SAIPPUARÄPPIÄ

Löysin itseni naputtelemasta, ikään kuin lennosta, eikä mitään hajua miksi. Mitä on ulos pyrkimässä, tyhjääkö vain. Eikä aiheesta tai otsakkeesta ole mitään käryä. Sellainen on tämä ihminen, itselleenkin yllätys. Ihan peräänkahtottava.

Tajusin äsken myös tilanneeni meille valmiin kukkaniittykankaan, siis sellaisen istutuskankaan 12 erilaisen kesäkukan siemenillä. Heti oli vaikka mitä visiota, kuinka se kasvaa, kukkaloisto on hurmaava ja se paljonko se kerää perhosia ja hyötypörriäisiä. Minun tarvii vain levittää kangas, kiinnittää, kastella ja katsella, kaikki hoituu itsekseen. Luvattiin, että siemenet pysyvät paikoillaan vaikka olisi rinne. Hetihän minä jokirantaa, ahetta, aattelin. Viime keväänä siihen sellainen kivikkolajitelma kiireessä tehtiin, paikka jossa voi istuskella ja joelle tiirailla. Ei tarvi edes tiirailla, se on suora yhteys, kuusi askelta ja lumps. Jotenkin siinä minä näen nyt kukkaniitynkin.

Jos vaikka salaa muilta sen sinne levitän, kiinnitän ja annan kasvaa. Sitten kaikki ihmettelevät, mitä siellä kasvaa, sieltähän nousee kukkia, siihenhän nousee kukkiva rantaniitty. Sehän kerää perhosia, sehän on kaunis ja sehän sopii tuohon. Mistä se tuli? Sitten minä täysin hämmentyneenä ja ylpeänä, tottahan toki, katselen ihanuutta, sanon itse sen kasvattaneeni. Fantasia, kukkaniittyfantasia.

Tänä aamuna on kirkasta, kas kummaa valkoinen maa. Eilen tuli lunta, rakeita, räntää, vettä, aurinkoa ja ukkosta. Ei UkkoYLiJumala tiedä mikä vipu. Vetelee kaikkia, vai liekö joku harjoittelija ohjaksissa. Kesätyöläinen, koronalomautettu uusissa työtehtävissä. No tälle aamulle vipu on ollut kiva, kirkkautta näkyvissä, joskin lämpövipu on vielä vetämättä. Mutta näinhän se on kun autoakin opettelee ajamaan, ei kaikkia vipuja kerralla, ensin perusasiat, jotta saa auton liikenteeseen, sen jälkeen löytyy ikkunanpyyhkijät tai havaitsee liikennemerkit. Ensin on keskityttävä tosissaan niihin jalkoihin, rattiin ja liikkuvaan autoon.

Tein töitä sunnuntaina ja maanantaina. Siis aivan hyytävässä kylmyydessä, täällä oli tuulivipu jumittunut. Olin siis avustettavien kanssa lenkillä useita tunteja molempina päivinä. Maskin alla naama hikoaa, silmälasit huurtuu, mutta muuten jäätyy. Onhan siinä opettelu. Lenkkiä, kävellen tuli sunnuntaina semmoiset 10 km, maanantaina noin 14 km. Joskin maanantaina 8 km kohdalla alkoi minulla happi loppumaan, huippaseen. Tahti oli napakka, eikä maskin alle saa juoda tai syödä, ja menee huohottamiseksi. Vintissä hieman leijui pilvilauttoja, mutta kyllä se siitä sitten selekeni, otimme hetken huilit. Eläimellinen laji tiukalla maskilla. 

Nostan niin hattua niille, jotka käyttävät joka päivä työssään moista, kenties vielä kuumissa oloissa asiakkaita pestessä tai muualla. Happi niin loppuu. Olen myös miettinyt vaikkapa kirurgeja, joilla on ikänäkö ja lukulasit. Minulla juuri kyseinen lukuosa laseista on jatkuvasti aivan huurussa, enkä näe, joten pääsääntöisesti vedän kaikki lenkit lasit ylös nostettuna. Kuinka toimia silloin, kun tarvitsee sitäkin osaa, tai ei kerta kaikkiaan näe ilman laseja. Otsasta itsellä pukkaa taas soijaa, niin että yläosastakaan ei läpi näy. Soijaan jää kiinni myös eläinkarvat ja irtohippuset, lähtee vain pesuainepesuilla. 

Jostain syystä minä laitan päivittäin huulipunaa, se on semmoinen tavaramerkkini nykyään. Raikastaa kummasti, eikä ehkä niin hiusten leikkaamattomuus näy kun on punaa huulissa. Mielikuvaharjoitus. Minusta se viimeistelee aamuni, kun vedän punaa huuliin, niin kerta. Nooh, olen siis työpäivinäkin vetänyt. Kun sitten moisen lenkkeilyn ja soijan pukkaamisen jälkeen otan maskin pois, on punakin elänyt omaa elämäänsä. Jostain syystä se vetää reilusti yli äyräitten ja kieroon naamassa. Sellainen kestopuna pysyy hyvin siis muuallakin kuin huulissa. Onneksi ei tarvitse ihmisten parissa tai kaupoissa pyöriä, pian säikähtäisivät, mikä karannut klovni sieltä tulee, maskin painamat punaiset rannut naamassa ja punat vinossa. Varmaan kauhiaa. Itse asiassa viikko sitten törmäsin yhteen naapuriini lennosta, ovien välissä. Hän säikähti minua silloinkin suunnattomasti ja miehekkäästi hypähti sivuun ja karjaisi "Hyi! Kauhia!" Eikä minulla ollut silloin edes maskeja tai levinneitä punia, olin olevinani tosi söpö...

Eilen taas hain viikkomaskeja vammaispalvelun puolelta. Kun kerroin nimeni, yksi suurista päättäjistä oikein pyörähti. "Sinäkö se olet?" Mitä ilmeisemmin nimeni on tuttu moneltakin sektorilta, myös yhteydenottojen puolelta, kun olen yrittänyt selvittää kuinka toimia. Mitä ilmeisemmin olen liian aktiivinen ja kiinnostunut siitä kuinka toimin oikein. Punainen vaate, eilisen pyörähdyksen perusteella. 

Toki juuri tämä pomo pyörsi viikko sitten oman päätöksensä, kun kysyin kuinka sen käytännössä teen. Sinänsä pistän miettimään tehtyjä päätöksiä, kuinka ne toteutetaan käytännössä. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa: saan toimia avustajana asuntolassa asuvilla henkilöillä, samalla maskilla saan lenkkeillä kaikkien kanssa, mutta en saa koskea maskiin koko aikana. Maskin käyttöaika on noin 5-6 tuntia, seinän takana tehdyllä päätöksellä 8 tuntia. Riippuu aina mitä monityötä tee, roolituksestani. Minulle on asuntolan avustuksiin budjetoitu max 2 maskia per viikko. Jokaisen avustettavan välissä minun kuuluu hoitaa ja huolehtia käsihygieniasta pesemällä kädet oikeaoppisesti. Minä en saa koskea asiakkaisiin, metristä kahteen etäisyys. En saa mennä sisälle asuntoihin, enkä yhteisiin tiloihin. Kysyin, missä siis käteni pesen? Kupla, hiljaisuus, huokaisu, sen taas sain aikaiseksi vastapuolella puhelimessa. Olihan jälleen vaikea kysymys. Ratkaisu henkilökohtainen desinfiointiainepullo ja kertakäyttöhanskat kädessä koko ajan. Mutta voitte vain kuvitella kuinka oli kylmät hyytävässä ilmassa, hanskat oli ihan koppuralla kylmyydestä, sisällä hölskyi neste, hikeäkö lie. Aiheutti paleltumusta sormissa. 

Yksi toinen päätös koskee vuorokausihoitoa, jolloin olen 24 tuntia putkeen vastuussa ja paikalla. Maskipakko. Nooh, minäpä taas esitän kysymyksen, mitenkä syönnit, juonnit, hampaidenpesut, nukkuminen ja peseytyminen. Kuinka sen maskilla vedän? Sitten minulle budjetoitiin maski/8 tuntia. Mutta sehän on valtava kuormitus, jos kolme maskia kulutan. Käynkö pihalla syömässä ja juomassa maskinvaihdon välissä, mutta jätän hoidettavan henkilön itsekseen siksi aikaa. Entäpäs jos tohelona otan unissani kiristävän maskin pois, romutanko koko yhteiskunnan ja eristyksen? Taas kyselyä suurille pomoille ja kumoavaa päätöstä, äskeiselle päätökselle. 

Varmaan saivartelen asioilla, mutta kun en muuten tiedä kuinka toimia, kun ei se käytännössä onnistu. Varmaan olen päättäjille semmoinen räpsytin pyöränpinnoissa, kun kyseenalaistan ja vaadin vastauksia. Mutta haluan päätöksen tekojeni taustalle, jottei mikään tule yllärinä tai etten toimi väärin ja sitten joudu koronasyytteeseen. Olen vaikea, itsellenikin, kun mietin mitkä ovat oikeat askelkuviot missäkin roolissa. mutta sitten rullaa hyvin, kunhan vain saadaan rullaamaan.

Niin sitä vain sormet hyppelee nappuloilla, enkä tiennyt miksi tähän istuin. Tämmöistä saippuaoopperaa oli luvassa. Oiskohan se otsake? Eihän tällä ole mitään tekemistä oopperan kanssa. No saippuan kanssa kylläkin, sillä hinkkaan käsiä, sormivälejä sen kymmenen kertaa päivässä. Onko kyseinen laji oopperaa, poppia, iskelmää, jazzia, ei sehän on räppiä. Saippuaräppiä, siinä se tuli. 

Jei jei.

 Saippuaa sä käytä, pöpölle pitkät näytä.

 Hinkkaa mennen tullen jei, 

sormenvälitkin hei.

Vedä naamaan maski, 

maski, 

maski!

Vaikka soijaa pukkaa, 

älä aatetta hukkaa.

Otetaan korona haltuun, 

vedetään sitä lättyyn.

Totellaan virkaa ja valtaa, 

vaikka välillä ahdistaa,

ei kapinoida, 

ei hätiköidä. 

Jei jei,

maskilla voittoon, 

jei.

Ehkä on aihetta nyt lopettaa, hyvää tätä päivää ja kenties tulevaa vappuakin.

Otetaan maltilla ja nautitaan, siitä mikä on hyvin, sillä tänäänkin moni asian on hyvin, kaikesta huolimatta.

FIILISMITTARI

·

On sunnuntai, aamupäiväksikö lie luokitellaan. Ei, kyllä tämä on vielä ihan aamua, kello on puoli yhdeksän.

Perinteiset elikkorapsutukset ja aamukahvit. Nukuin hyvin, passelisti, sellaiset 8 tuntia 3 minuuttia. Älykelloni kertoi noin tarkkaa faktaa, ei tarvinnut aavistella tai arvailla. Olen asettanut tavoitteekseni 8 tunnin yöunet, näin se kroppa tietää, milloin on paapattu tarpeeksi.

Voi kuinka hyvältä, uteliaalta, innostuneelta ja kiitolliselta tuntui herätä tähänkin uuteen päivään. 

Heti kun saan silmät sirrilleen, tsekkaan valonmäärän, aavistelen ajankohdan. Sitten venytyksen jälkeen vessapolulle, eli matka kamarista vessaan. Sen vessapolun matkalla tarkistan joen vesitilanteen, tuulensuunnat, taivaanvärin, valonmäärän tuvan ikkunoista. Tänään on suhteellisen tyyntä, vielä. Pilvipoutaa, vesi on laskenut eilisestä. Pikkulintuja lenteli puista toisiin, sorsalintuja ei tälle aamulle näy rannassa. Lokki meni, ees takasi. 

Vessapolulla näen myös koirien fiilikset, kuinka innoissaan he ovat kun mamma nousee. Vanhat koirat könyävät pystyyn, häntää heiluu, kuonolla tuupitaan, katse palvoo. Nuorempi, Kaino, saa kyllä nopeasti itsensä liikenteeseen, kunhan vain kuuroudessaan tajuaa, että mamma liikkuu. Kaino ottaa heti suuhunsa jonkin kannettavan, mikä sattuu olemaan siinä huulilla. Milloin iso lattiatyyny, sukka, vaateparsi vaikka sohvan reunalta, kissanlelu, kenkä. Perinteisesti ulko-ovella otan sen pois suusta ja päästän koiran aamupissalle. Reino tulee maltillisemmin perässä, raaja kerrallaan saa itsensä liikkeelle. Mutta kun tuosta vertyy, menee metsissäkin kuin nuori koira konsanaan.  Nojatuolista, vessapolun varrelta löytyy yleensä Lele, villikissamme. Lele on yhä hieman arka, mutta on aamuja jolloin puskemme toisiamme ja saan silittää ja kehua. Tänään sain vain hipaista. Lele on erittäin osallistuva ja seurallinen, välillä seuraa joka askeleen rinnalla, mutta valistee itse kuinka kestää kosketusta. Sisällä venytteli myös Uku ja Väinö, kuka lie päästänyt tai jättänyt ne sisälle. Yleensä ne ovat ulkona. Virnu tuli sisälle häntä pystyssä  juosten ja aamutervehdyksen naukaisten. Hän haluaa aamujuomat suoraan vessanhanasta, valitsee itse kumpi vessa. Elukoille palkkiot aamupissojen jälkeen, puhdasta raikasta vettä ja kehuja rapsutuksineen. On ne ihania.

Yritin katsoa televisiota, näin aamutuimaan. Eipä ollut mitään katsottavaa, pikauutiset ja joku lammasfarmari, tietty lastenohjelmia. Tollon kanssa joimme aamukahvia ohtia yhteen puskien, se kollipoika tulee aivan liki. Samalla kuulostelin tunnelmiani, omia fiiliksiäni. Fiilismittarini on vihreällä, positiivisella ja innostuneella alueella. Vaikka on sunnuntai ja aamu, haluan lähteä töihin. Minusta on suunnattoman antoisaa päästä kuulemaan avustettavieni kuulumisia ja mahdollistamaan heidän kanssaan lenkkeilyt, haudalla käynnit ja ajatustenvaihdot. Minulla on ollut heitä ikävä. Pääsiäisenaikaan kun vein heille kortit, ovenraosta sain kuulla iloisia tervehdyksiä ja ikävä-huuteluita. Yhdeltä avustettavistani olen saanut myös tekstiviestin, muutama viikko sitten, kun tämä lomautus alkoi. Siinä viestissä oli vain yksi   .   piste. Mutta se sai minun fiilismittarini värähtämään, olen otettu yhä, tuo piste merkitsee minulle paljon. Voin kuvitella kuinka paljon vaivaa sen eteen on nähty.

On ollut aikoja, jolloin aamut ovat olleet epämiellyttäviä, töihin lähtö takkuista, fiilikset ovat olleet muuta kuin positiivisella. Ja näitä työvuosiahan minulla on kauheat määrät, vähemmän ja välillä todellakin enemmän kolmisenkymmentä vuotta, siinä on saanut olla jos missä roolituksessa. Haluan nykyään siis mittailla ja kuulostella mitä työkseni haluan tehdä. Tässäkin maailmantilanteessa sisimmästä puskee oma viisaus ja tyyneys, olen tehnyt oikeita valintoja työnkuvani suhteen. Monityö, sitähän se on. Koostuu monista eri palasista, erilaisista roolituksista. 

Toki nyt viimeisen parin viikon aikana epätietoisuus työtilanteesta on rassannut, kun ei ole ollut vastauksia, saanko vaiko enkö saa tehdä. Toinen sanoo, että saan aloittaa, kolmas peruu ja neljäs ei tiedä mitään. Tässä asiassa olen hermo, mustavalkoinen ja fiilikset helposti muuttuvat ahdistaviksi. Epätietoisuus avaa minun kipupisteitäni ja syö eukkoa, nakertaa todella ikävästi. Mutta se ei johdu itse työstä, vaan kaikista lieveilmiöistä työn ympärillä ja koronatilanteen muutoksista.

Toki nyt näiden lomautusviikkojen aikana työnkuvani, roolitukseni on hiukan myös muuttunut, varmaan myös jatkossakin työnkuvani muuttuu. Oivalluksia napsahtelee. Tässäkin olen virran vietävissä, mukaudun, muuntaudun ja oivaltelen asioita. Minulle on tarjottu myös uudenlaisia juttuja, joihin olen myös tarttunut, kokeillut. Paas kattoo, mennään tässäkin fiilismittaria seuraten. 

Huokaisen myös syvään, että olen uskaltanut olla itsekäs, ottanut sellaisia töitä vastaan joissa fiilismittarini on värähtänyt vihreällä. Ja rohkeasti jättänyt ottamatta ja kieltäytynyt töistä, joissa värinää on ollut punaisella sektorilla. Vaikka monen ulkopuolisen mielestä olen tyhmä, ajattelematon, vastuuton ja epäkohtelias. Entäs sitten, jos ei värise, niin ei värise, varsinkaan fiilismittarin oikealla sektorilla. Joidenkin avustettavien kohdalla se mittari on minun puolellani värähdellyt sellaisilla taajuuksilla, etten ole kokenut järkeväksi aloittaa. Koska olen uskonut kuormituksen ja työfiiliksen jatkossakin olevan kuormittavaa ja vaikeaa. Minä kun haluan tehdä ja olla töissä hyvällä fiiliksellä ja ilon kautta. Itsekäs olen, mutta se heijastuu varmasti myös tekemääni työhön ja näihin avustettaviin. Kyseessähän on useimmiten eri tavalla kehitysvammaisia, joilla on siis todella tarkat fiilismittarit olemassa, tykkään heidän kanssaan työskentelystä, se on niin reilua. Halki poikki pinoon, ilman jonnin joutavia kiertelyjä. Ja hehän minut ovat avustajakseen valinneet, saan olla kiitollinen heidän päätöksistään valita minut. 

Vappu lähenee, niin entäs sitten. Ehkä teen töitä, ehkä en, siinä on tarvittaessa työntekoon varaus olemassa. Ei siis kummempia vappusuunnitelmia, kellähän niitä nyt olisi tässä tilanteessa, pihatöitä tai töitä on vaihtoehdot.  Jää nähtäväksi viikon aikana, mihin suuntaan tilanne kehittyy. Yhden avustettavan kanssa on tarkoitus viettää syntymäpäiviä, koska hän ei voi viettää kaverisynttäreitä. Siinä samalla menee meidän yhden tytön synttärit, Väinö-kissan 10-synttärit, avustetavan siskon synttärit ja vappuhulinat. Ratsastusta, leipomista, eläintenhoitoa, piirtämistä ja retkeilyä on suunnitteilla. Minähän teen myös vuorokausihoitoa, tarvittaessa, sekä omaishoitajan vapaapäiviä. Mitä kukin perhe tai avustettava tarvii ja millaisia päätöksiä perheillä on. Mukaudun ja perheemmekin mukautuu, meillä pyörii kotonakin välillä työn kautta henkilöitä. Se on jotensakin luontevaa minulle, näkyy fiilismittarit olevan hyvät myös perheellä. Mielestäni se rikastuttaa myös muiden perheenjäsenten elämää, nuoretkin oppivat erilaisuudesta paljon. Ja onhan minulla tähänkin ihan koulutus, perhehoitajan tutkinto, en ihan amatöörinä vedä vaikka fiiliksillä mennään pitkälle.

Minulla on myös hiusten suhteen hyvä fiilis tänään. Hiukseni ovat kasvaa hulahtaneet semmoiseen mittaan, että niistä saa jo ranskanletin, kaikki yltää kiinni. Tytöt eivät ole koskaan nähneet minulla näin pitkiä hiuksia, en kyllä itsekään ole nähnyt sitten lapsuuden. Hah. Toisaalta jännää, toisaalta rasittavaa. Mutta tälle aamulle sain semmoisen napakan kiharapilven, kun avasin ranskanletin. Hyvä fiilis siis, saa nähdä miltä se näyttää kun koko päivän olen ulkona töissä, onko enää kiharaa kun päivän vedän. Mutta nyt on hyvä fiilis, joten sillä mennään. 

Ennen töitä käyn hoitamassa äidille ostokset, viikko-ostokset. Tuikkaan ne ovenraosta kassissa, ennen kotisairaanhoidon saapumista. En mene, en ole mennyt sisälle moneen viikkoon, paitsi muutama kommervenkki ja akuuttiavuntarve on vedetty maskeissa ja suojattuna. Minähän kuitenkin teen töitä useiden eri ihmisten kanssa, perheissä, liikun ja hoidan asioita, olen epäilty viruksenkantaja ja levittäjä vahvasti, mikäli virus alkaa täällä levitä. En siis riskeeraa mitään, jos vain voin olla riskeeraamatta ja valita. Nyt seuraavat ruokasatsit kokkaa systeri, onneksi voimme vuorotella, ja tuleepa äidillekin erilaisia makuelämyksiä. 

Mutta nyt näillä fiiliksillä hakemaan passelia vaatetusta päivän ulkoiluihin, toppa on liikaa, mutta tuulipuvulla ei varmaan ihan tarkene. Terassinmittari näyttää +2 astetta, kello on nyt puoli kymmenen. Hieman aurinko siristeli jo, lokit kirkuivat todella virkeästi ja pikkulintujenkin sooloja kuului taustalla. 

Eilen oli napakka päivä, käsin purkamassa näyttelyn, joka oli liki kaksi kuukautta. Mutta kahvila oli lähes sen koko ajan suljettuna, nyt näyttelystä jäi vain tekemisen ilo. Fiilismittarini kertoo, että ei haittaa, minun ei tarvinnut siihen suuremmin investoida, omaksi ilokseni tein. 

Olimme myös rosvoina, murtauduimme omaan tai siis äidin omistamaan kesämökkiin. Olihan työlästä hommaa, eikä saalista saatu. Murtoryhmämme saattoi olla myös sen verran äänekäs, että tuohonkin hommaan pitäisi jokin koulutus saada, jos meinaa ammatikseen tehdä, jotta välttyy amatöörimokilta, kuten kiinnijäämiseltä. Jatkoin illalla myös sooda-etikkapesuja, saunan jälkeen lojuin hetken sohvalla ja vedin yön unta nuppiin. Näillä mennään, fiilikset ovat odottavan innostuneet, niin ja se kiitollisuus on tässä yhä läsnä. Menen yhden avustettavan kanssa hänen äitinsä haudalle, se on paikka jonne hän haluaa. Hauta on kaiken lisäksi minun isäni ja lapseni hautojen välissä. Tälläkin on jokin merkitys, kun saan olla hänen surussaan mukana ja mahdollistaa kynttilän silloin tällöin.

TYHYJÄKÄYNTIÄ

Jälleen olen saanut siirtyä ajo-opettajan paikalle, varajarrun vartijaksi. Kuopuksemme, ainoa tuplamme ajaa korttia. Aihepiiri tekee minulle kipeää. Mutta olen suunnattoman otettu, kuinka kivaa meillä on, ihan tyhyjäkäynnistä kaasuun. Vuosi sitten sain opettaa keskimmäistä, tavallaan toiseksi vanhinta, tavallaan kolmanneksi nuorinta. Esikoisen opetusluvat oli Ukkokullalla.

Turha on lähteä suuremmin taiteilemaan tai liikenteen sekaan, ellei erota ja osaa kuunnella perusasioita, kuten tyhyjäkäyntiä. Poppikoneet kiinni, jotta kuulet, kuinka auto surraa, kehrää ja ääntelee. Autoiluhan on monien eri osatekijöiden summaa. Kuulet samalla myös, jos moottori huutaa käsittelyssäsi tai jokin kirskuu, narskuu tai lonkkasee.

Siinä me ollaan kaikessa rauhassa ajeltu, syrjäteitä, maanteitä, risteyksiä, mäkilähtöjä, parkkipaikalla pyöritystä, auton käsittelyä, välillä täysin tyhyjäkäyntiin keskittyen. Täysin huoletta, kunnes Ukkokulta kauhukseen tajusi, että menopeliä ei ole muistettu katsastaa. Joka vuosi näyttää toistuvan sama kaava, mistähän se kertoo. Toki minä täysin vapautan itseni moisesta vastuusta, ei kuulu työnkuvaani, ei millään. Olenhan lukuisia kertoja tyhyjäkäyntiseksi tuon asian puitteissa todettu. Ja kas kummaa onhan noita muutamia vastuualueita minullekin napsahtanut, joita ei tasan kukaan hoida, ellen minä. Lopulta sen sitten minä käytin "neuvolassa", ja leima tuli, taas mennään vuosi vailla huolta. Toivottavasti.

Facebookissa pyörii hyvää elämää haaste, kymmenen päivän ajan kuvalla kerrotaan omasta hyvän elämän oivalluksesta kommentoimatta ja haastetaan aina uusi ihminen. Toki haasteita tulee aivan liikaakin, mutta tämä osui minuun, saa pysähtymään ihan elämän tyhyjäkäyntiin, perusasioihin. Mikä kaikki on hyvää elämää, kuinka sen kuvata. Runsaudensarvena tekisi mieli ja aiheita löytyisi paljon enemmänkin. Sillä koen todellakin, että minulla, meillä on moni asia hyvin, tyhyjäkäynti suhteellisen tasaista ja varmaa, jopa huomaamatonta surinaa. Luotan siihen, oli pandemiatilanne tai elämä kuinka vaikeaa tai monimutkaista, elämässä on paljonkin hyvää kunhan vain tyhyjäkäynnillä tai miksei vauhdistakin sen tajuaa. 

Tänään minulla on menossa 6. päivä haastetta. Tähän mennessä olen kuvannut pyykkinaruja, joilla kuivuu pyykit. Minulle se on peruskauraa, tärkeä mittari elämän hyvyydestä. Varsinkin nyt kun saan jokirannassa, kauniissa miljöössä niitä kuivatella. Yhtenä pirteänä kevätpäivänä pyykkäsin myös täkit, tyynyt ja hirmuisen määrän lakanoita ja pyyhkeitä. Saan niistä valtavia pyykkikiksejä, se on minulle tyhjyjäkäynnin yksi tärkeä mittari, kun saan harrastaa pyykkiterapiaa pyykkinaruilla. 

Yhdessä kuvassa oli rankoja kevätauringossa. Rankamehtää, omaan pesään ja lämmitykseen päätyen. Fyysistä hommaa ja yhdessä tehden. Onhan siinäkin paljon elämän hyvyyttä. Samoin se, että rankojen alkuperä tulee ystävyyden ja yhteistyön kautta. Tosin siellä mehtässä moottorisaha ei ihan ollut tyhyjäkäynnillä, välillä roplatti ja sitten taas kiihtyi. Kerran kiihtyi väärässä paikkaa, jäin kas kummaa, kaatuvan puun alle. Onneksi vain latvus kankun syrjää hipaisi, mutta lähellä oli muutakin kuin kankku. Kummallakin osatekijällä oli oma vastuualueensa, homma tässä projektissa. Minä tein omaani, kun kaataja olikin jo seuraavassa vaiheessa, ja minä omine hommineni kaatolinjalla. Aivan amatööritouhua, sanon minä, ja ihme ettei suurempia vahinkoja sattunut kun meikäläinen on kyseessä.

Yksi kuva on videonpätkää rantteelta, aamun sarastaessa, auringon noustessa. Mikä konsertti, liverrys ja luikerrus, teeret, kurjet, joutsenet, lokit, tiirat, naakat, kaiken maailman pikkulinnut. Aamukuudelta kissojen kanssa, yöpaidassa pihaa kiersin, oli minulla kahvikuppikin mukana. Välillä on hyvää olla aamuvirkku, omassa olossaan tyhyjäkäynnillä, antaa aistien ja ajatusten virrata.

Yhdessä kuvassa on kirjottu perhonen, eikä se ole minun tekemäni. Nyt kun tytöillä on ollut kavereiden suhteen ja sosiaalisuuden perspektiivistä jonkin verran tyhyjäkäyntiä, on minusta ollut mieletöntä, että he tekevät käsillään paljonkin. Etäkoulu vaati aivan liikaa koneella oloa, ihan koulupäivän aikana ja läksyjä tehdessä. Onneksi tytöt hakevat vastapainoksi paljon muutakin, tekevät käsitöitä, kokkaavat, leipovat, siivoavat oma-aloitteisesti, käyvät metsäretkillä, lenkkeilevät, piirtävät, maalaavat, havainnoivat luontoa kiikaroiden ja jalkautuen... Kädentaidot ja luovuus,  niiden kanssa pärjää pitkälle, harvoin joutuu jäämään tyhyjäkäyntitilaan. Kas kumma olin kaukaa viisas, ollut joskus ja hankkinut tytöillekin kirjontakehyksiä ja merkkuulankoja, nyt niille on ollut käyttöä ja minun keskusvarastostani haetaan innostusta.

Eilisenä kuvan minulla oli yksityiskohta kukkalaitteesta, jonka sain tehdä. Minua lämmittää, kun minulle uskoudutaan, niin suruissa kuin iloissa. Saan olla uskottu, kuuntelija, osallistuja ja tarvittaessa toteuttaja. Tässä kuvassa näkyy kukkia, puunkappale ja juuria. Se kertoo kuinka tärkeää on kuulua johonkin, että on juurtunut. Oli ja tuli mitä vaan, toivoo omien juuriensa pitävän ja olevan niin hyvin maassa, että niihin voi luottaa. Samoin tämä, kenelle kukkalaite tuli, oli ihminen jolla oli auttamisen halua ja perusasiat tärkeitä. Tämäkin kukkajuttu oli hämmentävä monen asian jatkumo, virta, jossa sain olla osallisena ja aikataulut loksahtelivat ilman ongelmia. 

Tälle aamulle koin paljonkin elämän hyvyyttä, heti kun silmäni aukaisin kello 07.02. Hyvä yö takana, riittävästi lepoa ja pitkät venytykset. Toimiva kroppa, peilikuvaa en kommentoi. Elämän hyvyydet, eli elukat olivat taas omia ihanuuksiaan, sain palvella mennen tullen palatessa, kehua kaikkia. Aamuaurinko heitti mielettömiä varjoja keittiöön, siivilöityen keltaisten verhojen läpi. Kuinka kaunis voi olla kahvinkeitin(kin) valoineen ja varjoineen, varsinkin kun sillä keittää kahvia. Tähän tyhyjäkäyntitilaan tuli siis myös tuoreen tummapaahdon tuoksu, varjoissa väreilevät lämpöaallot, vieressä kaunis iso roosansävyinen kahvikuppi odottamassa tuoretta. Valkoisiin kaapistoihin ja seiniin tuli hauskoja varjoja valaisimista, amppelikasveista, heijastuksia suolamyllystä... Vaikka ja mitä. Samoin kuistissa on valtava aamuvalon määrä, kun se rehevissä kasveissa leikittelee, paljastaa aina uusia versoja, silmuja, nuppuja, auenneita kukkia ja pilkottavia lehtiä. Se mistä kuvan julkaisin oli taas jokinäkymä, koko ikkunaseinän leveydeltä. Meillä on kolme isoa ikkunaa suoraan joelle tuvasta. Nyt joki on ollut täynnä, tulvaa muka, ei tosin oikeaan tulvaan verrattavaa, mutta vesi on korkealla. Joki virtaa siis aivan silmiemme alla. Saamme vaikka sohvalta seurata telkkien soidinmenoja, sinisorsien paritteluja, vastarannalla olevia kissoja, lintuja. Jokinäkymä on vertaansa vailla, se on jatkuvasti muuttuva ja vuodenaikoja ilmentävä näyttämö. En halua sulkea verhojakaan, vaan nähdä näkymän mennen tullen palatessa, imeä siitä virtaa ja elämään hyvyyttä. Se on minulle uskomattoman tärkeä. Tyhyjäkäynnillä oleva joki, hiljaa väreilevä, valoja heijasteleva, siinäpä vasta loputon asia seurattavaksi. Iltaisin odotan auringonlaskuja, niistä onkin sen sata kuvaa olemassa, kuinka muuttuva taideteos se onkaan. Tasan vuosi sitten, jopa säikähdin, kirkuvaa tiiraparvea, joka lentää aivan vesirajassa juuri auringon laskiessa. Mielettömät heijastukset, huikeat äänet ja taitavaa ilma-akrobatiaa. Viime vuonna kuulin myös siipien äänen, se on aika hämyn kuuloista kun sadasta linnusta lähtee suhina, kohina ja kirskunta. Nyt tiesin jo odottaa niitä, palasivat päivän tarkkuudella, varmaan niillä oli paluulennot jo varattu vuosi sitten.

Tyhyjäkäynnillä olen tänään, töiden suhteen. Siis minulla on vapaapäivä, huomenna aloitan työt tai saan palata tiettyihin avustajan hommiin. Kuinka olenkin kaivannut heitä, avustettavia, persoonia. Onhan ollut monimutkainen päätösten ja päätösten takaisinvetojen viikko, pari. Annetaan päätös, joka ei ole toteutuskelpoinen kun ajattelee käytännön tasolla. Kun kysyn kuinka käytännössä toimin, ollaankin uudelleen sormi suussa. Ja sitten saadaan kohdalleni uusi päätös, jolloin otetaan sormi pois suusta. Tunnollisena ihmisenä odotin vastauksia silloin kun päivämäärät paukkuivat, mutta ihan turhaa rassasin tunnollisuuttani, kun ei niitä vastauksia ole tai ne muuttuvat ennen kuin ne annetaan. Olen siis tyhyjäkäynnillä hengaillut, tehnyt mitä on ollut, ja onhan tuota ollut. Saan olla todella kiitollinen, että olen tehnyt valintoja töiden suhteen niin, että ne tuskin ovat loppumassa. Monella muulla tilanne ei olekaan näin hyvä. Tämän päivän tyhyjäkäyntiin on vain muutama kalenterimerkintä, töiden ulkopuolelta, muita ruuhkavuositouhuja. 

Sitten riipaisen tai rääpäisen politiikkaa, mitä yritän vältellä kovasti. Minusta on älytöntä kuinka näitä päätöksiä tekeviä naispoliitikoita mollataan tai nimitellään. Annetaan jopa törkeää kiritiikkiä, vaikka pitäisi ajetlla, mihin saumaan heidän on pistetty, pistääppä kohalleen. Heidän vastuunsa on aivan valtava, he ovat rohkeita ja uskaltavat tehdä päätöksiä. Heidän on pakko vetää rajauksia, eikä asiat aina voi kaikkia miellyttää. He kuuntelevat myös lukuisa asiantuntijoita, eivätkä vedä summamutikassa omien mieltymysten mukaan. He ovat vaikeiden asioiden äärellä selkä suorassa, eikä yhtään soijaa pukkaa otsasta, mitä aikaisemmilla päättäjillä. Ja naispoliitikoilla on myös velvollisuus näyttää huolitellulta aina, mitä kukaan ei odota vanhahtavilta miespoliitikoilta, onhan sekin kummaa ja väärää. Mutta he kykenevät tähänkin kaikesta huolimatta, hatunnosto. Siellä suunnalla tuskin on tyhyjäkäyntiä...

Itseänikin on lukuisia kertoja kritisoitu, ihan tässä tyhyjäkäyntielämän perspektiivissä tekemisistä, valinnoista, ratkaisuista. Päätökset on tehty sen hetkien faktoihin ja tietoon pohjautuen. Omakin ajatus saa muuttua, mikäli perusteet muutokseen on olemassa, tieto tai tutkimustulokset antavat perspektiiviä. Näin se on elämässä ja asioita hoitaessa yleensäkin, ei välttämättä ole sitä yhtä ainoaa ja oikeaa vastausta olemassa, se muuttuu ja mukautuu, välillä nopeasti tai huomaamatta tyhyjäkäynnin aikana.

Nyt alkaa klaanimme olemaan pystyssä, aamupalalla. Innolla odotan mitä päivä tuo tullessaan. Olkoon tämä päivän tyhyjäkäynnit tässä, nyt hieman kaasua ja menoksi. Elämässä on paljon hyvää ja kaunista.

EILISESTÄ

Eilinen 19.4. oli monella tapaa tärkeä, merkityksellinen päivä. Monelle. 

19.4.2013 lapsemme sai toisen allogeenisen kantasolusiirron Hus:ssa. Lastenklinikalla. Edelleenkin suunnatona kiitos luovuttajalle, suomalaiselle naiselle. Se oli tärkeä päivä, odotettu, suunniteltu, tavoiteltu, toivottu, pelätty ja mitä kaikkia lieveilmiöitä siihen liittyikään. Voin tiivistää, että liittyi, kyllä liittyi. Epätodellinen olo myös vanhempana. Paljon muistoja, filminauhaa hetkistä, tapahtumasta ja kaikesta. Paljon muistoja lapsestani, hänen vaatteistaan, asenteestaan, keskusteluista, vahvuudesta, valmistautumisesta, puuhista, olemuksesta, tuoksusta, elämänilosta...

Sama päivämäärä, 19.4.,vuotta myöhemmin, yksi Surusiskoistani menetti oman lapsensa syövälle. Tuosta vain, lähes lennosta, ilmoittamatta, ilman suurempia ennakkovaroituksia. Leukemia tuli ja vei. Heidän elämä muuttui lopullisesti, ikiajoiksi. Sattuu yhä heidän puolestaan, voin vain kuvitella kuinka heihin.

Yhdellä ystävälläni oli eilen syntymäpäivä, Kuinka ihanaa oli kun lapset ja mies muistivat, kokkasivat lahjoivat. Tänä vuonna juhlat ihan perhepiirissä. Varmasti jää mieleen eristykset ja sen säännöillä juhlimiset.

Yhdestä ystävästäni tuli eilen myös mummu. Hänen lapsestaan tuore vanhempi. Sekin on ainutlaatuinen, hyvien asioiden ja valtavan tunnekuohun päivä. Muutettu minuus, uusi roolitus, uudenlainen tulevaisuus, toivottavasti kaikin puolin positiivisilla asioilla, mitä vanhemmuus ja isovanhemmuus tuo tullessaan.

Sama päivä, päivämäärä, voi merkitä kovin monia asioita. Tai sitten se saattaa olla vain yhdentekevä päivä muiden joukossa. 

Itsellä on valtava määrä noita uusia merkityksellisiä päivämääriä, yhdentekevien päivien määrä on vähentynyt, todella paljon. Näinpä yritän jatkossakin elää jokaisen päivän merkityksellisesti. Tajuta mitä tapahtuu ja ennen kaikkea olla kiitollinen, varsinkin jos on syytä kiitollisuuteen. Mikään kun ei ole itsestään selvää. Ei se huominen, eihän myöskään tästä päivästä vielä voi sanoa, mitä se tuo tullessaan. On asioita joihin voimme itse vaikuttaa, joten yritän löytää positiivisen vaikutuksen, enkä jäädä leijumaan negatiivisuuteen. Vaikka sitten sarkasmin tai mustan huumorin kautta, edelleenkin kaikesta ja juuri siitä huolimatta monia asian on hyvin. Tänäänkin. Eilisestäkin on paljon hyviä muistoja.

UUSI VIIKKO, MITKÄ ON KUJEET

Otsalohkossani kihelmöi, kysymykset vailla vastauksia terävinä sinkoilee kalloni sisuksissa. Uusi viikko, mille alan, alanko millekään. Koska alan, alanko koskaan. Tilanne on hassu, hassuttelenko tilanteella. Mitä hassua tässä, no ei oikeastaan mitään, siltikin jopa koomista. 

Annanko aamuisen tai viime viikkoisen, viikon vanhan pölyn laskeutua, vai pöllyytänkö itse lisää, annanko pölistä koko ajan. Kuuluuko minun pöllyyttää vai olla pöllyyttämättä. Kun annetaan siimaa yhdestä suunnasta, muttei toinen osapuoli tiedä annetusta siimasta mitään. Välissä myös byrokratia ja uusi käänne, jota ei oltu osattu odottaa. Sitten on vastauksia, joita minä en ansaitse. En enää kysele, kun kerran ei kuulemma kuulu minulle. Noo, annan siis pöllytä, pölistelkööt isommat tekijät, minähän olen vain se työntekijä. Mutta samaan aikaan onhan se harmi, jos minun luullaan tekevän jotain, mutten itse siitä tiedä.

On puhelinnumeroita, jotka eivät vastaa, vaikka käsketään soittaa. Onko sinkoilevat kysymykset liian teräviä, jotka aivokuoressani sujahtelevat. Onhan ne aika teräviä, tunnen moisten piikityksen, siellä omassa aivokuoressani. Siksikö ne puhelimetkaan eivät vastaa, kun näkevät minun soittavan. Taas iski huumori pintaan, kauhukuva siitä, että vastaanottaja näkee minun soittavan. Pakenee kädet koholla takaseinään, piiloutuu pärinältä, vaativasti pomppivalta luurilta. Odotettu vastaaja ei kestä kysymyksiäni, kuitenkin heitän taas niin vaikeita joihin ei ole vastauksia. Annan siis pölyn laskeutua. Odotanko, että vastaanottaja kerää vastauksia, jopa rohkeutta, jotta soittaa takaisin. Muutamaa puhelua olen jo se muutaman viikon odottanut. Lähetänkö muistutuksena rohkeutta ja vastuuta, etteivät unohda työnkuvaansa ja vastaamisen tärkeyttä. No enpä lähetä yhtään mitään minnekään, annan pölyn laskeutua kaikessa rauhassa. Yritän ymmärtää että ei kaikkeen ole suoria vastauksia, ja mitkä ovat niitä pieniä mitättömiä kysymyksiä, suuressa yhtälössä. Mutta edelleenkin minä olen se työntekijä, homma ei tule tehdyksi, jos en tiedä, että minun pitää tai ennen kaikkea saan sitä tehdä.

Sain puhelun, hyvä niin, henkilöltä jonka yhteystiedot minulle viime viikolla annettiin ja käsky soittaa. Tosin tämä henkilö ei tiennyt asiasta senkään vertaa kuin mitä sähköposti minulle on tullut päättävältä taholta. Mutta hän aikoi ottaa selvää ja palata asiaan. Luotan hänen soittavan, kunhan saa itse tietää toimintasuunnitelmasta. Näinpä en siis hötkyile mihinkään, vaan annan sormien pompahdella näppäimillä, mikäs tässä puolivalmiissa maailmassa.

Kevätsäätä lupailee tälle viikolle, lämpöennätyksiä. Mikäpäs siinä, samalla kuivaa pihamaat ja lätäköt. Joki virtaa vapaana, rannoilla kenottaa jäät vaikeissa asennoissa. Osa on ilmassa, osa taas osittain roikkuu veden alla. Lauantaina vastarannalla kissa leikitteli jäillä, lorkki tassuilla vettä ja kirmaili jään päällä. Hämmästeli heijastuvaa peilikuvaansa. Vieressä kuhertelivat sinisorsat, muutama telkkä kiihdytteli vedenpinnan yläpuolella. Nariseekohan telkällä siipien saranat vai mistä se ääni lähtee. Sellainen terävän napakka viuhuna, vai lähättääköhän lintu nokkansa kautta lentäessään siipien tahdissa. Herää kysymys läähättäväkö linnut tai hengästyvätkö ne huohottavien nisäkkäiden tapaan. Kylläpä sinkoilee taas teräviä kysymyksiä aivokuoreni sisällä, aivan turhia kysymyksiä, ruuhkaksi asti.

Lähipelloilla on kurkia iso lauma, joutsenpariskunta ja lokkiyhdyskunta. Melekoinen konsertti. Kuovit, töyhtöhyypät, nekin ovat pelloille palanneet. Miksiköhän töyhtöhyypät tekevät jo nyt sellaisia syöksyjä kohti, vaikkei ole edes poikasia, vielä. Onko niille tyypillistä moinen lentotapa, kohti syöksähtely. Kuovit ottavat paljon maltillisemmin. Sanoin pienenä kuoveja kuikutalinnuksi.

Varmaan jos olisin lintu, olisin töyhtöhyypän tavalla epäloogisesti sinne tänne syöksähtelevä, ilma-akropatiaa harrastava kirkuja. Suokukkoja oli ennen vaikka kuinka, mutta silloin oli tulviakin. Nyt moisia pöyhistelijöitä näkee harvemmin. Niiden soidinmenoja oli hauska seurata, kuinka komeimmat kukot kukkoilivat päivästä toiseen ja taistelivat keskenään, sillä aikaa vaatimattomammat kukot lempivät naaraiden kanssa, kun toiset vaan kukkoilivat paremmuudesta. Raakaa peliä, näinpä jälkeläisiä saivat ne kukkopojat, jota eivät luulleet itsestään liikoja, hoitivat vain hommansa. Naps.

Lauantaina menin tutulle laavulle, aamuvarhaisella. Tämä laavu on todella hyvin pidetty, siisti ja pelisäännöt selvät. Ainakin ennen olleet. Olihan näky, kyllä kuvotti ja harmitti. Arvatenkin myös suututti. Vahvin tunne oli pettymys, ettei osata käyttäytyä ja toimia vastuullisesti. 

Miksi pitää tuhota, hävittää, sotkia, rikkoa ja pilata. Laavun ympäristö oli töhritty ketsupilla, istuinalustoja silputtu, puukkoja nakeltu metsään, terät ja varret erillään. Tölkkejä oli nuotiopaikka pullollaan, samoin metsästä löytyi. Osa tölkeistäkin poltettu, tuhottu. Makkarapaketit, tyhjiksi ruutatut ketsuppipurkit ja paperit lentelivät tuulen mukana. Katuharjat oli katkottu, nuotiossa sulatettu ja tuhottu. Sangot löytyivät lähimetsästä... Mikä saa tuhomaan ja jättämään tällaisen jäljen. Laitoin siitä foorumille kuvapäivityksen. Paljon sateli kommentteja, minkä arvasinkin. Yleinen asia, joka nousi esille oli se, että pitää hankkia kameravalvonta. Mikä taas minua kummastuttaa, miksi aina pitää olla valvontaa ja sitä kautta todistella tekijä ja syylliset. Minä puolestani peräänkuulutan "omavalvontaa" omien korvien välissä, että erotamme oikean ja väärän. Mitä saa ja voi tehdä, mitkä ovat omat vastuut ja velvollisuudet. Mikä on omaa ja mikä muiden omaisuutta. Itse toivon, että "omat lamput" ovat sen verran kirkkaat, että sieltä lähtee signaali oikeasta ja väärästä. Ettei tarvitse valvontakameroiden kautta viranomaisten tulla kertomaan, että teit väärin. Sitten tekijä onkin taas hoomoilasena, että mitä väärää hän on tehnyt, sehän oli vain hupia kun hajotti, roskasi ja tuhosi. Argh, taas sinkoilee kipeästi kuoreni sisällä... Johan on nyt herkillä tuo sisus. Noh, kommenteista oli aistittavissa myös kateutta, nyt minä saan tölkeistä panttirahat. Porukka laski kuvien perusteella paljonko nettoan. Toki olisihan omistaja voinut ne hakea peräkontistani, mutta eipä näyttänyt nokkaansa. Nettosin enemmän kuin laskijat arvuuttelivat, sillä enhän kuvannut kaikkia tölkkejä. Kokonaista 2,25 €, pelkkää voittoa minulle. Toki minua ahneena ihmisenä harmittaa muutama tuhottu tölkki, josta en saanut panttia, enkä myöskään ketsuppipullosta. Toki eihän tästä minulle mitään vaivaakaan ollut, kunhan vain siivosin laavun seudun niillä vehkeillä mitkä jäljellä olivat ja keräsin roskat ja tölkit tuulen pyörittämästä. Ja ihan omaksi huvikseni ajoin ne lähikauppaan ja koronaa uhmaten vielä palautinkin, ahne kun olin.

Nyt alkaa tekniikka saivarrella kanssani, pakko siis lopettaa. Tässä olkoon tämän aamuinen ajatusten sinkoilun päivittely, yhä tosin sattuu, terävinä jatkuvat edelleenkin aivoitukset. Olenko lähtökuopissa, valmiina organisoimaan, vai olenko lomautettu, työtön vai mikä. Roolitus on siis enemmän kuin epäselvä. Onneksi illalla siivosimme kunnolla, oli ihan matot ja osa verhoista pihalla. Minä jynssäsin pesuhuoneen kaakeleita soodalla ja etikalla. Kummasti kirkastui ja raikastui elämä. Monta asiaa on yhä tekemättä, alanko vai enkö ala. Siinäpä vasta kysymys, sekin on suhteellisen napakka, kolahti vasemmalle ohimolle sisältä päin.

Tsao, nautitaan asioista, joista voimme nauttia. Niitähän on vaikka ja kuinka, kunhan hiukan laajemmin ajattelee ja näkee paniikkiaan pidemmälle.

TYHJÄNPÄIVÄISTÄ

En todellakaan ollut tänne tulossa, aikani ei oikein anna periksi. Mutta mitä eukko duunaa, täällä naputtelee. Ehkäpä on korvien välissä sellainen härdelli, sinkoilua, että naputtelu on paikallaankin. Kunhan en nyt tänne juuttuisi.

Metsämarjakeitto, se oli sitten tälle aamulle pohjalla lilluvia siemeniä vaille loppu. Kaadoin loput menemään, huuhtelin purkin ja pistin kierrätykseen. Mutta juuri se olisikin ollut tärkeä tähän aamuun, enkä todellakaan kyseisen henkilön ole nähnyt sitä juovan. Mutta kuinka sattuikaan, juuri nyt, olisi juonut. Ne siemenetkin sieltä pohjalta. Pöh. Ostan säännöllisen epäsäännöllisesti soppia ja keittoja jääkaappiin, välillä niitä juodaan, syödään ja sekoitellaan vaikka ja mihin. Sitten on purkkeja, joissa paukkuu päiväykset, tai avataan juodakseen kerran ja sitten jätetään... Nyt oli tämä viimetippa siemenineen, joka olikin se todella tärkeä. Kaiketi se tämän aamuinen ja juuri lanseerattu elämänmuutos oli juuri noista lilluvista siemenistä kiinni. 

Minähän en itse voi sietää siemeniä jogurteissa ja keitoissa, saati mansikanretkuloita, jotka jäävät hammasväleihin. Lapsesta asti olen moisia vältellyt. Kun taas itse teen smoothieta tai leivon, heittelen sinne kaiken maailman siemenet, käytämme paljon myös muita marjoja, varsinkin mansikoita. Kun itse tietää, mitä suuhun sujahtaa, se on jotenkin eri asia, kuin se, että juot tai syöt valmista, purkitettua, sitten sujahtaa retkale. Hyi yäk. Siinä on vissi ero. Siemenissä käytän seesamia, chiaa, välillä salaattisiemensekoituksia, auringonkukansiemeniä, kuivattuja marjoja, mitä nyt milloinkin se pussillinen tulee hankittua. Tykkään siis kovasti, mutten hampaidenvälissä. Tämähän on taas erittäin tärkeä tieto, ihan kaikille, onneksi sen taas kerroin.

Pyykkikone pörräilee, tiskit laitoin, siivoilin pöytiä, vähän kaappejakin. Kaivoin kynttilänjämiä, osan kiehuvalla vedellä liottelin, tuloksena ohutta steariinikalvoa tiskialtaaseen. Se taas vaati uudenlaisen operaation, ettei jumitu putkiin. Äkkiä talouspaperilla kiinni ja roskiin, sen jälkeen napakkaa siivousta ja jäämien hävitystä. Miten se aina meneekin monimutkaisimman ja työläimmän kautta, no meneehän se. Minulla ihan helpostikin.

Siivota en aio, ainakaan ihan vielä, eilen kävin töiden välissä kotona, imuroin. Töiden jälkeen jälleen ja moppasin enimmät rapatassujäljet. Niitähän riittää. Muutama tunti siitä, tytöt kävivät Kaino-koiran kanssa rapatassuilulenkillä, taas luututtiin. Kissantassunjäljenääniä on kauttaaltaan, onhan noita tassuttelijoitakin.

Olen siis joutilaana, jotakuinkin, lomautettuna monestakin paikasta. Tilapäisen perhehoidon kehitysvammaisten lasten kohdalla työkielto annettiin kuukausi sitten kuukaudeksi, joka on nyt lusittu. Eilen yritin asiaa selvittää, onko töitä, jatkuuko, olenko vielä työkiellossa? Kuinka toimin, toiminko? 

Muistaakseni jokin uusi, median kautta  rekisteröimäni, päivämäärä oli toukokuun puoliväliin, jonka hallitus lanseerasi, kuulunko minä sen päivämäärän piiriin. Soittelin siis ihmisille, jotka eivät olleetkaan töissä vaan lomalla, sitten soitin taas seuraaville ja jätin kohteliasta kysymystä ja viestiä. Tylyvastaus tuli, he ovat yhteydessä perheisiin, jatkuuko vai ei, se ei ole minun ongelmani/asiani/tehtäväni... Tosin minähän olen se tekijä, joten se kuuluu mielestäni minullekin, enhän tiedä sopia perheiden kanssa jos en tiedä saanko tehdä. Kiristi leukapielissä, ollappa nyt tämä rasittava kupla taas tässä savotassa, jolla ei ole arvoa. Onhan se tietenkin väärin jonnin joutavia kysellä suurilta päälliköiltä, mutta monikin perhe tarvitsisi nuo myönnetyt avustustunnit, jotta jokin balanssi säilyisi. Ja tekijähän olen minä, ainakin ollut, joten omalla loogisuudella tässä palapelissä yksi palanen olen minä, joka ei ansaitse nähtävästi asiallista vastausta. Ei sen puoleen, koen, että minulla on hyvin asiat, voin olla tekemättäkin nyt kuukauden noita tunteja, enkä halua olla riskeeraamassa mitään tai ketään mihinkään suuntaan. Mutta vastauksen sävy ärsyttää. 

Eihän uskoisi, että minä osaan ärsyyntyä saati sitten suuria päättäjiä kysymyksilläni ärsyttää. Mutta onnistuin, näköjään helpostikin, molempiin suuntiin. Nyt yritän siis tämän oman ärsytykseni kanssa tulla toimeen.

Etätehtäviäkin on, itse asiassa niitähän minä näköjään tällä naputtelullani karttelen. Hoksasinpas, umpi kiero olen. Viimetippa on se kuuluisa tehokas tippa. Nyt pitää vain ohjelmoida itseni moiseen moodiin. Yleensä, kautta koko historiani olen kaikessa muussa tehokkaimmillani silloin, kun on viimetippa jossakin asiassa. Ennen tenttejä olen tehnyt pääsääntöisesti suursiivouksia, kuvituksia, ommellut hattusarjoja tai heittäytynyt urheiluhulluksi. Kyläillyt, jeesannut, haravoinut pihoja, nykyisin löydän itseni useimmiten huuhailemasta. Viime keväänä muut nypyttivät lastensa ylioppilasjuhlia, mitä teki meikämandoliini, maalasi reikäpäänä tauluja. Tämän kevään ylioppilasjuhlia ei varmaan sitten pidetä, keväällä. Onneksi eilen oli jo päätöksiä elokuun virallisesta lakkiaispäivästä. Kyllähän meidän tämän kevään ylioppilaskin on juhlansa ansainnut, oli koronahysteriaa tai ei. Toivottavasti tuo ajankohta on sellainen, että juhlia uskaltaa pitää. Bileet, odotan niin.

Eilen tajusin, että ihmisillä on varmaan pahin pelkopaniikki muokkaantunut realismiksi pandemian suhteen. Kävin kaupassa, hoitamassa avustettavan asioita, nyt oli meininki leppoisampi, rennompi ja äänekkäämpi kuin edellisillä viikoilla. Ehkä arki alkaa rullaamaan karanteeneistakin huolimatta ja ihmiset voivat tervehtiä toisiaan ja huikata muutaman positiivisen sanasen mennen tullen etäältä. Eihän maskit sentään äänieristä, ja silmäthän ovat sielujen peilit, nyt voidaan viestiä katseillakin. Karttelu ja vuorojen odottaminen kaupoissa luonnistuu, käsidesit ja muut annetut ohjeet on otettu hyvin vastaan. Toki rentous johtuu ehkä myös siitä, ettei kukaan tiedä paljonko täällä on tartuntoja, tilastoissa ei näy, jos on alle viisi. Moni, luulee siis olevansa herrankukkarossa, mutta kyllähän se tännekin leviää, se on varmaa. Mutta jospa huippu ei olisi enää niin terävä, kun on aikaa kulunut ja säästytty tänne saakka. Näin sitä maallikko turvautuu ajatukseen.

No niin, nyt saan luvan lopettaa ja siirtyä niihin pakollisiin viimetipan hommiin. Päivissämme on ollut jälleen aika paljon muuttuvia tekijöitä, huolia ja ongelmia, ihan lähipiirissä. Mikään päivä ei ole mennyt aivan omien suunnitelmien mukaan. Huolikuplaa on otsassa, stressinpoikaisia ja mielenrauhoitteluja tarvittaessa. Parhaamme yritämme, jopa realismin kautta ennakoida mitä pitää tehdä ja kuinka. Nämä lie niitä ruuhkavuosia, kun saa levittää siipiään useammalle sukupolvelle, jotta saisi suojeltua, varjeltua, autettua ja hoidettua. Onneksi siipien kärkiväli on pitkä, laaja ja leveä, elastinen ja höyhenet on hiukan rönsyilevästi pörrölläänkin. Mennään näillä, otetaan tänä päivänä vähän kepeämmän liitelyn kannalta. Jos vain onnistuu, no onnistuuhan se, kun laittaa onnistumaan. Hoitaa asian kerrallaan tällä hetkellä niillä paukuilla jotka on olemassa, enkä yritä koko maailmaa parantaa, keskityn vain omaan tekemiseeni. Hyväksyn myös tekemättömyydet, jota eivät aina ole itsestä kiinni. Aamenia tähän väliin, tulkoon hyvien asioiden kaunis kevätpäivä.

KOTONA

Hyvin olen pysynyt kotona, tai ainakin kodin välittömässä läheisyydessä, kotoillen. 

Pientä puuhaa ja vähän isompaakin on jos kuinka, isoimpia ei edes ole ajateltu vielä aloitettavan, niin kuin vaikka ulkovuoren maalaus talossa, takaseinän teko ja sen sellaista. Kyllähän tässä puuhaa on ja riittää. Lisäksi ihan perus keväthommelit.

Joki on nyt avoin, jäät sulasivat paikoilleen, ihan muutamassa päivässä. Iltasella siinä oli jos minkälaista niskansa niksauttelijaa ja keikaria soidinmenoissa, hauska seurata moista kukkoilua. Taivaalla on liikennettä kovastikin, muuttolintujen lentoliikennettä, lentokoneita ei juurikaan näy. Aamuvarhaisella kurjet pitävät valtavaa mekkalaa, joutsenet ovat varmaan siirtyneet, niitä ei nyt kuulu. Saimme tänne takatalven, tai ajankohtaisen talven, ihan mikä se aikalaskuri on. Mieluummin lunta nyt kuin kesäkuussa, on minun logiisuuteni. Mutta kyllähän valkoinen maa ja pakkanen yllättivät, muutaman päivän tai liekö viikon plussakauden ja loskan jälkeen.

Nousin ylös pari tuntia sitten, muut nukkuvat yhä. Tuossa kun tyhjäsin ja täytin tiskikonetta, mietin sitäkin puuhaa syvemmin. Tykkään enemmän likaisten astioiden täyttämisestä ja koneen starttaamisesta, kuin puhtaiden tyhjentämisestä. Samalla keittiö tulee siivotuksi, saa laittaa tiskirätin ja -harjan kuivumaan, sekin on nautinto. Eilen innostuimme leipomaan äärimmäisen hyvää leipää, teimme siitä ihan taidetta. Kuohkea taikina, päälle kasviksista kuvioita, johan oli suun mukaista. Kaksi isoa leipää napostelimme päivän aikana. Iltayöstä tytöt kuuluivat tekevän pulledporkkia, laittoivat könkälettä uuniin, kun minä olin jo yhdet iltaunet nukahtanut. Heräsin liki viiden tunnin jälkeen tuoksuun, kun ottivat kypsän könkäleen aamuyöllä uunista ulos. 

Koko pääsiäisen olen vetänyt aivan luonnontilassa, hiukset sekaisin, rönttävaatteissa ja kumppareissa. Yöllä huomasin unessani säpsähtävän ajankulua, mikä päivä ja mikä vuorokaudenaika. Tähänkin rönttäolemukseen niin oppii. Milloin alkaa työt ja milloin ei, mikä on tulevan viikon roolitus. Onneksi on rooleja tiedossa, ettei aivan ajattomaksi kotoiluksi lipsahda.

Pyykinpesu ja ulkokuivatus on myös niitä tärkeitä keväänmerkkejäni, joita aina odotan. Nyt olen jo muutamat lakana- ja pyyhepyykit kuivannut rannassa naruilla. Se on minulle nautinto. Ripustella tuuleen, kenties värisuoraan ja harkitusti rätti kerrallaan ja sitten tuoksutella raikkaat pyykit, kun ne kuivina kerää.

Olen myös Ukkokullan kanssa päätynyt rankamehtään tekemään polttopuita. Harvinaista, sillä emmehän juurikaan ole samaan aikaan kotona. Hyvin luisti yhteistyö, enkä jäänyt kuin yhden kaatuvan puun alle. Yhden typyn kanssa olemme pistäneet myös rantteella polttopuita poikki sähkösahalla, kyllä on käsissä tuntunut moinen fyysinen ja jännitys, äkkiseltään. Eilen urakoimme samaa miehen kanssa, hän latoi ja minä sahasin, napakka oli tahti ja jälkeä syntyi. Mutta kyllähän kaikki tuommoiset vaarallisemmat työt vaativat minulta keskittymistä, etten vaan vahingossa kohella. Eikös moottorisahat, sirkkelit ja kaikki teräaseet luokitella vaarallisiksi, jos ihan normi haarukka tai kukkakeppikin sitä on. Eilen tein kääretorttua, johon ajattelin kaakaopussin pohjan tyhjentää ihan ohimennen. Pussissa oli vain hiukan pohjalla, joten kaadoin suoraan taikinaan. Nooh, siellä pohjalla olikin myös pikkulusikka, joka osui kolahtaen pyöriviin vatkaimiin, onneksi ei mennyt niiden väliin ja hajonnut koko vehje. Nooh, ne vähäisetkin kaakaojauheet levisivät pöllynä keittiöön ja minun päälle, ei niinkään sinne taikinaan. Kauhea siivo siitäkin, äkkinäisestä ideasta. Mutta tuli hyvää torttua, gluteenitonta, väliin omenahilloa ja vaniljatuorejuustoa. Njam.

Tunnin kulutta meidän pitää olla hakemassa yhtä sänkyä, aika herätellä nukkuva mies kantamaan ja roudaamaan mukaan. Varmaan aivan innostunut moisesta, mutta sovittu mikä sovittu. Minäkin jopa suihkun jäljiltä pistin semmoisia kiristäviä pötkelöitä hiuksiini, jos vähän edes yrittäisi. Tälle aamulle en ole vielä lattioita siivonnut, olen antanut muiden paapata. Lauantaina tulimme kotiin kokkoajelulta illalla puoli kymmenen jälkeen, aloitin pikasiivouksen sen jälkeen ja sain siivottua klo 22.17. Muistan tarkan ajan kun sohvalle huokaisin. Seuraava siivooja aloitti jo aamulla kymmenen jälkeen imuroinnilla, tämmöinen on tämä meidän huushollaustahti, eikä aina uskoisi, kun on tassun jälkiä pitkin ja poikin lattioita. Mutta niitä perinteisiä nurkissa hyrrääviä villakoiria ei meiltä vieläkään löydy, kyllä ne on ihan reilusti karvaa, hiekkaa ja sepeliä, mikä sisälle kulkeutuu ja elikoista irtoaa. Nyt kyllä keittiöstä löytyy leipomuksiinkin liittyviä asioita lattioilta, ihan minun jäljiltäni, myönnän, en nimittäin illalla siivonnut. Kotoilu on siis myös hyötyliikuntaa.

Nyt menen, leppoisaa kotipäivää itse kullekin. Olihan taas jonninjoutava istunto tämäkin naputtelu, mutta elämä on asioita, jonninjoutaviakin. Son moi.

Pitihän minunkin kokeilla🍞
Yhtäkkiä meillä olikin Fn kanssa kilpailu, kumpi on kauniimpi leipä.

TUOKSUJA

Kalenterissani on viisi vapaapäivää. Milloin viimeksi? Joku saattaisi moiset lukea lomautuspäiviksi, työttömyydeksi, mutta minäpä ajattelen ne ajattoman aikatauluttomina vapaina, näköjään. 

Aloitin aamuni auringonsäteitä katsellen. Minulla on uusi kukka amppelissa, kirjorönsylilja, sen lehtien välistä ja läpi kiilui kirkas ja viaton aamuaurinko. Tuore multa, sekin tuoksui, sillä olinhan kukan eilen istuttanut. 

Kävin aamukierroksellani tervehtimässä muutkin kukkaset, niitähän on varmaan sen kolmisenkymmentä minun vastuualueellani. Täällä on lääniä, valoa ja ikkunoita, floristiminä tykkää kovasti. Kuistissa menestyy vaikeammat, se on sen verran viliponen ja valo oikea, siellä on unelma, asparagus, amatsoninlilja, kliivia, oliivipuu ja maljaköynnös, haasteellisimmat mainitakseni. Samalla ne kastelin ja lannoitin. Kastelukerrat tihentyneet talvesta puolella. Joka viikko puskee uutta, kasvukausi on niin menossa, nähtävissä ja tajuttavissa. Siinä samalla eläinlaumaani paimensin, päästin kissat sisään, koirat ulos, koirat sisään, pari kissaa ulos, kolmaskin, samalla meni toinen koira toistamiseen, kohta sisälle, yksi kissa vessanhanasata juomaan, kaksi kissaa uudelleen sisälle, neljäs kissa ulos, toinen koira uudelleen ulos, kohta sisälle, samasta avauksesta viides kissa ulos, kaksi sisälle... Hetkinen, miten meillä kuitenkin kaksi kissaa nukkuu sisällä, toinen sohvalla, toinen nojatuolissa. Kuka livahti, mihin suuntaan ja milloin. Onneksi eläinten aamurallille oli yön jäljiltä kohmeinen maa, vähemmän kurarapajälkiä aamutuimaan. Kannattaa siis nousta palvelemaan heitä vielä aamukohmeaan aikaan, tärkeä oivallus tämäkin.

Tuoksuttelin pirteää aamua, keväänmerkkejä ovenraosta. Kurjet konsertoi pelloilla, entisillä suomailla. Puissa sirkuttelee tintti jos toinenkin, ne ovat niitä maaseudun parhaita puolia, saa aistia kaikilla kanavilla ja elimillä.

Ei kyllä ihan ajankohtainen kukka, mutta nyt tarvitaan vahvaa ja rohkeaa oranssia, ja tässä kehäkukassahan sitä on. 

Nyt lyö tyhjää mitä minä ajattelin...

Niin tuoksuja, minähän tykkään tuoksuista. Käytän löylyvesissä erilaisia aromaattisia tippoja. Valitsen fiilikseen sopivan, sitten annan virrata. Ruokaa laittaessa tuoksut ovat myös tärkeitä. Suihkussa, pesuaineissa. Pyykit taas pesen aina tuoksuttomilla, sillä niihin pinttyy vahvasti monet tuoksut, jotka sitten jalkautuvat ihmisen mukana joka puolelle. Tykkään happamista, hieman sitruksisista, niin makuina kuin tuoksuina. Minulla on ollut voimatuoksuna useampi pullo sellaista verigreippi vartalotuoksua, eilen viimeiset suihkautin. Tänään tupsautin kookosta. Hajuvesiäkin on, mutta ne tahtoo jäädä käyttämättä. Mutta nytpä minulla on mahdollisuus haista ja tuoksua mille haluan ja kuinka paljon. Se ei täällä karanteenissa, jokirannassa ja maalla haittaa yhtään. Arjessa, töissä ja koulussa, sekä tietty laitoksissa pyöriessä olen tuoksuton tai ainakin huomattavasti tuoksuttomampi. Niin yleistä on tuoksuyliherkkyydet ja allergiat, paras olla ketään kuormittamatta. Mutta nyt siis ihan luvan kanssa tuoksuilla hurvittelen, kuvittelen, että jää sellainen leijuva kookoshajuvana, kun kumppareissani lonksutan pitkin pihoja ja metsiä. Nautinto ja vapaudenmittari sekin, niin, ainakin itselle.

Verotoimistoon soittelin, lasketutin uutta verokorttia mahdollista työttömyysturvaa varten. Sillä olenhan moiseen tilanteeseen lomautettuna ajautunut, pakotettu. Virkailija ei ehkä ollut ajan tasalla, nuivasti kyseli kauanko olen ajatellut työttömänä olla. Enhän ole ajatellut olla ollenkaan, minullahan on työpaikat, mutta en saa töitäni tehdä. Ainakin toistaiseksi, minulla on käsitys, että työt starttaavat, kunhan valtiovalta, pandemia ja terveys sallivat. Ihan kuin virkailija ei olisi kuullutkaan karanteeneista ja työkielloista, ihan kuin olisin vain jättäytynyt tekemättömäksi, ajatellut huvikseni joutessani kotoilla. Ärsytti, joutua selittämään, eikä toinen ymmärtänyt yhtään. Itse ajattelin, josko muutamassa kuukaudessa olisi selätetty moinen kielto, virkailija puolestaan laski kortin suoraan vuoden loppuun saakka. Olenko optimisti, vaiko realisti, entä mikä oli virkailija? Ties vaikka nudisti ja pessimisti, ehkä. No näillä mennään.

Olen siis tehnyt huoneentauluja, kotoiluperspektiiviteemoista. Ikkunoita olemme pesseet. Olen myös moottorisahaillut polttopuita. Ehkä tänään taas jatkan, mutta haluaisin siihen lisäkäsiä, jotta hommasta tulisi jouhevamman tehokkaampaa. Mutta vähäkö oli mellevää hommaa, kun yhtenä päivänä vahingossa kumppareissa ja tunikassa päädyin pörryyttämään. Porraspielien ja hautojen havut, kanervineen alkavat olla entiset. Josko tässä metsän kautta uutta vihreää niihinkin. Narsisseja, ehkä keltaisia hyasintteja haudoille myös. 

Minulla on ikävä lastani, koko ihmistä. tuoksua, olemusta, kosketusta, ääntä, naurua ja salamoivaa temperamenttia ja luovuutta. Taistelukaveriani, kainaloistani. 

Pyääääh, siis kaikenkattava ikävä, kouristavan konkreettinen. Käsinkosketeltava, silminnähtävä. Epäreilu, todellisen epätodellinen ja samaan aikaan huojentunut ikävä. Edelleenkin olen suunnattoman kiitollinen monesta asiasta, myös kuolemasta. Voin vain kuvitella missä paniikissa olisin tällä hetkellä viruksen suhteen, mikäli hän eläisi, olisi immunologisesti romutettu, altis saamaan pöpön ja vahvasti riskiryhmässä. Hirveästi toivon rohkeutta ja tsemppiä sellaisille, kenellä tämä on ajankohtaista ja arkipäivää. Olisihan aivan mahdottoman kornia, että selviäisi hengissä hoidoista ja oman kehon viruksista, sitten tulisi korona ja tappaisi. Näin itse ajattelin vuonna 2015, kun lapseni sai mittavan laaja-alaisen aivovaurion ja samalla viikolla syövästä puhtaat tulokset. Tai kahdesta syövästä; leukemiasta ja neuroleukemiasta. Silloin olin raivoisani kohtalolle, suunnitelmalle, epäreiluudelle. Ajatuskaavio meni näin; syövistä selvisi ja aivovaurioon kuoli. Mutta eipäs kuollutkaan, sai jälleen jatkoajan moisen todellisuuden jälkeen. Loppupeleissä se oli kuitenkin syöpä, jota ei voitettu, joka vain jaksoi kloonata itsensä yhä uudelleen, yhä uudelleen. Se on asia joka minua kieroutuneesti myös lohduttaa, yhä. 

Nyt tuoksuu paahdettu leipä. Muutkin alkavat heräilemään ja suorittamaan aamupalatoimia. Pyykkikone pyörii, imuri odottaa aamujumppaansa. Imuri jäi tuohon iltajumpan jäljiltä odottamaan, se kuuluu meidän huushollissa ihan liikuteltavaan hyödylliseen sisustuselementtiin luokiteltavaksi. Aina valmiina. Aamuaurinko siivilöi kauniisti irtokarvat valoa vasten. Tällä kertaa keittiönikkunaperspektiivistä. Iltaisin auringon suunta on joelta, talon takaa, olohuoneperspektiivistä. Auringonlaskut, niissä riittää ihmeteltävää ja ihasteltavaa lähes joka illalle. On se mieletön tuo taivaallinen värikartta, ei näin maallikkona aina juolahtaisi yhdistää kaikkia niitä värejä, jota taivaallinen taivaanrannanmaalari käyttää. Rohkeita vetoja, kontrasteja, välillä hopeareunuksia, eleettömästä loimuavaan. 

Tässä ajassa on paljon myös hyvää, ainakin itse havainnoin ja olen hyvyyden löytänyt. Milloin viimeksi meidän koko, jäljellä oleva perhe, on mahtunut/ehtinyt/eksynyt/joutanut samalle sohvalle samaan aikaan. Nytpä on. Sunnuntaina katsoimme yhdessä Voicen ja sen jälkeen elokuvan. Myös paljuun olemme mahtuneet perheenä, milloin viimeksi. Entä metsään, autoon, pihatöihin, puusavottaan, kokkaamaan, siivoamaan, kuuntelemaan musiikkia... 

Ihan lunkisti tämä meidän klaanimme soljuu tässä karanteenissa, jokainen jolla töitä on, käy töissä. Kiitollisena siitä, että saa käydä töissä ja että on töitä. Moni asia on siis perheessämme hyvin, tämä kokemus tiivistää joukkoamme, on rauhoittanut jatkuvasti joka suuntaan pärräävän härdellin. 

Uskon vahvasti eletyn elämämme antavan perspektiiviä myös nuorille, heillä tässä ajassa ei ole kapinoitavaa tai vaikeutta, se on opittu ja eletty kipeimmän kautta. He ovat realisteja ja fiksuja aiheen puitteissa. On myös kiva katsoa kuinka erottamattomat, yhteen liimautuneet nuo meidän pikkunaisemme ovat. Syntyy yhdessä ja eri kokoonpanoilla videoita, lettejä, stailauksia, jumppatuokioita, lenkkejä, ajatustenvaihtoa, vaatteidenvaihtoa, ilta-aurinkoajeluja, kampauksia... Kuinka jokainen näyttää toiseltaan, ja samaan aikaan näen heissä jokaisessa myös pilkahduksen Valonlastamme. Hän on siis joka päivässä läsnä, jossakin muodossa, jollakin tavalla. 

Yhtenä päivänä minuakin odotti tsemppipaketti postilaatikossa, ihania tuoksunäytteitä ja ihonhoitovermeitä joka lähtöön. Ihan iloitku pääsi, kun pussukkaa tuoksuttelin ja availin. Olen saanut elämääni jälleen uusia ystäviä, se tuntuu hyvältä.

Nyt aistin nokassani narsissin, hieman pistävähkön tuoksun. Se on ihan kuviteltu tuoksu, mutta käyn niitä maljakkoon ja haudoille hankkimassa, se on kevään merkki ja kevään tuoksu. 

Tästä ajasta, hetkestä ja tilanteesta saa myös nauttia, ota aistisi käyttöön ja avaa ainakin silmäsi. Maailma on kaunis paikka. Valoisaa tätä päivää ja ehkä pääsiäistäkin, jos en naputtele ennen sitä. Elämä vie...

IHAN VAAN KAVERIN PUOLESTA

Maaliskuussa:

Ihan vaan kaverin puolesta kyselen, pitääköhän huolestua taas...

Tämä kyseinen henkilö eläytyi ikkunalaudan pyyhkimiseen, leveän kukkapöydän ja siinä olevien kukkien yli, niin antaumuksella ettei huomannut, että palmuvehkaa tukenut kukkakeppi sujahti avonaisesta suusta pitkälle suuhun ja kitalakeen saakka.🥒
Havahtui moiseen vasta yökkäysrefleksin myötä.

Siis pitääkö huolestua siitä, että tämmöinenkin tapaturmanpoikanen on mahdollista?
Vai enemmänkin siitä, että eläytyessä suu on aina ihan sepposen selällään?
Vai siitä, että kyseinen henkilö ei ole asiasta moksiskaan, kunhan nauraa ja on tyytyväinen, ettei keppi mennyt silmään tai sieraimeen?

Huhtikuussa:

Taas pittää kaverin puolesta kysellä. Kuinka huolissaan saa tai pittää olla?🤨

Viikko sitten perjantaina tää kaveri istui paljussa. Katseli oksien lomasta terävää kuunsirppiä, taivasteli kirkasta tähtitaivasta. Näki ja kuuli telkkäpariskunnan eestaas lentelyn, joutsenien trumpettisoolot joelta.

Siinä päätä pyörittäessä ja kaikkea kuunnellessa ja kahtellessa olikin vasemman jalan ukkovarvas luiskahtanut paljun pohjaventtiiliin, mihin se juuttui kiinni napakasti. Ei auttanut kuin kaverin hädissään pystyyn pompata ja yrittää hivuttaa varvas irti eri kulumasta. Lähtihän se, lopulta, lumpsahtaen. Tämän jälkeen kaveri pystyi taas jatkamaan tähtitaivaan taivastelua ja joutsenien trumpettisooloja.✨

Samainen kaveri eksyi nyt viikolla kulutushysteriaan, äitinsä asioita hoitamaan. Kauppoihin oli ilmestynyt kassoille pleksejä. Tietenkin tämä kaveri törmäsi naamansa moiseen, sattui nokkaan ja lasit päässä vinoon vinksahti🤓 Onneksi siitäkin selvittiin pienellä säikähyksellä ja hörinällä, ehkä oppimalla taas uutta, läpinäkyvääkin ja näkymätöntä pitää väistellä.

Eli pitääkö olla kuinka huolissaan tämän kaverin puolesta? Luokitellaanko tämän perusteella jo riskiryhmään kuuluvaksi? Ja mikä on se oikea riskiryhmä, johon kuulua? Onko syytä ulkoistaa asioiden hoito suosiolla muille.
Ja tietääköhän kukaan onko EU määritellyt mitään mittoja paljun venttiileille, ettei vaan koidu kenenkään kohtaloksi, jos ei vaikka pääsekään irti. Siinähän voi ihmispolo vaikka jäähtyä, jos jää jumiin pidemmäksi aikaa. Tietty tämä kaveri on suhteellisen siro juurikin/ainoastaan nilkoista varpaisiin, ehkä ongelma onkin se sirous, venttiilit on liika isoja🤪Ehkä tämä onkin vain sirojen ja notkeiden ongelma, kaiken maailman venttilit imaisee helposti.

Kaikenlaisia kavereita sitä ihmisille siunaantuukin. Tunnistatko omasta kaveripiiristäsi?