maanantai 28. tammikuuta 2019

TSEK TSEK

Viime viikolla sain puhelun, minua uudelleenkouluttavalta taholta, joka tietty myös rahoittaa olemiseni. Olen kuulemma tarkkailun kohteena! Jälleen ja kerran. Tällä kertaa syynä oli sellainen, että olin joulukuussa tienannut hulppeat 8 euroa yli määrän, jonka saan tienata. Ja tämä huikea raja-arvohan on kohdallani 616 euroa kuukaudessa. Tällä yhtälöllä voit siis laskea joulukuun hulppeat palkkatuloni, tarvittaessa myös kadehtia. Olen saanut ohjeet, että satunnaisesti summa voi ylittyä, kun se laskennallisesti lasketaan keskiarvon mukaan puolen vuoden ajalta. Näin ollen on kuukausia, jolloin jään tuosta raja-arvosta enemmän ja vähemmän. Mutta sen kerran kun olen painanut töitä enemmän ja ropsahtaa noin kauhea tili, niin tarkkailuun heti.
Samoin sain puhelun te-keskukselta, jossa roikuin ennen uudelleenkoulutusta, heti lapseni kuoleman jälkeen työnhakijaksi ilmoittautuneena. Lapseni kuoli keskiviikkona, olin jo maanantaina työnhakijana, koska muutenhan sitä ihminen putoaa myös taloudelliseen kuoppaan, muiden monttujen lisäksi. Raakaa peliä. Nooh, kun pääsin uudelleenkoulutukseen, oli puhe, että jään vuoden loppuun roikkumaan te-keskukseen työnhakijana, sitten poistun moisesta tilastosta/rekisteristä. Tai näin minä taas olin asian ymmärtänyt. Kunnes jälleen tuli tsekkaussoitto, missä olen ja missä roikun. Roikun edelleenkin oppilaitoksen kirjoilla, opiskelijana. Kysyin, onko nyt menossa tilastojen siivouskampanja, saadaan roikkuvat ihmiset poistettua, narut katkaistua, jotta saadaan työllisyyslukemat nousemaan. Näin se kuulemma on, sanoi virkailija naurahtaen. Uhastakin ensin meinasin, että enpä narua katkaise, roikun, koska minulla ei ole vakituista työtä, silleen kokoaikaista. Niin ja onhan opiskelunikin vielä vaiheessa, roikkuvat. Mutta kyllä minä kuitenkin päädyin tilastoja puhdistamaan, poistatin itseni siitä liekasta, jälleen työttömyysluvut pienenivät, ansiostanikin kenties.
Olen ollut reilun vuoden aikana useita kertoja tarkkailussa, tsekattavana. Välillä opiskelen liikaa, olen liian ahkera, välillä on liian vähä jotakin, välillä saan olla harjoittelussa, välillä sekin menee yli. Välillä saan kilometrikorvaukset, kunnes tulee toinen asiantuntija, joka poistaa kaikki sellaiset. Kumoaa kahdeksan aikaisempaa päätöstä, antaa uudet ohjeet, jotka sitten jälleen kerran seuraava kumoaa. Kuinka sitä ihmisriepu osaa oikein toimia, kun aina toimii väärin ja joutuu tsekkaukseen. Niin ja uusi tsekkaaja huomaa työkavereidensa mokanneen aiemmin ja kas kummaa minullehan siitä rankkari napsahtaa. Jään ilman tukea, korvauksia, hoo moilasena tekemään jälleen uutta pinnalla pysymisen suunnitelmaa. Nyt minulla on suunnitteilla ensi kesä, opiskelut, mahdolliset näytöt, harjoittelut ja työt. Mitä missä ja milloin olen, eikä tarvitse tätäkään kadehtia, en voi lomailla. Sillä minähän en kuulu yhtälöön, ansaitut kesälomat. Tai olen minä ansainnut vuonna, 1997, muistaakseni. On oltava valppaana, jotta osaa oikein toimia, tämän hetkisten ohjeiden mukaan. Ja varmuuden vuoksi vielä tarkastaa ne ohjeet muutamaan otteeseen, ja sekös vasta ongelman lykkää, jos käsittelijä muuttuu. Syksyllä tämä minulle ääneen sanottiinkin, että nämä asiathan muuttavat muotoaan sen mukaan miten kukakin asian käsittää, kuka on asiantuntija milloinkin. En valita, osaan ennakoida, mukautua, muuttaa suunnitelmia, olenhan ratkaisukeskeinen ja minusta on huippua olla uudelleenkoulutettavana.  Ilman moista, moni asia olisi jälleen jopa monimutkaisempaa, tai voisikohan olla...



 
Monia kertoja olen miettinyt mistä tänne kirjoitan, mistä aihepiireistä haluan ihmisten lukevan. Mistä minulla on oikeus ja lupa kirjoittaa. Käsittelenkö poliittisia asioita, politiikkaa, vaaleja, vaalilupauksia, lakeja, päivänpolttavia aiheita. Kirjoitanko kuolemanjälkisestä elämästä, viesteistä, aivoituksistani hieman erilaiselta, joillekin jopa pelottavalta sektorilta. Mietinkö näppäimien kautta tällä hetkellä kuumia puheenaiheita, kuten Oulun lasten hyväksikäyttötapauksia, maahanmuuttoa, naisen asemaa. Voinko kirjoittaa uskonnoista, loukkaanko jotakin omailla uskomuksillani saati uskomattomuudellani. Vai pysynkö omassa suppeassa teemassani; suru, minä ja kädentaidot, niin ja lemmikit, niin ja luonto ja aamukahvi. Räävinkö perheemme dynamiikkaa tai avioliittoani julkisesti, eihän niissä toki mitään rääpimistä ole... Nostanko esille on/off - ystävyyksiäni, off - ystävyyksien lieveilmiöitä, paskapuheita ja juoruja. Otanko kantaa, älähänkö, vai annanko olla ja valua. Voinko ottaa asioita esille, tunnistettavasti, vai missä menee yksilön raja. Haluanko täällä vaikka kommenttimyrskyä päälleni, jos avaan sanaisen arkkuni ja oman mielipiteeni vaikkapa maahanmuutosta, kuinka näen ja ymmärrän asioita. Leimaudunko, muutunko putkiaivoksi jossakin aihepiirissä. Joskus, aikaisemmassa blogissani sain kauheita anonyymien hyökkääviä viharyöppyhaukkukommentteja, enkä niin kauheasti niistä välitä. Sen lisäksi ja siitä huolimatta olen aina halunnut pitää kommenttikentän vapaana, halutessaan saa kommentoida. Sitä kautta olen päässyt osalliseksi myös mielettömiin tarinoihin, saanut olla osana ymmärrystä ja surutyötäkin, ihan vain siksi, että olen jättänyt avoimeksi mahdollisuuden kirjoittaa jos siltä tuntuu ja tarvitsee sitä. Niin ja toisekseen, miksi sensuroisin teiltä muilta ikävät kommentit ja jättäisin ne vain omaan sieluuni pyörimään. Olen ollut fb:ssä nyt reilun vuoden, välillä jaksaa hämmentää kauhea toisten ihmisten mollaaminen, haukkuminen ja ruoskiminen, joka saattaa nousta aivan toisesta aihepiiristä ja ottaa ylivallan. Minäkin olen kärkäs sanomaan, mutta voin keskustella asioista myös nokatusten ja teen sen aina omalla nimelläni ja naamallani. Anonyyminä on helppo älistä ja samalla unohtaa käytöskukkaset ja sen, että joskus voi sensuroidakin mitä laukoo eetteriin.
Tsek, tsek, nyt sensuroin tähän asti kirjoittamaani ajatusvirtaa...
 
Minua pyydettiin yhteen suljettuun runo-tekstiryhmään. Totta kai halusin mukaan, tykkään pyöriä suljetuissa (teema)piireissä. Edellisen viikon aiheena oli ollut kirjoittaa rakkauskirje, itselle. Olin ikionnellinen, että tehtävä oli annettu ennen minua, mutta mitä vielä se koskee kuulemma myös minua. En kuulemma voi moista välttää, jos kerran kaikki muutkin. Tiedän, onhan se näinkin, mutta miten osata kirjoittaa siitä kuinka rakastaa, varsinkaan itseään. Eihän se ole aivan jokapäiväisesti näppäimillä oleva aihe. Menee pikkaisen niin kuin henkilökohtaiseksi! Varsinkin kun on muutamat perhedynamiikkaryöpytykset viime viikkoina ottanut osakseen, itsensä rakastaminen hulahtaa jo aika alas, varmaan mennään polovitaipeissa… Samaan aikaan tiedän ja olen ylpeä siitäkin, että moiset ryöpytykset annetaan kuultavaksi, uskalletaan päästellä ja latata tulemaan. Se on valtava luottamuksen osoitus minulle, vaikkapa äitinä. Vaihtoehtoinahan voisi olla julkiset käyttäytymiset, ilkivalta, päihteet, riippuvuudet, koulumenestys, kaverisuhteet... Parempi antaa tulla vaan päin näköä, jos se puhdistaa ilmaa ja helpottaa. Toki sitten meikäläinen saa niitä rippeitä, itsetunnon ja itsensä, koota ja kerätä sitten hissukseen jälkeen päin. Kirjoittaa siinä sitten itsensä rakastamisesta, ei tänäänkään ole ihan ensimmäisenä mielessä. Mutta jospa minä aikani välteltyäni siihenkin osaan vastata, välillä on hyvä miettiä asioita.
 
Välttelystä tulikin mieleeni tämä aamu. Petivaatteiden vaihtaminen, pyykkääminen, siivoaminen, vaikka mitä oheistoimintaa. Ihan vain siksi, etten saa tehdyksi koulujuttuja, ihan varmaan siksi minua alkoi myös kirjoitatuttamaan tännekin. Olen tehnyt myös hämmentävää pussilakana-tapetti-yhteystutkimusta. Olen 11 vuotta sitten ostanut pussilakanat, luonnonvalkoisella pohjalla ruskeita kukkakoukeroita. Sitten hankimme koiran, Reinon. Puolen vuoden iässä kuvasimme Reinoa pyykkitelineen alla, samaan aikaan oli kyseiset pussilakanat kuivumassa. Kas kummaa ne päätyivät taustaksi, silloin tajusin ruskean sävyn, samaa maksanruskeaa kuin englanninspringerspanielissamme. Tälle aamulle sitten valinnan vaikeuden kautta päädyin noihin lakanoihin. Petasin ne sänkyymme, katsoin kukkakoukeroita ja jälleen välähti; samat koukerot, aihepiirit kuin nykyisissä tapeteissamme värikkäänä. Enpä ollut koskaan aikaisemmin moista ajatellut. Olinko siis riemunkirjavat tapettimme valinnut mistä syystä? Tuttu kuvio, joka oli turvallinen valinta vaiko värien perusteella? Mikä on milloinkin syy ja seuraus, mistäkin. Kyllä piti taas kuvata ja hämmästellä, kun moisen tajusin. Liekö tämä sitä välttelyteoriaa, keksin kaiken maailman oheistoimintaa jotta voin kiertää välttämättömän, eli kirjallisten teon. Olen myös tehokas viimetipan ihminen, mutta milloin on tarpeeksi viimetippa? Tälle tehtävälle ei ole annettu takarajaa, siis selkeää päivämäärää, siinä se siis leijuu. Ärsyttävä leijuttaja olen.
 
Eilen aamulla, heräsin ensimmäisenä, kello oli jo kuitenkin vaikka mitä. Huuhailin yökkäreissä, villasukissa ja kahvini kanssa. Kunnes tajusin kissoja sisälle ja ulos laskiessa ihanan auringon. Silloin tuli villasukkiin töpinää. Säntäilin ikkunasta ikkunaan hämmästelemään moista. Valo, lämpö, kirkkaus ja teho. Äkkiä vaatteet päälle ja pihalle. Hain toppahousujani, jotka olivatkin autossa ja kas kummaa autonavaimet olivat hukassa, eivät minun hukkaamanani. Villasukkia oli niin paksusti, että piti sulloutua lainakenkiin. Jokijäälle koirien kanssa nokka huurussa ottamaan auringonsäteitä vastaan. Sitten pitkin peltoja ja tanahuaa, mielettömiä lumen eri sävyjä, uskomattoman kauniita valoja ja varjoja. Sain aikani kulumaan todella hyvin, ihastellen ja kuvatenkin, tietenkin. Kunnes alkoi reisiä nipistelemään, pakkanen puri ruskeaa rasvaa. Silloin muistin kuulleni tutkimuksesta, jossa kerrottiin kylmässä hytisemisen polttavan tehokkaasti ruskeaa rasvaa. Jotenkin näin meni yhtälö; vartin hytinä ruskeaan kohteeseen vastaa viiden tunnin liikuntasuoritusta. Näinpä tyytyväisenä ajattelin reisistä poltetun moisen ruskean kylmettymisen kautta. Ei sillä, että minulla nyt moista olisi, varsinkaan muualla kehossa... Kunhan kavereiden puolesta moisia tutkimustuloksia kuuntelin ja mieleeni painoin. Kuulemma ilman kaulahuivia pakkasessa, kiinteyttäisi löystyvää kaulan ja naaman alueen rasvaa... Ei tarvitse botoxia tai muita pistoksia, samaan aikaan saattaa filejumi iskeä, kun kaulansa palelluttaa. Summa summaarum, mikä on se tärkein asia, pysyä sulana ja toimintakykyisenä, vaiko saada kaulasta ryppyjä siloteltua.
Tuosta tulikin mieleen, että niin se vain ihmisen rintakehä alkaa rypistymään, siitä löytyy yllättäviäkin ryppyjä ja vanhuuden merkkejä. Niin ja joillakin saattaa löytyä myös harmaita hiuksia, itselläni moisen viikko sitten aamukiireessä bongasin. On niitä ollut ennenkin, mutta tämä oli todella kiiltävä pitkä jouhi.
 
Ehkä nyt joku saattaa toivoa, että voi kun joskus valitsisin sellaisen aihepiirin, joka olisi asiallinen, fiksu ja sivistynyt. Mutta ei, ei mitään yleissivistykseen viittaavaakaan, vakavaa tai asiallista, taas höyry menee lämpimikseen huuhaa linjalle, pomppien ja pallotellen. Mullapa on päässä paplarit, voi kuinka ne kivasti pompahtelee rytmissä kun paukutan tätä konetta. Niin ja perhedynamiikan kuohahteluthan ovat myös osittain geeniperimässä, suurin osa perheemme jäsenistä on sukulaisiani. Välillä niitä varmaan hirvittää, kun saattavat sen lennossa tajuta tai löytävät periytyviä ominaisuuksia. Justiin niitä kaikkein ärsyttävimpiä ilmeitä, tapoja ja eleitä, ajatuskuvioita ja reaktioita. Kuten se, että pesuhuoneen kahdesta suihkusta päädymme kaikki käyttämään samaa, sehän on geeniperimää sekin.
Viime viikolla olin paperi- ja kirjansidontakurssilla. Tein paperimassaa, upotin siihen kaikkea mahdollista (ihan opettajan kehotuksesta); kahvia, teetä, mausteita, koirankarvoja, kissankarvoja, helmiä, höyheniä, värejä, sipulinkuoria, lankoja... En oikein ollut tuotoksiini tyytyväinen, olin suoraan sanottuna pettynyt työskentelyyni ja lopputuloksiin. Julkisesti kadehdin muiden tekemiä, kauniita, aistikkaita, hillittyjä ja harkittuja. Niihin höyhenjuttuihini olin eniten lääpällään. Kotona levitin ne vielä pöydälle loppuja kuivumaan, lakanan päälle. Aamulla menin niitä sivelemään ja analysoimaan, olisinko tekemisiini yhtään tyytyväisempi. En muista mihin päätelmään päädyin, kun näin kaikki höyhenet irrallaan ja villikissamme Uku&Lele tyytyväisinä. Olivat saaneet kuivuneesta paperimassasta kaikki höyhenet siististi irrotettua ja ottaneet ne leikkeihinsä. Viriketoiminnanohjaaja, hitokseen että tunsin jälleen onnistuneeni tulevassa ammatissani, kohderyhmienkin laajuus sen kuin kasvaa. Kissojenvirike-ja työtoiminnanohjaaja. Aivan uusi ammattinimike, kuinkahan saisin tuosta uskottavan ammattikuvauksen koostettua ja itseni markkinoitua. Olen myös elukoiden hyötyliikunnanohjaaja, lauma kävelee koko ajan perässä, mihin sitten menekin.
Nyt on aika tsekata paplarit, kello, lukuisia kertoja piipannut kännykkä ja pannunpesä. Naputella asiatekstiä makrameesta ja tuotteen suunnittelustakin, kunhan otin joutoaikalöysät pois. Ilma on upea, jälleen paistaa se paljon kehuttu aurinko. Huomenna kouluun ja loppuviikko onkin napakasti aikataulutettu ja kalenteriin naputettu. Pitää vielä tsekata, jotta osaan olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa.
Tsek!

torstai 17. tammikuuta 2019

PLÄÄH

Ei nyt kaikki ole plääh, mutta jokunen asia kuitenkin pläähätyttää.


Eilen kurkkasin yhdessä huonekaluliikkeessä pöydän alle, silloin se plääh taas iski. Oikealta, sivuviistoon kylkikulmasta, napakasti ja terävästi.
Mokomakin iskias. Kuinka se on salakavala, nopea, jaksaa aina yllättää. Yllättää silleen ei iloisesti. Nyt iski moinen oikealle puolelle, edellinen plääh-piste oli vasemmalla puolella.
Ja niin kuin minä olen yrittänyt olla ihmisittäin, aiheuttamatta lisää itse aihetta plääh:lle. En ole paljain varpain lakaissut ulkoportaita, porrasetua. En ole enää sukkasillaan käynyt kuivassa pakkaslumessa roskapöntöllä pihan perällä. En ole enää myöskään livahtanut paljasjaloin ja yöpaitasillaan kuvaamaan aamun sinisiä hetkiä, tai lumisia oksia, tai saamaan kiinni auringonsäteitä. En ole saunan jälkeen puolialasti vilvoitellut terassilla.
Tansseihinkin olen mennyt talvikengissä, vaihtanut kevyemmät lipposet vasta sisällä. Sukkahousuja tai jotain vastaavia välihousuja yritän ajoittain jopa pitää. Vaikken voi sietää moisia. Nilkkani pidän peitettyinä, villasukkia harrastan yötä päivää. Minulla on niitä lukuisiin eri mielentiloihin sopivia, ihania, värejä ja pituuksia. Selkäni peitän, en siis napapaidoissa kulje, hyi pelkkä ajatuskin. Käsineet, ne eivät tahdo millään mukanani pysyä. Lakki samoin, yleensä jossain mutkalla. Kaulahuivi minulla on aina.
Kauan kauan sitten, 90-luvulla, yksi mieshieroja sanoikin minulle, kun kroppaani perehtyi: "Halavemmaksi tulisi viedä sinut tuonne navetan taakse..., katsokin että pidät kesät talvet kaulahuivia." Sen olen muistanut, sen kaulahuivin ja sen mikä tulisi halavemmaksi. Nyt on tuo navettakin, ihan omasta takaa tuossa pihassa.
Floristina minulla oli todella usein niskahartiajumi, se oli ihan ammattiin kuuluva tyyppivika, kun nypläsin sormin ja samoissa asennoissa. Iskiakseen sain tutustua myöhemmin, yrittäjäaikoina. Raskausaikoina minut siihen oikein perusteellisesti perehdytettiin, esikoiselta loppuraskauden aikana. Toiselta synnytyksen jälkeen moinen iskias-todellisuus iski. Ristijäisissäkin raahustin aivan kierossa, hitaasti ja länkäten. Kauhulla ajattelin tuplaraskautta, kuinka paljon plääh silloin jyllää. Mutta ei, se ei jyllännyt ennen eikä jäläkeen. Mikä jaksaa yhä ihmetyttää, hyvä ettei jyllännyt, olihan elämässä silloin muutama muukin pläähiä elettäväksi. Iskias ei varmaan siinä ruuhkansilmukassa tajunnutkaan tilaisuuttaan, varmaan sääli ja ajatteli armahtaa moiselta.
 
Yöllä sain muutaman plääh-sätkyn, koko kropan pituudelta, ne ovat ärsyttäviä ja valvottavat. Mutta viiden jälkeen otin taas unta nuppiin, eli univarasto ja -kiintiö ovat täynnä. Huomenna olin lupautunut Oulun keikalle kaveriksi, mutta peruin moisen. Eipä ole järkeä lähteä autoon pitkää matkaa istumaan ja ajamaan, kun edellinenkin matka muistutteli iskiaksesta. Harmi, mutta peruminen oli oikea ratkaisu. Ensi viikko on napakka, pakko olla opiskelu- ja työkykyinen, kuuden päivän tehokas ajankäyttösuunnitelma on jo olemassa. Parasta olla toimintakykyinen, koska olen luvannut olla jos missä.
Eilen kahlasin lumisella hautausmaalla, varmaan sielläkin nilkkureiden varrensuista kylmä lumi vilahti iskiashermoon. Paikoitellen oli liki polviin saakka lunta. Vein niitä kynttilöitä, sekä tyttärelleni, että isälle. Isän kanssa olen yrittänyt ajatuksia vaihtaa, jotta osaisimme vaikkapa pannunpesää oikein lämmittää. Se oli isän vastuualuetta, me yritämme nyt moisia saappaita ottaa käyttöömme. Kuinka paljon on edelleenkin asioita, joihin tarvitsisin isän neuvoja, vastauksia. Moottorisahan viilauksen, viikatteen terotuksen, rattorin kaasutuksen, jäniksenjäljenäänien tulkitsemisen, kissojen kuhtumisen osaan luullakseni. Samoin jotkin isän tutut sanonnat saavat nauramaan, varsinkin nyt kun olemme rempan saaneet suurimmaksi osaksi tehtyä. "Niin kauan kuin tämä peukalo liikkuu, ei tarvitse uusia tapetteja, ei kaakeleita, ei seiniä, ei maaleja..." Kaikki oli humpuukia. Mutta näin siinä on käynyt, kun lakkaa peukalo liikkumasta, kissat hyppii heti pöydillä. Uskoisin isän olevan salaa mielissään talonostosta, rempasta ja haltuunotosta. Ainakin äiti ilmoitti: "Hyväksyn kaikki teidän tekemät muutokset, monia niistä itsekin olisin halunnut tehdä..." Saattaahan olla, ettei vanhempi sukupolvi hyväksy mitään muutettavan, me olemme saaneet moisille siunauksen, tätejä myöten. Se tuntuu hyvältä.
 
Tiskikone, ilmankostutin/raikastin, kaappikello, näppäimistö ja elukoiden kuorsaaminen. Siinäpä tämän hetken äänimaisemat. Koen, että on hiljaista. Nautin moisesta. Nyt olen jo tämän naputtelun myötä orientoitunut jatkamaan koulutehtävien parissa, nauhat nyörit solmeilut, teemalla. Eilen pääsin jo aika pitkälle, mikäs oli tehdessä kun villikissanpentumme olivat tehokkaina apuina, sekoittivat ja piilottelivat lahjakkaasti mallikappaleitani. Mutta eihän niille voi olla pahana, on ne niin ihania. Lelekin alkaa olla jo kesy sylikissa, mieletön tunne, kun sen voi ottaa syliin ja kannella. Uku nyt änkää ihan kaulakuoppaan asti, ottamattakin.
Palautin metallikorun kansion sähköisesti, eilen sain opettajalta todella lämmittävää palautetta asiasta. Viesti alkoi ja kuului kuta kuinkin näin: "Hei ja kiitoksia! Olin mielissäni lukemastani. Olit paneutunut aivan erinomaisen hyvin kurssin kirjalliseen tehtävään. Pohdinnat olivat ammattimaiset ja hyvät... ... Tuotteesi olivat hyviä, varsinkin sydänriipuksesi näyttää käsityönä tehdyltä (johon tietysti pyrimme). Toivottavasti korusi tulevat käyttöön ja saavat pitkän iän."
 
Nyt olen istunut plääh- sietokyvyn rajan, aika siirtyä muihin asentoihin ja liikkua hiukan. Josko hytkyisin ja vedän hieman lihasrelaksanttia koko kylki-pakara-akselille. Olkoon tämäkin plääh taas muistutus omasta iästä, raihnaisuudesta, vauhtisokeudesta, kuolevaisuudesta ja ajankäytöstä. Kummasti kierrokset jälleen laskivat pläähin myötä, on keskityttävä olennaiseen. Kuten nauhoihin nyöreihin ja solmeiluihin.
Son moi!
Joskus olen haaveillut kissoista sohvatyynyjen ja sisustuksen väreihin. Lähellä jo ollaan sitä toteutusta.

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

LYHYESTI

Aamu, aamukahvihetki.
Lunta, pikku pakkanen.
Kissat ja koirat, lämmittävät.
Tytöillä, koulua.
Minulla, töitä illalla.
Iho, kaipaa rasvausta.
Maisema, on rauhoittava.
Hetki, on sininen.
Rapse, kuuluu tassuista.
Mietin, tätä päivää ja elämää.
Mietintämyssy, on kallellaan.
Televisio, sulkeutuu pian.
Leipä, loppuu tänään.
Kanaa, iltaruoaksi.
Ouluun, ehkä perjantaina.
Äiti, odottaa soittoa.
Kansiot. hiukan stressaavat.
Kulmat, kiristyy kun ajattelen.
Ärsyttää, oma saamattomuus.
Aika, mihin se on mennyt.
Ystäviä, olen tavannut paljon.
Uusia, olen saanut.
Sähkö, maksaa paljon.
Opettelua, uusia asioita.
Sänky, odottaa petaamista.
Väinö, ei ole tullut aamupalalle.
Hiukset, odottaa kiharrinta.
Kirppari, kaipaa järjestystä.
Hauta, tarvitsee kynttilän.
Yksi, kynttilä palaa jo.
Liekki, sitä jaksan seurata.
Ajatus, on ja oli hänessä.
Eilen, raskaita viestejä ystäviltä.
Elämä on, välillä kuin kelkka soratiellä.
Elämä on, kuin vadelmahillo makea.
Elämä on, tässä ja nyt.

 
 

tiistai 15. tammikuuta 2019

NOPIJANA

Taitaa olla tasan tunti, kun lähden töihin, saan olla siis nopijana. Kirjoitan nyt kyllä ihmeelliseen aikaan, iltapäivällä. Mitenkähän tähän osaa suhtautua. Tarviiko tähän oikeastaan mitenkään suhtautua, senku takoo vaan menemään ja julkaisee. Siinähän se, jos nopijana on.
 
Koko päivän olen ollut koneella, tehnyt metallikorukurssin kirjallista kansiota. Koonnut kuvia, muistiinpanoja, ideoita, lähteitä ja itsearviointeja. Sen sellaista. Sain moisen mapitettua.
Nopijana ajattelin tekaista myös nauhat ja nyörit -kurssikansion. Siihen se jäi, ei etene nopijana eikä minkäänlaisena just nyt. Hiukan olen nollannut koko syksyn ohjeet ja kurssit, aivan uusia asioita lappuista luin, en muka ole kuullutkaan koskaan, vaikka olen kyseiset kurssit ja tunnit kyllä käynyt. Harjoitustyöt minulla oli järjestyksessä, mutta onnistuin nekin sekoittamaan, nyt saan alkaa tulkitsemaan nyöreistä mitäköhän mallia se on. Höh. Liekö meikäläisen nupin kapasiteetti pompannut syksyllä yli, pahemman kerran. Olen minä koulussakin ollut ja kurssisuorituksia näyttöineen löytyy ehopsista. Mutta moisen kansion tekeminen ja kokoaminen vaatii aikaa, oikein kunnolla, sekä perehtymistä. Otan ensi viikolla enemmän selvää, kun on lähijakso. Varmaan minun kannattaa mennä muutamana päivänä asiasta tehden koululle tekemään kirjallisia, jotta ne tulee tehtyä. Kotona tahtoo olla sen kymmentä lieveilmiötä samaan aikaan. Kissoja ja koiria saan passata, kaupassakin pitää käydä, kokata, koululaisia kuskata, lumityötkin odottaisivat niin ja koneet pyörii ja hyrrää yhdessä jos toisessakin aihepiirissä. Koululla saa itsekkäästi keskittyä tekemäänsä.
Lumityöt jää tällekin päivää minun osaltani vaiheeseen, olen hieman harjan kanssa heilunut, mutta koko ajan tulee lisää, hitaasti, kauniisti leijaillen.
 
Äiti- viikonloppu oli ja meni. Teki hyvää, kohdata, ottaa irtiotto, levähtää, nautiskella, olla valmiilla ja olla itsekäs. Hyviä kohtaamisia, viime vuotta henkisesti paljon kevyempi reissu. Olin perjantaina tanssimassa yöhön, nukuin nopijasti ja jatkoin lauantaina heti aamusta Ouluun. Siellä oli ensin kokoontuminen kuulumisineen, pitkän kaavan mukaan ruokailua, teatteria, ja sitten kauheaan mekkalaan ja pubiin. Minä en nyt niin tuosta ihmismassasta ja juottolasta olisi välittänyt, mutta hyvää retromusiikkia ja tanssia aamuyöhön. Tulipahan koettua ja pistettyä töppöstä toisen eteen. Nopijat yöunet, sitten herkulliselle ja valmiille aamupalalle. Kämppiksenä minulla oli ystävä, jonka kanssa jauhamme ummet ja lammet, paljon siis muutakin kuin syöpäjuttuja. On se ihana kuinka noita hengenheimolaisia on jäänyt mukaan tuostakin taistosta. Sitten muutama yllätyskohtaaminen kaupungilla ja yhteen perheeseen vielä kyläilemään. On ihmisiä, joiden kanssa juttu jatkuu siitä mihin se on jäänyt vuosia sitten. Valonlapsemme on tuossakin perheessä jokapäiväisessä elämässä mukana, muistoissa, omassa lapsessa, jääkaappimagneetissa. Näin se vain on. Lämmittää. Lapsellani oli laaja tarkoitus, lyhyellä ja nopijalla elämällään...
 
Haudalla en ole käynyt sitten perjantain. Tiedän, siellä ei pala nyt kynttilä, mutta kotona palaa taukoamatta. Tiedän, että siellä on lunta valtavasti. Tiedän, että enkelikin on peittynyt lumikinokseen. Tiedän, että siellä on kylmää, hiljaista... Mutta se ei tarkoita, ettenkö lastani muistaisi, etteikö hän olisi minulle läsnä ja olemassa mielessä. On ja pysyy. Varsinkin moisen viikonlopun jälkeen yhä vahvemmin.
Viikonloppuna sain myös kohdata muita surusiskoja. Kuinka erilainen meidän tapamme on suhtautua tähän todellisuuteen. Minulle on helppoa kohdata uusia ihmisiä ja tilanteita. Joku toinen ei halua kohdata ketään. Samoin itse haluan löytää jokaisessa päivässä väriä, toivoa, tavoitteita, joku toinen ei voi sietää mitään uutta, suunnitelmallisuutta tai nähdä värejä. Joku haluaa hautautua, yhä, vuosienkin jälkeen yhä syvemmälle suruun, erakoitua ja jäädä siihen tunteeseen joka on menetyksen myötä annettu.
En sano, että oma suhtautumiseni on oikein tai jokin toinen väärin. Siinä sen vain huomaa kuinka erilaisia me olemme, kaikki, jokainen tapa on itselleen oikea, keino selviytyä ja jatkaa omaa elämäänsä ilman lastaan tai rakastaan. Enkä itse tiennyt kuinka tulen jatkamaan omaa elämääni tai kuinka suhtaudun, välillä saan itseäkin seurata sivusta, noinko minä teen, noinko minä ajattelen, noinko minä suhtaudun. Olen yhä tuntemattomalla matkalla, oppimassa, oivaltamassakin kenties. Johtolankana minulla on menetetty lapseni, mitä hän opetti, mitä hän sanoisi ja kuinka hän suhtautuisi...
 
Mutta nyt nopijasti hiukset ojennukseen ja kaivamaan auto lumesta. Eiku töihin ja kuoroon. Tämä on kiva viikko, nopijastikin ajateltuna.
 
Moi!


 
 

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

KOMBO



Nyt kerron teille kombosta, useamman asian yhteydestä, yhdistämisestä. Eli oisko ihan elämästä kyse, oivalluksineen, tapahtumineen, tekoineen ja tekemättä jättämisineen.
 
Ensinnäkin tuo minun selkäkipukomboni. Siinähän oli viitteitä jos mistä, joten olen yrittänyt hakea apua jos mistä. Tänään tuntuu, että apuja olen saanut, kipukomboni on lähes pois, huoh. Guashahierontaa, kunnon rassausta, siinä löytyi kahden pakaran iskiasjumit, eli iskiaskombo. Ilimankos on sätkinytkin. Olen käynyt myös hermoratahieronnassa, siinäkin lukkojani rassattiin auki. Eilen pääsin myös niksauttajalle, muutama rusaus ja alkoi ilma virtaamaan, kireydet löysäämään, kun pistettiin eukkoa kohdilleen. Tuo äkillinen filejumi oli siis monen monituisen asian ja tekijän kombo, mikä johtui mistäkin, on sitä ihminen melekonen palapeli.
 
Tuo selkä on jopa valvottanut, muutaman tunnin yöunilla olen porskuttanut, kolmen jälkeen alkanut makuuasennot tuntumaan. Sitten kävelyä, hytkyilyä, sohvailua, venyttelyä. Muutaman tunnin kuluttua taas unta nuppiin. Pitää myös muistaa, että minun selkäkipuni on ollut todella lievää ja pientä, verrattuna sellaisten ihmisten selkäkipuihin jotka invalidisoivat ja sätkivät koko ajan. Niin ja sänky meillä on hyvä, moinen ralli ei ole sängyn syytä. Kaiketi kuntokuuria ja selkälihaksia vahvistamaan, ylläpitämään. Tuo filejumi oli myös seurausta päinpyllyäergonomiasta, kun oli pakko puskea toissa viikonloppuna, vaikka kroppa huusi.
 
Kyllähän viimeinen vuosi omaishoitajanakin oli fyysisesti todella rankka, kun lapsemme oli täysin autettava, kannattava, nostettava. Silloin ei kyennyt omia kipujaan kuuntelemaan, oli jaksettava, onneksi jaksoimme. Jälkeen päin olemme kuulleet kauhisteluja ulkopuolisilta, että olivat huolissaan jaksamisestamme. Mutta kun moinen annetaan kohdalle, kun kyse on omasta lapsesta, sitä jaksaa vaikka ja mitä. Nosturit eivät mahtuneet huusholliimme ja kotona nostureiden käyttö aktiivisessa elämässä on lähes mahdotonta, ainakin meidän elämänrytmillämme. Periaatteemme oli että neiti sai olla kaikkialla mukana, metsässä, polttopuiden teossa, saunassa, paljussa, uimahallissa, lenkillä, kyläillä, shoppailla, käydä konserteissa, teatterissa, ravintoloissa, pyöräillä, autoilla, seikkailla.... Ei niihin nostureilla mennä, se on fakta. Uskon, että vasta nyt selkänikin alkaa kertomaan omaa tarinaansa, uskaltaa tulla kuulluksi, kun aikaa on jo liki kaksi vuotta ja neljä kuukautta menetyksestä kulunut. Pikkuhiljaa kipu siirtyy sielusta kroppaan. Uskokaa tai älkää, semmoinen ihiminen on, ainakin meikäläinen. Kyllä sielukin on yhä kipeä, sydämestä puhumattakaan, mutta suru on muuttanut muotoaan. Onneksi niinkin, sillä oikein raadollisen arka kipu, jos se jatkuu kauhean pitkään, se tekee kyllä hallaa. Onneksemme meillä oli aikaa sopeutua todellisuuteen ja kohdattavaan menetykseen, vaikka se olikin hirveää elettäväksi, surutyössämme olimme jo pitkällä vuosien saatossa. Näin kokee moni muukin, jotka ovat rakastaan hoitaneet sairauden ohessa vuosia, kaikkien tietäessä mitä tuleman pitää...
 
Nyt on menossa seitsemäs päivä, arvatkaapa mitä? No, nestepaastoa! Jee, minä olen kyennyt siihen, ollut tarpeeksi valmis, latautunut. Kaiketi myös kroppani viestit ovat menneet perille. Tuntuu hyvältä. Tässä vaiheessa, kulinaristinkin on hämmentävää tunnustaa, olo on niin helppo, että ihmettelee miksi sitä pitää syödä. Tai tunkea kaikkea mahdollista liikaa ja sekaisin elimistöönsä. Mikä sokeri/mässy/herkku/suolaralli, sadan asian överikombo, tuo joulunkin aika oli. Samoin muutot ja remppa on vedetty keittiössä vasemmalla kädellä, helpoimman kautta, energiaa kaksin käsin ja nopeasti. Minun fibromyalkialleni on oikeat ruokatottumukset todella tärkeitä, saan sen pysymään hallinnassa. Nyt nekin kivut ovat lähes pois kokonaan, kun tämän paaston olen vetänyt. Ihana tunne, kun sormia, varpaita, olkapäitä, lonkkia, polvia, kyynärpäitä ei särje ja jomota jatkuvasti. Päänsärystäkään ei tietoa, vaikka paastossa se on yleistä. Voi kunpa ihmisen luonto pysyisi nyt kaidalla tiellä, eikä enää moiseen överiralliin sortuisi. Syömisen aloitan varmaankin illasta tai huomenna, hillityn hallitusti, tänään loppuu mehut.
 
Viikonloppuna menen Ouluun, siellä on syöpä-äitien kokoontuminen. Viime vuonna olin vastaavassa, silloin minulla oli tunne, etten (ehkä) haluaisi olla siellä. Tai kuulunko (enää) joukkoon. Märisemässä ja itkettämässä muita, se oli minulle raskas reissu, siinäkin mielessä että minä sain lohduttaa niin monia äitejä siitä syystä, että minun lapseni on kuollut. Se jotenkin vääristyi, ei tämä minun elämäni jatkuvalla itkemisellä ja surkuttelulla kummene, meillä on myös moni asia hyvin, sitä eivät saa muut yrittää tukahduttaa ja viedä meiltä. Onneksi mukana on ystäviä, joiden kanssa haluan viettää aikaa, siksi menen. Ja mikäs siinä, hotelliviikonloppu, teatteria, ruokaa, hyvää seuraa ja hauskuutta, olen sen tarpeessa. Itsekkään ihanaa tiedossa.

Tytöillä alkoi koulu, minun kouluni vasta loppukuusta. Omia tehtäviä minulla olisi vaikka kuinka paljon, osan olen jo tehnytkin. Mutta melekonen kombo odottaa yhä tekemistä. Nyt kun olen saanut olla yksin kotona, seitsemän elukan kanssa, olen nauttinut hiljaisuudesta. Olen jopa laiskotellut, maannut kissojen ja viltin alla, lukenut. Olen lukenut suhteellisen paljon, sekalaisella kombolla. Yhtenä aihepiirinä mm. kuolema ja lapsensa menettäminen, millaista mylläkkää se aiheuttaa ihmisissä. Yritän ymmärtää omaa suhtautumistani yhä enemmän, ymmärtää muita, kenties omalla ymmärrykselleni jopa auttaakin. Olen nimennyt tämän muutaman tunnin päivittäisen oman ajan ja paaston omaksi retriitiksi. Iltaisin saunomista pitkän kaavan mukaan, rosmariini löylyntuoksulla. Kuorintoja, hauteita, hemmottelua. Niin ja olen myös tanssinut, se on tehnyt selkäkivulleni hyvää.

Joulutauon jälkeen alkoi kuoro eilen illalla. Tähtäämme kevätkonserttiin. Tällä kertaa ainakin kaksi minun sanoittamaani biisiä tulee ohjelmistoon. Jee! Yhdessä laulaminen, oppiminen, kehittyminen ja esiintyminen on kivaa. Eilenkin tunsin kylmiä väreitä, kun kuoronjohtajan sovitukset neliäänisinä alkoivat osumaan kohdalleen. Kun kotiin ajoin, muistelin alkuani kuorossa, se oli varmasti yksi tärkeä oljenkorsi jossa roikuin heti lapseni kuoleman jälkeen. Onneksi menin ja lähdin, se yhteisö on minua kannatellut ja viihdyn loistavasti. Omasta laulutaidostani en nyt niin tiedä, varmaan kuoro pärjäisi ilman minunkin päänaukomistani, kunhan olen mukana. Opin parhaiten korvakuulolla, mukana laulaen, en niinkään kykene nuoteista lukemaan. Onneksi minulla on hyvä muisti, sen varassa hoilaan pitkälle tuollakin.
Illalla huomasin myös yli vuoden jatkuneen yskäni kadonneen, ainakaan kuorossa ei yskittänyt kertaakaan. Yleensä olen joutunut juomaan usein ja imeskelemään jotain väkevää yskäni vuoksi. Mietin guashahieronnassa saamaani outoa yskänpuuskaa, lähtikö jotain liikenteeseen kuonien mukana. Ainakin lopputuloksena oli kunnon mustelmat pitkin selkää,. Hoitaja sanoi, että nousee musta pintaan, kun kuonat irtoaa. Yskäänihän on tutkittu yli vuosi, tehty testejä, haettu syytä, yritetty hoitaa. Tuloksena se, että yhä yskittää, vaikka olen kaikissa testeissä terveeksi todettu ja todistettu. Josko tämä paasto poisti tai poistaisi moisenkin tekijän, mikä kuona tai kuonakombo sitten lieneekin. Hämmentävän kokonaisvaltaista. Antakaa minun ainakin uskoa moiseen kokonaisvaltaisuuteen.

Eilinen ei ollut hiljainen päivä, huusholli pursusi naisenergiaa, yhteensä neljä vierasta. Tykkään niin moisesta ex tempore- kyläilykulttuurista. Ja ihmisistä. Vuorovaikutuksesta. Elämästä. Pian lähden töihin, huomenna myös, perjantaina tanssimaan, viikonloppuna olin töissä ja loppukuusta on enemmänkin töitä tiedossa. Passeli kombo perhettä, kotia, harrastuksia, itsekkyyttä, koulua ja töitä. Luotan hyvien asioiden jatkuvan. Sain juuri ilmoituksen lähetyksestä, olen tilannut itselleni maaleja sellaisen sekoituksen, eli kombon niitäkin. Kunhan nyt malttaisin nuo koulujutut tehdä, ennen kuin huuhaaksi taas heittäydyn.

Tsao!
 

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

RASAHTI TABULANA


Aamukahvia, ikkunasta joelle katselua ja rasahteluja tabulana. Selkä meinaan, meninkin kehumaan, nyt en kehu. Uudenvuoden aattona, rasahti yksi file alaselästä, siitä ne fileet ovat toisensa löytäneet, kipu on levinnyt laajemmalle, kummallekin puolelle ja antaa kivoja sätkyjä. Noh, tämä on tuttu juttu, tutut sätkyt, antaneet viitteitä jo aiemminkin. Nyt pitää niin kuunnella ihtiään.

 Surrrr, nyt kuuntelin, surrrr, kuuntelin taas. Yöksi otin kipulääkemiksauksen, sain nukuttua kohtuullisen hyvin. Mutta aamulla, ei tarvinnut kuin yhden venytyksen, ja taas rasahti. Ollappa sitten harkitseva näissä liikkeissään, hidasliikkuinen, se kun ei ole todellakaan meikäläiselle ominaista. Tämä on tätä oppikoulua itselle, kaikki. Tiedetään... Toisekseen olen aina ajatellut myös niin, että kun laajemmat huolet, muista huolehtiminen, hieman löysää, antaa oma kroppa viitteitä olemassaolostaan. Muistuttaa.
 
Meillä on jälleen yövieraita, talossa on nyt kuusi teiniä. Olihan illalla kiva nukahtaa hörinään ja Aliaksen peluuseen. Ensin koko lauma oli pihalla, jokijäällä, sinne jopa lumiveistoksia pystytteli. Vuoden vaihtuessa meillä oli myös viisi yövierasta, minä niin tykkään tällaisesta. Sulassa sovussa elukat leikkivät pikkuisen kanssa, samalla pallolla pompottelivat.
Yhtenä aamuna kun heräsin, en taaskaan ollut yksin. Olihan siinä vieressä Ukkokulta, mutta sängystä löytyi kolme kissaa, yksi katseli heräämistäni piirongin päältä ja koirat sängyn vierestä. Joka askelella askelsi sen sata tassua. Se on rapsetta se, jokainen kissa yrittää myös huomiota keimailemalla jalkoja vasten kerätä. Ensin ulos aamupissoille ja sitten alkaa tarjoilut. Kyllä osaavat olla nälkäisiä ja ihania.
Nämä teinit, jotka meillä nyt ovat, saivat kissoista heti kavereita. Naksupussi käteen ja johan ovat sylissä, kehräten ja silmiin tillottaen. Voin vain kuvitella mitkä kissanhankintapaineet tuohonkin huusholliin jalkautuu, kunhan kotiutuvat.
Pihallamme oli eilen viisi isoa ja värikästä fasaania. Seurasimme kuinka ne pikkuhiljaa lähestyivät joen toiselta puolelta. Sitten linnoittauduimme lasikuistiin vieraiden kanssa, kun seurasimme kissoja ja fasaaneja pihalla. Pikkukissoilla oli kovat luulot itsestään, kun lähtivät fasaanijahtiin. Kunnes harakka tuli koivuun keskittymistä sekoittamaan ja rätkättämään. Kissat kyräilivät ja fasaanit keikaroivat aivan nokan eessä. Kukaan ei hyökännyt mihinkään, mutta hauskaa seurata kissojenkin vaanimista, eleitä ja pantterimaista hiipimistä, kehonhallintaa.
Täällä kävi kunnon myrsky ja mylläkkä. Pariinkin otteeseen. Eilen päivällä saimme lunta todella sakeasti ja isoina hiutaleina, liekö ne niitä lakanan kokoisia, jotka leijuivat. Tänään vaikuttaa tyyneltä, en ole ovenrakoa pidemmälle nokkaani pistänyt. Kaunista, oli kauneuden takana vaikka mikä mylläkkä, lopputulos huokuu rauhaa ja luonnonkauneutta. Myrskyn jälkeen on poutasää... tässä se nyt taas on, ikkunasta katsottavissa, aistittavissa.
 
Joulukuusi lähti eilen, napakasti. Yhdellä typyistä meni joulu nyt yli, tavarapaljous ja somisteet alkoivat tökkimään. Sopii minulle, sai mennäkin. Ei makijaa mahan täydeltä, ei joulua, ei mässyä, en ole myöskään koko tänä vuonna karkkia syönyt, hoksasin. Pitäisikö olla huolissaan vai enemmänkin mielissään. Niin, tiedän, että huonot ruokailutottumukset ja valinnat pitävät kropassani tulehdus- ja kiputiloja yllä. Tämä rasahdus tabulana on joulun herkkukarusellissa myös itse aiheutettua, omaa tyhmyyttäni, osittain. Saa kahtua peiliin monessakin kipusätkyssä. Moni asia on monen monituisen asian summa. Summa sum maarum, tabula rasa, rasahtelua tabulana.
 
Mutta nyt on viimeiset kahvinrippeet kupissa, alkaa teinejä nousemaan. Kohteliaita huomenia kuuluu, tämmöisistä nuorista tykkään, puhuvista, osallistuvista, näkyvistä ja kuuluvista. Nyt on aika tehdä sulanmiehen taukojumppa, hitaasti taivuttaen, hitaasti hieman venyttäen, hitaasti ja hartaasti liikkuen. Pienin liikkein, mutta kuitenkin sulana, sillä eihän jäisenä moisiin taivu. Rasahtelua tabulana, on aamun teema.
 
Sulavaa alkanutta vuotta, sulle ja mulle!