lauantai 19. joulukuuta 2020

HYVÄN KIERRÄTYSTÄ

Jolukortteja en ole tehnyt, en lähettänyt, enkä siis postittanutkaan. Olemme niitä kyllä saaneet, tykkään. Kiitos! Olemme aikoinaan saaneet osaksemme hyvyyttä, hyväntahtoisuutta ja apua. Nyt on minun vuoroni jeesata, jos ja kun suinkin kykenen. Ja teen sen täysin vapaasta tahdostani ja vilpittömsäti. Olen jakanut vaatteita, kodintavaroita somen kautta. Vienyt kassillisia suoraan ihmisten eteisiin, antanut tarvittavat, vaikka koko kassillisen. Tutuille ja tuiki tuntemattomille. Vein myös yhdelle henkilölle selvitymispaketin, siis todella tärkeitä tavaroita; hiuspinnejä, strassihiussolki, kynsilakkaa, kynttilöitä ja servettejä. Rankka joulu on kenties asteen verran keveämpi askeltaa sormikiharat keikkuen, pilkettä hiuksissa ja kynsissä. Sain häneltä ihanan viestin, jos toisenkin. Oli kuulemma osunut. Kuinka pieni ele, mutta tärkeä vastaanottajalle ja kyllä itsellenikin. Yhden joululeivän veimme eilen, se oli kuulemma syöty kerralla, kaverin kanssa. Uunilämpimänä... Olihan se hyvää, itsekin söin, tai siis hiukan koemaistelin. Johan oli yöllä maha kipeä, kun äkiksestä söin leipää ja tuoretta sellaista, mutta kannatti. Joulusiivot vielä odotatuttavat, sillä latasin someen lisää jaettavaa, joka on pinottu olohuneen sohville ja jakkaroille. Toivottavasti tavaroille löytyy ottajat. Jos ei, niin vien kierrätykseen. Mutta on kyllä uuvuttavaa ja meikäläiselle kovin outoa tuo joidenkin ihmisten käyttäytyminen, varataan, luvataan, mutta ei haeta, ei tulla, saati sitten ilmoiteta tai peruta. Vähän villinlännen meinikiä. Toki osa tuli hakemaan ihan kolmen minuutin tarkkudella, mikä yllätti taas positiivisesti. Summa summaarum, ollaan siis kaiketi positiivisilla fiiliksillä, no ollaan mieluummin. Ei anneta muutaman oharin himmentää hyvää fiilistä. Tänään olin monta kertaa ihan eri paikassa kuin luulin olevani. Mutta mikäpäs siinä, autossa on ratti ja aina voi pistää viestiä, niin tietää missä menee. Hyviä kohtaamisia, rauhottumisia, juttutuokioita, ajantajun menetystä. Mikäs se on polvivaivasena, lonksuttaa leukoja ja käyttää mielikuvitusta. Milloinka viimeksi, siinäpä se. On kiva heittäytyä, mennä ilman niuhotusta, tavata ja poiketa ladulta. Ehkä nyt tällä viikolla alkoi tuo polvi hiukan löysäämään. Ehkä ja toivottavasti. Mutta mitä se tulee kestämään, sen tietää vain sitten kun kokeilee. Tai sitten olen jo niin tottunut lukkiutumisiin, lonksahteluihin, turvotukseen, etten vaan tajua. Kaikki on mahollista. Mutta hyvän kierrätys tekee hyvää, pienetkin tekoset. Son moi!

torstai 17. joulukuuta 2020

KUKKAISKIELTÄ

Olen kuullut, että ihmiset ovat eristyksissä ja yksinäisyydessä jopa kukilleen puhuneet. Kaikkea sitä! - Huomenta herra Amatzoni, (amatzoninlilja) kaunis joulukuinen päivä tänään. Onkos siinä olohuoneen ikunalla hyvä olla? Ainakin näyttää uutta lehteä puskevan. Jokunen kellastunutkin näkyy silloin tällöin tulevan, mutta se kaiketi kuuluu vuodenaikaan. - Olivatpa kovin kauniit taas ne kukkaset, että ihan kaksi kukkavanaa. Minut ne saavat aina aivan hämentyneenä ihastuksesta henkäilemään. Kaamosaika ja moni kukka nuutuu ja valittaa, te senkun kukkaa pukkaatte. Kukkanne nuputkin ovat niin veistoksellisia, että. - Muistan, kun kaksi vuotta sitten isänpäiväksi tähän muutimme, silloin kukitte ensimmäisen kerran. Ja niinkuin minä laiminlyöneeni pelkäsin, kun tänne remontin, pölyn, ahtauden ja sekasotkun sekaan unohdin. Olihan se mieletön tervetulotoivotus uuteen kotiin, kun kukitte. Kiitos vieläkin. - Onhan noita kissanriiviöitä jokunen ollut, välillä jo kovin repaleiselta näytitte. Onneksi silloin tänne tyhjillään olevaan taloon teidät pelastimme, se oli varmaan todella ratkaiseva teko. - Saviruukku taitaa olla se mieluinen, sopivan kokoinenkin, pysytään siinä ja sopiihan paikkana nyt tämä olohuone, niin pääsette paremmin oikaisemaan lehtiänne. - Hyvää joulukuun jatkoa, nauttikaa olostanne herra Amatzoni. - Posliini ja Tuoksu (posliinikukka ja tuoksuköynnös), ootte te melkoinen parivaljakko. Kumpikin omaa sukua, ja siltikin jatkuvasti teijät sekoitan. - Posliini, yritit kukkia, kiitos siitä, mutta se ei kuitenkaan päässyt täyteen loistoonsa. Olikohan jokin vialla? Oliko köyhät eväät? Innostuitko vääränä vuodenaikana? Se toinen pieni nuppu kuivui heti pienenä, harmitti. - Aika hyvä idea on kietoutua tuohon pikkilankajalkalamppuun, luotte hyvän kontrastin toistenne kanssa. - Entäs Tuoksu, samanlaisena olet keikkunut sen pari vuotta minkä meillä olet asunut. Yhä juureniskasta heilut ja huojut. Kukkia sinun ei tarvi, jos et ole valmis, mutta kunhan juurtuisit tukevasti, kotiutuisit, sitä toivon. - Nyt vähän kyllä niistä 11:sta pudonneesta keltaisesta lehdestä olen huolissani. Mutta odotetaan kevääseen, jospa keräät talven vain paukkuja. - Haluaisittekohan te Posliini ja Tuoksu jatkossa kasvaa ihan vierekkäin, olen sitäkin miettinyt. Kerran jopa vilahti ajatus, että istuttaisin teidät samaan ruukkuun. Mitä tuumaisitte? - Joo, tehhäänpä se keväällä, koitetaan nyt selvitä tämän talven yli. - Marru (lehtikaktus), oletkos viihtynyt meillä? Vähän lennosta siihen ikkunallemme päädyit, sait myös kuljetuksessa osumaa, mutta näytit tokenevan. Ne kauniit valkoiset kukinnot olivat kyllä todellinen yllätys minulle, luulin, ettei moisia kannata odotella, kun oli se äkkimuuttokin. Niin, minunhan piti salakuljettaakin sinut, kaikessa hiljaisuudessa kotiuttaa. - Oikeastaan muutaman viikon olitkin silleen "huomaamaton", ettei varmaan kukaan kotiväestä tajunnut, kuittailivat vain ohimennen minulle kasvipaljoudesta. - Yllättävän paljon juot, sen sanoi edellinenkin omistaja. Kieltämättä otat myös tilan haltuun ja itsellesi. - Mitä ilmeisemmin tässä joki-ikkunalla on hyvä olla, onhan tarpeeksi tilaa ja kivat kaverit. - Sinulla on sukulaisia vaikka kuinka, mutta en ehkä uskalla enempää teitä itselleni hankkia. Tahtoo olla jo nytkin sanomista. Äitillä on sukulaisesi, hänkin kukki todella runsaasti vaaleanpunaisilla kukilla. Ulkona teistä kumpikaan ei ole kesällä päässyt olemaan, mutta siltikin kukinta mahdollistui. Jatketaan samalla tavalla... - Drace (lohikäärmepuu), taidat olla sellainen komea seinä"ruusu". Luonteeltasi ehkä hiljainen ja ujo, kenties introvertti. Monia sukalaisiasi näkee juurikin julkisissa tiloissa, seinustoilla, jakamassa ja rajaamassa. Olette sellaisia ryhdikkäitä, kuin sotamiehiä, seisotte riveissä, suorana ja hiljaa. Tavallaan huomaamatta, mutta tärkeinä. - Kieltämättä myös monissa julkisissa tiloissa sukulaisiasi näkee todella huonosti pidettyinä, nälissään ja janoissaan. - Mistä ihmeestä sinä oletkin nyt tuon kasvupyrähdyksesi saanut? Värisi on myös hirmuisen hyvä, raikas vihreä, vaaleammilla reunoilla. Ja lehdenkärjetkin ovat kauniit. - Siis tämä olohuoneen nurkka, tämäkö se nyt oli se lempipaikkasi? Hyvä niin. Kun sinut sinne omalle jakkarallasi nostin, ajattelin, että ahdistut nurkassa, mutta oletkin siellä kuin kotonasi. - Itse asiassa tuo Revontulet-taulu toistaa värejäsi huikean hienosti, toimitte hyvin yhdessä, luoden kokonaisuuden. Kiitos että olet. - Soihtu (soihtuköynnös), sinä se vasta sitkeä olet. Jossakin vaiheessa kaksi vuotta sitten olit pelkkä ranka, surkea, ruskea ja rapiseva. Tasan minun laiminlyönneistäni johtuen. En edes muista milloin ja mistä olet meille muuttanut, kaiketi elämän ruuhkavuosina, viimeisen viiden vuoden aikana. Mitä ilmeisemmin olet ollut marketin poistohyllyssä, minä säälien itselleni hoivattavaksi ostanut ja sitten minun laiminlyömäksi raukka jouduit. Anteeksi, ne ovat niitä pimeähköjä vuosia... - Onneksi sen verran täällä uudssa kodissa terästäydyin, että istutin sinut uuteen saviruukkuun ja ripustin siihen joki-ikkunalle. Eikä mennyt kaunakaan kun aloit kasvamaan ja saman tien kukkimaan. Voi sitä kukkien runsautta, värien hehkua. Satoja kukkia, aina uutta kaunista, minulle mieluista vahvaa, voimauttavaa oranssinpunaista soihtua pukkasit tulemaan. - Kaiketi se oli kiitos minulle, ja minunhan se olisi kuulunut sinua kiittää. - On aika yllättävä, kuinka pitkiä lonkeroita kasvattelet, osa yltää melkein lattiaan saakka. - Minusta tuntuu, että tuo kori, johon sinut istutin, ei ole ihan mieluisin sinulle. Onko näin? Se on oikean kokoinen, näytätte hyvältä, mutta jokin on pielessä. Odotetaan kevääseen, yritän löytää sinulle paremman ruukun. Savea sen pitää olla, mutta olet jo valtavan iso, tarvit amppelin, mistä minä sellaisen löydän? mutta pidän silmät ja korvat hörölään... -Leri (lehtikaktus), sinä talomme vanhin asukki. Ronski, karu, piikikäs ja samaan aikaan rennon letkeä. Yllätyksellinen, oikukas ja rohkeasti vaan oma itsesi. Välillä kadehdin olemustasi, luonnettasi ja rentouttasi. -Itse asiassa en etes tiedä kauanko olet täällä jo asunut? Kuka sinut on tuonut? Milloin? Voiku osaisit kertoa. Muistaakohan äiti? -Muistan vain sen, että keikuit iät ja ajat muovisessa valkoisessa amppelissa tässä joki-ikkunalla. Kallellaan. Pysyit muuttumattomana vuosikaudet. Et ollut suoranaisesti kaunis, olit paremminkin rujo, mutta olen aina sinusta pitänyt. Meillä on synkannut. Pidän erilaisuudestasi, persoonastasi. - Kuulit varmaan, että pyysin äitiä sinut muutossa tänne jättämään. Kaiken muun olisin toivonut katoavan, paitsi sinut. - Ei kai siinä, hyvin meillä on nämä pari vuotta mennytkin, tai oikeastaan kolme vuotta. Sillä asuithan herra Amatzonin kanssa tästä tyhjää taloa liki vuoden. Olet päässyt isompiin ruukuihin, kasvanut aivan käsittämättömän paljon. Yhden upean valeanpunaisen kukankin annoit, älyttömän paljon kiitos siitä, yhä pidätän hengitystä asian edessä. Välillä olet ollut sisemmällä huoneessa, seinustalla, taiteen kanssa yhdessä puhuen. Nyt olet taas takaisin ikkunaseinällä. Mutta jokin on vialla? Lehdistäsi on kadonnut kimmoisuus, olet laihtunut. - Onko sinulla nyt väärä ruukku, väärä kori, mihin olen sinut istuttanut? Todennäköisesti. Mitä ilmeisemmin tein virheen sinun ja Soihdun kohdalla, yritän hankkia teille uudet ruukut, amppelit, jossa viihtyisitte paremmin. Mutta molemmat olette aika vaativia jo kooltanne haastavia. Mutta lupaan pitää silmäni auki, jospa ne ruukut löytyisivät. Koita jaksaa kärvistellä siinä missä nyt olet, ota mahdollisimman rennosti, chillaa hei aina kun voit. - Huhuu, onkos rouva Unelma (unelma) jo herännyt tähän aamuun. Joko aamuaurinko kutitelee lehtiä ja siivilöityy niiden välistä? Hienoja varjoja. Ihanan viileää täällä kuistissa. Johan olettekin olleet taas rennosti, jälleen yksi todella pitkä lehdetön köynnös havittelee maata kohden, minäpä nostan sen tuonne yläviistoon ja kattoa päin. Ja oikeastaan ei kannattaisi mennä pitkin lattioita, kun kissat nappaavat, koirat törmäävät tai ihmiset takertuvat. Voiko se olla kasvanut yön aikana? Aivan käsittämätön tämä kavutahtinne, näin joulukuussakin. - Nuo piikit ovat kyllä tehokkaat, jäin viime vikolla hiuksistani oikeinkin napakasti niihin kiinni. Mutta niidenhän avulla te luontaisesti kiipeilette. - Olen aina haaveillut unelmasta, kiitos että viihdytte. Kunnioitan suunnattomasti teitä, olen aivan hämmästynyt, että olen saanut teidät hoidettua, kasvatettua ja pidettyä hengissä jo yli kaksi vuotta. Kiitos, kiitos. - Lukuisia sukulaisianne olen onnistunut tuhoamaan, tai varmaankin suurin ongelma on ollut huoneessa, ikkunassa, ilmankosteudessa ja paikassa, ne eivät ole mahdollisteet kasvua. Anopilla oli aikoinaan aina upea, vanha, iso unelma, makuuhuoneessa, ikkunat kahteen suuntaan, sopivan vetoinen paikka ja hengittävä rintamamiestalo. Unelmasta olen itsellenikin aina haaveillut, vai pitääkö se nyt ajatella näin, että olen omasta unelmasta unelmoinut. Nyt minulla on sinut, teidät, olen todella nöyrä ja kunnioitan suuresti teitä. Säpsähtelen, kun pelkään unohtavani kastelut, kehut ja hyvän olon mahdollistamisen. Toistaiseksi olen muistanut, huh. - Siinä amppelissa on hyvä olla ja ikkuna on oikea. Mutta ruukku, käy jälleen pieneksi. Kesällä löysin tuon kauniin saviruukun, amppelin, mutta se on mitä ilmeisemmin hieman liian matala. Kauhulla katson, kun juurenniska vilahtaa, mutta hyvin olette siinä sen puoli vuotta jo jaksaneet. Mutta multatila käy vähiin tuolla kasvutahdilla. Kahden vuoden aikana kokonne on varmaan kaksikymmenkertaistunut, pisimmät köynökset ovat kolmimetrisiä ja kujeilevat milloin missäkin. - Kiitos ja kumarrus, jaksetaan toisiamme, yritän parhaani, jotta lennokkaille unelmille olisi tilaa ja mahdollisuus kasvaa ja kehittyä. Oliivipuu, Nukkaköynnösvehka, Cissus, Maljaköynnös, Cliivia, Tyräkki; kaikki nämä kuistissa, ihania persoonia, mutta nyt en ehdi teille jutelemaan. Niin ja tietenkin Asparagus, onneksi muistin, hän pahoitti jo mielensä. Olohuoneesta löytyy vielä Herttaköynös, Papinkaura, Viirivehka, Cutzmania, Korallikakutus. Niin ja sellainen humaamaton, joka ei liikaa metelöi, mutta hyvinvoiva Sädearalia. Ja tietenkin Hirvensarvisaniainen. Kun siirrymme apukeittiöön, eli keittiön toiselle laidalle, siellä asuu Anopinhammas, Anopinkieli, Korallikaktus, Hernevillakko. Saati siten tyttöjen huoneet; on eksoottista, sitkeää ja hauskaa... Mutta tosi asia on, että aina jokin myös kuolee, näivettyy pois, vaikka minkä tekisi, sille en voi mitään. Saan siitä morkkiksen ja harmituksen, mutta elämä ottaa ja elämä antaa, kukkaismaailmassakin.

JOULULEIPÄKUUSI

Monella meistä on jos jonkinlaista joulupuuhaa, joka tuo joulun. No, päädyin kaverin kans juttusille, ihan vaan ohimennen. Kaveri kertoi leipovansa joululeipää. Ihtelle ja kuulemma lahjaksikin. Kuulosti herkulliselta👌🍞 Kaveri oli hankkinut maltaat, piimät, hiivat, taatelit, siirapit, leseet, siemenet ja jauhot, siis kaikki tykötarpeet muutamaan joululeipään. Tekipä heti tupla-annoksen. Taikinan piti kohota tunti, mikä oli kaverille tavallaan joutotunti. Ja kun värkkejä oli, päätti tekaista toisenkin taikinan, hieman erilaisella reseptillä, ehkä hieman hatusta, ehkä kaksinkertaisena. Taas tuli taikina valamiiksi, suit sait. Kaveri kahteli värkkejä ja kelloa, periaatteessa ehtisi vielä yhen leipätaikinan tekaista, lyhyemmällä nostatusajalla. Taas sama kaava, hatusta ja kahen kertoimella. Niin täyttyi se tunnin kohotus ja eiku leivät uuniin. Nooh, kiertoilmauuni tuli täppösen täyteen, ei paljon mahtunut ilima ennää kiertelemmään. Mutta oli tavallaan pakko pistää kaikki yhtä aikaa, kun paistoaikakin oli kaksi tuntia, kaveri järkeili. Välillä ihtekin ihmetteli, miten se homma nyt niin lähti lapasesta, vaikka veivasi paljain käsin. Paistuvan leivän tuoksu täytti tuvan ja kaveri hääräsi omiaan. Liki kolomen tunnin kohalla valapastu ja tajusi leivät. No, nehän meni vähän koppuraksi. Maku oli hyvä, mutta kopina kuulosti tiiliskiveltä. Pettymys läikähti, mutta kaveri päättikin rakentaa leivistä joululeipäpuun metsän eläimille; linnuille, oraville, ahmoille, karhuille, jänekseille, ketuille... muutama leipä jäi kotipihaankin puiden oksille. Näin kaverin joulumieli pelastui🎄😍 Jatkokertomus tuohon alkuviikon joululeipäjuttuun, siis kaverin joululeipäjuttuun. Tää kaveri otti tänään ryhtiliikkeen. Veivasi uuden taikinan, tuplakoossa. Pitäytyi vain yhdessä taikinassa, vaikka kuinka jauhopeukaloita syyhysi. Kaveri toimi siis harkitusti, maltillisesti, vain neljä leipää🍞🍞🍞🍞 Leivät kohosivat kauniisti, aikataulussa. Hän kuvasi kauniit leipänsä, jotta voi verrata ennen ja jäläkeen kuvat. Kaveri uunin asetukset tarkisti, asetti itselleen kaikenmaailman hälytykset ja ajastukset, ettei tiiliskivet toistu. Kaveri oli jopa itsekin yllättynyt harkinnastaan. Sangen tyytyväinen. Kului vartti, liki kaksikymmentä minuuttia. Kaveri hiippaili uunille, katsomaan hillityn hallittua paistumista. Siinäpä sitten kaveri taas totaaliyllättyi. Uuni olikin tyhjä, kuka oli leivät ryövännyt!! Mutta mitäpä vielä, leivät odottivat yhä pöydällä pääsyään uuniin Siinäpä kaveri lapsensa kanssa totaalisesti, hallitsemattomasti räjähti nauramaan.🤣😂 Ei mene ihan Strömsöössä nämä joululeivät tällä kaverilla. Mutta nyt ne leivät ovat, kuulemma, siellä uunissa. Onhan tämä jännitysnäytelmä, tai farssi. Yllättävän työläs sellainen. Saas nähä miten nyt leiville tai kaverille käy😉

perjantai 4. joulukuuta 2020

SÄTKYTIN

Minulla on sellainen sätkytin. Lätkät laitetaan iholle, vaikka niskaan, jumikohtaan ja sitten voluumia säädetään sietokyvun rajoissa. Aamuni aloitin sillä ja tummalla paahdolla. Aikani kun sätkytin, alkoi hieman niskajumit hellittämään. Sen siitä saa kun laiminlyö hieronnat, kroppa jysähtää. Kosto on suloinen ja niska juminen. Sain jopa pyykkivuoren selätettyä. Siis viikkailin kaappeihin lakanoita ja pyyhkeitä. Nyt koneessa pyörähtelee huopia, joita meille on kertynyt, jostain syystä paljon. Mutta minua ärsyttää, todella kokonaisvaltaisesti, vähän paljon kaikki. Siihenkö keksittäisiin sellainen sätkytin, jolla suit sait vain sätkyttelisi moiset tunnetilat pois. Turhauttaa, sapettaa, on morkkista, hatuttaa, laiskottaa, ei innosta, on uhmakkuutta, syyllisyyttä, varmaan vainoharhaisuuttakin. Odottavan ja laiskan aika on myös pitkä, nyt on sätkivästä polvesta lähete kiireellisenä kirurgille. Ja sitten taas odotellaan, jos vaikka joudutaan operoimaan. Tähystystä tavoittelen, sillä ne kierukan retkulat saa tuolta lumpion välistä pois. Olen niihin sätkyttäviin retkuloihin kyllästynyt. Ensin menee vaikkapa 52 askelta todella hyvin, sitten retkulat antaa sätkytyssarjan ja meno hyytyy, sitten eukko taas kokoaa itseään ja raajojaan ja aloittaa etenemisen alusta. Eikä tuohon sätkytykseen ole mitään järkevää tai odotettua kaavaa, ne luiskahtaa milloin huvittaa. Eikä se tunnu kivalta. Polvi turpoilee myös ailahtelevasti, välillä ei ja välillä taas. Kun kävin asuntolassa, avustettaviani moikkaamassa, tuntuivat kaikki tietävän että "avustajan polvi on ihan paskana". Huvittavaa, sillä asiasta huutelivat myös muut asukkaat, eivät ainostaan avustettavani. Onhan se niillekin hirmuinen tarina, kun "avustajan polvi on ihan paskana ja avustaja on jäänyt alpakan alle". Eilen minä toin kotiin kissanruokaa pienen säkillisen. Otin sen syliin autosta ja lähdin sisälle kävelemään. Kas kummaa pihalla oli sellainen autosta pudonnut harmaa ja jäinen loskakokkare, joka oli naamioitunut harmaaseen ja jäiseen pihaan, jäätynyt vielä kiinni. Siihen minä nyt sitten toisen jalkani törmäsin, mutta pysyin pystyssä. Nyt on ukkovarvas mustana. On tämä jännää, sätkyilyä aina johonkin suuntaan. Tytöt ovat vaihtaneet jouluisia verhoja, siivoilleet. Ukkokulta purki yhä kaapeissa olevia muuttolaatikoita ja järjesteli paikkoja. Minä vaan turhaudun, tylsistyn ja ryven koipi suorana itsesäälimyksessä. Palapelejä on tullut tehtyä ennätysmääriä, jopa sellaisia 500-1000 palan pelejä. Mitä en uskonut kykeneväni tekemään, niin ainakin olen osallistunut moisiin. Se on aika kivaa ja koukuttavaa hommaa, saattaa hulahtaa useampikin tunti, milloin milläkin kokoonpanolla. Töissäkin käytän pelejä todella paljon, on muisti-, kortti-, palasellaisia. Moni oottaa, että avustajalla on pelejä mukana, mikä on itsestäkin kivaa. Kuuntelen myös äänikirjoja, nyt on menossa Samu Haber, aivan ihanaa hunajata korville... Mitähän vielä, aamuni alkoi jo ennen kuutta, unet loppuivat. Eilen kirjoitin kirjoittajakaverini kanssa, olemme ottaneet nyt pari istuntoa. Sekin on kivaa, hyvä tapa nollailla, heittäytyä. Huomiselle sain hermoratahieronta-ajan, kroppani suorastaan ilakoi pelkästä ajatuksesta. Ihania sätkytyksiä, hermon ihmisen hermoihin. Nyt sätkyttelen kahvinkeittimelle, lapsi keitti mnulle kupillisen tuoretta tummaa paahtoa. Son moi, hyvää viikonloppua!

AAMUPANNIIKKI

Aamupanniikin lyhyt oppimäärä😫 Nousin tyynellä mielellä tähän päivään. Laitoin kännykän laturimeen. Kuului outo merkkiääni; irrota liitäntä, havaittu kosteutta⚡ Paniikissa irrotin, pelekäsin sähköiskua tai kännykän tilttausta, muutama muukin skenario välkkyi tajunnassa.⚡😫⚡😫 Käjet vapisten yritin uuvelleen, yhä samat varoitukset toistui. Mistä se kännykkä nyt ois kostunut? Vaihoin laturimet ja kuivasin jopa pistorasiat ja töpselimet. Mikä kuulemma oli tosi typerää, mutta paniikki nousi ja oli pakko toimia. Käytettiin myös fööniä ja puhelinkonsultaatioapua, mutta varoitus toistui yhä uudelleen... Virran määrä senkun väheni kännykässä ja kuvotus vapinapaniikkeineen lisääntyi eukossa. Yks jos toinenkin vapautti ihtensä minua auttamasta, oli muka töitä tai koulua, ja muita kiireitä.😏 Yksi vaikeimpia asioita minun hoidettavakseni on kännykkä ja tietokone. Olen aktiivikäyttäjä, silloin kun ne toimii, ja niidenhän kuuluu toimia, ne ovat minulle myös työkalu. Kalenterini on myös kännykässä, vaikka muistiinikin luotan, mutta ihan vaan varulta jos oma muisti tilttaa. Inhoan suunnattomasti uusien vehkeiden opettelua🤨 Heitin hartaan toivomuksen myös pitkämielisestä kännykkämyyjästä, jos sinne joudun pakotettuna tyhmyyttäni jakamaan. Häjissäni lattaan myös entistä luuria, että on joku, jos totaalitilttaus yllättää kokonaan. Ukkokulta pisti viestiä hammasharjalla latausreijän rassaamisesta. No minähän rassasin, fiksuna vieläpä kuivalla hammasharjalla. Ja niin mää ihte ongelman korjasin, nyt laturime toimii ja lattaa taas. En tosin uskalla vielä siitä irrottautua, ettei tilttaa uuvelleen. Naputtelen tätä paniikistavapautumusraporttiani siis piuhan jatkeena. Olin jo paniikkivapinoissani takki päällä lähössä apua hakemaan, helepotus valahti ja ilonkyynelkin tirahti omasta taitavuudestani ja helepotuksesta. Ihan ihte ja hammasharjalla, hyvä minä.💪 Paniikin määrästä kertokoon myös se, että kun piti huulet punata, vetelinkin vahingosa käsivoijetuubista💄 Tänäänhän on jo päivä uusi, tuo on jo eilinen.