lauantai 29. helmikuuta 2020

KARKAUS

Harvinainen päivä, joten onhan silloin kirjoitettava, moista päivämäärää ei taas pitkään aikaan näe.
Lauantai, 29.2., kello 09.19. Aamu avoinna paljolle, mahdollisuuksille, ideoille ja puuhille. Minulla vapaa viikonloppu, huh huijaa, sekin on harvinaisuutta. Lähes vieraslaji. Mille alakas? Kuuletteko surinan...

Pakkasta on passelisti, lunta on simppelisti, aurinkoa on soppelisti, kauneutta mielettömästi. Kännykkäni paukkuu kohta yltä noista pakkas- ja luontokuvista. Tykkään niin katsoa eri kuvakulmista maailmaa. Eilenkin olin muka napakalla aikataululla lähdössä töihin, no, pistin auton lämpenemään säntäsin rantaan, pellolle, ahteelle, tunkiolle ja puiden väliin. Tsuumasin, henkäilin, kahlasin, palelin, mutta sain kokea taas talven taikaa ja talven ihmemaan. Kuinka valtava on valon voima, hangen kirkkaus, talventörröttäjien kauneus.

Systerillä on hieman, tai oikeastaan paljonkin sama geeni, tai huolellisempi sellainen, aivan ihania kuvia. Kun tästä töihin lähdin, soitinkin systerille, että onko hän tajunnut kauneutta ympärillään. Oli joo, tajunnut, saimme makeat naurut aikaiseksi. Alkaa ulkopuoliset ihmettelemään törröttäjäkuvia ja talven hehkutustamme. Mutta luonto innoittaa meitä molempia, kykenemme näkemään kauneutta vaikka ja missä. Onneksi. Sillä tuo kyky on auttanut ja kannatellut meitä paljon, kun synkimmilläkin hetkillä saattaa imeä valonsäteitä itseensä, vaikka ne osuvatkin risuisiin kasoihin ja kompostiläjiin.

Kello on nyt 09.50. Menihän tässä se puoliska tuntia. Olen saanut siivota koiran oksennukset lattialta, tai siis tämän keskusvarastomme eteisenmatolta. Muutama kurnaus ja laatta lensi. Nooh, eipä siinä, siivosin. Se oli semmoinen hetkellinen aamupahoinvointi, joka yllätti koirankin. Kissatkin auttoivat siivoamisessa, seurasivat tarkasti puuhiani, mies otti pesurin ja pesi loppuun sillä. Näytti pesevän myös yhden kutomani maton, samoilla tulilla. Hyvä niin. Sain ihanan  viestin, saamme ystäviä iltakylään, sitten toisen viestin, jota olenkin jo alitajuisesti odotellut. Kuivasin ja kähersin talventörröttäjähiukseni, nyt olen paplareissa. Aivoissani hyrrää sen kolmekymmentä ideaa, onnekseni en ehtinyt vielä mitään aloittaa, noiden viestien jälkeen hyrrää taas aivan eri suuntiin ideat.

Päädyin kulunneella viikolla myös yllättäviin työtehtäviin, sain soiton, toisen ja kolmannenkin. Niitähän olen odottanut, luottanut, saapa nähdä onko näillä asioilla positiivisia seurauksia, kenties enemmän keikkaa. Tosin kalenteriani saan sitten sorvailla uusiksi, mutta katsotaan, kuulostellaan ja olen avoin asioille. Olen asioiden tästä tolasta todella kiitollinen, olen saanut positiivista palautetta heittäytymiskyvystäni, elämänkokemuksestani ja persoonastani, asioista joiden olen myös saanut kuulla jarruttavan joissakin piireissä. Tiedän, sillä saanhan minäkin myös vastareaktioita tietyistä ihmistyypeistä, se on aivan luonnollista ja hyväksyttävää. Onnekseni osaan silloin vetää liinat kiinni, ennen kuin minulla leikkaa kiinni, ihan rohkeasti kieltäydyn ja luotan vaistoihini. Välillä tekee hyvää saada palautetta siitä, että on riittävä, suurinkaan piirtein oikeanlainen tai passeli, silloin on työtäkin helpompi tehdä. Sillä edelleenkään minua ei saa muottiin, enkä edes halua sellaisiin työtehtäviin, jossa on tarkat raamit. Maalaisjärjellä revittely ja heittäytyminen on niin minun juttuni. Se että saan olla mikä olen ja se riittää. 

Nyt saa tämä karkauspäivän naputtelu riittää, elämä odottaa. Kello on nyt 10.06, päätän raporttini tähän.  Nauttikaa upeista keleistä, lomista kellä loma on ja elämästä kellä elämä on. 
Ei sitku, vaan nytku.

tiistai 25. helmikuuta 2020

LUMISOTAA

Perheen aamukemiat hipoivat jäätävää. Takana yhdellä jos kolmannellakin huono yö, sehän taas tuntuu suorastaan vilipoisuutena huushollissa. Aivan kuin olisi jokin räppänä jäänyt auki, josta vetää. Mikä on kaiken takana, mistä moinen jäähtyminen kertoo. Nyt olisi kaikki ainekset napakkaan lumisotaan, ellei jääsotaan. Talonnainen hengittelee leppoisasti selällään sängyssä, kuuntelee ja on hiljaa. Vaihtoehtona olisi kimmota sata lasissa ylös, pistää silijäksi, paukutella vielä enemmän, huutaa vielä isommin ja herättää loputkin. Talonnainen on ylpeä itsehillinnästään, ihan itsekin  moista kummastelee.

Kaiketi siihen voisi lähteä mukaan, heittää muutaman hyytävän tai jäätävän. Mutta ei, talonnainen pidättäytyy. Ei lähde lumisotasille, keittää vain rauhassa kahvia itselleen, oiristelee siinä samalla raajojaan. Hoitaa tiskit, liottelee vanukaskupit, käynnistää koneen. Petaa petin ja huomioi elukat. Vessoihin on aamuruuhkat, liikaa on lunta, flunssat haittaa, yö meni pilalle, työt on esteenä, työt on rasitteena. Pakkanen piinaa ja tuo odotettu ja vihattu talvi tuli takaisin, helmikuussa, sekös on kaikkea muuta kuin reilua. Ilmastonmuutos ja kasvihuoneilmiö, ihan kauheaa, kun on talvella talvi. Elukat on vaivoiksi, haitoiksi, lumisodan yksi kohde, lumikinokset ärsyttää, autojenroikat venyy, pakkanen kiilaa, eikä jääkaapissakaan ole kuin vääriä asioita.
Talonnainen on yhä lähtemättä mukaan, vaikka vessaruuhkan vuoksi osoitetaan mieltä, lähdetään litomaan ja kaveritkin voisi perua. Nyt ei huvita mikään, saati sitten että pitäisi olla sosiaalinen. Kirjoitukset painaa, uusi kurssi painaa, niin ja lisää valuuttaakin voisi painaa, sillä palkkapäivät eivät mene niin kuin on laadittu, koska sisäinen posti ei ehdi ja voi voi, sehän on työntekijän vika. 
Sohvaan on tullut pesä, sellainen yskijän nukkumakuoppa, siinä jokainen vuorollaan on röhinyt. Tai sitten huoneessa reilusti aivastellut, sarjana, sarjana myös noitunut. Antaako talonnainen kaiken omaan mielialaansa ja päivänsä kulkuun vaikuttaa. Yrittää olla ja kovasti pinnistelee, että ei lähtisi mukaan. Nyt ei kannata alkaa lumisotasille, siinä tulee pian kipeitä osumia. 

Talonnainen hengittelee syvään, antaa kahvin virrata suoliston kautta sieluun ja herätellä aivonsa. Älyranneke toivottaa hyvää huomenta, on tullut nukutuksi palauttavalla tasolla, kohtuullisetsi, joten on mistä ponnistaa. Tosin talonnainen ihmettelee, mitä se jatkuva stressitason ilmoittelu tarkoittaa, älykäs ranneke, miksei se älyä pitää omana tietonaan. Sykkeet on hyvät, 50, eilen tuolijumpassa 81, ei pauku äärettömissä. Talonnainen on töihin lähdössä, kaksi kohdetta ja suoraan kuoroon. Hyvä, perinteinen tiistain suunnitelma. Loppuviikolle muutama mielenkiintoinen muuttuja luvassa, talonnainen odottaa niitä, no mielenkiinnolla, hämmennyksellä, innolla ja kiitollisuudella.

Talonnainen on kiitollinen monestakin asiasta, vaikka on näitä lumisota-aihiopäiviäkin. Eilen hän katsoi ohjelman, jossa puolisot joka päivä toisensa valitsevat... Ehkei hän just siihen ajatuskuvioon juuri tänään olisi lähdössä, näin hyytävänä aamuna. Tai se vaatii hiivatisti työtä, pinnistelyä, ponnistelua, kieroutunutta huumoria ja vetoa korvienvälissä, sekä huonoa kuuloa, jottei anna tarttua monenkaan mielipahan tai asian. Talonnainen tietää, että omaan asenteeseensa hän voi vaikuttaa. Valita kuinka suhtautua vaikka kuinka tulee lumisia ja jäisiä palloja kohti. Tällä hetkellä, tunti heräämisestä, talonnainen tuntee että omat ponnistelut alkavat tuottaa tulosta. Hän juttelee pakkasesta, luonnon kauneudesta, ottaa ajan itselleen, naputtaa kuonan elimistöstään, ja juo sitä aamukahvia. Luottaa, että kyllä se tästä, vielä hyväksi tämä päivä muuttuu. Samalla hän myös oivaltaa, ettei kuivasta pakkaslumesta saa lumipalloja, se on vain sellainen lumipilvi, pehmeä ja kaunis, jota viskoa. Hän myös yllättyy omasta ketteryydestään ja suoranaisesta notkeudestaan, kuinka hyvin hän väistelee noita ammuksia. Vähän vain hipovat kylkiä, perskannikoita, ohimoita ja kainaloita, kun hän niitä välttelee.

Eilen talonnainen sai yllättävässä yhteydessä törmätä aikaisempaan blogilukijaansa ja vuosikausia rinnalla kulkeneeseen henkilöön. Jälleen talonnainen liikuttui, kuinka koskettavaa palautetta hän sai. Hän sai kuulla myös, että avoimuuden kautta on muuttanut ja avannut itselle tuntemattomienkin ihmisten ajatusmaailmaa. Näitä etäältä rinnalla kulkeneita on niin paljon, yhä heitä putkahtelee. Samoin kauniita sanoja ja todellista myötäelämistä. Tämä on juuri sitä kohtaamista, mistä talonnainen aikaisemmin on kirjoittanut. Osa ottaa etäisyyttä ja karttelee kaikin keinoin kohtaamista. Sitten on näitä rohkeita, jotka oma-aloitteisesti nostavat asian esille ja hyppäävät suoraan syvään päähän. Näistä henkilöistä ja aitoudesta talonnainen jaksaa yhä hämmentyä ja olla syvästi kiitollinen. He valitsevat itse kohtaamisen ja kaivavat siihen tarvittavan rohkeuden, se on heidän valintansa. 
Yhtenä päivänä, kun talonnainen avustajan roolissa ulkoili avustettavan kanssa, hän kuuli ja näki hymyä ja tyytyväistä hörinää. Sitäkös talonainen kysymään, "Mikäs se nyt niin hymyilyttää?" Vastauksena oli "Minulla on niin hyvä mieli, kun minulla on sinut." Kyllähän siinä liikutuksen ja kiitollisuuden kyynel vierähti, samoin vierähti muillakin jotka sen kuulivat. 
Tänäkin hyytävän vilipoisena aamuna talonnainen pyrkii valitsemaan asioita, joihin voi omalla asenteellaan vaikuttaa. Muutenhan sitä nääntyy, jos lumisotasille heti aamusta alkaa. Ja niin helppo kuin siihen olisi lähteä mukaan, ampua kovilla, kipeillä, jäätävillä ja pitkäkestoisesti. Tästäkin tulkoon hyvien asioiden päivä, jota kaunis luonto innoittaa. 

Minkä värisen päivän tänään valitsen? Talonnaisen päivän väritys on lempeän hempeä, sellainen kuin pakkasaamun taivas. Hän uskoo moisen kauneuden olevan oikeassa taivaassa vielä kauniimpaa, kuin täältä maankamaralta katsottuna. Valonlapsella on asiat hyvin, talonnainen valitsee saman näkökulman myös omaan aamuunsa, tänään on moni asia hyvin...



perjantai 21. helmikuuta 2020

PITÄÄKÖ OLLA HUOLISSAAN?

Pitääkö olla huolissaan?
Ihan vaan kaverin puolesta kyselen ja lavastettua kuvitteellista kuvituskuvaa käytän...
Vaimon työkalupakista löytyi miehen tonget, tai semmoiset pihdit, tai oikeastaan leikkurit.
Mies jälleennäkemisen riemussa aamuaurinkoa vasten ne omikseen tunnisti. 
Oli tuttu kolo kärjessä, tietyt nirhaumat terissä. Samalla miehelle hulvahti muistot niiden ostamisesta ja myyjästä, siis pitkästi tarinaa tunteella.
Vaimo hämmästyi moisesta muistikapasiteetista, heitti lämpimikseen ja kokeeksi kysymyksen parin kihlautumisvuodesta. Ja sormusten ostopaikasta ja -hetkestä.
Mies hämmästeli moista kysymystä ja vastaus heitti vain reilulla neljällä vuodella oikeasta. 
Paikkakunta sentään osui oikeaan, ilman tarkempaa havaintoa kyseisestä elämäntapahtumasta.
Tosin ei vaimokaan tarkkaa päivää itse siihen hätään muistanut.
Eli pitääkö siis olla huolissaan?
Siis siitä, että tonkiin on vahvempi tunneside kuin kihlasormukseen?
Vai siihen, ettei vaimo itsekään tarkkaa päivää muistanut, vaikka luulee olevansa hyvämuistinen?
Vai onko syytä olla vain tyytyväinen, että ne tonget aiheuttivat löytyessään moisen iloisen ja vahvan tunnereaktion, sekä saivat aikaan kiihkeän keskustelun heti aamutuimaan.

ETÄISYYS

Kyllä oli tälle aamulle monta eri aihetta mielessä, joihin tarttua. Fiiliksistä toisiin ja neljänsiin, mutta yksi jäi nyt haaviin. Yhä selkeämmin havaitsen etäisyyden. Etäisyyden siinä mielessä, että yhä useampi ajautuu kauemmas todellisuudestamme, unohtaen, jättäytyen ja vältellen. Ihan niin kuin koetulla ei enää saisi olla vaikutusta elämääni, elämäämme. Onhan se jo historiaa, mennyttä ja ollutta. On, mutta historia ja koettu on nykyisen minuuteni minuksi muokannut. Toisaalta, kyllähän jokaisella on vaikkapa viisikymppisenä elettyä elämää takana, joka määrittää nykyisyyden. Olemme myös menneisyydestämme oppineet. Minun eletty elämäni on sisältänyt myös ikäviä asioita, jotka määrittävät minun nykyisyyttäni. Enkä voi tai edes halua ottaa siihen etäisyyttä, paeta, sillä ammennan noista menneistä vuosista myös paljon hyviä ja voimallisiakin asioita. Jopa tyyneyttä ja elämänviisautta.

Jo kauan sitten, minulta kysyttiin, enkö osaa päästää syövästä irti? Aina vain jauhan aiheesta, no olihan se elämässämme läsnä 6 vuotta, joka ainoa päivä tietoisuuden tasolla ja labrakokeilla mitattavissa, kuinka siitä voi silloin päästää irti. Tosin muistan keväällä -12 hetkellisesti ajatuksissani jopa huokaisin, josko se taittuisi voitoksi, mutta en kerennyt huokaista edes pohjaan saakka, kun jälleen syöpä palasi. Eli en voinut päästää irti, en uskaltanutkaan, sillä syöpä oli todella kiero matkakumppani, sen kanssa oli pakko elää reaaliajassa. Sama on varmaan monenkin mielestä suru, kuolema, lapsemme, menetys, mitä kaikkea kyseinen aihepiiri pitää sisällään. Sehän pitää paljon, tunteita ja muistoja laidasta laitaan. Se tulee olemaan aina osa minunkin tarinaani. Ne ovat minussa kiinni aina jollakin säikeellä, eri ajankohtina säikeiden vahvuudet ja määrät vaihtelevat. Välillä säikeet ovat huomaamattomia, toisinaan ne taas kiristävät, hiertävät ja satuttavat. Sitäkään ei voi itse valita, tietää ennalta, millainen päivä on tulossa.

Aamulla törmäsin tekstiin, jossa henkilö oli vuosi sitten pitkään pois työelämästä. Hänen pitkä ajanjaksonsa oli muutama kuukausi. Enkä halua sitä vähätellä, mutta mikä on kenenkin pitkä. Muistan yhä, että olen kokenut olevani shamppanjavispilä, turhake, jossakin matkan varrella. Töistä syrjäytetty omaishoitajaksi. Sitten kun lapsemme tilanne oli hetkellisesti helpompi, jolloin hän vaikka ulkoili itsekseen tai kävi pelaamassa sählyä, silloinhan olin todella turhake. Pakotettu olemaan kotona, koska todellisuus oli mikä oli, mutta en kuulunut mihinkään. Kuinka nopeasti sitä joutuu etäisyyden kautta pois jostakin, mihin haluaisi kuulua, kuten työyhteisö, porukka ja lauma. Minä olen ilmeisesti sellainen sosiaalinen laumaihminen, saan inspiraatiota myös muista.

Nyt on huippua, kun olen opiskelun myötä saanut kuulua siihen laumaan, jolla on samat mielenkiinnon kohteet, jutunjuonet ja aiheet yleensä. Samoin taas harrastepiireissä kurssit tai tilanteet. Kirjoittajakursseilla on selkeä teema, mieletöntä uppoutua mukaan. Kuunnella, hämmästyä ja heittäytyä harjoituksiin. Tanssiessa, sama tapa heittäytyä, tarve elää ja liikkua musiikin kautta, liidellä ja nollaantua. Kävin pitkästä aikaa tanssimassa, tanssin yhden kurssitutun kanssa. Ehkä seitsemän vuotta sitten olimme samoilla kursseilla. Hän sanoi muistaneensa minut siitä, että olin sanonut, että jokainen uusi päivä teen valintoja. Pyrin löytämään jokaisessa päivässä jotakin hyvää, positiivista, jotta jaksan, josta ammennan. Ja silloinhan lapsemme oli vielä elossa, ja meillä oli toivoa. Minua hämmensi moinen muisto minusta, tuiki tuntematon, vain näkötuttu sen sanoitti. Näinhän minä edelleenkin pyrin elämään, löytämään sen juonen, positiivisuuden, toivon tai jaksamisen oljenkorren, jossa roikun vaikeidenkin jaksojen ja päivien yli. Lapseni sanoi, minkä värisen päivän tänään valitsen. Väri on myös tunnetila, fiilis, joka muokkaa pitkälle sen päivän tunnelmia.

Eilen meillä kävi yhden ystävän velipoika, minulle siis tuntematon ihminen. Hän oli siis välikäsi, naisten organisoinnin tulos. Hyvä tyyppi, tulimme heti juttuun, hänessä oli paljon samaa kuin siskossaan. Sitten tämä tavallaan tuntematon, kertoi, että on kuullut tarinamme ja esitti osanottonsa. Siis mikä rohkeus, tilanteen aitous ja vilpittömyys. Kuinka hyvin hän olisi voinut jättää koko aihepiirin käsittelemättä, pitää omana tietonaan, sillä se ei edes kuulunut tapaamiseen. Mutta hänellä oli rohkeutta nostaa asia esille ja ottaa osaa. Etäisyys katosi sen silijän tien, hän osui itkuhermooni välittömästi, siihen ikävän kipeään säikeeseen. Heti alkoi valumaan, kun otti niin sydämellisyys minun sydämestä. Kuinka tärkeät sanat, kuinka rohkea teko. Kuinka harva uskaltaa, haluaa tai tekee  noin. Kun yleistä on se, että otetaan etäisyyttä kierretään ja kaarretaan todella kaukaa, jottei tarvitse aihepiiriä, eli lastamme ottaa puheisiin. Välillä sen oikein näkee, kokee ja tuntee, että kuinka minua pidetään vähintäänkin käsivarren mitan päässä, tarpeeksi etäällä todellisuuteni kanssa. Eikä sellaisissa tilanteissa minulla edes juolahda mieleen, että ottaisin vaikka surun puheeksi. Ei todella. Sehän vain loukkaisi minua itseänikin, kun vastapuoli alkaisi puhumaan samaan hengenvetoon vaikkapa uuniperunasta tai ilmastonmuutoksesta. Ne on joillekin niin yllättäviä aihepiirin muutoksia, kuulen paniikin, jottei tarvitse kohdata minua kokonaisuutena. Annan siis olla, etäisyyden jopa välillämme kasvaa. Jos minua ei kokonaisuutena, tarinoineni, kyetä kohtamaan, ei se ole sen arvoista. Sillä tarinat ovat osa minua, tarinoita on ilosta suruun. En tiedä tajusitteko, en nyt kykene tuota järkevämmin sanoittamaan. En suinkaan ole joka tuutissa avaamassa itkien elämää, mutta havaitsen kyllä kun minua kartetaan ja pelätään, jos se vaikka alkaa itkemään, entäs jos itku tarttuu ja se pilaa minun päiväni kertomalla kuinka on rankkaa ja minun oma kuplani särkyy kun voin tajuta että voikin olla rankkaa...
Eilinen kohtaaminen hämmensi minut, samoin oma turskahtanut itkuni, kuinka se olikin liipaisuherkässä. Mutta henkilö ei ottanut etäisyyttä, paennut tai säikähtänyt, vaan jatkoi aiheesta vielä sydämellisesti ja vilpittömästi. Kun hän lähti, halasimme jo kuin vanhat ystävät. Hän siis halasi silleen, että kietoi tuntuvasti molemmat kätensä ympärilleni. Karhunsyleily, joka tuntui. Onhan ihmisiä jotka halaavat vain toisella kyljellä, toisella kädellä, pitävät itsensä rautakankena ja etäällä. Halaavat halaamisen vuoksi, eivät halatakseen.
Sellainen analyysi siitä, tästä ja tuosta.

Minulla olisi ollut koulua, mutta olen kärsinyt ärsyttävästä röhästä, siis meidän huushollissa on röhisty ja ähisty. Olen nykyään sen verran kaukaa viisas, että pyrin tarttumaan moiseen heti ja hoitamaan pois. Entinen Tiina on tehnyt valtavasti töitä sairaana ja todella sairaana, kun on ollut pakko, niin työntekijänä kuin yrittäjänä. -90 -luvulla ei juolahtanut mieleenkään, että olisin floristina ollut saikulla, jos olin ottanut tilauksen vastaan, minun oli se myös tehtävä. Myös lomalla, se oli silloin sellaista. Vuonna -94 sain hyttysenpuremasta pahan allergisen reaktion, kuumeen, jalka turposi ja purema tulehtui. Sen seurauksena jouduin saikulle, koska olin todella kipeä. Työnantajani haukkui minut alimpaan ja todella rumilla sanoilla, kun en mennyt töihin kiristämisestä ja huudosta huolimatta. Sanoin saikun päätteeksi itseni irti, koska koin saaneeni epäinhimillistä kohtelua, palautetta, huutoa ja käyttäytymistä. Sellainen marinadi epäinhimillisyydestä, huonosta kohtelusta, yhä kuvottaa. Toki se johtui myös ammattitaidoistani, muut eivät osanneet, pystyneet ja kyenneet, ja niinhän minä pää kainalossa olen paljon tehnyt. Silloin luulin olevani korvaamaton, joka myös syyllistämisen kautta tuotiin ilmi. Nykyään en ole korvaamaton, osaan sanoa ei ja pitää puoleni. Myös itseäni kohtaan, osaan sanoa höyry-minälleni, että nyt rauhoitut ja hoidat röhäsi. Näinpä eilinen oli vähän niin kuin vahingossa vapaapäivä, jonka pyhitin levolle ja kotoilulle. Teki hyvää. Muutenkin olen vapaapäivinäni kieltäytynyt pomppimasta muiden pomppuja, pysynyt kotona ja tehnyt mitä itse koen tarpeelliseksi. Kyllähän noita heittoja tulee ja odotuksia, että tee ja hoida, mutta osaan kieltäytyä. Elämä opettaa. Siispä eilen sain myös päiväkahviseuraa, sekin oli kiva. Jälleen uusi ihminen, tavallaan muutaman vuoden takaa toisiimme olemme tutustuneet. Samoilla taajuuksilla olemme ja meillä on yhteisiä ystäviä. Kiva tutustua siis. Hänen kanssaan etäisyys koko ajan lyhenee.

Illalla menin nukkumaan hiukan nihkeillä hiuksilla, kyllä on melkoinen luomutupeeraus kun peiliin katsoo. Ehkä otan siihenkin etäisyyttä. Siis peiliin.

Talvi tuli takaisin, eilen oli pakkasta toistakymmentä astetta, kauniin kuulakasta, jopa lunta leijaili. Jokijää on paukkunut pakkasessa, taivas on ollut pastellinen. Tänään tuulee hyytävästi, pakkasta on yhä. Kohta menen töihin, sen jälkeen kahville ystävän luo, käyn kotona mutkan ja jatkan kirjoittajakurssille. Sama kurssi jatkuu huomenna, sitten minut on kutsuttu naisteniltaan. Valtava rohkeus kutsujalla, sinne tulee muitakin, enkä tiedä ketä. Aatella, ottaa moinen riski ja etäisyyden päästä kutsua minut laumaan, tuntuu kivalta ja odotan mielenkiinnolla ketä muita on paikalla. Tunnenko vaiko enkö tunne. Sunnuntai on töitä, keilaamista, ravintolaa, lenkkeilyä, suunnittelua, pelaamista... Siinähän se tämä viikko olikin, äkkiä lipsahti loppuun.

Täältä eetterietäisyyden päästä toivottelen hyvää viikonloppua.

torstai 13. helmikuuta 2020

17

Mietin tässä kuumeisesti mitä minun pitäisi ajatella? Ajattelenko mitään, vai annanko ajatusten vain valua kuin sulan rännän niskassa. Tarviiko niihin tarttua, kirjoittaa ja julkisesti luukuttaa, jos en kerran edes tiedä mitä pitäisi ajatella.

Olen periaatteessa kylille lähdössä, kello on puoli kaksitoista. Mutta juuri nyt meikkivessassa on poppikoneet täysillä, ovi lukittu ja esikoinen aamuhommissa. Annan olla rauhassa, laulaa kun laulattaa ja en mene häiritsemään. Siksipä löysin itseni koneelta, sillä olen muuten kutakuinkin lähtökuopissa naamaa ja hiuksia vaille.

Suhteellisen säpäkkä aamu ja aamupäivä. Sain nousta valmiille kahville. Sytytin Valonlapsellemme heti kynttilän, tirautin onnitteluitkut, katsoin kuvaa minkä kyyneliltä kykenin. Silmät sikkurallaan ja hammastuet suussa sain pussailla ja halailla sankarimme, ainoan maanpäällisen tuplamme. Lahjaksi annoin omenan, jossa on I love you-sydämellä kuvio. Aiheutti hämmennystä, oli kiva sellainen rakkausomena, jonka pakkasin kukkapakettiin. 
Sitten tein sankarille ja abille tuhdin aamupalan. Olin valittu henkilö Pikku Myy kampauksen tekoon, tötteröön jemmasimme purkkapaketin, jotta totterö pysyy pystyssä, sitten oranssia väriä pintaan, mekkohan olikin päälle vetämistä vaille valmis. Samaan aikaan aloitin karjalanpaistin, lohkoperunat, uunikasvikset, lihapullat, lohi- ja kanapastaa, sekä piirakka- ja kakkuhommat. Huolehdin systerin kanssa äitin ruokahommista, teemme annoksia aina muutamaksi viikoksi. Nyt oli minun vuoroni, noilla sapuskoilla mennään kolmisen viikkoa huoletta. Eilen juoksin ennen töitä mitä oli juostavia asioita, hyvin ehdin ja vielä töihinkin ajallaan. Huoh.
Lohipiirakkaa ja britatorttua on illaksi, sikäli mikäli joku tulee juhlimaan. Keittiö on jo siivottu, tiskikone hoidellut tehtävänsä. Ukkokullalle vihjailin aamulla imuroinnista, aivan innoissaan tarttui imuriin. Eli kaikki on siis valmista, niin mihin, ottamaan seuraavat askeleet tälle vapaapäivälle.

Ensin äitille ruokakuorma, sitten ehkä ylläripalaveri, johon sain äsken alustavan kutsun. Haudalle vien läjäpäin kynttilöitä, jospa ne nyt palaisivat. Yhtenä iltana sain vain yhden syttymään, oli niin kova tuuli. Käyn katsomassa penkkarikulkueita, jossakin vaiheessa nappaan ainoan tuplamme kyytiin, aikataulusta ei ole vielä tietoa. Ystäväkin on huudellut olevansa maisemissa, ehdotin hyppäämistä liikkuvaan, sillä en tiedä missä milloinkin olen. Saattaapi olla, että syön ystäväni kanssa kahdestaan synttärijutut kotosalla, sillä kaikilla on buukattu ilta täyteen touhua. Ukkokulta lähti Seinäjoelle, esikoinen iltavuorossa.

Tänään minulla on siis vapaapäivä, siksi leijun ja heilun tietämättä missä milloinkin olen. Vapautumaan en vielä ihan ole ehtinyt, mutta kohta. 

17 on kuulemma turha ikä. 
Onhan se niinkin, mutta ehkä kuollut sisar olisi halunnut moisenkin turhan iän saavuttaa. Turha ikä, kun ei ole vielä täysi-ikäinen, pitää odottaa vuosi, että on sitä. Millä tavalla se elämä muuttuu, tekeehän se itsetunnolle ja itsenäisyydelle paljonkin. Muistan itse kuinka olin malttamaton. Viimeinen vuosi piti olla ajamatta ilman ajokorttiakin, sillä silloin jos olisin kärähtänyt, olisi kortti siirtynyt vuodella. Se oli pitkä vuosi. Siis, minun nuoruudessanihan ajeltiin paljonkin ilman korttia, ihan julkisilla teillä, tarpeeksi lujaa kun meni ei saatu kiinni-teorialla. Muistan kuinka vapauttavaa oli saada ajokortti ja päästä menemään, ilman muiden lupia ja kyselyjä, ottaa auto alleen ja mennä. Ja kyllähän minä olen mennytkin, vähän sama vapauden tunne jatkuu yhä, pistän renkaat pyörimään ja maisemat vaihtumaan. Ymmärrän siis lapsiani turhasta iästä, odottaminen on sitkeää. Mutta se on matka joka on tehtävä...

Illalla kun laitoin nukkumaan, kauhulla ajattelin, millainen yöstä tulee? Sillä todellisuus kuristi ja salpasi hengitykseni ennen nukahtamista. Silloin suru ja ikävä vyöryivät lamauttaen ja satuttivat suunnattomasti. Se on todella fyysistäkin kipua, ja sielun ja sydämen kipuhan ei edes näy. Olo on lohduton. Onnekseni hyvien asioiden filminauhat alkavat useimmiten kipeillä hetkillä pyörimään. Ihanat synnytystarinat, lapsuusmuistot, hyvät hetket, ilmeet ja tapahtumat. Onneksi niitä on paljon. Ja mikä tärkeintä, myös noilta sairauden sumentamilta kuudelta vuodelta, hirmuinen määrä tarinaa, naurua, kokemuksia ja ihania asioita. Onneksi mieli kykenee tähän, nostaa kiittollisuuden tähänkin hetkeen. Sen voima on huikea, kiitollisuuden, meinaan.

Tässä vaiheessa totean, että olihan hyvä etten vetänyt ripsaria ennen kirjoittamista, ne olisivat nyt kaula-aukossa tai vieläkin syvemmällä. Valuu vuolasti...

Nyt kului se suunnittelemani puoli tuntia, vessa vapautui. Minun hoitolapseni odottavat aivan innoissaan, että meidän Pikku Myy näkee heidät kouluilla. Onneksi tytöt tuntevat myös nämä lapset, ja osaavat aivan ihanasti heihin, erityisiin, suhtautua. Ymmärtävät kuinka tärkeää on olla Pikku Myy joka tunnistetaan, joka huiskuttaa, joka käy koululla.

Tänään saan olla paljosta kiitollinen, vaikka olen myös surullinen. Meillä on upea 17-vuotias, hymyilevä ja kaunis. Samoin uskon että Tuontakaisessakin on taatusti bileet ja siellä käy rätkätys kun Valonlapsemme juhlii. Siellä pöllyää timanttikuura, enkelipallot, tähdenlennot, valonsäteet ja höyhenet. 

Jos olet avoin ja  tarkkana, saatat nähdä näistä jotain...

maanantai 10. helmikuuta 2020

UUDESTAAN

Uudestaan, niinhän ne Teletapitkin aikoinaan. 
Niin minäkin. Istahdin siis uudestaan koneelle, naputtelemaan. Uudestaan pyykkiä pyykkään ja viikkaan. Abi lähti makaronia makaronilaatikkoon ostamaan, samalla kun vei lukiolaisen kouluun. Saattaa vierähtää, joten ehdin kirjoittaa ennen makaronin saapumista. Esikoisella on vapaapäivä, pian lähtee tekemään sovittuja asioita, hieman on kireyttä ilmassa havaittavissa. Ukkokulta painaa duunia, oli hiukan flunshaisen kuuloinen aamulla.
Ja jos minun menoni peruuntui päivältä, ajattelin linnoittautua kotihommiin, kunnes työhommat kutsuu. Tälle illalle on luvassa ystävyyden kerhoa. Onneksi imuroin eilen illalla, eipä tänään kolokuttele imurointiomatuntoni. Toki tällä eläinlaumalla moisen saa ottaa uudestaan useita kertoja viikossa. Onneksi nykyään on neliöitä enemmän, ei aivan joka päivä tarvitse imuroida, toista oli entisessä kodissa, villakoirailmentymätkin olivat tiheämmässä.

Muutamaan instanssiin olen ollut jälleen yhteydessä; poliisi, pankit, palkanlaskenta ja kela, siinäpä kiihkeimmät. Aina ei mene kuin Strömsöössä nämä asiat, joten pitää hoitaa ja huolehtia. Lappusulkeisia, hukkaamisen perumisia, itseni löytämistä ja muutamaa muutakin versiota. Kela vaati selityksiä, miksi olen tehnyt töitä. Niin miksi sitä nyt uudelleenkoulutettu ihminen töitä tekee? Aivan hullua hommaa. Vein kirjeen laatikkoon jo perjantaina, mutta näytti paikka olevan rempassa, jotenkin en enää minkään kirjeen perille menoon jaksa uskoa, vaikka olisi instanssin seinässä. Ei ollut vielä perillä, kysyin… Seinästä on pitkä matka tiedostoon. Poliisille ilmoitin, että lompakkoni ajokortteineen on löytynyt, moisen tiedon saa poistaa hukatuista tiedoista. Pankit, no uusia kortteja oottelen, mutta nyt toimii edelliset avainlukulistat ja henkilöpapereissa oleva ajokortti on palautettu henkilöpapereihin. Mutta sitten on verkkopalkka, en ole tälle vuodelle verkkopalkkalaskelmaa saanut, vaikka moinen on ollut kyseisen pankin ja palkanlaskennan välillä toimiva jo yli kaksi vuotta. Niin nytpä sitten olen pullahtanut pois, vuoden vaihteessa. Enkä pääse takaisin. Vaikka yritän yhä uudestaan ja uudestaan. 

Nyt pesen mattoja, kauhea rytinä.

Sämpylöitä aattelin leipasta, muutama viikko sitten leivoin ja kyllähän nuo näytti maistuvan. Söin itsekin, vaikken yleensä leipää syö. Aivan juuttaan hyviä, lämpimänä ja uunista suoraan, sulavan voin kanssa ja kylymää maitua päälle. Lauantaina tosin yhdessä työpaikassa leivoin, hyviä tuli, näyttivät maistuvan. Kiva kun lapset osaavat jo kertoa ja ehdottaa mitä haluavat.

Meinasin maaleja tilata, mutta sitten sekin homma meinasi lähteä lapasesta. Oli niin ihania värejä, hyviä tarjouksia ja vaikka mitä. Nyt jäähdyttelen, kerään järkeni rippeet ja otan kohta uudestaan, josko nyt pysyisin ruodussa. Ommellakin haluan, tanssiessa näin kivoja vaatteita. Sillä hetkellä iski kauhea luulo ompelutaidoistani, äkkiäkös tuollaisen tai tuollaisen liehukkeen tai hulmuavan tunikan tekisi. Tätäkin äkkiäkös luuloa ajattelen yhä uudestaan, jarruttelen vauhtisokeuttani, ennen kuin ostan kankaat ja huomaan olevani suossa, ja vaikean äärellä. Vauhtisokeana päädyn vaikeasti ommeltaviin ja hallittaviin materiaaleihin, siitä on sitten helppous kaukana. 

Piha on aivan jäätiköllä, vettä sataa, plussakeli. Maisemat olivat kauniit, niin, onko enää. Yhä uudestaan jokikin on jäätynyt ja sulanut. Nyt on jäässä, mutta ruskeana, vettä reilusti jään päällä. Eipä houkututa mennä lorkkimaan.

Edellisen kerran, minulle ensimmäisen kerran, kun olin ystävyyden kerhossa, tulin monta kokemusta rikkaampana takaisin, ajatuksia täynnä. Se on seurakunnan järjestämä kehitysvammaisten kerho, joka kokoontuu joka toinen viikko. Olin uusi, outo kummajainen joukossa, kuka, mistä ja ikä, mitä teet ja miksi tulit, kenen kans, onko sulla ystäviä, haluatko olla minun ystävä... Sain siis paljon uusia ystäviä. Kuulin yhden keskustelun, tai minulta kysyttiin minun ikää. Sitten he keskenään pähkäsivät ja tulivat lopputulokseen ainakin 60. Samaisella viikolla yksi hoidettavani luuli minua 34 tai 36 vuotiaaksi. Olen siis suhteellisen moni-ikäinen ja minut keksitään joka paikassa aina mielenkiinnolla uudestaan. Saas nähä, mikä on tämän illan saldo, ja missä asiassa.

Jostain syystä alkoi tämä kone nyt nykimään, jumittaa ja reistaa. Ei tottele. Onko se vihje; nosta ahterisi, tuoli allasi haluaa happea, sen liitokset natisee ja jalat ovat kovilla. Se ei jaksa kovin monta istuntoa yhtä soittoa, voin ottaa uudestaan joku toinen päivä. Huomenna en ehi, minä olen töissä. Tai eihän sitä tiedä mitä ehtii, sen pitää katsoa sitten kun ehtii. Saa jumittaa kone ihan rauhassa, ihtekseen. Nyt veivaan sen sämpylätaikinan nousemaan.

Moi, moi, uudestaan.




SURR RURRR

Menneessä elämässä, lapseni eläessä olen kutakuinkin samaa otsaketta käyttänyt. Surrrr rurrr. Siihen liittyi ees taas ajelut, lähinnä sairaalan ja kodin väliä, yhtä pörräystä ja surrausta. Nyt minulla surraa päässä, ideat lähinnä. Niin ja pyykki- sekä tiskikone. Se on hyvänlaatuista, positiivista surinaa. Pörräämistä. Tykkään tämän laatuisesta surinasta.
Illaksi töihin, päivä aikaa pörrätä.

Eilinen oli minulla kiva työpäivä, oli myös avustettavallakin, hymyä, hörinää ja sanallista tykkäämistä. Käveltyjä kilometrejä tuli useita, vaikka vastatuuli oli välillä tosi vastainen, onneksi oli nastat, sai pidettyä itsensä paikoillaan.

Keilahallilla, siinä kenkienvaihdon välissä, kävin vessassa. Kahdesti, mennen tullen palatessa.
Minähän olen aika sukkela liikkeiltäni, jälleen sen todeksi todistin. Vessan ovessa on sellainen pumppu, joka aiheuttaa ovelle hidasliikkeisyyttä ja painetta, vetää kiinni perässä. Nooh, minä en tietenkään moista hidasliikkeisyyttä muistanut, vaan sujautin itseäni oven väliin samalla tahdilla kuin normaalisti. Sillä lopputuloksella, että oikean jalan keskimmäiset varpaat törmäsivät tämän hitaan oveen pieleen. Kipeästi. Tietenkään en tästä oppinut eka kerralla, ja lähtiessä sama homma. Samat varpaat. 
Siinä kun nastakengillä lompsuttelimme muutaman kilometrin, alkoi tuntua kipua, en tietenkään muistanut koko törmäilyä, mutta se muistutti itsestään. Kauhulla jo aattelin, onko kenkä täynnä verta, mutta ei, se on vain pelkkä aristus. Onneksi. Onneksi myös itseni tunnen, olen sen jopa testeillä todennut, olen mikä olen, samaa vikaa muussakin sisarusparvessa. Tekeville sattuu, ja tapahtuu, keksimääräistä enemmän. Meille on myös tyypillistä, että on sen kolmetoista palloa yhtä aikaa ilmassa, kaikkea kivaa näköpiirissä ja tekeillä, samaan aikaan surraa korvien välissä uutta ideaa, surr rurrr. Ei ole tyhjää hetkeä ei. Aina ei omia pieniä rouhaisuja noteeraa, kunnes tajuaa olevansa mustelmilla tai aristava. 
Itse asiassa, kannattaa lukea kirja Idiootit ympärilläni, sieltä saattaa löytää itsensä ja muutaman muunkin tutun. Tajuaa miksi toimii mitenkin, mikä on itselle tyypillistä, ja ennen kaikkea mitä ne toiset minussa näkevät ja kokevat. Ei helppoa, no ei ole, niillä muilla meinaan... Monissa meistä on monia piirteitä, sitten on meikäläinen joka on lähes tappiin saakka vain se yhdenlainen, överi, tohelo, luova ja kaikkea siltä väliltä.

Täysikuu, mutta nukuin viime yön loistavasti. Kait olin unen tarpeessa. Kerroinko, että kävin lauantaina tanssimassa, pitkästä aikaa. Sekin teki kyllä hyvää. Korvien väli sai tuuletusta, nautintoja, oivalluksia, kroppa liikettä, menoa ja meininkiä. Tanssiessa tämä ihminen ei ole vanha, ei kipeä, eikä raihnainen, ja väsymyksestä ei ole tietoakaan. Surr rurrr, hytkyti rytkyti. Ihania kohtaamisia myös ihmisten kanssa, 
Kuinka helposti ne harvat vapaaillat tulee kaivauduttua viltin ja kissojen alle sohvalle, muka latautumaan ja palautumaan. Odottamaan, että moinen laiskottelu jotain lataisi. Ei se väkisellä lataudu, olen lukuisia kertoja sen todennut. Tämä eukko latautuu mielen ja mielekkyyden kautta, hyvillä asioilla, kokemuksilla, liikkumisella ja tekemisillä. Voi kunpa sitä aina saisi raahattua itsensä siitä sohvannurkasta hiukan pois, vaikka se on muka sillä hetkellä kuinka hyvä paikka. Houkuttelevakin. Kuinka helppo siihen on jäädä surffailemaan kaukosäätimellä täysin nollana, välillä kännykkää selaten, muiden ihmisten elämää ihmetellen. Mutta alkaahan siinäkin hautumaan, jos on koko ajan tai liian usein, kehä pienenee pienenemistään ja aina on vaikeampaa saada itsensä muualle, kokemaan ja näkemään. Niin kun on se sohva ja kaukosäädin... 
 Kannattaa aatella sohvankin parasta, sekin voisi olla välillä levon tarpeessa. Aattele nyt, sohvaparka näkee kuinka ahteri lähestyy, rojauttaa itsensä siihen tuntikausiksi. Lämmittää, tukahduttaa, ehkä haiseekin. Miltä tuntuu sohvasta, varmasti ahdistaa, valoa ei näy ja on vaikea hengittää. Kuinka sekin välillä toivoisi, että saisi palauttaa tyynyjensä muhkeuden, nähdä ympärilleen ja hengitellä vapaasti. Tuulettua. Keskustella vaikka muiden huonekalujen kanssa, jotka ovat siinä ympärillä. Katsella miljöötä, jossa on, sulautua kokonaisuuteen. Olla jotakin, kuulua johonkin, kunhan vain näkisi ympärilleen, kun joku ei aina röhnötä näköesteenä ja painolastina.

Joskus olen kirjoittanut astiakaapin astioista, niiden sielunmaisemasta ja luonut niille persoonan. Nyt alkoi kiehtoa huonekalut, millaisia persoonia he ovat. Meillä on kaksi suihkua. Jostain syystä lähes aina kaikki käyttävät sitä oikeanpuoleista. Säälittää vasemmanpuoleisen suihkun puolesta. Siinä se on, samanlainen, eikä kukaan käytä. Välillä komennan koko klaanin käyttämään sitä vasemmanpuoleista, jottei se vallan ruostu, kuivu tai joudu mielipahaan. Pian termostaatti alkaa ryttyilemään, jos se kokee tulleensa laiminlyödyksi.

Nyt lopetti pyykkikone, yksi tapaaminen peruuntui. Hmmm, teenpäs uudet suunnitelmat, surr rurrr, minullahan on aikaa vaikka ja mihin, ennen töitä. Sohvalle en mene, ei vähempää voisi kiinnostaa. Pyykkirumbaa, musiikin soidessa, tanssia imurin kanssa, maalatakkin vois.
Itse asiassa eilen FB:ssä pistin kyselyn, mitä ihmiset haluaisivat tehdä, jos joutuisivat olemaan päivän kanssani. Aivan huikean ihania ehdotuksia, laajalla perspektiivillä. Todellakin laidasta laitaan. Siitähän se idea tavallaan surahti, surr rurrr, että voisi aina välillä nostaa sieltä jonkin idean toteutukseen saakka. Tehdä niitä asioita, jopa yllättävienkin ihmisten kanssa, ja yllättyä samalla itsekin. 

Nyt menen uusi viikko, uudet kujeet. 

Tämä viikko on perinteisesti raskas, aikaisempina vuosina olen itkuviikoksi nimennyt. Katsotaan, miten kykenen viikon ottamaan tänä vuonna vastaan, itseni tuntien olen myös vapaata järjestänyt tietyille päiville, jos itku sieppaa ja olen ihan romuna. On nääs tuplien syntymäpäivä tulossa, seitsemäntoista vuotta. Huikeaa, mutta samalla todellisuus kirkastuu entisestään. Tuplat, toinen jäi kolmeentoista vuoteen ja toinen on pian täysi-ikäinen... Todella kipeää ja epäreilua, kauheaa ajatella ja surr rurrr kyynelautomaatti käynnistyy välittömästi. Sitten on ystävänpäivä, sekin on aika raadollinen päivä, veteen piirretty viiva. Kuka on ja kuka ei, olen siinäkin joutunut oppimaan paljon näinä vuosina. Toki katson myös peiliin itseäni, millainen itse olen ystävänä. Sitten on kansainvälinen lastensyövän päivä, tärkeä päivä, moiselle pirulaiselle. Ristiriitainen, toivoisin, ettei kukaan koskaan olisi tai tulisi joutumaan moisen käsittelyyn. Syöpää meinaan, samaan aikaan on äärimmäisen tärkeää, että asia nostetaan esille, kansainvälisesti ja näkyvästi. Annetaan sille kasvot, yhtenä vuonna ne oli meidän lapsemme kasvot, hymyilevät, veikeät ja iloiset...

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

OISKO

Mietin tässä, oisko nyt hetki naputtelulle? Ja oishan se, kunhan vain naputtelen. Oma valinta, oma aika ja oma ajankäyttö. Eli senku naputtelemaan vaan.

Tänään mennään sunnuntaissa. Olen ollut jo hetkisen hereillään, lähden pian töihin. Lappusulkeisia, tehtyjä työvuoroja olen kirjannut tältä viikolta. Pyörin kahdeksan henkilön kanssa, joten saan olla kirjanpidon kanssa ajantasalla, ei passaa odotella, että loppukuusta muistaa missä on ollut ja milloin. 
Kännykkä on hyvä, käytän sekä kalenteria, että muistiota, kirjaan suoraan paikalla. Monikin työvuoro on tiedossa milloin alkaa, mutta osa niistä loppuu sitten kun on hommat hoidettu, ennalta tarkkaan määrittelemättömään aikaan. Toki aikaraamit ovat olemassa, mutta tarkkuus puuttuu.
Seitsemän näistä kahdeksasta on eritasoisia kehitysvammaisia, jokaisella erityispiirteensä ja tapansa. Saan siis kloonata ja luoda itseni uudelleen lukuisia kertoja viikossa. Samoin se, että olenko heille perhehoitaja vai henkilökohtainen avustaja, sekin määrittää roolitukseni.

Nooh, onneksi minulle ei ole vaikeaa hypätä roolista toiseen, tykkään niin monenlaisesta olemisesta ja työskentelystä. Ja päivät eivät todellakaan ole toistensa kopioita, tilanteet vaihtuvat suit sait sukkelaan, yritän sujahdella mukana. Erittäin antoisaa työtä. Ja hauskaa, ja tapahtumarikasta, ja äänekästä, ja mahdollistavaa, ja raskastakin. Toki onhan minulta kysytty, onko se kuormittavaa? Oisko tuo pikkaisen, sillä olenhan kuitenkin kaikista heistä päävastuussa, yritän mukautua heidän oikkuihin, mielikuvitukseen ja tarpeisiin. Välillä rajaa saa vetää jatkuvasti, välillä rohkaista mennen tullen palatessa, toisinaan vastauksen saa viiveellä tai viittomalla. Elekielen osuus on huomattavasti noussut kohdallani, alan olla siinä jo aika äänekkään ilmeikäs, sikäli mikäli se voi entisestään voimistua. Jopa vammaiset ovat nauraneet minulle kuinka eläydyn vaikka kirjojen lukemiseen tai kuinka äännän Muumihahmojen toilailuja. Yhteistä hauskaa, joka kuuluu tarttuneen. Yhdessä perheessä lapsi luki kirjaa todella oudosti, kauheilla efekteillä. Kunnes tajusin, että noinhan minäkin olen sen sata kertaa kirjaa lukenut, rooleihin täysillä eläytyen. Ja näin ollen kirja on opittu ulkoa, kaikilla efekteillä ja ilmeillä. Oisko tarttuvaa. Oisko?
Perjantaina olin avustajan roolissa operetissa. Pääsen heidän kanssaan sellaisiin paikkoihin, mihin en itse ehkä olisi muuten menossa. Upea, elämys ja kokemus. Nautin ja niin nautti avustettavanikin. Ja tänne hän ei olisi päässyt, ellen olisi mahdollistanut. Näin se vaan menee, selkeän yksinkertaista, ja minähän haluan mahdollistaa jos vain voin, jollekin jotakin. Olen mahdollistanut junamatkoja, sukulaisvierailuja toisiin kaupunkeihin, elokuvia, keilailua, uintia, ulkoilua kaikissa ilmanaloissa nastoilla ja ilman, ostoksia, juttutuokioita, kokkaamista, siivoamista, hulluttelua, taidetta, kirjoittamista, näpertelyjä... Mitä he nyt haluavatkaan kokeilla ja tehdä, pyrin jeesaamaan, samalla löydän itseni paikoista, joihin en itse olisi osannut hakeutua. Saan siis hämmentyä ja oivaltaa heidän kauttaan, vaikka ja mitä. Se on erittäin antoisaa, todella mielenkiintoista.

Tälle viikolle olen päässyt myös hermoratahierontaan, pitkän tauon jälkeen. Hiukan oli piuhoitukset eukolla jumissa, teki todella hyvää. Eilen päädyin myös tanssimaan, mikä sekin teki todella hyvää pitkän tanssitauon jälkeen. Joo ja olen maalannutkin, viime vuonna edellisen kerran. Sain myös olla puvustajana, ommella penkkariasun yhdelle tytöistä. Olihan huikean hykerryttävää nähdä tyytyväisyys äiskän tekosiin, kun torstaina koulusta kotiutui. Puku istui just eikä melekeen, se oli semmoinen kuin pitikin. Heti piti kuvata ja kavereille laittaa viestiä, yksi iso ongelma ratkesi, sillä monella kuuluu puku olevan vielä todella vaiheessa. Nyt siis ompeluttaisikin enemmänkin, mutta, mutta, katsotaan, etten lähde laukalle moisen suhteen. Torstain pidin vapaata, päätin pysyä kotona, hierontaa lukuun ottamatta. Nekin ovat hyviä oivalluksia, päätöksiä, silloin ei tarvi kenenkään odottaa, että sätkin tai hoidan mitään, kun en lähde mihinkään sätkimään tai hoitamaan. Itsekään ihanaa.

Hukkasin myös rahapussini, semmoisen kukkaron, jossa on kaikki. Keskiviikkona puoli kolmelta hukkauksen tajusin, kun olin töihin lähdössä. Ei missään. Hain sitä, konttasin huushollia, enkä löytänyt. Näin sitten päädyin perjantaina poliisiasemalle, taas, olen jo kanta-asiakas, tekemään katoamisilmoitusta. Sikäli mikäli ajelen ilman ajokorttia, sitä surullisenkuuluisaa ajokorttia. Samalla hukkausella meni yhdelle avustettavalle hankitut konserttiliput, ne sain jo uudet, kun muistin mihin ja milloin... Kirjastokortin sain lunastaa uuden, jotta pääsen avustettavien kanssa omatoimilehtilukusaliin. Niin ja pankkikortit tietty... Uusiksi meni. Kela- ja ajokortissa käskiävät odotella sen parisen viikkoa, ennen uuden hankintaa. Kunnes eilen sitten yhdessä perheessä moisen hukkauksen kerroin. Lapsihan siitä aiheen nappasi. 

"Tiina, miten olet voinut hukata? Tiina, mikset muista? Tiina, mikset löydä? Tiina, oliko se sulla autossa? Tiina, oliko se kassissa? Tiina oliko siellä rahaa? Tiina, oliko siellä kaikki? Oliko ihan kaikki kortit? Tiina, mitä ne kotona sanoo? Tiina, oletko aivan hermona hukkauksesta? Tiina oliko se sulla kuorossa? Tiina, ainakaan rehtori ei ole kuuluttanut että Tiinan kukkaro on täällä hukassa. Tiina, oliko sulla kuorokassi..." 
Silloin Tiinalla välähti, soitto kotiin ja kuorokassin penkominen. Oisko kukkaro löytynyt, no ois. Melkoinen salapoliisi, mietinkin, miksen aikaisemmin kysynyt, sillä hänellä on tapana avata aihepiirit suhteellisen perusteellisesti. Nytpä opin tämänkin. Tosin en aivan heti halua uusintaa moisesta hukkauksesta. 

Minulle jo naurettiin, että oisko se tämä viidenkympinvillitys minulla aiheuttanut koheltamisen ja kanta-asiakkuuden poliisilaitokselle, muuta aloittavat kuntosalilla tai elämänmuutoksella, minä rikollisilla teoilla ja kriminalisuudella. Todella vakuuttavaa ammatti-ainesta, kyllä tällainen tohelo saakin olla skarppina töissä, etten ihmisiä hukkaa tai heidän tavaroitaan. Tai oisko asia näin, että töissä olen ylivirittyneen skarppina, joten höllään omalla kohdallani. 
No oisko, no ois.

Nyt sitten alkuviikosta eri instansseihin uusi kierros löytymisestä ilmoittaminen. Uudet on tilattu, kortit kuoletettu, mutta löydöksestä ilmoittaminen on myös tärkeää. 

Mutta nyt, oisko aika pukea päivävaatteet? Suunnitelmissa ulkoilua, vierailuja, kirjastoa, keilailua, ruokailua ja ostoksia. Leppoisan hyvässä seurassa, ihanasti höristen. Ulkona tuulee napakasti, mutta on kirkasta, nastoilla vedämme tämän päivän ja illalla olemme monta kokemusta rikkaampia.
Kiva päivä aluillaan, oisko? No ois. 
Toivottavasti sinullakin...



keskiviikko 5. helmikuuta 2020

VYYHTI

Kyllähän sinä sen tiedät, mikä on vyyhti. Eiköstä vain?
Kuvahaun tulos: vyyhti

vyyhti 
lanka, naru, köysi tai kaapeli kiedottuna kehän muotoon
(kuvaannollisesti) sekava asia Bosnian sota oli ryhmittymien välisten taistelujen sekava vyyhti.rikosvyyhti

Nappasin oheen ihan tieteellisiä sanaselityksiä, jotten aivan harhaan johda. Mutta se mitä itse vyyhdistä ajattelen, on tällä hetkellä sekavuus, sotkuisuus, asioiden soppa. Ja kas kummaa, minä olen sopan ja vyyhden keskellä, itse syytön, mutta saan selvittää. No, olen jo aika pitkälle selvittänyt, huuuoh, mutta yhä on muutama vyyhden lonkero umpijumissa. Ja kello käy...
Kello käy siinäkin mielessä että tämä vapaa- ja laatuaika itseni kanssa loppuu, jolloin olisin helpommin vyyhteä selvittämässä, kun siihen tarvitaan muitakin osapuolia. Ja alkaa työaika, jolloin olen töissä, enkä voi, pysty kykene vyyhteä selvittämään. Mutta kun soittopyynnöt ja viestit menee puheposteihin, joihin ei mahdu enää, kun ovat niin täynnä. Puheluihin, ei päivystysnumeroihinkaan vastata. Äsken yritin yhtä palvelunumerosarjaa soitella läpi, olikohan seitsemäs numero, joka vastasi ja kertoi, että väärä henkilö. Kyllähän minä sen vääryyden tiesin, mutta ainoa joka vastasi kyseisestä puulaakista. Mutta jätin jälleen välikäsisoittopyynnön.

Nyt siis odotan, jälleen soittoa. Tyynen rauhallisena, ratkaisukeskeisenä, lähes voitolla. En kerro tästä tämän enempää, muuta kuin ettei tule meikäläiselle palkat tehdystä työstä niin kuin manuille illalliset. Kun muutamat osapuolet eivät ole tehneet, mitä osapuolien olisi kuulunut tehdä, nyt sitten pompotellaan näitä osapuolia kenelle kuuluu ja mikä, hyvin pomppii... Enkä minä itse ole mitään jättänyt tekemättä, kun ei kuulu tehtäviini, mutta kas kummaa olen nyt se välikäsi joka tekee, juoksee ja ratkoo, selvittää vyyhteä.

Ihana talvi, aivan uskomattoman kaunista, välillä napakkaakin pakkasta. Eilen oli liki -20 astetta, nyt paljon lauhempaa. Lunta on puhdasta, valkoista, hohtavaa, paksusti ja kinoksilla. Aurinkoa, sitäkin, milloin kirkkaalta taivaalta, milloin usvan seasta. Olen pysähdellyt kuvaamaan. Sama kohta eri päivinä, kuinka valo vaikuttaa, tunnelma muuttuu. 

Värjäsin tuossa vaatteita, mustaksi, siis mustille vaatteille palautin mustuuden. Hyvin otti. Nyt pesen tyhjää konetta, jottei moinen mustuus löydä vääriin kohteisiin. Tiivisteet ottivat väriä, mutta nekin olen hinkanut. Samalla lämmitän pannunpesää. Lämmitin iltayöhön ja jatkoin heti aamukuudelta, optimissa pysynyt. Puitakin olen kantanut. Hyvä minä, kyllä kohta tästä töihin joudan. Imuroinkin, tulihan siistiä. Muutama nyssäkkä pussukka olisi selvitettävänä, mutta ei tällä mopedilla mahottomia.

Viime viikolla pääsin jälleen kouluun. Oi että, kuinka kivaa. Aivan todella kivaa, siis sairaan kivaa. Tuttuja ihmisiä osa, muutama uusi tuttavuus, passelin pieni porukka. Hauskuuden ohessa jopa opimme. Ihan sain oivalluksia aiheista, joista en uskonut oivaltavani. Katotaan mitenkä rahkeet riittää, millä tahilla ja miten.

Nyt itse asiassa taidan ottaa lorvimalla tunnin, toista, annan sykkeideni palautua, leppoistun. Niin ja odotan edelleen sitä puhelua, jotta voin ehkä taas muutaman puhelun soittaa, kunhan vain saan asiat hoidettua. 
Itse asiassa minulla polttelee hiukan nuo langatkin, kerät ja lankavyyhdet. Niin moni neuloo villapaitoja, uskallanko minäkin, vaiko enkö. 
Kannattaako, ei just ehkä nyt, mutta hallitsenko yleensäkään järkeviä pohdintoja. Isot määrät olisi noita itsevärjättyjäkin lankoja, josko niitä johonkin perusväriin raitoina, paitaan, sukkaan, ponshoon, lapasiin, huiviin, oikeastaan neuletakki minua kiinnostaisi. Neuletakki ja minä, kauhea yhdistelmä, suuruudenhullu, mutta kenties sille olisi käyttöä sitten valmiina. Kunhan ensin sen valmiiksi saisi, onhan tässä muutama vyyhti ennen sitä ratkottavana. Ja olenhan tuota ennekin suuruudenhulluja juttuja selättänyt, saanut valmiiksi.
Sitten on resu niska, joka juilauttelee, ei ehkä nyt kannata aloittaa isoa neuletta. 
Voi että se on jännä tunne, kun järki keskustelee vauhtisokeuden kanssa, sitä on outoa tässä seurata. Uutta ja ihmeellistä, pitää vähän salaa kuulostella, katsoa kuinka moisen vyyhdin meinaa ratkoa. Oisko se myös tämä ikä...

Mutta nyt otan sen hetken lorvailun ja tsekkaan aamulla kuvaamani kuvat, löytyykö niistä hengästyttäviä otoksia. Ainakin tuolla pihalla ja tienposkessa henkäilin kaiken kauneutta.
Jepulis, hyvää keskiviikkoa näin keskellä viikkoa.