AUTOMAATTIKORVA JA APINAMIELI

Viime viikolla sain oppia, kuulla ja oivaltaa kaksi uutta sanaa. Mielestäni loistavia sanontoja, kunhan pääsee jyvälle. Automaattikorva ja apinamieli. Sanoja, jotka jälleen ajatteluttavat ja nähtävästi myös kirjoitatuttavat...

Automaattikorva, sen lanseerasi opiskelutoverini. Hän sanoo omaavansa automaattikorvan, joka on näennäisesti kuulolla, ottaa paljon vastaan, läpäisee ja antaa mennä myös soppelisti ohi. Automaattikorvaa voi käyttää vaikkapa tarvittaessa ohjauksessa, ryhmissä, suvun tai väkijoukkojen yhteydessä. Automaattikorvalla on myös muutama osuva repliikki ja osallistuva kehonkieli siihen, että on mukana, vaikkei aivan kaikkea rekisteröikään. Monta kertaa energiasyöpöt ihmiset antavat niin tolokuttomasti ärsykkeitä ja kuultavaa, että jos kaiken päästää tietoisuuteen, on itse aivan puhki. Näinpä automaattikorva on vastaanottavainen tiettyyn rajaan saakka, mutta ei kuormitu liikaa itse, ja vastapuoli saa päästellä oman osuutensa kuuluville. Kenties vastapuoli siitä huojentuukin. Mutta useimmiten tällainen vastapuoli ei kykene itse olemaan korvana, ei edes automaattikorvana jos toinen osapuoli sitä tarvitsee. 

Olen itseni löytänyt moisesta roolista, matkan varrelta, useinkin. Kauas menneisyyteen kun miettii, soitin yhdelle kaverille säännöllisesti, viikoittain. Itse asiassa se olin aina minä joka soitti, ihan olisi välillä ollut omaakin asiaa. Kuuntelin, kuuntelin, puhelu venyi ja sitten se loppui, kun vastapuoli oli päässyt omissa asioissa kyllästymispisteeseen. Välillä siihen meni tunti, puolitoista... Huomasin olevani puhelun päätyttyä maitohapoilla, hengästynyt, kuormittunut ja ollut jälleen pelkkänä korvana. Vastapuoli ei kysellyt minun kuulumisiani. Viimeisen kerran olen hänelle soittanut vuonna 1992, eikä vastapuhelua ole tullut. Siihen loppui se näennäinen ystävyys ja automaattikorvana oleminen. Enkä edes tiedä, onko hän huomannut, etten ole enää soitellut ;-)

Välillä olen törmännyt kadulla moisiin, ollut automaattikorvana sen vartin, kuunnellut nyxänexät ja muut akuuteimmat. Sitten iskee kauhea kiire ja heipat, kun automaattikorva olisi kenties omia kuulumisiaan halunnut kertoa. Toki omat kuulumiseni saattavat olla monellekin niin syviä, vähän liian raskaita, todellisia, liian kuormittavia, että ne pikaiset heipat on järkevin ratkaisu heille. Toki olen myös miettinyt siltä kantilta, että olenko minä se energiasyöppö, jos satun kertomaan omia kuulumisiani, jotka nyt eivät aina ole niitä keveimpiä? Varmaankin, muille se minun todellisuuteni iskee tajuntaan, ui vaikka nahan alle, pilaa heidän päivänsä, kun omaa todellisuuttani avaan. Eli olen katsonut jopa parhaaksi pystytellä automaattikorvana, antanut soljua läpi, ihan sama minulle mitä nyxänexä on sanonut. Sillä ei ole minulle kosketuspintaa, enkä aio sillä kuormittua.

Tehdessäni kehitysvammatyötä, saan olla korvana, usein, taukoamattakin. Paljon menee toistoja ikään kuin läpi, niihin ei edes tarvitse reagoida, kun tulva ja asioiden kertaaminen on menossa. Niihin ei edes ehdi reagoida, kun levy jo pyörähtää uudelleen päälle. Olen kuitenkin kuulolla ja keskustelen, välillä sieltä nousee esille valtavia ajatusten helmiä, loistavia oivalluksia, sanontoja, jotka jäävät korvien väliin ja sieltä livahtavat sydämeen saakka. 

Lapseni Valonpäivästä oli puhe, he tietävät menetyksestäni, olen kännykkäni taustakuvat selittänyt ja lapset tuntevat kotimme, perheemme ja eläimemme. Ovat hyvin kartalla. Samaan aikaan heillä on aivan ihana, vilpitön tapa suhtautua kuolemaan, ajatella asioista lapsenmielisen kauniisti. Nyt minulle ehdotettiin, että laitammeko Reetalle viestiä, kun menemme haudalle, jotta Reetta tietää olla paikalla. Kerroin, ettei se viestin lähettäminen onnistu, mutta Reetta tietää kyllä että käymme. Kerroin hänen olevan enkelinä. Samalla minulta kysyttiin, milloin Reetta tulee pois haudasta? Vastasin, että siellä on vain kuoret, Reetan sielu leijailee taivaalla. Onko ne kuoret noiden kivien alla? Kerroin myös että kivissä lukee aina sen ihmisen nimi, kenen kuoret haudassa on. Sitten alkoi kuulua lähes jokaisen kiven kohdalta "Jeesus, Jeesus, Jeesus..." Aina kun oli risti, niin siellähän asuu Jeesus, olihan siinä naurussa piteleminen. Ihanaa oli kun haudalta lähdimme, heipat ja huiskutukset tulivat taivasta kohden ja iloisen raikkaasti. Sain myös valtavasti ihania, liikuttavia viestejä Valonpäivänä. Itkujakin tirauttelin. Minulle ehdotettiin myös, että voinhan aina uuden Reetan tilata mahan kautta, ettei tarvitse itkeä ja ikävöidä. Ja onhan minulla vielä äiti, jota ei tarvitse itkeä. Totta, ainakin tuo äiti asia... Kun lastemme ensimmäinen pappa kuoli, toistakymmentä vuotta sitten, saimme myös itkeä ja nauraa sekaisin. Tytöt puhuivat, toinen toistansa kompaten, samoilla taajuuksilla kuolemasta. Kun pappa kerran on taivaassa, entäs jos pappa astuu pilven reikään ja putoaa päälle, tai jos pilvi ei vaan kestä. Mielessä vilahti myös se, että jos kaikki taivaasta putoavat, siinähän jää alle.

Minulle on myös sanottu että kotiimme tullaan onnenpyörien välistä. Se kolahti, minusta se on todella kauniisti ajateltu, haluan pitää sen elämänohjenuoranani. Tiehaarassamme on sellaiset metalliset, ruosteiset rattaat, olisiko haravakoneesta tai jostakin muusta vastaavasta härvelistä. Itse kerron sen maamerkkinä, kärrynpyörien välistä… Ennen, isän aikana, tämä oli "Särkyneiden kärrynpyöräin karjatila." Mutta on kaunis ajatus ajatella, että ne ovatkin onnenpyörät, jotka meille johdattavat... Eli puoliautomaattikorvani sai moisen sanahelmen haaviinsa, lämmittää yhä.

Apinamieli, sen kuulin kirjoittajakurssilla perjantaina. Vähän niin kuin vahingossa täydestä vauhdista moiselle kurssille päädyin ja kyllä kannatti. Aivan koukuttavaa kirjoittaa ohjauksessa, annettujen tehtävien perusteella, ryhmässä, pitkästä aikaa. Monelle meistä se apinamieli on juuri se lannistaja, oma ääni joka mollaa, vähättelee, halveksii ja lyttää niitä omia ajatuksiamme, kenties tekstejämme tai tekojamme. Itsellä se luikahtaa tuon tuostakin keikkumaan olalle, onneksi sen jo suurin piirtein tunnen, pistän automaattikorvakuulolle, annan se jorista omiaan, kyllä se siitä joskus tipahtaa. 

Noilla kirjoittajakursseillakin helposti se apinamieli piilottelee ja väheksyy tekstejä, eikä niitä halua lukea tai jakaa. "Enhän minä osaa, minä vain, tämä nyt on vain tämmöinen ja niin edelleen." Moni meistä aloittaa aina oman esityksensä tuolla apinamielen kertosäkeellä, ennen kuin pääsee asiaan. Välillä ottaa nupista moinen, samaan aikaan tunnistan itsessänikin samaa, lähinnä opiskelun suhteen. Perjantaina saimme esitellä edellisen kurssin kotitehtävät, sashikokirjonnat omine oivalluksineen. Itsestäni tuntuu monissa asioissa ja aiheissa, että teen liian helppoja, liian itsestäänselvyyksiä tai menen sieltä missä aita on matalin. Yleensä suunnitelmat tulevat minulta helposti, en koe kauheita synnytystuskia, niin kuin moni kokee. Samoin toteutus, nytkin vedin vapaalla kädellä kirjonnat, kahdeksan tuntia, valmiiseen jakkuun. Luulin tehneeni taas helpoimman kautta ja valmiiseen jakkuun, muut sentään ompelivatkin tuotteensa itse. Kun itsearvioinnissa näitä asioita pähkäsin, sain jälleen kerran kuulla, että olen tehnyt vaativan työn, haastavan ja kiitettävästi. Nopeus, runsaus ja ideoiden helppous on yksi vahvuuksistani, mitä en ehkä edelleenkään tajua ja osaa arvostaa, kun tuo apinamieli läyskyttää leukojaan ja mollaa. Noh, samalla vahingossa keksin jo seuraaviin näyttöihin aiheen ja olen sen suunnittelussa luullakseni jo pitkällä, kun jumppasin tuota aihetta. Eikös se ole ihan hyvä asia, jos vahingossa tulee jo suunnitelleeksi, täytyy enää, vain, toteuttaa.

Tänä aamuna apinamieleni luukuttaa, että olen laiska ja tehoton, jos en ehi hoitaa muuta kuin pyykit, tiskit ja ruuat, ennen töitä. Oishan tuossa Ateljeen siivousta, ikkunoiden pesua, pihatöitä, maalaamista... Nooh, ehin kuitenkin olla töissä puoli kahesta yli kahdeksaan, hoitaa suvun asioita ja omia, sekä hieman noita koulujuttujakin. Olkoon siinä aivan tarpeeksi, noin niin kuin alkulämmittelyksi ennen oikeita töitä. Pitää karsia tekemättömät ja yrittää keskittyä olennaiseen, realistiseen.

Apinamieleni sanoo minun olevan tänään myös paljon muuta, mutten viitsi niitä tänne kirjoittaa, pian todeksi muuttuvat omat apinahalveksunnat ja vähättelyt. Yritän opetella tsemppaamaan itseäni ja napauttamaan jonkunkaan kehunsiemenen päivittäin, jos ei nyt peilikuvalle, niin etes ajatuksen voimalla.

Hyvä minä, sainhan tämänkin valmiiksi, nyt voin ripustaa pyykit ja siirtyä siihen kokkaamiseen. Nyt kun olen rauhallinen, voin myös soittaa vakuutusyhtiöön ja pyytää selvitystä kummalliseen laskuun, joka saapui isäni nimellä, ja isänihän on ollut jo viisi vuotta siellä hautakiven alla tai ainakin läheisyydessä. Tai siis isäni kuoret, niinhän se teoria menee. Yritin myös maksaa abin verkkolaskinta, Kölnin pankkiin, mutta kun ei onnistu, vaikka kuinka moneen sarakkeeseen yritin jos mitä. Toimin annettujen ohjeiden mukaan, mutta kun ei passaa niin ei passaa. Jotenkin ne punaiset herjaukset kuohuttavat, joita näyttöön vilahteli. Onko syy minun tyhmyydessäni, niin  kuin apinamieli kuiskailee, vai onko jokin ohjeissa päin honkia, niin kuin järki toitottaa. Nautin hiljaisuudesta, automaattikorvani saavat levätä ja valmistua töihin, apinamieleni kohta tipahtaa, sillä olen kertonut sille olevani hyvä aika monessakin asiassa, vaikka osaan olla myös huono monessa asiassa. Eihän ihminen nyt kaikkeen kykene, vaikka kykenee enempään kuin apinamieli ymmärtää. Niin kerta!

Siinä se mennä vilahti syyskuu, tervetuloa lokakuu!

SURUSSA TAIVUTETTUJA

Taas jauhan surusta, huomaatteko. Miksiköhän?

Mutta jauhan nyt vähän niin kuin sivustaseuraajan perspektiivistä. Samaan aikaan mietin, tuotako suruni oli silloin kolme vuotta sitten? Tuoltako näytin, kuulostin, vaikutin? Entä nyt? Sillä sivustakin seurattuna suru on käsin kostettavaa, kipeää, tuskaa ja kauheaa katsottavaa. Syvästi myötä koettavaa, avuttomuutta. Voi kunpa voisin auttaa, tukea oikealla tavalla. Kuinka kykenisin edes hiukan helpottamaan toisen oloa. Mutta sitä on vain myötäelävä olento siinä vieressä, toisen tuskaa ei voi ottaa pois. On vain oltava läsnä, valmiina kuuntelemaan, ottamaan kopin kun toinen kaatuu. Sitä varten olemme olemassa, ihmisinä toisillemme.

Kaksi vuotta sitten olen julkaissut facessa kuvan taulustani Taitekohta oheisella tekstillä:

"Taitekohta...

Se voi olla tänään, kohta, kuka tietää vaikka huomenna. 

Kun tulet elämäsi taitekohtaan, kaikki muuttuu. 

Eilinen on aivan toisenlainen kuin huominen. 

Kun kaikki taittuu omista valinnoistasi huolimatta, kun sinut pakotetaan taipumaan. 

Kun luulet katkeavasi, taittuvasi aivan uuteen olomuotoon, elämään ja tulevaisuuteen.

Mutta kestät katkeamatta, kuitenkin..."

Tässä todellisuudessa joutuu moni elämään, taitekohdassa taipumaaan, kun taivutetaan. Taivutetaan ja taivutetaan.

Yhtenä iltana minulla oli itku päällä, yritin tehdä sitä mitä piti, annettiin tehtäväksi, mutta itkin kuitenkin. Koska vieressäni oli ihminen, joka oli pakotettu surussaan taipumaan. Aistin ja tunsin hänen olonsa, myötäelin vahvasti. Itsekin hämmennyin itkuni runsaudesta. Järki käski lopettaa, mutta sydän itketti. 

Varmaan siinä jälleen ulkopuoliset, ihmiset joita ei ole taivutettu, katsoivat ja pähkäsivät mikäköhän tuokin märisijä on. Varmaan sain, tai ainakin varmistin, oudon maineen, niiden uusienkin ihmisten silmissä. Noh, oudoksi tässä on tauivutettu, mutta toistaiseksi en ole vielä katkennut. Elastinenko? Toisaalta itkijänaisen roolissa voin muutenkin heittäytyä överiksi, jos kerran voin itkeä julkisesti, miksen voi mokatakin, nauraakin, eläytyäkin, elääkin, heittäytyäkin... Kun jokin venttiili vuotaa, antaa sitten vuotaa jokaiseen suuntaan. Mieluummin laaja-alaisesti elämässä överit kuin vajarit. Täysillä, kokemuksia ammentaen ja rikastuttaen.

Eilen tein Valolapsellemme haudalle syksyn, Valonpäivän. Istuttelin kanervia, asettelin sammalia, oksia, tein syyskranssin, tuunasin ja virittelin uusia lyhtyjä, kynttilöitä. Kävin haudoilla eilen kolme kertaa, ei tarvitse olla huolissaan, kunhan urakoin. Isänkin haudan somistimme systerin kanssa. Minulla on viikonloppuna napakasti töitä, on myös pakkaset alkaneet, katsoin tilaisuuteni olevan eilen, että saan tehtyä sen minkä haluan tehdä. Tosin illalla kerkesi jo aurinko laskea, kun viimeisiä asioita laittelin, jännä nähdä miltä ne nyt päivänvalossa näyttää.

Nyt sain riksan varattua tälle illalle, paas kattoo, uskaltavako kyytiläiset kyytiini. Kävin juuri kylässä yhdellä ystävällä, häntäkin on taivutettu vuosien saatossa. Kuinka huippua on istua hetkeksi alas, jauhaa ja huomata olevansa paremmalla puolella, monessakin asiassa. Taipuminen jättää jälkensä, mutta siitä voi ammentaa myös voimaa uuden elämän kokoamisessa. 

Tällainen pikapläjäys asiaa ja asian viertä, nyt sunnittelen, mitä minun piti suunnitella. Aurinko paistaa, syksyä on ilmassa, todella kaunista. Nautitaan tästäkin päivästä.

TUONTAKAINEN

Lapseni kuoleman jälkeen sain ystävältäni lämpimän viestin "Terveisiä tuontakaisiin." Tuontakainen, mystinen, todella kaunis ilmaisu, samaan aikaan levollisen hengellinen. Mitä sitten hengellisyys onkaan? Jossain päin maatamme yhä käytössä oleva perinteinen ilmaisu, minulle täysin tuntematon. Niin oli tuntematon, mutta nyt se on pyörinyt alitajunnassani kolme vuotta. Se luo minulle rauhaa, tyyneyttä, valoa ja kauneutta, samaan aikaan mystistä uutta ulottuvuutta, vahvaa henkisyyttä ja toivoa. 

Viimeksi mietin, täälläkin jahkasin, josko löytäisin kuolinviikoille jonkin toisen ilmaisun, sanan, määritelmän. Jonkun jossa on toivoa, valoa ja kauneuttakin. Sikäli mikäli asiassa löytää valoisan puolen, mutta joka ainoa päivä yritän yhä kuolemasta, ennen kaikkea siihen valmistautumisessa löytää valoakin. Nyt tämä tuontakainen on noussut alitajunnastani. Tästä lähdin haluan ajatella nuo viikot matkaksi tuontakaisiin. Kun lapseni hiipui päivä päivältä, erkaantui maallisesta, lähestyi lähtöään. Jotensakin nyt näen näissä viikoissa luopumisessa lempeyttä, siirtymistä, olomuodon muuttumista. Suotakoon levollisuuden tunne tässäkin asiassa, jospa tämä on taas yksi etappi eheytymisessä, surutyössäni.

Sain kuvan yhden lapsen uudesta hautakivestä. Se aina pysäyttää, samaan aikaan se myös muuttuu yhä todellisemmaksi. Kun on kiveen hakattu. Kuvassa kiven takana oli aita, aidan takana jatkui polku. Olen sitä kuvaa useamman viikon ajatellut, nyt viestittelin kuvan lähettäjän kanssa. Minä jotenkin näen kuvan symbolisesti. Kuvassa näkyvät asiat; polku ennen kiveä, kivi ja aidan takana jatkuva polku kuvaavat kuolemaa. Kivi kertoo lähdöstä, kuolemasta, elämän loppumisesta ja matka jatkuu edelleen uudella polulla, mutta se jatkuu. Olomuoto vain muuttuu. Hämmentävää oli, että minä olin kuulemma ainoa ulkopuolinen, joka oli asian nähnyt ja tulkinnut samoin. Kuvasta välittyi niin selkeä symboliikka. Näissä savotoissa on mielettömän tärkeää, että joskus joku ymmärtää omia aivoituksiani. Tai minä ymmärrän, sanoitan, jonkun toisen aivoituksen, asian jota on pyöritellyt. 

Ylihuomenna on lapseni Valonpäivä, olen silloin töissä. Elämä jatkuu, elämä kantaa. Haluan tehdä haudalle syyskranssin. Vaahteran ruskalehtiä, hortensian kukintoja, naavaa, kenties pihlajanmarjoja ja liekoja. Makkarissamme on yhä kuivunut kranssi, jonka tein juuri ennen lapseni kuolemaa. Muistan kun sitä tein, että mietin kuumeisesti käytänkö pihamme kukkia siihen vai säästänkö lapsemme haudalle. Kuinka voi ajatella noin siinä tilanteessa, no kyllä vaan voi. Tiesin lähdön koittavan, pihamme pullisteli kauneutta ja materiaaleja jos mihin, myös hautakukkiin omalle lapselle. Onhan se kornia ajattelua, mutta näin vain ajattelin. Silloin ja edelleen. Jälleen hortensian kukinnot asiasta muistuttavat, nyt haluan käyttää ne vuosipäivänä vietävään kranssiin, ennen kuin pakkanen ne vie. Näen tuon kranssin värikkäänä, leikkisänä ja metsäläisenä. Semmoinen oli lapsemmekin.

Eilen päädyin koirien kanssa metsään. Piti vain aamusta käpäistä, jotta ehdin koulujuttujakin ennen töitä. Nooh, siellähän hullaannuin ja ajantaju lähti. Olin yli kolme tuntia reissussa. Sieniä, liekoja, naavaa, happea, hiljaisuutta, luontoa, tyyneyttä, kauneutta, ihmeellisisä asioita, auringonsäteitä. Kyllä latauduin. Tänään sataa vettä, ehken ole menossa, josko nyt niitä koulujuttuja tekisin. Vuorossa sashiko-kirjailun teko, siis se itse kirjontatyö. Kirjalliset mielestäni ovat jo valmiit, loppurapsaa ja itsearviointia lukuunottamatta. Kaiketi se tehdään vasta kun on työkin tehty. Tai yleensähän minä teen kaiken nurinkurisesti. Tosin minut tälle aamulle jo ohjelmoitiin, ei aina mene niin kuin itse suunnittelee, mutta aikataulutan asiani nyt toisin. Olin jo lähdössä, mutta kun kirjoitatutti, ajattelin moisen itselleni sallia. Väriaine on myös tulostimesta kaikki, haenpa sitä samalla keikalla, jotta saan materiaaleja ulos kansioihini. 

Eilen taas havahduin, monessakin asiassa. Olin hiukan oudoimmissa metsissä. Ajelin yhtä sepelillä päällystettyä tietä pitkin, josta tiesin mihin se vie. Olinkin risteyksessä, josta lähti poikittain tie taas eri suuntiin, se oli sellainen hiekkatie, astetta huonokuntoisempi. Mutta tämän risteävän huonokuntoisemman tien valaisi aurinko, se oli valossa, tämä millä ajoin oli varjossa. Taas piti pysähtyä, kuvata ja aistia, symboliikka iski tajuntaan. Sehän kuvastaa myös elämää, valintoja. Valitsenko tutun tien, jonka tiedän mihin se vie. Vai valitsenko tuntemattoman tien/polun, joka on haasteellisempi, huonokuntoisempi, mutta se on valonpolku. Kurkkaanko mitä sillä polulla on annettavaa, mitä sen päästä löytyy, mihin se vie. Vai jatkanko turvallisella sepelillä, tiedän mihin päädyn. 

Se risteys kuvastaa myös tämän hetkistä tilannettani, sillä opiskelut alkavat kohta olla purkissa. Joululta plakkarissa kaksoistutkinto virike- ja työtoiminnanohjaaja. Minkä tien, polun, risteyksen valitsen. Onko se tuttu ja turvallinen, vaiko tuntematon, mutta mielenkiintoisemman näköinen. Olenko utelias heittäytyjä vai perusduunari, löydänkö uusia polkuja ja työkentän vai ajaudunko valmiiseen muottiin, sabluunaan?

Viikon sisällä minulle on tarjottu kahta eri työtä, avustajana ja perhehoitajana. Kyllä tykkään, haluan niitä tehdä. Mutta tarvitsenko sen sepelitien sinne taustalle, jokin säännöllisen jutun, etten aivan pienistä palasista elantoani ole kasaamassa. Tarvinhan minä, mutta mikä se on. Mietin pitääkö minun alkaa soittelemaan ja ihan kyselemään töitä, mutta eilen tein taas oivalluksen, että kyllä minua pyydetään, töitä tarjotaan, kunhan maltan odottaa. Niinhän tuo on mennyt tähänkin saakka. Töitä on tarjottu, itse asiassa tosi paljonkin, monenlaista, joista olen kieltäytynyt, vaikkakin olen ollut otettu, kun moiseen minua on ajateltu. Ehkä monen mielestä olen aivan epäkelpo huuhaa, täysin rajaton ja epärealisti. Vai luotanko yhä mottooni, että "Asioilla on tapana järjestyä." Yhteiskunta painostaa, ihmiset ihmettelee, kyseenalaistaa valintojani, mutta luotan yhä omiin tuntoihini. Tämmöinen olen.

Paskalannevallekin eilen päädyin, tasan tuttuihin maisemiin. Olen niitä polkuja ja metsiä kolunnut aina. Nyt oli sienikiikaroinnit mielessä. Sukelsin tutulta polulta sellaisten tiheiden kuusien alle. Vaikeakulkuiseen, kuivaan, sekaiseen ja aivan erilaiseen metsään. Silloin aukesivat karvarouskukanavat, löysin niitä laumoittain. Myös kaksi herkkutattia, itselleni aivan tuntemattomia sieniä tuosta metsästä. Jälleen iski symboliikkaa tajuntaan, näin saman metsän uudesta kulmasta, havainnoin uusia asioita (nuo sienet), kunhan perinteiseltä polulta poikkesin. Polulta jota olen kymmeniä vuosia jauhanut, muutaman metrin loikkaus ja sain ahaa-elämyksiä. Tämä kuvastaa jälleen valintoja, heittäytymistä ja havaintoja. Kyllä pitää välillä loikkia, koikkelehtia uusille mättäille, kenties vaikeampikulkuisemmillekin poluille, jotta näkee selvemmin, saattaa todella positiivisiin löytöihin päätyä.

Maanantaina suoritin taas jotain mitä en tiennyt suorittavani puoli vuotta sitten. Kävin riksaluotsikurssin. Ylivieskaan on hankittu sekä vanhus- että vammaistyöhön sellainen sähköavusteinen riksa, pyörä, jossa on kaksi pehmeää penkkiä edessä ja kuski polkee takana. Näin mahdollistetaan pyöräily sellaisillekin, jotka eivät siihen itse kykene. Valonlapsellamme oli vastaava, siinä oli laatikko edessä ja hänellä penkki. Voi sitä iloa, naurua ja tuulen tuomaa huumaa, kun saimme maisemat vaihtumaan pyöräilemällä. Haluan olla mahdollistamassa sitä muillekin. 

Nyt tämä takkutukka lähtee juoksemaan nuo äsken ohjelmoidut asiat, hakee sen musteen ja käy suihkussa vasta sitten. Meneehän tämä päivä näinkin, kerkesi sade onneksi lakata. Sunnuntaina automme tuulilasista tuli sateella ämpärillinen vettä sisään. Kas kummaa minun käytössäni. Eli nyt on ollut auto Ateljee Tarhapöllössä yöt suojassa, ettei moinen kastelu toistu. Autostamme löytyikin tuolle vuosimallille tyyppivika, tuulilasi ei ole kunnolla kiinni. Huomenna on tuulilasin vaihto-operaatio. Monta vuotta olemme ajelleet, ja nyt se tietystä kulmasta alkoi vuotamaan. Teinkin lennosta uudet suunnitelmat, nyt on takkutukka jo pesty ja puhdas, laukkaankin eri järjestyksessä päivä asiat. Huulipuna on tänään kirkas, vahva punainen, sointuu hyvin kumppareiden väriin.

Tuontakainen on pian matkattu, koittaa uusi Valonpäivä.

ITKU-sta

"Älä itke."

Päädyin äsken kahvikuppini kanssa sohvalle, Uku-kissa sylissä. Siinä sitten surffailin kanavoilla, ees ja taas. Päädyin katsomaan hääpukuohjelmaa, niistä tykkään. Siinä sitten kurvikas morsio löysi itselleen unelmiensa puvun, tunsi itsensä kauniiksi ja onnelliseksi. Herkistyi, tirautti kyyneleen onnesta. Siinä sitten muukin porukka herkisteli, yllättyivät ehkä itsekin itkustaan. Tyypillistä, tässä vaiheessa yksi seuralainen kieltää itkemästä. "Älä itke." Minkä hiivatin takia kielletään itkemästä? Miksi ei saa herkistyä? Miksi ei saa näyttää ja kokea vahvasti? Nythän oli kyse siis positiivisesta asiasta, onnesta, ilosta, rakkaudesta. Miksi silloin(kaan) ei saisi itkeä?

Sehän ei aina tarkoita, että olisi surullinen, jos virtaa. Pelkääkö siinä ulkopuolinen, se toinen osapuoli, menettävänsä kasvonsa, imagonsa tai minkä nyt lieneekään, jos tirauttaa pikkasen itsekin siinä samalla, myötäitkee onnesta. Vai onko se lirahtanut itku niin hämmentävää, yllättävää, ettei tiedä kuinka siihen kuuluisi suhtautua?

Aikoinaan, kun lapsemme syöpätaistelu oli vasta aluillaan, opettelin itkemään. Opettelin päästelemään kyynelinä tunnekuohujani, joita en ollut juurikaan aikaisemmin päästellyt muiden nähden tai luontevasti. Enpä ollut pahemmin uskaltanut tuntea, saati sitten näyttää omia kuohujani. Silloin tytöt saattoivat tulla olan takaa, sellaisesta kainalovinkkelistä, tarkistamaan mikä on, miksi niiskutan. Minä otin tavakseni kertoa, että miksi itken.  "Tämä on nyt iloitkua, suruitkua, ikävää, väsymystä, huolta, rentoutta, koti-ikävää kotona, kissankehräysitkua, muuten vaan itkua, ei hätää-itkua..." Selitys riitti, ehkä myös opetti lapsilleni, että itku on sallittua, hyväksyttävää ja luvallista. Jos on itku tullakseen, antaa tulla.

Kerran muistan Kelan tiskillä, ylilääkäri soitti hyvä tuloksia. Heti alkoi virrata, kuohui vuolaana ja kuumana, hymyssä suin ja todella huojentuneena märisin. Menin kauppaan, samalla tavoilla valuen. Menin pankkiin, yhä roiskusin. Kävin apteekissa, ja sitähän riitti sielläkin. Toki toiset osapuolet olivat hiukan, hah, hämillään. "Tämä on nyt onnenitkua, en saa sitä loppumaan, älkää välittäkö..." Kaiketi he yrittivät olla välittämättä. 

Kuinka usein lapsellekin sanotaan älä itke. Miksi? Tärkeämpää on selvittää miksi itkee ja antaa sille lupa, jos itkettää. Ei se välttämättä jää päälle, niin kuin minulla tuolloin, saattaa riittää minuutin pärsinktä ja se helpottaa.

Minä itken usein, ainakin tirautan. Mikä on siis itkun ja herkistymisen, tirautuksen ero? Itku on ehkä vuolaampaa, syvempää ja pidempää. Muut ovat sellaisia hetkellisä tunnekuohahduksia, joissa silmät sumenevat, ääni kähenee tai jopa vierähtää kyynel ja toinenkin poskelle, itseltäkin salaa. Huomaa  makuullaan vaikka korviensa kastuneen tai tyynyn olevan märän. Joskus joku toimittaja on minusta kirjoittanut, että olen itkun vahvistama. Olenkin. Onneksi olen oppinut, tai paremminkin minua on opetettu itkemään. Tämä on ollut kova itkun korkeakoulu, kovilla panoksilla, testeillä ja kokemuksilla. Yhä riittää tenttejä, lisäkursseja, jatko-opintoja ja pistokkaita aiheen suhteen.

Olen itkenyt viime viikkoina ystäväni onnesta, häiden vuoksi. Uuden kodin puolesta. Katon korkeuden ihanuudesta, tunnelmasta, virtaavasta valosta ja tilasta hengittää. Kyllä omat juhlanikin herkistivät, kun tajusin mitä olen/olemme saavuttaneet. Kuinka moni on tullut luoksemme, vuoksemme. Siskoni puhe herkisti, niin puhujan kuin kuulijat, roiskusi oikein kunnolla. Nytkin sumenee, kun ajattelen asiaa... Koti herkistää, herkistyttää. Koti on minulle laaja käsite, se on sielunmaisemineen rakennukset, miljöö, muistoineen, tarinoineen, tunnelmineen ja oma sydänala, tunne, että on kotona.

Itken ohjelmia, milloin mistäkin syystä. Itse asiassa äsken näin videon, jossa elefantinpoikanen saatiin hinattua mutakuopasta, johan herkisti. Itken ja suren suunnattomasti myötätunnosta, toisen menetyksistä. Itken myös muiden parantumisia, hyviä ja huojentavia uutisia. Itken myös vihaisena, kun jokin nostattaa moisen kuohun, vaikkapa jälleen uusi syävälle menetetty elämä. Tekstejä on helppo itkeä, tulkintoja, tunnelmia. Herkistyin myös antaessani sielunsisarelleni syntymäpäivälahjaa. Annoin paketillisien Sisua, Kekäle-merkkistä. Hän on sisukas, kivuista ja surusta huolimatta. Samaan aikaan hän on kekäle, uskon lähes mustuneen olemuksen sisällä kytevän liekin, hehkun, olemuksen. Kunhan vain aikaa kuluu riittävästi, voimavarat kasvavat ja kekäle saa happea, niin kyllä se vielä herää hehkumaan. Saatan herkistyä kauniille kuvakulmalle tai jollekin mitä voi käsin koskettaa, korvin kuulla...

Lauantaina kuohusi sisälläni siitä valtavasta tanssi-musiikki-mattiteppo-hurmoksesta, jota ihmiset kokivat. Kuinka ikäihmiset, minuun verrattuna, olivat täysillä mukana. Lauloivat, hyppivät, tanssivat ja heittäytyivät. Mieletöntä. Uskon vahvasti, että he jaksavat, väsyneinäkin, viikkoja tuolla tunteella. Onhan mitä muistella, vaikka ne muistot olisivat syntyneet pyörätuoliperspektiivistä. Itsellekin tuli illan päätteeksi oma onnistumisenkuohahdus, kun oli niin hyvä fiilis, onneksi tuli lähdettyä. Hyvät kohtaamiset, keskustelut, hyvä tanssi, olemisen helppous ovat itselle myös tärkeitä merkkejä, kun tulee hyväksytyksi itsenään. Onneksi sain tanssia, onneksi olen lähtenyt opettelemaan moista ja löytänyt moisen harrastuksen. Onneksi nuppini tuulettui, kroppa sai kyytiä ja kykenin nauttimaan. Yhä enemmän uskallan heittäytyä ja luottaa osaamiseeni, kykyyn oppia, liekö se tämä ikä...

Opiskeluaikana muistan yhden rinnakaiskurssin nuorenmiehen, joka oli kova itkijä. Mutta hän sen avoimesti myös mahdollisti ja myönsi, että märisee elokuville, kauniille asioille, mille nyt milloinkin. Aika rohkeaa parikymppiselle miehelle.

 Omassa lapsuudessani, nuoruudessani, heräävässä aikuisuudessani, en ole pahemmin saanut tai edes osannut itkeä, mikä on varmasti jättänyt jälkensä. Minua on komennettu, kielletty, uhkailtu, torjuttu aiheen tiimoilta. Niitä jälkiä uskon yhä korjaavani. Ja kuinka moneen itkuun olisi ollut todellakin syytä ja aihetta, olisi luullut itkettävän. Mutta se miellettiin jollain tavalla heikkoudeksi, tyhmyydeksi, säälittäväksi. Vaikka ja mitä, ja noita kaikkeahan minä koin jo olevani, koulukiusattuna (olin kirjoittanut tähän ensin koulukiusattavana, onko se sana tai termi?). Vielä nyt alkaa märisemään, olisin ollut vielä enemmän kiusattu, itkupillikin vielä. Ainakin näin luulen. 

Oli nieltävä, kestettävä, kammettava sisäänpäin kaikki se mitä koki ja tunsi. Eikä meidän perheessämme osattu myöskään itkuun kannustaa, kotonamme ei itketty koskaan, on minun muistikuvani. Mieluummin välteltiin vaikka asioita, jotka saattaisivat herkistää. Tiettyjen henkilöiden kohdalla, ei onneksi kaikkien. Mutta nämä kaikki ovat olleet itselle myös niitä esimerkkejä, luuloja, että näin kuuluu toimia. Vältellä itkua, peittää ja niellä.

Yksi ystäväni on omassa ystäväpiirissään aikoinaan lanseerannut itkun ikkunoidenpesuksi. Näinhän se on, välillä on hyvä pestä, jotta näkee (kokee) kirkkaammin. Aina ei se yksi pesukerta riitä, joskus pitää pestä pitkään ja hartaasti, toistaa useita kertoja. Välillä riittää ihan virautus, pikapesu.

Jännä, minun vasen silmäni itkeskelee enemmän. Johtuuko se siitä, että se on sydämen puolella? Varmaankin.

Mutta tämä tänään tästä aiheesta. Itke jos itkettää, anna ainakin tirautukselle lupa, jos siltä tuntuu. Ennen kaikkea jaksa hämmästyä itkun puhdistavuudesta.

Tämä on lapseni maalaus ja näkemys ystävyydestä, kuinka olemme muka samiksia, mutta kuitenkin erillisiä yksilöitä. Näin maalauksen viime viikolla, se sai aikaan jälleen vahvan tunnekuohun.

Piti tulla tänne vielä lisäämään, taas märisen. Katsoin juuri videonpätkää kehitysvammaisuudesta. Siinä vammainen poika osallistui painonnostoon. Hän treenasi valmentajien avulla, opastuksella, kehittyi ja vahvistui treeni kerrallaan. Lopulta osallistui kilpailuihin, voitti itsensä, oman luokkansa/sarjansa. Oliko se mikä "voitto", sillä ei mielestäni ole merkitystä, vaan matkalla lopputulokseen ja fiilikseen. Mikä ilo, onni ja onnistuminen. Kuinka koko sali taputti, oli mukana ja kannusti. Isot miehet itkivät hänen onnistumistaan. Huh. Näitä tarvitaan. Vammaispuoli on niin lähellä omaa sydäntäni, mahdollistaa jollekin jotain, mistä hän saa onnenpisaroita, sillä ne onnenpisarat osuvat meihin muihinkin.

VRT

Kehittyminen, oppiminen, elämä moniltakin osilta perustuu vertailuun. Ennen niin, nyt näin. Samoin kuolemaa vertaillaan, ei sillä että sitä vertailtaisiin, kumpi menetys tai kenen olisi pahempi vaan kokemuspohjalta. Vertaillaan aiheita, siitäkin syystä, jotta saadaan perspektiiviä, vertaistukea, ymmärrystä, tietoisuutta, vakauttakin omaan olemiseen. Toisaalta vertailemalla, asioita pompottelemalla, muodostamme oman tietoisuuden. Eiköhän tutkimustyö ja lääketiedekin perustuu vertailuun? Mitä tiedämme tänään, kuinka saisimme lisätietoa, onhan oltava vertailukohteita. Samoin on vaikka autot, moottorit, tekniikka, kyllähän niitäkin vertaillaan. Sen ja sen maksiminopeus on se, kun taas tuolla se onkin se.

Kuinka suuressa osassa on vertailu raja-arvoihin, oikeisiin lukemiin. Milloin on sairas tai arvot koholla, alhaiset? Terveydenhuolto, sairaudenhoito perustuu paljolti vertailuun. Toisaalta mikä on jonkin ihmisen perussyke, jos sitä ei ole koskaan aikaisemmin mitattu. Onko vaikka 90 hänelle normaali, alhainen vai korkea? Samoin oma terveys, kaikilla mittareilla verrattavissa täysin terve, lukemat optimissa. Täysin terve, sopivasti lihava, eikä sitä lihavuutta tarvitse edes mittareilla osoittaa, sehän on vyöryvää ja lyllertävää, silmillä mitattavaa. Mutta sitten on myös verrattavissa olevaa sairaalloisuuttaa, vaikka olisikin normaalipainoinen tai ihanteellisesti painava henkilö, saattaapi olla lukemien vertailussa jotain hämminkiä, vaikkapa vakavaa sairautta. Moni asia on niin suhteellista.

Itse syyllistyn siihen raivostuttavaan vertailuun nuoruuden kohdalla. Onko se sitten vertailua vertailun vuoksi, vai onko se vertauksen kautta ymmärryksen hakemista. Toisaalta joskus tytöt ovatkin kysyneet, että puhuvatko hekin sitten omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen "ennenvanhaan", niin kuin he saavat nyt edellisiltä sukupolvilta kuulla. Milloin tämä nykyisyys muuttuu entiseksi ja varsinkin ennenvanhaksi.  Onko se yhtä mystinen raja kuin se, että missä alkaa äärettömyys? Avaruus? Missä on toinen ulottuvuus? Mikä on se raja elämän ja kuoleman välillä? Ja itse asiassa olen saanut aikoinani (ennenvanhaan) myös kysymyksen, että painaako vesi saman verran joka puolella?

Nyt rääkäisy tähän aamuun. Rääkäisevätkö kurjet lentäessään? Kirkuvat, huutavat, rääkyvät? Mielestäni kyllä, lähinnä rääkäisyltä se kuulostaa. No oli mikä oli, äsken kuulin moisia ääniä. Yöpaidassani paljasjaloin kiirehdin katsomaan. Sieltä niitä lensi matalalla, kymmeniä, navetan yli joen toiselle puolelle. Mielestäni väärään suuntaan. Yritin viittilöidä, että toiseen suuntaan, sillä en tiedä ymmärtävätkö kurjet suomea. Eiku mitä, sinne ne laskeutuivat kierrellen ja kaarrellen, toiselle, väärälle puolelle jokea. No, ei mennyt kuin kahdeksan minuuttia, taas kuului rääkäisyt. Nyt samat kurjet lensivät oikeaan suuntaan, oikeassa aura-asetelmassa. Eli vertailtuaan, päätyivät lentämään sinne minne pitikin. Ainakin minun mielestäni. Nyt täällä maalla asuessa olen kyllä ihmetellyt, että kuinka kurkien huudot kuuluvatkin eri suunnasta kuin ennen vanhaan. Minulla on ollut mielikuva, että ne huutelevat ja pesivät Luomalla, Paskalannevalla, eiku mitä nykykurjet kuulostava asuvan myös toisella puolella jokea Nivassa tai Pieluslievolla. Onko se aina ollut näin, vai ovatko uudet kurkien sukupolvet tehneet vertailuja asuinpaikkansa suhteen, jotta voivat asuttaa myös toisella puolella jokea. Vai onko Paskalanneva jo ylikansoitettu, ylikurjitettu? Pakko hakea tilaa muualta. Mihin perustuu moiset mielenliikut, vai onko se oma mieli, joka vasta nyt havaitsee kurkien äänet toiselta puolelta jokea. Sain kuulla juuri televisiosta kuullun teorian, kurjet odottavat pohjoistuulta, jonka mukaan ne sitten nousevat muuttomatkalleen.

Eilen olin yhden typyn kanssa Oulussa, sydämen rasitustesteissä. Verrattavissa muihin sydämiin, huippukunnossa. Se siitä. Mutta sateisella kotimatkalla mietin hiilidioksidipäästöjä. Kun ajelee tuolla ja auto tupsuttelee jos mitä. Niin sitä minä mietin, että nouseeko päästöt ilmakehään sateella samalla tavalla kuin poutasäällä. Vai tulevatko haitalliset kaasut sateen mukana pelloille, maaperään? Onko yksityisautoilu ja autoilu yleensä vähemmän haitallista sateella kuin poutasäällä. Lapseni katsoi vähän hitaasti, kun moisia syvällisiä pohdiskelin. 

Kyllähän sitä vertailen myös ajankäyttöä. Mihin samat annetut minuutit ja päivät käytän. Lähdenkö reippaalle aamulenkille vai naputanko konetta. Arvaat vastauksen, tai sehän perustuu jo tietoon. Mikä on se oikea tapa, kenen mielestä. Tälle päivälle on ohjelmassa siivousta, naistenmessut, laatuaikaa systerin kanssa, koulutöiden päivittämisiä ja illalla tanssimaan Mattia ja Teppoa. Vertasin myös Johanna Pakoseen. Johanna kiinnostaisi artistina enemmän, mutta sitten vertasin tanssipaikkoja, Matissa ja Tepossa on enemmän tanssiporukkaa, viime aikoihin ja vuosiin verrattuna. Vertasin sitten omaa kokemusta mitä lähden hakemaan, seinäruusuiluako vaiko hikeä pintaan. Arvaat varmaan kumpi sopii minun persoonaani. Seinäruusuna olen todella piikkinen, hikisenä todella leppoinen.

Mitäpä vielä, oikeastaan olen maistellut tässä viimepäivät ajatuksiani, vertaillut ajatuskuvioita, sanoja, mielikuvia mitä sanat aiheuttavat. Olenhan nimennyt nämä viikot Kuolinviikoiksi. Kolme vuotta sitten odotimme, aavistelimme, pelkäsimme, toivoimme, kauhistelimme lapsemme lähestyvää kuolemaa. Onko se päivä tänään, huomenna, viikon kuluttua? Mihin verrata, olemukseen, arvoihin, todellisuuteen, omaan intuitioon. Ne viikot olivat todella raastavat, varsinkin tyttärellemme. Mitä sitä itse voi muuta kuin avuttomana, lapaset tipahtaneena myötäillä, elää mukana. Ne viikot ovat siis yhä kipeät, kun taas itse Valonpäivä on vapauttava, kaunis, kiitollisen huojentava. Ensimmäinen vuosi lapsemme lähdön jälkeen mietin tuota kyseistä päivää, kuinka sitä ajatella. Päädyin Valonpäivään. Nyt yritän löytää Kuolinviikkojen sanan ikävälle ja raakalle maulle, jonkin lempeämmän ilmaisun, jos se saisi omat ikävänikin, kipunikin hellittämään. Jotain lohdullisuutta tähän todellisuuteen? Ymmärrätkö ajatuskuvion? Haluanko ajatella näitä viikkoja Saattoviikkoina, Luopumisviikkoina, Muuttoviikkoina, Siirtymäviikkoina, Muutosviikkoina, Odotusviikkoina, Lohdutusviikkoina, Lohtuviikkoina, Hyvästelyviikkoina, Hyvästijättöviikkoina... Minulla ei ole vielä tähän, itselleni, vastausta, mutta tiedän sen vastauksen tulevan, siellä se alitajunnassa muhii.

Itse asiassa minun piti kirjoittaa auki erilaisia variaatioita, vertauksia nuoruudesta, sitten hairahduinkin aivan muihin vertailuihin. Tämmöinen olen, en itsekään pysy omilla pitkospuillani. Itse asiassa olen miettinyt nykyistä läskipyörillä ajelua pitkospuilla, sekin on muuttanut muotoaan. Käsittääkseni ennen pitkospuut olivat kävelyreittejä, nyt vedetään pyörillä. Sitten jos verrataan minua, en varmasti pysyisi pyörällä pitkospuilla.  Minun ei tarvitse kuin ajatella, että olen kymmenen senttiä korkealla puomilla alkaa huimaamaan, vaikka se puomi olisi maassa. Pitkosupuilla pysyn todella hyvin, kunnes tajuan että ympärillä on upottava, nielaiseva suo, en uskalla edes askelta ottaa. Mielikuvissani se on vain iso lursp!, kun suo minun sisuksiinsa siemaisee. Suuri suosta kurottava lonkero minut nappaa kiduksiinsa ja imeskelee pikkuhiljaa ravinnokseen. Suon pinnalle tai pitkospuille jää vain yksi kirkuvan punainen Hai-saapas viitteenä siitä, että täällä se eukko on ollut, mihin lie mennyt. Lähtikö taivaaseen vai upposiko suohon, kumpaan suuntaanko lie? 

Monta kertaa maalauksissa, toinen näkee avaruudellisuutta, toinen merellisyyttä, vastakohdat, mutta samat asiat löydettävissä, eri ulottuvuuksista. Eilen toin olkkariimme yhden tauluistani "Toinen ulottuvuus", se on vahvasti sinisen sävyillä, hopealla ja kerroksellisesti virtauksilla maalattu. Työ josta itse tykkään, ehkei muut ymmärrä. Välihuomautus tähän, on paljon asioita, joita ei muut ymmärrä ;-) Olen pitänyt sitä vaakatasossa, virtaukset myös vaakasuunnassa. Jostain syytä pistin sen nyt pystyyn, sen ansiosta voin kuvitella jopa jatkuvan virtavuuden, vesimäisyyden, taivaan kerroksellisuuden. Kynttilän valossa löydän siitä yhä enemmän ulottuvuuksia, toisia ja kolmansiakin. Ihastuin omaan työhöni aivan älyttömästi, se puhuttelee minua tällä hetkellä, tukeeko se juurikin näitä omia mietteitänikin elämän ulottuvuuksista, missä alkaa uusi ulottuvuus, mikä on sen syvyys. Kuvastaako maalaukseni meren vaiko taivaan syvyyksiä? Jälleen kuinka sen haluan nähdä, tai kuinka saman asian tänään näen, kuinka huomenna. Eilen sen näin taivasperspektiivistä, tavallaan virtaavan sateen läpi. 

Mutta siitä nuoruuden vertailusta, en nyt pysy millään pitkospuulla, taidan olla ihan nuorallakävelijä... Nuorallalipsuja, toki nuora on tukevasti maanpinnalla, mutta lipsuu silti. Nykyään nuoret elävät raittiisti, kyllähän sitä itse täysi-ikäisenä notkui jos missä baareissa ja yökerhoissa, korkkarit katossa ja tappiin saakka. Töitä tehtiin myös samalla asenteella, aivan käsittämättömän pitkiä ja rankkoja päiviä, floristiajoista ja hurjista sesongeista nyt puhun. Töitä täysillä kellonympärys, pikasuihku kämpillä, tsekketsekkedui ja menoksi, aamuneljään yökerhoissa ja aamukasiksi töihin. Kyllä sitä jaksoi, vauhti vain kiihtyi, omat voimavaransa tunsi. 

Nykynuoret arvostavat omaa mukavuuttaan eri lailla, unet ovat todella suuressa arvossa, niistä ei tingitä, mieluummin luovutaan bilettämisestä ja hoidetaan kaverien kanssa sättäily kotisohvalta. Ovatko nykynuoret sosiaalisempia kuin ennen, onko sosiaalisuus muuttanut muotoaan. Ennen nähtiin konkreettisesti kasvokkain, nyt voidaan olla maailmanlaajuisesti sosiaalisia omasta mukavuusperspektiivistä, omasta huoneesta, sohvalta tai kotoa. Ei tarvitse poistua mukavuudesta nähdäkseen jonkun, vaan voi olla samaan aikaan yhteydessä kokonaisen lauman kanssa. Loikkaus takaisin minun jo menetettyyn nuoruuteen... Olihan minulla aikaa nukkua univelat junamatkalla, kun jouluaattona kotiuduin. Yksi havainto onkin, että nousin Riksussa junaan, junalippu kädessäni nukahdin välittömästi. Heräsin säpsähtäen ja kuola poskella Kokkolassa, lippu oli leimattu ja ikkunan puolelta oli vieruskaveri kadonnut. Eikä mitään havaintoa, mistään. Konnari oli nyrkinsilmään lipunkin leimannut. Samoin yrittäjyysaikoina tein liikaa töitä, ei mitään rajallisuutta. Mikä järki siinäkin oli? Toisaalta yrittäjän vastuulla on moni asia, eikä aina ollut vaihtoehtoja.... Hyi, en halua muistella. Maailma on pyörinyt kaikesta huolimatta, kun minut tehokkuusyhteiskunnasta lapseni sairauden kautta syrjäytettiin, vaikka luulin olevani omassa työmäärässäni maailman napa, ja mikään ei toimi, ellen verenmaku suussa tee. Näyttäähän tuo maailma ja yhteiskunta toimivan, tosin nilikuttaa monessakin asiassa…. Ironista ajattelua moinen. Samaan aikaan yritän oppia hyväksymään uuden tavan tehdä töitä, omalla kohdallani. Voinko ottaa palkkaa vastaan siitä, että olen seurana tai tukena, istun tukevasti sohvalla, jalat rahilla ja katson vaikka piirrettyjä. Entinen minäni olisi tehnyt siinä samalla kahdeksaa muuta asiaa, jotka eivät edes kuuluisi työtehtäviini, mutta kun eihän sitä nyt syyllisyydentuntoinen ihminen voi palkkaa ottaa pelkästään seurana olemisesta. Samallahan voisin viikata, imuroida, kokata, lukea, kirjoittaa, leipoa, tehdä kirjallisia, organisoida, hoitaa, letittää, kammata, nyplätä...

Jatkuvasti löydän itseni vertaamasta nykyistä ja entistä Tiinaa toisiinsa. Entinen Tiina ei olisi sanonut ei, vaan olisi tehnyt, suostunut ja niin edelleen... Tähän minulla oli kova poisoppiminen, kaksi vuotta sitten koulussakin, kun olin vielä vauhtisokea, huomasin tekeväni omat ja sitten muutaman muunkin asiat. Yritän oppia ja opetella pysymään omalla tontillani, kyllä aikuisten ihmisten kuuluu omat sotkunsa huolehtia. Nyt tämä aikuinen ihminen, ihan aikuinen nainen, ottaa ja huolehtii itselleen päivävaatteet, sillä olen luvannut olla messuille menossa. Kaikkea sitä, meinasin moisenkin unohtaa.

Voi että oli taas tervejärkisen sairaalloista ja todella tärkeää vertailua. Niin, kenenkähän mielestä?

Kjäh kjäh!

TUULETUSTA

Pitkin kevättä olen naukunut kipuilevaa jalkaani, olenhan muistanut naukua. Nooh, sehän kipu kärjistyi ja kroonistui tuossa kevään näytössä, kun ompeluin 50 tuntia putkeen ja ajomatkat päälle. Aina sama nilikka suorana, jäykkänä. Pitkin kesää olen sitä huippuammattilaisella rassauttanut, siitä löytyikin kaksi kipeää vikaa, vammaa, oiretta, ei siis ihme jos oli kipeä. Sitten olen siihen saanut sellaista sähköjysäytyshoitoa, joka on tuntunut, oikein tunteella. Mutta siitä on ollut hyötyä. Samalla on jysäytelty toisenkin jalan vastaavat kohdat, kun tajusin senkin olevan kipeä, kunhan tajusin toisesta kivun hellittävän. Eli meinasi eukon takajalat pettää.

Muutaman kerran olen kesällä käynyt tanssimassa, hiukan arastellen, juuri tuohon on uskallukseni loppunut. Eilen siten sain itseni raahattua, läpi kaatosateen ja pimeiden taipaleiden tanssimaan. Enkä saanut edes ketään kyytiin, mutta uhrauduin itsekseni. Ja olihan hyvä kun tuli lähdettyä, kyllä teki hyvää, niin akalle, jalalle kuin korvienvälille. Jalat kestivät paremmin kuin luulin, yksi kuntoutusmuoto noille onkin varvastelu, jota tanssiessa tulee kiitettävästi. On myös huippua huomata, että pitkäänkin käyttämättä olleet taidot ovat niin hyvin syöpyneet alitajuntaan, ettei tarvitse muuta kuin heittäytyä vietäväksi. Jostain ne kuviot ja ennen kaikkea kyky seurata löytyvät.

Tuttuja olikin paljon, tuntui jälleen hyvältä kuulla, että minua oli kaivattu. 

Lähinnä tämän paasauksen tarkoitus on se, että kannattaa lähteä, vaikka sitten yksin. Niin moni meistä, minäkin aikoinaan, jättää lähtemättä, jos ei ole kaveria. No, kyllä olisin sen satakaksikymmentäkolmejapuolituhatta kokemusta köyhempi, jos olisin koko elämäni oottanut, että joku lähtee kaveriksi. Tämähän on varsinkin nuorille monta kertaa kynnyskysymys, pitää olla kaveri mukana, eikai sitä nyt yksin.

Mutta nyt tämä pikkasen niilkku, virtaa täynnä oleva eukko, laittaa kumpparit jalkaan ja ulkoistaa koirakavereidensa kanssa itsensä metsään. Olen siellä tällekin viikkoa käynyt, todella hyvin nuo vanhat, koiratkin, metsässä jaksoivat.  Yhtenä päivänä tajusin menettäneeni metsässä ajantajun, kauhea säpsähdys kävi Paskalannevan perukoilla, kun tajusin töihinlähdön olevan käsillä.

Mutta nyt, pidemmittä porinoitta, kumppareita ja nuppia tuulettamaan. Kyllä tämä syksyinen luonto on vain hieno, nautin.

KAT-KEL-MI-A

Jostain syystä mieleeni on pulpahdellut katkelmia, tapahtumia, jotka ovat jossain tuolla syvällä mielen sopukoissa, eikä niillä ole periaatteessa mitään käyttöä tänään. Siis tässä päivässä tai hetkessä. Vai onko? Miksi moinen seikka/asia/hetki on noussut mieleen, mitä se tahtoo kertoa, avata, oivalluttaa meikäläisessä.

Moisella alustuksella olen muutama viikko sitten alkanut jaaritteluni. Muistan kyllä mistä aikomuksenani oli kirjoittaa. Samaan aikaan on vierähtänyt muutama muukin filminpätkä kat-kel-mi-neen silmieni ohitse. Tällä hetkellä, syyskuussa, elän yhä uudelleen lapseni kuolinviikot. Kuolemaan, lähtemiseen, ei riittänyt yksi päivä ja yksi katkelma, hän teki sitä viikkoja. Enkä minä äitinä voinut muuta kuin katsoa vierestä, luopua pikku hiljaa. Antaa lapseni mennä, toivottaa hyvää matkaa ja sitä että vielä joskus kohtaamme...

Viikko sitten minulla oli vertaistukipäivä, kaksi lapsensa menettänyttä äitiä tuli meille. Voi kuinka puhummekaan samaa kieltä, kuinka ymmärrämme toisiamme. Myös kuolinviikkojen hetket, lähtemisen, elämästä irtautumisen ja suunnattoman helpotuksen lapsiemme lähdön myötä. Ne ovat näissä syöpäkarkeloissa sellaisia asioita, joita ei varmasti ulkopuolinen voi ymmärtää. Onneksi on kanssasisaria, jotka tietävät mistä puhumme, mitä toinen yrittää sanoittaa.
Tuo päivä teki hyvää, oli liikuttava koskettava, vilpitön ja reilu. Meillä oli myös hauskaa, äänekästä, ajantaju meni ja päivästä jäi lämmin läikähdys sisimpään. Itkimme ja nauroimme, naurua oli paljon itkua enemmän. Lyhyesti, vertaistuessa on voimaa, voi kunpa jokainen sitä osakseen ja hyväkseen saisi.

Jauhan paljon kuolemasta, niin jauhankin. Mutta se on osa minuutta, tulee aina olemaan. Jauhanhan minä paljon muistakin samoista asioista, maalaamisesta, opiskeluun liittyvistä, perheeseen kuuluvista, luonnosta, lemmikeistä, fiiliksisitä, aamukahvista... Aina samat levyt pyörivät, surr rurr. Kuolemasta jauhaminen, asiallinen keskustelukaan ei ole minulle vaikeaa. Välillä se toki on helpompaa, välillä se sekoittuu itkunroiskahduksiin ja sopertamiseen, ihan yllättävissäkin tilanteissa.

Viikonloppuna kävimme Turun seudulla juhlissa, paluumatkalla serkkuni perheen luona mökillä. Siellä teki vaikeaa, ikävä, muistot kat-kel-mat yllättivät vahvasti. Muistan kahden kesän akkainreissut, mereen hyppimiset, tunnelmat, uimiset, ruokailut, saunomiset, matkanteon, äänet, elämän eloisuuden, lapsemme riemun... Vieraskirjasta löytyy yhä hänen piirustuksensa. Sudenkorennot meidät nytkin piirittivät, niin kuin kahtena muistojen kesänäkin. Vuonna -15 yksi korento oli piiloutunut autoomme, matkalla se alkoi lentelemään ja vapautimme sen ulos. Se oli sellainen kirkkaan turkoosi neidonkorento. Ihania muistoja, nyt kipeitä, mutta suunnattoman tärkeitä. Meille ja heille. Se oli silloinkin Suomen lämpimin paikka (30.6.2015), niin kuului olleen tälläkin vierailulla (1.9.2019). Onneksi on muistomme, kat-kel-mat ilosta, hyvistä asioista, Elämästä isolla E:llä.

Minulla alkoi opiskelut, siis jatkuivat, loppusuora häämöttää. Voi kuinka tykkäänkään! Olen niin kaivannut samassa liemessä olevia, vertaistukea ja sitä yhteisöllisyyttä, joka opiskeluun liittyy. Arvatenkin moni asia on koulussa helpompaa, siihen löytyy pelit ja vehkeet, kotona monia asia takkuaa. Tai siis pelit ja vehkeet, ennen kaikkea käytettävä aika on kat-kel-mi-na maailmalla. Pikkaisen rääpäisen sieltä ja täältä, taas katkeaa ajatus, muualle pitää sännätä. Sitten taas yritän koota pelimerkit. Nyt hurahdin japanilaiseen sashiko-kirjailuun. Kas kummaa minulla on japanilaiseen muotokieleen ja yksinkertaisuuteen taipuvainen ajatusmaailma. Sashikossa kirjaillaan myös paljon sudenkorentoja, ne ovat vahvasti mytologiassa mukana, aiheesta löytyi valtava määrä kuvamateriaalia, yllättäviäkin yhtenäisyyksiä omien piirustusten ja kädenjälkien kautta. Olen niin täpinöissäni. Tietenkin neulani olivat vääränlaisia, liian tylppiä ja liian isolla silmällä varistettuja. Pitää moiset vielä löytää, jotta pääsen syvemmälle sashikon saloihin. Yksi kurssikaverini on itseoppinut, hurahtanut moiseen lajiin, tunsin suunnatonta vertaistukea ja ymmärrystä, kun oma hurahtamiseni meni päästä varpaisiin. Keuliiko? Ehkäpä taas, jonkin verran. Mutta minkäpä sille voi. Samaan aikaan tuostakin aihepiiristä vilahtaa jos mitä kat-kel-mi-a, pienistä suuruudenhulluihin ideoihin. Jää niin nähtäväksi mitä tämän päivän aivomyrskyni antavat työstettäväksi. Tietenkin työt ja muu elämä, perhe-elämäkin, osan aivomyrskyistä laannuttavat, mutta silti.

Meillä on sisällä kärpäsiä aivan järkyttävän paljon. Emmekä tiedä mistä niitä oikein tulee, aina vain uusia ilmaantuu. Tai siis eilen aamulla tiesin kyllä, mistä niitä oli tullut. Nousin ylös kuudelta, olohuoneessa viipyili syksyinen viileys, sitä ihmettelin. Kunnes vessapolulla tajusin ulko-ovemme olevan sepposen selällään auki. Miten se silleen? Sitäpä ei osaa kukaan selittää, kaikki eläimetkin nukkuivat sisällä, kissatkin olivat avonaisen oven yöllä löytäneet. Ehkä samasta avoimuudesta muutama kärpänenkin pörräsi. Vai lentävätkö kärpäset kuinka aktiivisesti öisin? Ainakin sisällä ne jaksavat pörrätä sierain-, jalka-, naama-, käsivarsisektorilla, jos sattuvat yöseuraksi. Mutta olihan jännä tunne..., se avoin ovi.

Viimeksi kirjoitin koivusta, siitä luopumisesta, muistelisin. Sen jälkeen pihastamme on raivattu paljon muutakin, pensasaitaa, juurakoita, kantoja, entisiä polkuja. Pihaamme on selkeytetty, rajattu, laatoitettu... Nyt kun pihaan saapuu voi nähdä kaksi kaunista pihlajaa, niiden rungot, kauneuden, pihan avoimuuden. Saamme tehdä uusia oivalluksia, havaintoja ja löytää jatkuvasti jotain uutta. Sembramännyssämme on parin viikon ajan ruokaillut pähkinähakkeja, kuinka ne osasivatkin meidän käpymme haistaa? Onko se haistamisaisti, jolla ne suunnistavat, vai kiikarinäkö, vai onko niillä käpylähettimet... Rohkeita lintuja, päästävät aivan viereen, lentävät pään korkeudella kävyt nokassaan. Ovat kuulemma matkalla pohjoiseen, vaelluksella.

Aamukaste, sitä on pihalla, auringon edessä, kauniita leijuvia aamusumuja peltojen ja joen yllä. Ilmassa on vahvasti syksyn tuntu, kypsyvän viljan hieman makea tuoksu. Puimurit, kuivaajat, traktorit ovat yökukkujia ja aamuvirkkuja, kenties aamuvirkkujen viljelijöiden avustuksella. Tykkään syksystä, yhä ja kaikesta huolimatta. Pimenevät illat, kesän valmius, värit. Kat-kel-mi-a hyvistäkin asioista, vaikka olen joutunut isästäni ja lapsestani syksyllä luopumaan. Koen kuitenkin olevani syksynlapsi. Metsään kaipaisin, mutta kun en oikein ehdi. Ja sitten siinä on myös se, että entäs jos hurahdan, niin kuin olen ennen syysmetsään hurahtanut. Sitten en ehdi näitä "maallisia" asioita, kun lompsin vain metsissä. Asioilla on aina puolensa. Olen minä käynyt vähän salaa sieniä katselemassa, mutta silloin oli vielä kuivaa, sienetöntä. On ihana tajuta metsän tärkeys myös tytöille, tuon tuostakin he käyvät siellä itse, kun pääsevät menemään omia menojaa ajokorttien myötä. Sekin on vapauttava tunne, ennen kaikkea tytöille, ei olla enää äitiriippuvaisia ja kyytejä vailla. Esikoinen ostaa pämäytti myös oman auton, mikä helpottaa entisestään tämän huushollin ajopäiväkirjojen laadintaa. Opiskeluviikkoina ja työviikkoina minä tarvitsen omaa autoa ajoihini joka päivä, jos ei ole niitä, sitten on äidin asioita ajettavana, hoidettavana. Tuo meidän automme ei sammaloidu pihassa, aina hyrrää jossakin, jonkun alla.

Minun on pitänyt kertoa myös joistakin saamistani lahjoista yksityiskohtaisemmin, mutta kun ei tahdo ehtiä. Jerikonruusun sain myös, todella jännittävä, erikoinen, mystinen tuttavuus. Kuiva, ruskea koppura, saattaa olla sitä vuosia, vuosia. Mutta kun se saa vettä, kuin ihmeen kautta avautuu, levittäytyy ja alkaa vihertämään. Synttäreiden aikaan moisen laitoin kuppiin, siinä se vihersi. Nyt laitoin kuiviltaan, ja se on käpertynyt uudelleen ruskealla kippuralle. Se elää omaa elämäänsä, moisen kasvin elinvoima ja sitkeys ovat todella hämmentäviä. Enkä moisen kasvin olemassaolosta tiennyt mitään, kunnes se putkahti pahvilaatikosta lahjaksi. Toki nimenä jerikonruusu, onhan se ollut itsellä tiedossa, mutta mistä ja miksi? Opettelemme yhä toisiamme tuntemaan.

Juhlamme, juhlani, lämmittävät yhä mieltä. Onneksi pidimme, onni on ihmiset elämässä jotka tulivat, tekivät niistä onnistuneet juhlat. Saamme olla kiitollisia heistä. Jossakin vaiheessa jopa hävetti, kun tajusin kuinka kauhean monimutkaisten matkojen takaa he tulivat, saivatko he sitä mitä odottivat. Saivatko he matkoilleen vastinetta? Toivottavasti, ainakin itsellä on hyvä fiilis pirskeistä yhä, vaikka teimmekin itse ja suhteellisen pienellä budjetilla, ei se raha kaikkea ratkaise tunnelma syntyy muilla tavoin. Juhliakin voi olla niin monenlaisia, toisaalta nämähän olivat näköiseni, nyhjää tyhjästä, kierrättäen ja ideoiden, olemattomalla budjetilla.
Sitten olen saanut kiitosta siitä, ettei juhlissa ollut riitoja, tappeluja tai eripuraa. Sekin hämmensi, sillä en kutsu meille kotiin riidanhaastajia, he eivät kuulu elämäämme. Mutta toisilla on tapana löytää se riitapukari ja ajautua sana- tai nyrkkiharkkoihin juhlailtojen päätyttyä. Meillä on ollut aina paljon juhlia, milloin milläkin teemalla, ja aina lapset ovat olleet osallisena ja saaneet olla kotona. Olen aina odottanut sellaista käytöstä, että lapset voivat olla mukana. Kerran lapset sanoivat, että pelkäsivät uutta tuttavuutta, senpä jälkeen häntä ei ole suuremmin kutsuttu. Selkeää, eikö. Ja jos käytös on huonoa, koen emäntänä ja leijonaemona velvollisuudekseni ohjata kyseisen henkilön muualle. Aika napakasti olen sanonut, voin sanoa, mihin suuntaan. Varmaan olen niin pelottava emäntä, että jokainen osaa rajoittaa käyttäytymistään, ettei tule äkkilähtöä tai lähtöpasseja... Ihan sama, vaikka niin olisikin, sillä tämähän on kotimme, lastemme koti. Yksinkertaisen mustavalkoista pohojalaista ajattelua, joko tai.

Nyt keittiöömme paistaa aurinko, heti aamusta saamme kylpeä valossa. Nämäkin aamun säteet mahdollistaa kaadettu pihakoivu. Ennen se varjosti, mutta nyt valo saa virrata, minähän tykkään kun valo virtailee esteettömästi. Keittiössämme on keltaiset verhot, on aika hienoa kuinka valo väreilee niiden läpi aamulla. Uusia aistittava nautinto, oivallus ja hyvä kokemus. Huoh. Kuinka hienosti heijastelee valojen kautta varjot seinillemme, öljypullokin tai sipulikippo ovat upeita varjoina, samoin lehtikaktus, venyttelevä posliinikukka, tuolin selkänojat, verhon kudos. Kenties ikkunalla istuvan kissan profiili, venytys, kun se heijastuu valkoista rapattua takkaa vasten. On tämä jännää. Kat-kel-mi-a jos vaikka mistä, pysäyttäviä havaintoja, oivalluksia, nautintoja, ainutlaatuisia hetkiä. Elämässä on paljon hyvää, kunhan edes pät-kit-täin niistä saa ha-vain-to-ja ja kat-kelmi-a.

Nyt tämä katkokirjoittaja ryhdistäytyy, kipaisee suihkun kautta ostamaan teräväkärkistä neulaa, hakee imurin huollosta. Imuri oli vetänyt moottoriinsa koirankarvaa solmuiksi saakka, miten se on (muka) mahdollista. Pikakelauksella juostavat, jotta voi paneutua sashikon maailmaan ja ehdin vielä töihinkin muutamaksi tunniksi. Otanko varulta uudet, ihanat, punaiset kumisaappaani autonperään, jos eksyn metsäretkelle... Tekisi niin mieli, voin kuvitella syksyn tuoksut ja vehreyden, kenties sienien ruskeat kiiltävät lakit, puolukoiden punastumisen ja kurkien kiljahtelun lähisuolla ja kaartelun puiden latvojen yllä...