ONHAN SE...

 

 

Onhan se raadollista käydä lapsensa haudalla. Vaikka kuinka paistaa aurinko, kynttilät loistaa, lumi tekee enkeleitä enkeliensiiville ja maassa on rauha. Mutta ei siinä ole kuitenkaan mitään järkeenkäypää ja normaalia. En minä tällaista äitiyttä tavoitellut, hakenut tai toivonut. Tässä ollaan, kuitenkin, kaiken jälkeen. Liekö se normaali äitiys, jota kaipaan. Toisaalta kuka sen määrittää, mutta sellaista äitiyttä jossa ei olisi ollut tällaista määrää pelkoa, tuskaa, avuttomuutta ja muita lieveilmiöitä. Olisi ollut enemmän naurun aihetta, kepeyttä, huolettomuutta, nautintoja. Sellaisia höttöisiä pumpuli-hattarapäiviä. Kaipaan normaalisti lastani elävänä elämääni, en hautaa, enää ei edes kumpua. (Lapsen kuolema on perseestä!) On kaunis muistokivi, monumentti, ääretön määrä aivan uskomattoman hienoja muistoja.

Onhan se kuitenkin outoa samaan aikaan tuntea samalla haudalla suunnatonta kiitollisuutta, levollisuutta, ikävää, hyvyyttä, tyyneyttä ja nöyryyttä. Että sain olla ja käydä hänen äitinään. Mieletön kunniatehtävä, joka minulle annettiin. Kait  minulla on riittävästi kyyneliä ja tahtotilaa elää tämänkin asian kanssa. (Sattuva kipu ja ikävä on syvältä!) Yksi ystäväni on sanonut itkun olevan kuin ikkunoidenpesua. Salainen termi jopa ystäväpiirissä, kun toisella on ollut vaikeaa, voi hän kertoa pesseensä ikkunoita, ja ystävät ovat moisen koodikielen ymmärtäneet. Samaan aikaan saatan hämmästellä myös omaa tyyneyttäni, kaiken edessä, tässä tilanteessa, tässä todellisuudessa. Kun ei ole tarvinnut sillä tavalla tulvien itkeä päiväkausia, kaiketi teen senkin nopealla tempolla, turskautan ohimennen. Harva se päivä huomaan ja tajuan turskauttavani, enkä edes yritä estellä.

Onhan se jotenkin outoa, että minulta kysytään joko olen lapseni unohtanut. (Moiset kyseenalaistamiset on syvältä sanonko mistä!) Miksi olisin, minulla ei ole pienintäkään tarvetta lastani unohtaa. Mikäli muistini on vanhanakin kuin partaveitsi, niin johan on myös mitä muistella, siitäkin lapsesta, siitäkin 13,5 yhteisestä vuodesta. Jopa siitä kun hän oli nahkakupuni sisällä. 

Onhan se käsittämätöntä, että nyt on kutakuinkin päivälleen kaksi vuotta siitä kun lapseni sai jälleen puhtaat syöpätulokset. Ei mitattavaa murua millään mittauksella. Samaan aikaan annettiin aivovaurio, menetimme hänet yhdellä tavalla, aika pitkäksikin aikaa. Hui hirvitys, jos hän olisi silloin kuollut, syövästä vapaana, ikään kuin "vahingossa" aivovaurioon. Olisin varmasti äärimmäisen katkera, äärimmäisen vihainen äiti. (Osaan olla äärimmäisen vihainen ajoittain nytkin!) Silloinkin kyseenalaistin asiaa, mietin miten niin väärin rukoilinkin. Rukoilinhan mennen tullen palatessa, myös kiristin, uhkailin, raivosin, uhosin, syövätöntä lasta. Senhän sain, mutta en raukka osannut eritellä, etten halua mitään erikoista hintaa maksaa moisesta syövättömyydestä, niin kuin nyt laaja-alainen valkoisen aivoaineen leukoenkelofalopatia. (Perhana kun meninkin huolimattomasti toiveitani ja rukouksiani heittelemään, miksi en pilikkuja viilannut!) Onhan se hienoa, että meille annettiin senkin jälkeen liki vuosi ikimuistoista yhteistä aikaa, saimme luopua rauhassa, saimme myös paljon lastamme takaisin, saimme myös jälleen ja kerran sen hiivatin alkuperäisen syövän. Eli kaikessa hirveydessään olen yhä syövän paluusta "tyytyväinen", emme voittaneet sitä, vaikka kaikki tasan tehtiin. Jotenkin kieroutuneesti minun oli helpompi lapseni syövälle antaa kuin aivovauriolle. Ymmärtääköhän kukaan nyt tuota ajatuskuviotani, siis kaiketi haluan löytää syyllisen ja se oli se hiivatin syöpä alusta loppuun saakka.

 

Onhan se huikeaa, vaikeaa, outoa olla opiskelija jälleen. (Olen säälittävä monissa asioissa, simpura vieköön!) Meinasi tuossa opiskeluun liittyvät asiat hiukan puuroutua, kun ei ollut saumaa tai rahkeita tekemiseen. Eilisen urakoin, sunnuntaina urakkani aloitin, nyt olenkin jo hyvällä mallilla. Mutta saahan niihin aikaa kulumaan. Paljon, varsinkin jos vielä pilikkuja viilaa, saati jos kirjoittaminen on vaikeaa. Mutta onnekseni joku asia on minulle helppoa, sanoisinko luontevaa. Tosin, onhan minulla tietokonehommissa melkoinen opettelukin, kyllä minä käsillä teen yhtä jos toista, keksin ratkaisun. Toki tietokoneellakin olen tehnyt yhtä jos toista, yleensä kymmenen mutkan kautta ja vaikeimman kaavan mukaan. Onneksi kykenen jotain silläkin saralla oppimaan. Tyttöjen mielestä on käsittämätöntä kuinka monta kertaa joku asia pitää opettaa, no niin pitää. Samoinhan tytöille piti opettaa pienenä käsienpeseminen, kengännauhojen sitominen, pyörällä ajaminen, tiskien koneeseen laittaminen, kaapinovien sulkeminen, suihkussa rajoitetun ajan noudattaminen, kotiintuloajat ja sen sellaiset. Monia asioita jankkaamme yhä, arvaatko mitä noista. Onhan noita hinkattu ja jankattu, kuis nyt minä sitten jonkin uuden ohjelman suit sait sukkelaan voisin oppia. kertausta, kertausta ja vielä kerran kertausta.

 

Onhan se huikean kaunista kun on puhdas valkoinen lumi, aurinkoa ja pikkupakkasta. Tykkään niin. Tilhiparvet ovat jo hautausmaalla ja meidänkin lähimaastossa pörränneet. Vielä kuitenkin pihlajanoksat notkuvat marjoista. Tänään olen taulujani ulkona aamupäivän auringossa kuvannut, kyllä luonnonvalo saa ihmeitä aikaan. (Sitten kun jäätyy nokka, auto ja vesihanat, noidun moista vuodenaikaa!)

Onhan se muuten kiva saada ajoittain postia lukijoilta, jälleen viime viikolla sain ihanan kirjeen. Kiitos hyvät ihmiset, moni on kulkenut rinnalla, vierellä ja mukana jo seitsemän vuotta. Vaikka välillä olenkin ollut laiskempi naputtelija, enkä edelleenkään kommentteihin vastaile (Siitäkin saa välillä nuottia, soraäänisiä!)...  Samainen henkilö oli vasta nyt tajunnut, että myös myyn taulujani. Kyllä, verkkokaupan avasin kesällä. https://tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo Onhan noita ihan myydä asti, mutta halpa "terapiakonsti" itselle, jos vielä joku saa tauluistani iloa tai ajatuksia, niin onhan se ihana asia. Vuorovaikutusta. Vastavuoroisuutta. Vertaistukea. Mitä nyt vain... Siis käyhän tsekkaamassa, latasin sinne viime viikolla taas aivan uudenlaisia juttuja, pienempiäkin. Oikeastaan tähtään ja maalaan jälleen yhteen näyttelyyn, joka avautuu kuukauden kuluttua. Tänään yhden näyttelyni purin. Auto on lastattu, kas kummaa tauluilla. Ensi viikko meneekin opiskelun parissa, sitten alkaa jälleen harjoittelut. Minusta ei kaiketi (näkö)havaintoja, kenties ei (haju)haittojakaan ole kotosalla.

 

Onhan se, tämäkin päivä kaatunut jo alkuillaksi. Tälle iltaa vielä kuoro, tähtäämme juhlakonserttiin kuukauden kuluttua. Hienoa kuulua moiseen joukkoon. (Vaan onhan se akkavaltaisessa porukassa välillä aivan käsittämätöntä...!!!) Niin sanottu vapaaviikko on aika napakasti aikataulutettu, myös muiden asioilla ja niiden hoidoilla. Mutta palanen kerrallaan hoituu kun hoitelee.

Onhan se hienoa, saada kiitoskirje ystävältä. Ihan kirjeen muodossa hän kiitteli minua kannustuksesta, innostuksesta, perässä raahaamisesta, tuesta ja ymmärryksestä. (Olen niin samperin kovapää, etten kuudesta kieltäytymisestäkään uskonut!) Liikutun moisesta, sillä minähän vain puin sanoiksi sen mitä näin ja koin hänen kanssaan. Niin ja vähän raahasin kannustaen mukana, mutta nytpä hän lentelee paljon vahvemmilla omilla siivillään. Onneksi olen välillä hiivatin kovapäinen, jaksoin yhä vuosienkin jälkeen pyytää, kannustaa. Mutta sitähän varten sielunsiskot, -veljet ja ystävät ovat.

Onhan se laitettava pata porisemaan, pian saapuu nälkäiset lukiolaiset. Onhan se ihanaa kun on  olemassa olevia, nohevia, raivokkaan temperamenttisia, äänekkäitä, täysillä eläviä, rohkeita ja tosi isosti nauravia lapsia. Olen muuten nähnyt Aurinkolapsestani paljon unia, hyviä, kauniita, kaiketi. Niin, no yhdessä unessa hän jonkun laitoksen käytävällä esitti sylissäni kuollutta. Samaan aikaan nauroi ja sanoi, ettei hänen oikeastaan tarvitse esittää, kun hän oikeasti on kuollut. Mikä parasta hän kertoi hänellä olevan asioiden hyvin. Tyhmä, mutta hyvä uni. Olemme olleet reissussa useampana yönäkin, sokkeloisia kujia, maita, kaupunkeja, kulttuureja. (Haluaisin reissata ja koluta noita paikkoja kaikkien neljän lapseni kanssa, enkä pelkästään uneksia!) On ollut Norjasta Kreikan saarille, kenties Intiakin. Olemme perheen kesken ja välillä pienemmillä kokoonpanoilla olleet liikenteessä, oikeastaan harvoin missään paikoillaan. Aina on ollut tekemisen meininki, tuttu sellainen. Viimeisimmässä unessa Aurinkolapseni jäi jollakin hyrrällä kujeilemaan ja keikkumaan suihkulähteen juurelle, jälleen häntä hoputin, kun hän niin innostui touhussaan. Samalla hän heitti siihen kaiken maailman klovneriaa sekaan, oli tietty kuin äitinsä, muistan nauraneeni unessa. Ymmärtäneeni tuota lasta. Oman tiensä kulkija niissäkin, rohkea heittäytyjä, samanlainen, yhtä tuttu oma itsensä kuin elossakin ollessa. Ei ole typy muuksi muuttunut. Ensimmäisissä unissa hän ei näyttänyt minulle kasvojaan, silloin reilu vuosi sitten, mutta nyt on ollut koko neiti nähtävissä. Onhan se, voi onhan se tämä maallinen elämä, saati unessa eletty elämä melekosta! Tärkeä on havaita, että oli mikä oli, niin jälkimaku on kuta kuinkin hyvä. Hiukan hapokkaan, karvas, viipyilevä, mutta lempeän pehmeä...

MOKARAPORTTI

Muutama kuukausi sitten kaverini facessa vinkkasi Sairaalaklovnien kautta haettavaan klovneriakoulutukseen. Vauhtisokeana innostuin, hain ja tulin valituksi. Kyllä perheellä oli jälleen sulateltavaa, mutta sain jopa monisanaisia palautteita ja huvittuneisuutta osakseni. Kaiketi moinen idea heihinkin upposi, naurusta sen päättelin. Se tuntui ihan positiiviselta ajatuskuviolta, aluksi...

 

Nuorisoa myös hävetti, ainakin jälkikäteen olen saanut kuulla. Kuulen siis edelleen, että ei muissa perheissä äiti saavu kotiin pellenokassa, hulluttele, leikitä ja osallistu. Muissa perheissä äidit osaavat antaa tilaa lapsille, antaa omaa rauhaa, olla kunnolla, mokaamatta, hävettämättä ja nolaamatta lapsiaan. Mutta miten meillä? Kaiketi mokasin noissakin kaikissa kohdissa, kun saavuin kotiin nokka kiiltävän punaisena, karvalaukku päässä, naamalla pellen hölmistynyt ilme, epämääräiset äännähdykset ja omituiset asennot liikkuessa pellelle opitulla kehonkielellä höystettynä. Minä kun tulkitsin kotonamme käynnissä olevan halloweenin naamioitumiseksi, omalta mukavuusalueelta heittäytymiseksi ja hauskaksi asiaksi. Kun innostavan kouluttavan klovneriaviikonlopun jälkeen kotiin raahauduin, pidin itsestään selvänä, että pellenenä päässähän mamma kotiuttaa itsensä. Moisesta opista mamma ajatteli heti jakaa muillekin, omalla esimerkillään. Mutta ei se kuulkaas näin mene. Mokasin kuulemma ja kunnolla, mutta en sillä tavalla mitä viikonlopun ajan harjoittelin. Mokasin ja nolasin lapseni, kaverit eivät kuulemma koskaan enää meille uskalla tulla, nolasin itseni, kaikki, lähes koko luomakunnan. Tämän jälkeen kaikki jopa minua pelkäävät...

 

Sain kuulla myös, että muissa perheissä äidit ovat kodinhengettäriä ja huolehtivat kaikesta hyvinvoinnista ja siivouksesta. Arvaatte varmaan mitä mieltä minusta oltiin, sillä olenhan ollut paljon koulussa, ihan fyysisesti toisella paikkakunnalla. Olen ollut myös työharjoittelussa ja tehnyt palkkatyötäkin, kotiaikani on paljon pienempi kun kuuteen vuoteen, vaikka olen niin sanotusti paikkakunnalla ja asun kotona. En ole ollut kodinhengettärenä siivoilemassa, saati myöskään sotkemassa, mielestäni. Muissa perheissä kuulemma on aina siistiä, keittiö vimpan päälle siivottu, olohuonekin eteerisen tunnelmallinen ja missään ei ole mitään turhaa. Mutta kun tämä mamma käy tai on kotona, kaikki on pielessä. Keittiö on usein ateljeena, tauluja on kuulemma joka paikassa, sotken, levittäydyn, olemassaoloni on liikaa läsnä kaikilla elementeillä, saati sitten kuinka paljon kaikkea laiminlyön kun koko ajan vain kirjoitan, joo, ihan koko ajan. Tännekin ehdin toista kertaa nyt lokakuussa naputtelemaan ja kouluhommat odottavat... Kuulemma televisiota vain katson, se oli mielestäni elokuussa keuhkokuumeessa kun olin sohvalla pakotettuna, nyt ei edes kiinnosta, kun on niin paljon kaikkea muuta mistä innostua. Kuulemma saan maalata, mutta kenelläkään ei ole ratkaisua missä. Kesän maalasin pihalla, siis autotallissa. Mutta kyllähän minä keittiön siivoan aina kun saan kuivaksi taulut. Mielestäni, olen ainakin luullut näin tekeväni, mutta en kuulemma koskaan ja mitään... Eli olen mokannut tämänkin osa-alueen itsestäni verrattuna muihin normaaleihin äiteihin. Onneksi lapsemme saavat sentään jotakin kautta aina maistaa myös normaaliutta, jospa se heitä tasapainottaisi, siis muiden perheiden kautta tarkoitan. Eli mokiakin on monenlaisia, hallitsen ainakin kaksi äärilaitaa jotensakin. Negatiivisen mokan äärilaidan kaiketi paljon paremmin.

 

Mutta moisen negatiivisen mokaraportoinnin jälkeen ajattelen kuitenkin kirjoittaa positiivisen mokan huikeasta kokemuksesta. Kopsaan tähän klovneriakurssin sisällön ja tavoitteet:
"Tavoitteena on perehtyä klovnerian perusteisiin. Ja mokailla! Floppi. Epäonnistuminen. Virhe! Ei hätää, klovnille moka on lahja ja olennainen osa työskentelyä; kun sen hyväksyy voi taas jatkaa. Suhtautumisemme epäonnistumiseen paljastaa aina jotain olennaista klovnistamme. Kunkin klovnin ainutlaatuinen naurettavuus ja samalla haavoittuvuus korostuvat. Millaista on minun klovnini hullutteleva runous? Ihmettelevä läsnäolo, jakamisen ilo ja heittäytyminen leikkiin ovat klovnille tärkeitä. Kurssilla vahvistetaan myös opiskelijan/klovnin kontaktia ja vuorovaikutusta suhteessa sekä yleisöön että toisiin klovneihin." Kouluttajana kurssilla oli Suomen huippuklovni ja tunnettu kouluttaja Taina Mäki-Iso.

Meitä kurssilaisia oli vain kourallinen, eli kurssi oli todella tiivis, tiheä ja huippu hyvä. Kyllähän ensimmäisen tunnin ajan ajattelin koko ajan, että mitä tulikaan (taas) tehtyä, miksi ihmeessä, mokasin totaalisesti luulemalla itsestäni ja klovneriasta että se olisi hauskaa... Kun selätin moiset asiat ja uskalsin antaa mennä, niin johan oli opettavaista. Ja hauskaa, jopa nautinnollista. Ensin piti opetella läsnäoloa, katseen paikannusta ja hengittämistä. Kaikissa osa-alueissa on meikäläiselle höyrylle tekemistä, malttaa, keskittyä ja hengittää läähättämättä koko kropalla, paneutua rauhassa katsekontaktiin, eikä tarvitse reagoida jokaiseen risahdukseen ja ikkunan takana lentäneeseen tilheen.  Kun muka kaikkensa yrittämällä yritti ja se ei toiminut, kun sitten floppasi idioottimaisesti ja mokasi oikein estraadilla, se olikin klovneriaa parhaimmillaan. Kun tunsi kuinka floppi leviää koko kehoon, omaan tietoisuuteen, kun se vielä oikein esille nostettiin, korostettiin, kerrattiin ja flopattiin oikein abloodien siivittämänä. Tiesi tasan mokanneensa. Kun sulloutui löytyneisiin vähänkään sopiviin kaikenkirjaviin vaatteisiin, korkokenkiin ja survoi päänsä karvaiseen laukkuun, punaisella nokalla viimeistellen. Avot, ei ihan ollut mukavuusalueella. Sen jälkeen kun estraadi oli vain minua varten ja yritti minimaalisilla selityksillä, pelkillä ilmeillä, eleillä ja tavoilla saada klovnisna esiin, olihan se hauskaa. Improsimme yksin, pareittain, ryhmissä. Muut olivat välillä katsojina, tuomareina, lavalla olijan piti yleisön reaktioista tulkita mikä uppoaa ja mikä taas ei. Välillä siellä koki todellisia epätoivon hetkiä, kun yritti hajoavissa kengissään tanssia, laulaa, heilua ja keksiä jotain. Sitten kun takki oli totaalisen tyhjä eikä oikeastaan enää keksinyt mitä evää heilauttaa, se olikin muista äärimmäisen hauskaa. Kuinka olemus muuttui, kehonkieli kertoi itselle tyypillisellä tavalla asioita. Kun itselle ominaiset tavat puskivat esiin, minähän siis mokaankin äänekkään, agressiivisilla tavoilla, itseäni läpsien ja anarkistisilla eleillä. Kun leikkiessä käytän väärää vokaalia, nappaan heti lennosta tekemäni virheen ja mokan, olen heti "ruoskimassa" itseäni, kun muille piti jopa kertoa missä he mokasivat. Nopeuteni ja reagointini nousivat siis minun klovneriani ominaisiksi piirteiksi ja kannattelijoiksi. Hyvä tavallaan sekin, ettei tarvinnut esittää eteerisen hillittyä klovnia, olisin sen kyllä mokannut jatkuvasti. Nyt siis nostettiin itselle ominaiset tavat mokata omiksi tavoiksi mokata. Jälleen nousi esille oma ankaruuteni, kun en tahdo sallia virheitä, kun en heti tajua mitä pitäisi tajuta, vaikka genre olikin aivan uusi. Mutta naamastani näkee kyllä kun jokin asia menee jakeluun ja tajuan, siihen ei tarvita punaista nenää. Oivallus nousee silmiin, otsaan, suupieliin ja koko eukon olemukseen.
Leikimme myös paljon, monen ikäiset ihmiset nokilla ja ilman. Hippaa, pallopelejä, sanaleikkejä, nopeusleikkejä, peiliä, ha-wah-pling-leikkiä, pääsääntöisestikään en tiedä leikkien nimiä, mutta niitä oli useita. Osa hiukan jalostetumpina versioina ihan tutuista lastenleikeistä, silleen että niistä se mokakin ja floppi eriteltiin ja löydettiin, siihen oikein keskityttiin.  Olihan vapauttavaa ja kivaa, kunhan vain meni mukaan. Huikeinta oli sellainen seuraamis-johtamisleikki, jossa olimme pareittain kämmenet vastakkain, kuitenkin niin että kädet eivät toisiaan koskettaneet. Käsiin ei saanut katsoa, vaan katsoimme paria silmiin ja seurasimme. Kun parin kanssa löytyi yhteinen kieli, se oli huikea kokemus. Musiikin mukana liikuimme ja koko ajan piti olla läsnä, siinä koki melkoisia kokemuksia, kun musiikki loppui piti reagoida läpsäyttämällä ohjatun kämmenselkiä. Eli skarppina piti ja sai olla. Välillä moinen parisuoritus hipoi jopa taidetta, kun siihen pääsi tarpeeksi syvälle ja pari kykeni lukemaan vientiä. Alussa oli myös pariharjoitus kosketuksen kautta, koko ajan piti jonkin kohdan toista koskettaa, musiikki vaihtui ja liike jatkui saumattomasti. Siinä meni meikämammakin kiemurrellen ja mutkitellen lattialla ja seisaallaan. Kiva oli myös sellainen leikki estraadilla, että itse meni oven taakse ja muut päättivät mitä hän joutuu tekemään. Oikea tekeminen ja jopa oikeat temput tulkittiin kannustuksen, ilmeiden ja katsomon reaktioiden kautta. Abloodien määristä kykeni päättelemään, kuinka lähellä oikeaa on. Vähän niin kuin kylmä-kuuma leikki. Aina kun on lähempänä niin polttaa enemmän ja yleisö kannustaa enemmän. Minä keksin oman juttuni lantion liikettä lukuun ottamatta oikein, sitten loppui aika kesken, mikä jäi harmittamaan. Ei se, etten keksinyt puuttuvaa liikettä pravoo-huutoihin saakka, vaan se, että viihdyin lavalla temppuillen, oikeaa asiaa hakien, tulkiten, jopa nauttien ja yleisön reaktioita kuunnellen. Siis jäin kaipaamaan sitä esilläoloa ja mokailua, yleisön kanssa tehtyä yhteistyötä.

Päivät olivat erittäin intensiiviset, koukuttavat ja menivät nopeasti. Huikea kokemus ja löysin saman henkisiä ihmisiä, myös tuttuja sairaalaklovneja oli mukana. Osa siis parikymmentä vuotta klovneriaa tehneitä ja lukuisia kursseja käyneitä ammattilaisia. Sitten meikäläinen ja yksi nuorimies, aivan noviiseja ja puskista, mutta onneksi uskalsimme heittäytyä mukaan ja saimme valtavasti oppia myös konkareilta.

Yritin eilen kuumeisesti lukuisia kertoja siirtää koneelle kuvia, mutta ei vaan onnistu minun kännykästäni. Se ei ole kivaa mokailua se, kun pitäisi koulujuttujakin siirrellä ja työstää eteen päin. Muiden kännyköistä se kyllä onnistuu. Mokailua, epäonnistumista ja floppeja on niin joka lähtöön. Jatkuva mokailu arjessa, yhteiskunnan osana ei ole kivaa, mutta estraadilla huikean hauskaa. Siinä on iso, välillä veteen piirretty ero. Ainahan se peilaa myös yleisöä, sen reaktioita. Voitte kaiketi kuvitella kotiyleisön reaktiot.
Mutta nyt minulla on taulu kesken keittiön pöydällä, eilisestä simputuksesta huolimatta maalaan. Ja onhan minulla myös mopon ja polkupyörän sisäkumitkin likoamassa altaassa, ajattelin tehdä kierrätyskoruja niistä. Samoin ajattelin tehdä muovista vaikka ja mitä sulattelemalla. Kuluneella viikolla olen siis ollut aivan huikealla kierrätyskorukurssilla kokonaista neljä päivää. Mihin kaikkeen taipuu muovi, sisäkumit, piirilevyt, näppäimet, nyörit, jouluvalojen polttimot ja rikkinäiset astiat. Kun niitä hiukan paljon sahaa, muotoilee, polttaa, vääntää, valaa epoksiin, upottaa massaan ja yhdistää. Siinäkin tavallaan mokasin ja floppasin, kun luulin ja kuvittelin tyttöjen innostuvan kanssani moisista kierrätyskoruista. Ei kuulemma muissakaan normaaleissa perheissä äidit pese rikkinäisiä pyöränkumeja, leiki silmät kiiluen, leikitä ihmisiä ja innostu aina mitä ihmeellisemmistä asioita. Onneksi nuo minunkin lapseni tuosta vielä keski-ikäistyvät, tiedän heissä virtaavan samaa mokailuverta, kunhan vain oppisivat hiukan armollisemmin siihenkin suhtautumaan. Jopa ottamamaan sen positiivisena perimänä. Toki siihen menee hiukan vielä aikaa, vuosia, kokemuksia. Tällä viikolla tämä pelleäiti ajattelee ajeluttaa syyslomailevia lapsiaan Ouluun kulutushysteriaan, eikös niin kuulu normaalien äitien tehdä. Kunhan en sitäkin mokaaaaaaaaaaaaaaa.


Olen maalannut ja ladannut verkkokauppaani uusia tauluja, käyhän tsekkaamassa
https://tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo

RÄPSYY

 

 

Kuudelta silmäni avasin, räps. Ja olin heti hereillä. Yritin muka saada uudelleen unenpäästä kiinni, mutta eihän se onnistunut ja kun ei edes nukuta, miten sitä nukkua. Otsakkeeni oli tavallaan hetken aikaa hukassa, vaikka mielessä pyörii sen kymmenen eri aihepiiriä, mistä tekisi mieli niin kirjoittaa. Otsakevaihtoehdot vain silmissä räpsyvät. Mitä ilmeisemmin tulen kirjoittamaan sen kymmenen kertaa sanan väärin, räspyy, jotenkin sen vain tiedän. Mistähän johtuu muuten moinen, että säännöllisesti minulla konsonantit vaihtelevat paikkaa teksteissäni. Miksi ne lipsahtavat eetteriin väärässä järjestyksessä, kuten sana kesken, se löytyy lähes poikkeuksetta keksen-kirjoitettuna. Joo, ei minun todellakaan tuosta aiheesta pitänyt kirjoittaa, nyt räpsähti sivukujille jo heti ensimmäisten aivoitusten kanssa. Hoijakkaa, mitähän vielä.

Aika vain tahtoo räpsyä käsistä, sillä tähänkin hommaan kun uppoutuu on se jostakin muusta pois. Samaan aikaan kun herään, alkaa noita ideoita räpsyä. Sellaisia asioita joita tekisi mieli tehdä, samaan aikaan räpsähtelee muistin onkaloista asioita joita pitää tehdä, hoitaa ja muistaa. Ihan opiskeluun liittyen, elämään liittyen, vuodenaikaan liittyen ja yleensäkin kaikkeen siihen missä mukana olen.

 

Minun niin tekisi mieli maalata, kutoa, virkata, tanssia, jutella ystävien kanssa, kirjoittaa, kuunnella kuulumisia, vaihtaa ajatuksia, rentoutua, nollata, oivaltaa, auttaa, suunnitella yhtä jos toista asiaa. Kyläillä, laulaa, osallistua, retkeillä, kuvata, opetella, oppia, mennä ja tulla. Olen kaikkea noita tehnytkin, mutta mieli tekisi vielä enemmän. Eilen menin ja tulin tasaisella tahdilla ees ja taas. Onneksi lapset hoitivat huushollaamisen, sain palata illalla niin siivottuun kotiin, että. Aamulla laitoin pyykkikoneen ryskyttelemään ja illalla kaikki silläkin sektorilla oli hoidettuna. Tosin, moinen siivottu huusholli rajoittaa myös tekemisisäni. En ehkä uskalla maalausvehkeitäni heti aamusta levittää, pian tulee sanomista. Ostin kyllä jäätelöä pakkaseen, josko lepyttelisin sillä ja sitten mamma saisi luvan sisällä maalaamiselle. Ulkona kun ei enää millään tarkene... Hivuttautuisin jätesäkit kahisten keittiöön, varpaisillani kantaisin huomaamatta suurensuuria taulupohjia. Tuohon asti kykenisin hillittyyn liikkumiseen, mutta tasan sen jälkeen lähtisi lapasesta, kun pääsisin maalaamaan. Tiedän niin. Kaikenlaisia hinkuja sitä ihmisellä onkin.

Viikko sitten tekaisin myös kutomalla ja päälle kuvioimalla tyynynpäällisen, nyt se on sen viikon tuossa viimeistelyä odottanut, mutta kun ei ole oikein ehtinyt asettautua tuohon sohvalle. Minulla oli tuohon tyynynpäälliseen ohjekin, mutta jotenkin taas lipsahdin omille raiteille. Tämä se onkin minulle oppimisen paikka, kun pitäisi oikeasti ohjetta seurata. Kun tuo oma nuppi räpsyttelee heti omia ideoita. Ja kuinka helposti ne ideat lähtevät lapasista.

 

Edellinen jakso koulussakin jälleen moisen todisti, ehdin kokeilla sen seitsemäätoista asiaa kankaanpainannan ja -värjäyksen tunneilla. Mutta kun minä opin kokeilemalla, testaamalla ja tekemällä, myös virheiden kautta. Toki moni minun tekemäni virhe on oppi myös muille, kun sitä voi käyttää esimerkkinä. Ankara kritiikki itseä kohtaan on aika rajuakin, tunnustan. Harvaan, tai olenkohan oikeastaan mihinkään tekemääni tyytyväinen, kun ei mennyt aivan kuten Strömsössä... Aina on parannettavaa, opittavaa ja oivallettavaa. Tottahan on sekin, että itse ne omat virheensä näkee, tietää ja muistaa, ei ne muille välity. Tai sitten jokin "virhe" on toisen mielestä osa työtä, kokonaisuutta tai sen luullaan kuuluvan siihen. Toki itsellä on myös kyky muuttaa tapaa, tekniikkaa ja hakea ratkaisua jos tenkkapoo työskennellessä ilmaantuu. Ratkaisukeskeinen organisoijahan olen... Tunnetusti. Luonteeni ja taipumukseni ovat myös vahvuus näissä asioissa, toki nopeuteni ja ideoideni runsaudenpula ovat varmaan älyttömät muiden mielestä. Mutta onneksi saa jokainen olla se mikä on. Samaan aikaan mietityttää, kuinka joillekin on niin äärimmäisen vaikeaa alkaa, uskaltaa tai keksiä. Tunnen moisen kyllä itsessäkin, mutta yritän sitäkin kovemmin, jotta pääsisin moisen yli. Eihän se asioiden oppiminen ja tekeminen omaan rajoittuneisuuteen saa hyytyä.

 

Tämä olikin aasinsilta uuteen juttuun, mihin tulin hakeneeksi, tulin myös valituksi. Hauskaa ja naurattaa vielä tässä vaiheessa, mutta paas kattoo ensi viikonloppuna miten suu laitetaan. Menen ja osallistun jälleen johonkin, mikä ei ihan ole mukavuusalueellani, eikä tasan helppoa, mutta ajattelin yllättää yllytyshullun itseni. Kenties raportoin aiheesta, mikäli en aivan totaalisesti mokaa. Toisaalta mokaamisestahan sitä vasta raportoitavaa riittääkin.

 

Ensimmäinen työssäoppimisjaksoni päättyi perjantaina. Kolme antoisaa viikkoa takana. Olin vammaisten työpajalla ja sain oppia paljon. Kuulemma minäkin opetin heitä ja annoin ideoita, hyvä niin. Pian alkaa uusi toppi-jakso, sekin vammaispuolella, paas kattoo mitä kevät sitten tuo tullessaan. Suunnitelmia on senkin suhteen. Jotenkin tuohonkin paikkaan lipsahti suuren suuri virikepuu suoraan seinään maalattuna. Tykitin visioni ja ideani, he innostuivat myös, sitten minulle hankittiin tarvittavat maalit ja annoin mennä. Tarkemmin ajateltuna, moinen virikepuu muistuttaa heitä minusta nyt joka ainoa päivä, eli jäin sinne pyörimään puun muodossa. Onneksi harjoittelu oli kaikin puolin hyvä ja ihana kokemus, olisihan se kauheaa jos minusta olisi jäänyt paha jälkimaku muistuttamaan. Minulle pidettiin läksiäispuhe, sain kauniit painetut tyynyliinat kangaskassissa ja lämpimiä halauksia. Tuntuu edelleenkin hyvältä, olisin halunnut jatkaa ja samaan aikaan odotan innolla seuraavaa toppi-jaksoa.

 

Itsestäni huomasin jälleen sen, että olen armoton "työntekijänäkin" itselleni, kun en kaikkea opi kerralla, tajua, hoksaa ja osaa. Uusi paikka, uudet ihmiset, uusi talo ja tavat, eihän ole edes realistista että heti tietäisin, osaisin, mutta olen mikä olen, tuntui ärsyttävältä kun en tiennyt... Myös positiivisen palautteen vastaanottaminen on vaikeaa, kun siihen ei pahemmin ole oppinut, kritisoin ja arvostelen itseäni armottomasti. Kyllä ne raskaat yrittäjävuodet ja pitkä omaishoitajuushistoria ovat jälkensä jättäneet. Yritän nyt siis oppia olemaan työntekijän roolissa, eikä minun tarvitse ihan joka risausta tietää, saati hoitaa. Omaishoitajana ja rankkoina jaksoina kun oli tiedettävä joka ainoa suupala, lääkemurunen, pissa, nestetilkka, näppy, oire, ongelma ja heilahdus. Kaikki oli omalla vastuulla ja olin niistä vastuussa lapselle, itselle, yhteiskunnalle, sairaalalle ja huippuosaajille. Mitään asiaa ei saanut ohittaa tai olla noteeraamatta. Oli kausia, jaksoja, jolloin lapseni henki oli jopa minun vastuulla, se on melkoinen vastuu, josta ei niin vain osaa hellittää... Toisaalta lääkäreiltä sain kyllä noina vuosina paljonkin kiitoksia ja palautetta, mutta välillä tuntuu ettei sekään riittänyt, kun menetimme lapsemme... Samaan aikaan olen kyllä tasan itseni syyllisyydestä vapauttanut, emme olisi millään kyenneet häntä pitämään elossa, kaikki mahdollinen tehtiin niin kotona kuin lääketieteen saralla. Se on vain hyväksyttävä, vaikka kuinka yhä tekee kipeää ja ikävä kourii. Samalla kun ruoskin itseäni, voin itseäni kiittää myös rohkeudesta noina vuosina ja luottamuksesta jonka sain, kykyihini luotettiin ja uskottiin. Onneksi pää kylmänä ja jäitä hatussa keksin ratkaisuja. Hyvä näin, eli noistakin vuosista on kuitenkin positiivinen jälkimaku, onneksi tein, vaadin, toimin, luotin ja uskoin. Edelleenkin kykenen olemaan kiitollinen tästä hetkestä ja lapseni tarinasta. Kuitenkin ja kaikesta huolimatta olen otettu, kun sain olla hänen äitinsä ja hänet minulle lapseksi annettiin. Nyt räpsyy silmät, kun alkoi ikävä itkettää... Räsp, räps, nuolaisen kyyneleet ja jatkan...

 

Suolaista, sanoisinko, nuolaistuani kyyneleet. Joku tietty olisi hakenut pyyhkimiseen paperia, mutta nyt virtasi poskilla ja kieli ylsi, en siis tarvinnut paperia. Samalla jos olisin tästä koneelta lähtenyt, olisi ajatus jopa katkennut.

Eilen Leijat-kuoromme harjoitteli opiston kirkkosalissa tulevaa 25-vuotisjuhlakonserttia. Mielettömän hieno treenikokemus, loistava akustiikka. Kuinka hienolta kuulostikaan, aivan kylmiä väreilyjä sai aikaiseksi. Yskäni ja tukkoisuuteni on parempaan päin menossa, kaikkien näiden kuukausien jälkeen, voin jopa laulaa, jotenkin. Illallakin tuntui vielä hyvältä, on hienoa kuulua moiseen porukkaan ja kuoroon. On myös huikeaa kuulla omat sanoitukset kuoron esittämänä, olen kahdessa biisissä sanoittajana. Sekin väreilee niskavilloissa kivalla tavalla. Toki kun on yli kolmekymmentä naista päättämässä strassikorun ja huivin rypyn paikasta esiintymisasuissa, onhan se uskomaton show, totta sekin, että kanalauma mikä kanalauma. Uskomatonta säätämistä, mutta toki minä olen varmasti se toisen ääripään edustaja, enkä jaksa nyt johonkin sifongin rypytykseen kauheammin paneutua. Paas kattoo kuoriutuuko minusta vielä joskus moinen rypytyksen viilaaja. Toisaalta itsellä koen olevan perspektiiviä isommistakin "rypyistä", eikä oikein mieli taivu ja jaksa paneutua strassin kirkkauden säätämiseen, huivin ryppyjen analysointiin ja sihvongin neuletiheyden miettimiseen... Mutta onneksi on niitä jotka näkevät sen vaivan, siinä itse pääsee helpolla. Toisaalta saattaisi liitokset pamahtaa, jos omat aivoitukseni jollekin toiselle antaisin pureskeltavaksi ja mietittäväksi. Vaihtarit? Nyt mietin ja ideoin ensi viikon kierrätyskorukurssia, mistä tehdä ja mitä. En ymmärrä itsekään, miksi minulla on visio autonvanteesta, kuvittelen kuinka siitä poraan väännän ja hitsaan, irrotan jollakin ilveellä palasen, josta sitten väännän ja muotoilen siron korusen... En tosin ole vielä sitä joutilasta vannetta löytänyt. Perjantaina kun töihin ajelin, laskeskelin pellolla olevan neljä hirveä. Kunnes tajusin, että yksi näyttää todella pitkältä ja kuusijalkaiselta... Tein siis oivalluksen sen olevan sellainen jatkettava tapaus eli limusiinihirvi, yksi tanssikaveri kyllä ehdotti telihirveä. Mitä ilmeisemmin siis näinkin viisi hirveää hirveä, joista kaksi oli niin limittäin, että näkyivät silleen lomittain... Olen nyt kahtena viikonloppuna yrittänyt raahautua tanssiparketeille. Kyllä kuntopolonen on surkea ja yskänkohtaukset piiputtavat yhä, mutta jospa se siitä. Nyt jaksoin ja kykenin paremmin kuin viikko sitten, suunta siis oikea. Jälleen minua on tutkittu ja testattu, priimaa pukkaa kaikki kokeet, ei siis ole löytynyt hoidettavaa syytä jatkuvalle röhälleni. Mutta mitä ilmeisemmin keuhkokuumeesta toipuminen on pitkäveteistä puuhaa, ainakin tekemäni katugallupin mukaan ja se on lääketieteenkin kanta. Ensimmäinen kerta, tästäkin opitaan. Uskon moisen olevan myös kehon omia reaktioita, sillä onhan keho ja ihminen kokonaisuus, mikä stressikuorma on ollut kannettavana kaikki nämä vuodet. Kun ei ole ollut mahdollisuutta sairastaa tai kuunnella omia oireita, on ollut vain jaksettava ja jatkettava. Muistan yhä 2010 kauhuni, entäs jos minä itse johonkin flunssaan vaikka sairastun, kuinka voin olla lapseni kaverina sairaalassa. Silloin yksi äiti minua lohdutti, "älä huoli, et sinä sairastu, pystyt terveenä varmasti lapsesi hoitojen ajan, mutta ootappa sitten..." Eli kuusi vuotta moiset oireet ja ongelmat ootatutti.

 

Nyt alkaa silmiä räpsähtelemään auki ympäri huushollia. Kissojen silmät aukesi yhtä aikaa kuin minulla, niillä onkin jo muutama tuhat askelta juostuna tähän mennessä. On ne vaan viikareita, ihania. Eilen aamulla Topi onnistui sohaisemaan tassullaan täyteen vesikuppiin, jota eläimille lattialle siirsin. Siinä kastui kissa, meikäläinen, muut eläimet ja kaapistot. Nopea pärskähdys. Kissamme tykkäävät myös ilmastoida vessapaperirullamme, menevät paperirullakoriin ja käyvät rullan kimppuun. Vesihanastakin juovat itse, osallistuvat ihan kaikkeen ja vähän enemmänkin. Floristin kukat ovat muuttaneet muotoaan reilusti, vihersisustuksemme on aika minimalistinen ja raavitun oloinen. Ensi viikolla on Kainomme 8-vuotissynttärit, niin ne elikotkin vain ikääntyvät, on se jännää. Nyt törmäsin termiin seniori-ruoka, joko sitä kuuluu antaa koirillemme, kahdeksan vuotta kumpainenkin, ja meikäläinen pitää niitä yhä pentuina. Se on koiralle jo korkeahko ikä, jos keksimäärin tuo koiriemme rotu elää reilut kymmenen vuotiaiksi. Nyt paistan aamumunat munansyöjille, kahvit on jo juotu.

Viikko sitten meillä oli ihania pikkuvieraita Tollo-tätin taideretriitissä. Meillä oli silloin pienen pieniä viiriäisenmunia tarjota pikkuvieraille. Sunnuntaina kuului ihana pyyntö "Tollo-täti, voisitko paistaa meille niitä karviaisenmunia?" Ja Tollo-tätihän paistoi.

 

Huomenna 16.10. on Aurinkolapsemme hautajaisista vuosi, hänen ikiomista ja kauniista juhlistaan. Lämmöllä ajattelen sitäkin päivää, paljon kauniita muistoja, suunnatonta ikävää ja rakkautta, värejä, väreilyä ja lämpöä. 18.10. on diagnoosin ja syöpätodellisuushelvetinlankeemuksen 7-vuotispäivä, se ei ole hyvä päivä muistella, silloin moni asia muuttui ikuisiksi ajoiksi, meidät "naulittiin" tähän todellisuuteen. Elämästä tuli syöpäelämää, kaikkine raskaine asioineen ja syöpätodellisuuksineen. Jouduimme matkalle, johon kenenkään ei kuuluisi joutua. Samaan aikaan ajatus vilahtaa, että niin joutuu moni muukin lapsi, ihminen, perhe, miksi ei siis mekin... Se kun on asia johon ei voi itse vaikuttaa, se ei ole oma valinta. Toisaalta saatu diagnoosi antoi mahdollisuuden hoidoille, joilla voitimme ja taistelimme kuusi huikeaa, älytöntä sairasta ja välillä vähän terveempääkin vuotta. Samaan aikaan kaiken lopputulos tiedetään, vaivanpalkka tunnetaan...

 

Räpsyy jo aamu pitkällä, jäi muutama asia vaahtoamatta täällä, mutta nyt vihellän kirjoittamisen poikki tälle aamua. Hyvää, pirteää sunnuntaita!