yritän minäkin vastavuoroisesti kannatella muita tarvittaessa. Se on se sama liemi, missä saa seilata isot määrät ihmisiä. Kaiketi olen syövälle ollut nyt vihainen ja katkera, sillä jatkuvasti kuulen uusista sairastumisista, uusista tarinoista. Eikö mikään riitä, koskaan tule tappi sille vastaan. Samaan aikaan saa iloita myös uusista läpimurroista lääketieteen saralla, onneksi tutkijat jaksavat tutkia. Ne ovat pitkiä aikamittareita, mitä tutkimuksiin menee aikaa, mutta onneksi niistä sentään joskus jollekin on hyötyä. Oman lapsemme kohdalla saimme hyötyä aikaisemmista tutkimuksista, saimme monta arvokasta lisävuotta, aikalisää.

Nyt, millä mitalla tekisin ruokaa, isolla vai pienellä. On se onni, että ruokaa on pöydässä, lapset ovat oikukkaan ihania itsejään, eläimetkin ovat tänään ihan jees, on töitä, on opiskelua, arki rullaa jotensakin. Mutta kyllähän toivon elämän joskus olevan hiukan helpompaa, ettei ole koko ajan vastavirta. Meinasin kirjoittaa toivoisin, ja olisi, mutta tiputinpa nuo -isi-päätteet, ettei jää niin epävarmaksi tämä oleminen. Tähtään siis suoraan ilman jossittelua parempaan ja toivomaani myötävirtaan. P...at tämä soutaminen ja huopaaminen asioiden suhteen ja vastavirtaan räpiköiminen on aika työlästä, ottaa kunnon ja sielun päälle. Paas kattoo, mitä tälle päivää saan vielä aikaiseksi.

Haa, päivän sanat:

KAAKAO
LUSIKKA
RUISLEIPÄ

Millähän mitalla niitä mitataan??
 

HETKEN PIENEN

Otan juuri nyt itselleni, hetken pienen. Kanasalaattia juuri tyttöjen kanssa söimme, iski urvahdus. Päivä on mennyt byrokratiaa pyörittäessä, jonka seurauksena sain jyskyttävät ohimot. Mutta sain paljonkin asioita hoidettua, kun oikein tuntikaupalla urakoin ja tein paljon sellaistakin joka on odotatuttanut. Ja sitten muutama yllärimutkakin matkaan. Paljon on asioita myös, joita hoidin muiden puolesta, hiukan myös hyvää hyvyyttäni.

Olihan minulla todella moniulotteisemmat suunnitelmat tälle päivää olemassa, mutta niin vain jäi osa haaveeksi, vaikkakin sovittu työkeikka tälle päivää peruuntui. Nyt minua odottaa neljä vetoketjua, ompelulankoineen ja kangaskasseineen. Tavoitteena on huomenna ommella, ommella ja ommella. Opiskeluun liittyen kokoan samalla kansiota, johon teen tekemisistäni kirjalliset ja kuvalliset työohjeet. Kiva niitä on värkätä, mutta ne eivät itsekseen taho syntyä. Sitten on aina mahdollisuus, että tämä mopo keulii, siis niin siinä käy aina. Yhdet työohjeet ja esimerkkityöt piti tehdä yhdestä tyynystä, minä tein kolmesta ja vielä huovutustekniikalla neljännen lisäksi. Nyt tarvittaisiin yksi työ, mutta vetoketjuja on neljä. Kaava toistuu, mutta tekemällä oppii. Ei tule mestaria, ellei tee ja pura- metodia käytän myös useinkin. Teen ensin, oivallan sitten, tai olen ajanut ompelukoneen hutiin, sitten puran ja manaan itseäni. Mutta samalla opin, enkä toista kertaa tee samaa virhettä, pääsääntöisesti, ellen sitten vauhtisokeana tekaise samaa uudelleen, sekin toki saattaa käydä.

 

Eilen meille jalkautui kissahuoli, sillä Väinö-kollimme on pissannut verta. Eläinlääkäriä, tutkimuksia ja nyt seurataan ja lääkitään. Kuinka on poika hoidattanut, ei se onneksi kipeä ole, mutta kuitenkin. Monta hellää hetkeä olen kollin kanssa tänään viettänyt, kun on pitänyt paapoa ja lääkitä, lelliä toista. Kissanpentumme saavuttavat pian 7 kuukauden mahtipontisen iän. On ne, sanonko mitä. Kukaan aikaisemmista kissoistamme ei ole saanut noin paljon aikaiseksi, tuhoakin. On floristipolon kukkiin mullat vaihdettu sen kolmekymmentä kertaa ja milloin mitäkin jekkuja löytyy. Joulukoristeille ne antoivat öisin kyytiä. Yhtenä yönä kun koristeralli oli rajuimmillaan, nousin rauhoittelemaan niitä. Kas kummaa kumpikin oli kyljellään, muka puoliunessa lattialla, mutta pallot vielä hyrräsivät itsekseen. Jäivät kiinni. Äsken Topi pomppi vessan ovenkahvaa vasten, ilmeisesti yritti saada oven auki ja päästä vessaan. Tunti sitten kun tulin kotiin, oli samainen pikkukolli vessanoven alta tassullaan kurkottelemassa, ja luuraamassa. Arvasin heti siskoin jääneen oven taakse, siellä oli Virnu toisella puolella samassa puuhassa. Mutta on ne pennut ehtiväisiä ja hauskoja.

 

Mitäpä vielä, nooh, vuodenvaihteen melankolia ja pakokauhu ovat hellittäneet, jäsentyneet. Toki monella muullakin kuuluu menevän hiukan saman kaavan mukaan, on mitta täysi vuoden aikana kertyneitä vastuksia ja vaikeuksia, pakokauhulla odottaa ja toivoo uuden vuoden olevan helpomman. Mutta vuoden päästä saakin huomata, ettei se nyt ihan ollutkaan helpompi, kun aina vain jaksaa vastustaa. Sehän voi olla iso tai pieni asia, mutta kuorma mikä kuorma. Yritän itse nyt jäsennellä tervejärkisenä ilman paniikkia omia suunnitelmiani. Ei sillä, en todellakaan ole unohtanut asioita jotka ovat hyvin tai edes kohtuullisen hyvin, mutta jotenkin selkävoiton välillä nostaa raskaat asiat. Toki omalla kohdallani mukana suunnitelmissa on myös moni muu, kun olen uudelleenkoulutuksen kautta aloittamassa uutta urautumista. Minä kun tahdon olla myös kauhean innokas joka puuhaan, myös tekemään sitä ilmaistyötä ja sitähän saa kyllä tehdä ja vaikka mihin. Kunhan osaisin jarruttaa, sanoa ei tarvittaessa, jotta jaksan kaikin puolin paremmin  ja kalenteri olisi edes jossakin hallinnassa. Ainahan kaikki repiminen paikasta toiseen on pois jostakin muusta.

 

Nyt alkaa päänsärky hiukan hellittämään, oli jo aikakin. Tänään sormet osuvat kohtuullisen näpsäkästi oikeille näppäimille, joten taidan siis kirjoittaa hiukan muutakin. Välillä osumatarkkuus on todella kehno ja näppäimet sekaisin, silloin on ihan turha mitään luovaa edes yrittää kirjoittaa. En tiedä sekoittuuko muiden näppäimistössä kirjaintenpaikat aina välillä, minulla ne menee ihan miten sattuu toisinaan. Se on sitten yhtä korjaamista, eikä vika tietenkään ole omassa kolmensormentekniikassani.

Paljon olemme myös meditatiivisia värityskirjoja väritelleet koko klaanilla, yleensä vieraammekin ovat päätyneet siihen puuhaan. Samoin monenlaiset pelit ovat olleet ahkerassa käytössä, olen jopa romaania lukenut. Eikös nämä kaikki ole kotoilua, rentoutumista ja latautumista. Siihen välillä lenkkiä, paljua, saunaa ja elukoiden vierihoitoa. Ainakin hetken pienen homma on hallinnassa ja pakokauhu saa uinua ihan yksinään. Olen myös ollut paljon autonratissa, tykkään siitäkin ja talvinen luonto antaa parastaan, monellakin tavalla. Eilen kävin rakentamassa uuden pyydetyn näyttelyn, Alavieskan kirjastoon tällä kertaa. Taitaa olla jo kahdestoista näyttely reiluun vuoteen. Illalla päädyimme tyttöjen kanssa kylpylään, sekin oli kivaa ja enempiä suunnittelematta hyvä reissu.

 

Ja ne sanat tulevat tässä, tämä on muuten kiva juttu, ainakin itselle. Toivottavasti sinullakin herää ajatuksia, vaikket niitä tänne kirjoitakaan.

 

LAVENTELI

KUKKARUUKKU

VILTTI

 

Sanat napsuivat tytöiltä olohuoneen suunnalta, jälleen sensuroin muutaman ;-) Hetken pienen...

PAKOKAUHU

 

Eilen mietin paljonkin, yöllä jahkasin, aamulla miettimistä jatkoin. Siis juuri tuossa vuosien vaihtumisen maagisessa rajapinnassa kun olin, silloinhan kuuluu jahkata ja syvästi, katsoa peiliin, inventaario tehdä. Ainakin minä pähkään. Kun ajattelen mitä vuosi, menneet vuodet, monta mennyttä vuotta ovat antaneet elettäväksi, koettavaksi, jaksettavaksi. Kun on luullut, pelännyt ja ajattelut, että se edellinen, mennyt oli se raskas vuosi, jospa nyt olisi parempi vuosi. Mutta ei, kun poranterä on vuosi vuodelta yhä syvemmälle kairannut, yhä enemmän antanut koettavaksi, kohdattavaksi. Kauhulla ajattelen siis tulevaa, siis tätä uuttakin alkanutta vuotta, mitä ihmettä on jälleen elämällä takataskussaan meikäläisen, meidän lähipiirin koettavaksi. Kauha on ollut reilunlainen ja armoton jo niin monta vuotta. Noita asioita kun mietin, määrittelin sen pakokauhuksi, kun sain sen verran tunteiden ja olotilojen hännästä kiinni, että sain moisen nimettyä. Sitä tunnen yhä, se on minuun niin sisäänrakennettu kauhukahva, tosin nyanssit ovat vaihdelleet. Mutta sellainen päätön ja raivostuttavan avuton pakokauhu siitä, ettei itse voi asioihin vaikuttaa, vaikka kuinka yrittää, luulee parhaansa tekevänsä. Ei pysty, ei kykene, ei kerta kaikkiaan enempään taivu. Kun mietin näiden vuosien kuormia, luulen joskus jopa sekoavani ja tyystin tilttaavani moisesta, ellen sitten ole jo seonnut vuosikausia sitten. Mutta en vain vellovassa ja aaltoilevassa pakokauhussani tajua sitä.

Vuoden alussa ilmeisesti kuuluisi muuttua paremmaksi ihmiseksi, aloittaa kaikki puhtaalta pöydältä, oikein, kevyemmin, terveemmin, reippaammin. Ei pysty, ei kykene siihenkään. Kun ei tällä resulla kovia kokeneella mopolla mahottomia, ei millään. Parhaani olen yrittänyt noidenkin asioiden suhteen räpiköidä menneenäkin vuonna, tässä tulos. Jos alkaa mittaamaan mikä kaikki on huonoa, heikkoa, välttävää, siitäkin syntyy pakokauhuefekti. Esimerkiksi vyötärönympärys, kuntotesti, taloudellinen tilanne, tietyt taidot, kyvyttömyys, ilmanlaatu huushollissamme, repivyys joka suuntaan, yhteiskunnan määräämät rajat ja niiden kyttääminen mm opiskelun ja lisäansioiden suhteen, talonvaihto-operaatio, remppasuunnitelmat jne... Loputon lista, mitä olisi halunnut, kuulunut ja toivonut menevän ja toteutuvan toisella tavalla. Ja tässä ollaan kuitenkin. Toki olen myös oppinut sen, että joskus jokin asia odotatuttaa, mutta onnistuu, kunhan aika on oikea.

Tiedän aarrekartoista, haavelistoista, onnellisuuden tavoittelusta, asenne ratkaisee aina-metodeista. Mutta jossakin vaiheessa ne on jo niin tyhjiksi kaluttuja juttuja ja aivan he...n liibalaabaa, kun on asioita joihin ei vain itse voi vaikuttaa. Vaikka kuinka oikeaoppista mantraa hokisi. Toki omat mantrani: asioilla on tapana järjestyä, vilkas mielikuvitus auttaa jaksamaan todellisuuden, usko, toivo, rakasta, sekä kriisit ovat valepukuisia enkeleitä, usko itseesi, ole rohkea... Hoenhan minä niitä, ihan vain pysyäkseni pinnalla ja karkoittaakseni pakokauhun kasvun. Yritän rajoittaa moista tunnetilaa, jotta se ei niin kuin estäisi toimimasta, elämästä ja hoitamasta asioita. Edelleenkin on paljon siis asioita, joita en täällä avaa, kirjoita tai jauha, asioita jotka koskettavat, ovat osa minuutta ja huolettavat.

Suru toki on yksi selkeimmistä, lapsen menettämisen myötä annettu viiltävä ikävä, joka ei ainakaan menneenä vuonna helpottanut. Mietin usein, että voiko se olla jopa voimakkaampi, kuin edellisenä vuonna. Noina sairauden ja syöpätodellisuuden myötä elettyinä pakokauhun vuosina kun paniikkipakokauhuvipu oli jumissa juuttuneena siihen tilaan jatkuvasti, se muistuttaa yhä olemassaolostaan, nostaa päätään pienemmissäkin asioissa. Mutta edelleenkin pyrin erottelemaan siitä pelon, sitä en edelleenkään tunne, luule tuntevani. Pelko otti ja antoi sen, millä vuosikaudet pelotteli. Sen edessä olen aivan antautunut, enkä aivan hevillä moista sanaa edes käytä, suostu kuulemaan kun tasan tarkkaan tiedän mitä konkreettinen ja aito pelko on. Kun joku sanoo pelkäävänsä vaikka ruuhkia kaupassa, sitä että pelkää ettei hiuksista tulekaan niin täydelliset kuin kuvitteli kampaajan käsittelyssä, tai pelottaa jos ihana kynsi saattaa katketa suunnittelematta tai vaikkapa pelottaa ettei unelmien autonpenkki olekaan niin hyvä istua kuin kuvitteli. Jos noita asioita oikeasti pelkää, niin mitä se sitten on jos annetaan minun mittapuuni mukaan oikea pelko, avuttomuus ja epätietoisuus elettäväksi. Jos ei tiedä selviääkö itse, lapsesi, läheisesi vaikkapa syövästä, huomisesta, seuraavasta tunnista. Kun sen pelon ja pakokauhun kanssa on aivan nokatusten, tietää tasan mitä moiset tunnetilat ovat. Kun on vuosikausia pelännyt puhelinsoittoja, tuloksia, avuttomuutta. Se on pakokauhua, todellista sellaista pelolla marinoituna.

 

No niin, saattaako tuntua, että rouva on nyt todella syvissä vesissä. No on ja ei. Välillä ei vain huvita, ja pysty olemaan, olla niin reipas kuin haluaisi, välillä pitää tuulettaa negatiivisetkin asiat, välillä pitää avata, välillä on jauhettava ja käsiteltävä raskaampiakin asioita jotta ne tulevat käsitellyiksi. En halua lakaista niitä pinnallisuuden maton alle, jossa ne saavat muhia ja kasvaa uusiin mittasuhteisiin. Pyrin edelleenkin olemaan rehellinen itselleni, toki siinä on monta kertaa sijaiskärsijöitä, kuten te lukijani. Voisinhan tietenkin moiset asiat jättää kertomattakin, voisin, mutta nyt jauhan niitä heti aamusta täällä. Ihan koska jauhaminen tuulettaa nuppiani, löysää pakokauhuani, kun sen sanoiksi pukee. Loistava keino, kannattaa kokeilla!

 

Olohuoneen lattialta, siskonpedistä, nousi laskujeni mukaan viisi nuorta, tänä vuonna huikean täysi-ikäisyyden saavuttavaa lukiolaista. Kaikki niitä 2000 syntyneitä millenium-lapsia. Mielettömiä etappeja heidän kohdallaan edessä, pian on odotetut vanhojentanssit, täysi-ikäisyys, ajokortti... Muistan kuinka itse odotin ajokorttia ja sitä täysi-ikäisyyden myötä laajenevaa ja avautuvaa maailmaa. Kun tuntui, että monet lapsuuden kahleet sai karistaa, kun luuli olevansa kaikkivoipa ja hallitsevansa elämäänsä. Sai ja luuli olevansa itsenäinen. Antaa heidän pitää luulonsa, se kuuluukin mennä niin. Tuossa iässä kuuluukin ja saakin olla sinisilmäisen vauhtisokean pikkusieluinen. Sitähän nuoruus on, samanlaisia farkkuja kuin kavereilla, samanlaisia hiuksia, saman väristä huulipunaa, kännykänräpläystä ja hetkessä elämistä.

Perjantaina kävin kahden typyn kanssa Oulussa, he saivat hankittua mitä tarvitsivatkin. Housuja, muita vaatteita, mieluista ruokaa ja kulutushysteriaa. Sain minäkin mitä lähdin hakemaan; loistavia kohtaamisia, syviä ja todella hyviä keskusteluja, kanssakulkemista, surun jakamista, vertaistukea, rehellistä vaikeista asioista puhumista ilman kiertelyä, kansioita, välilehtiä kansioihin, muovitaskuja, joustavia pitsejä sukanvarsiin, hyvää kahvia, irtiottoa, tuuletusta... Neljätoista hyvää tuntia vierähti, mutta todella antoisa reissu.

Eilen taas olin Himangan suunnalla, kävin purkamassa näyttelyni. Siellä minulla oli tärskyt vuosien -85-86 opiskelukaverin kanssa. Ajalta jolloin itse irtaannuin kotoa, kotikaupungista. Tuolloin kuulemma löysin itseni, kuulemma luonteeni pääsi esille, kuulemma rohkaistuin, kuulemma muutuin iloiseksi ihmiseksi ja vapauduin. Muistan niin sen tunteen, kun en ollut enää koulukiusattu, minä huomasin osaavani, olevani sittenkin jotain. Kun elämässä ei ollut tyhmää pelkoa ja jatkuvaa huolta siitä mitä nurkan takana tapahtuu, mitä kiusaajani nyt keksivät. Silloin olin juuri peruskoulun lopettanut, elämä edessä oleva 16-vuotias, sinisilmäinen ja sinisillä silmälasinsangoillakin varustettu teini. Silloin moni asia oli sinistä, löysin sinisen ja värit yleensä, pitkän harmaan kauden jälkeen, oli sininen toppatakki, sininen isotupsuinen pipokin... Jälleen eilen ajantaju katosi, kun elämää avasimme. Olenkin saanut vuosien aikana oikeastaan jokaisesta opinahjosta, elämänvaiheesta mukaani ystävän, joka kulkee yhä elämässä. Se on hienoa, sellaisilla asioilla on elämänreppua kiva täyttää.

Eilisellä keikalla kuljetin äitini myös kummitätini syntymäpäiville. Monta hyvää, ennalta suunnittelematonta asiaa, joista jäi hyvä jälkimaku. Kotiin kun tulin, täällä oli siivottu ja kokattu, nuorisoa alkoi tulla ovista ja ikkunoista. Minusta on kiva, että saamme olla samassa huushollissa, kaikki, myös muut teinimme, noiden lukiolaisten lisäksi, kaikkiaan laumassa taisi olla 10 nuorta. Nyyttärimeiningillä ja hyvillä fiiliksillä, paljuun mahtui 8 nuorta kerralla. Tosin minä sain omiltani jälleen hitaita katseita, kun hipsuttelin paljuun pyyhe ympärillä Aurinkolapseni lieriolkihatussa... Mutta se oli loistava tuulensuoja, niin ja ajattelin josko se myös putoavilta raketeilta suojaisi, joita lähellä ammuttiin joka suunnasta.

Kello on nyt liki yksitoista, kävin toivottamassa nuorille hyvää täysi-ikäisyyden vuotta ja läppäsin valot olohuoneeseen. Sain kiitosta ja ei niin kiitosta, siellä oli patjoilla sulassa sovussa myös elikoitamme. On kiva kuulla naurua, leppoisaa jutustelua ja olla osa kaikkea tätä.

Pakokauhustani huolimatta, moni asia on hyvin, korjaantumassa, hyvässäkin muutoksessa, mahdollistumassa, kohenemassa. Samaan aikaan yritän olla ja oppia elämään menetyksieni kanssa, surun kanssa, ottaa uudenkin vuoden vastaan tämän tietoisuuden kanssa, luottamaan hyvään ja kelaamaan tärkeitä, joskin kipeitäkin muistojani. Onneksi vaakakupissa on kaikkea, paljon hyvääkin, jottei pakokauhu aivan upota ja lannista meikäläistä.  Tulipahan jauhettua, helepotti...

 

Olkoon alkaneessa vuodessa enemmän hyvää kuin pahaa, eikös siitä ole ihan hyvä lähteä rämpimään;-)

 

Ps: Aamun sanat ovat tullakseen:

 

KAHLATA

KINOS

TAIVAS  

 

ja vielä yhtenä sanana tulee alitajunnan loputtomasta kaivosta

 

TUHINA.