ELÄMÄNLANKOJA



Elämänlankoja

Tuulee, vihmoo räntää, tuiskuttaakin. Että sellainen aamukeli. Tosin kevät on edennyt vauhdilla, hanget ovat kadonneet paikoitellen, tai no ainakin laskeutuneet sen puoli metriä, riippuen laskentakaaviosta.

 

Tänään kouluhommia, illalla töitä, siinä välissä muutama tunti autonrattia. Siitä on tämä päivä tehty. Eilen tein myös koulujuttuja, taisin tehdä toissapäivänäkin. Nyt minulla on ollut asioissa urakkatahti, pakko urakoida. Toisaalta tehtävänannot ovat muuttuneet, tarkat päivämäärät puuttuvat, eri opettajilta saa eri ohjeet. Aikaisemmin hyväksytty suunnitelma, torpataankin seuraavalla kerralla. Sekös tietenkin meikäläistä sylettää, sinällään, kun aloittaa saa taas niin kuin alusta. Yrittää ottaa kopin johtolangasta, mitäkö oikeasti vaaditaan, jos aihepiirit toisiinsa nivoutuvat. Tai vaikka kietoutuvat. Yhden sortin elämänlankoja nekin.

 

Itse asiassa elämänlangoista minun piti kirjoittamani, kaikenlaisia lankoja tässä tulee pyöriteltyäkin. Maalasin myös viime viikolla taulun, juuri tuota elämänlankaa ajatellen. Jälleen, vielä, taas, yksi lapsemme sairaalakaveri joutui antautumaan kuolemalle. Olen ollut jotensakin vihainen, nöyrä, taas enemmän vihainen, raivo, avuton ja samalla kiitollinen, kaikkien ja omasta puolestamme. Se, se vasta onkin elämänlankojen vyyhti, kerä, varsinainen takkupesä. Mitä moisessa asiassa saa tuntea, kuuluu tuntea. Mitkä kaikki tunnetilat jysähtää tajuntaan, jopa yllättävät.

Suoraan ja suomeksi, minä vihaan syöpää, olen sille raivo.

 

Voima

En muista olenko täällä jauhanut, mutta ainakin ajatuksissani olen paljonkin, nimittäin taistelua, tahtotilaa, tavoitteita. Jälleen moinen määritelmä on noussut esille artikkeleissa, tarinoissa. Lähinnä tietenkin tahtotila tämän paskan, eli syövän paranemiseksi. Kun luukutetaan, että päätin voittaa, päätin parantua, tahtotilani oli riittävä jne. Voihan vitalis, kyllä meilläkin sitä tahtotilaa, voitonhalua ja tavoitteita oli. Mielestäni se ei todellakaan, ei siis todellakaan ollut moisista aivoituksista kiinni. Joka tyttäremme tunsi, yhteisen kombomme noilta ajoilta, tahtotilamme oli todella vahva, kuuluva, taisteleva, raivo ja ratkaisukeskeinen. Toki tahtotilalla ja rämäpäisyydellä saimme varmasti muutaman lisävuoden, se on totta. Olisimme voineet lopettaa tahtomisen aika varhaisessakin vaiheessa, kun seinää vasten todellisuuden kanssa olimme, suorastaan puristuksissa.

Vuonna 2012 meiltä kysyttiin jo Helsingissä, kun syöpä ensimmäisen kantasolusiirron jälkeen palasi, lopetammeko hoidot. No, miten kävi, tahtotilassamme sanoimme, ettemme lopeta. Lensimme takaisin Ouluun ja seuraavana päivänä tahtomamme suonensisäiset tippuivat. Samaa tahtotilaa kiristimme 2014:kin, kun syöpä jylläsi taas toisen kantasolusiirron jälkeen. Mitäkö teimme, tahdoimme, pyysimme ja painostimme aloittamaan suonensisäiset. Meitä uskottiin, lapseni huikeaan kuntoon ja tahtotilaan luotettiin, saimme suonensisäisiä. Sillä tahtotilalla saavutimme remission heinäkuussa, samana vuonna. Taistelutahtoa ja elämänlangan vahvuutta meillä oli, oli niin kauan, kunnes elämänlanka haurastui, katosi pikkuhiljaa. Kun elämänlankaa tuhottiin joka säikeestä, kuormitettiin kauttaaltaan, kunnes se ei voinut muuta kuin katketa. Elämänlankakin voi katketa vain kerran, kokonaan. Mitä silloin voi olla muuta kuin avuton, voimaton, tahtotila valuu pitkin selkää, pitkin sääriä. Ei auttanut tahto, ei rakkaus, ei äitiys, ei vanhemmuus, eikä myöskään lääketiede, joka tiedon- ja taidonsäikeineen.

 

Nyt alkaa kahvi olemaan todella kylmää jo kupissa. Ehkä sääkin selkenemässä.

 

Elämänpuu

Niin tuosta maalaamisesta, viime viikolla päästin pakottavan tahtotilani valloilleen. Maalasin aivan sekona, transsissa ja onnessaan. Ihmisen pitää saada tehdä välillä, mitä haluaa tehdä. Jälleen ja kerran, uppouduin, ihan tuosta vaan lipsahti kellonympärys vuorokaudessa huuhaana, värit vei valtavalla voimalla. Itsekin ihmettelin, hämmästelin ja yllätyin. Siinä sai koko kroppa kuntoilua, kun maalasin niin tosissaan, kokovartaloinspiraatiossa olin ja elin.

Suru-uutisen myötä maalasin myös Elämänlanka työn, moiseen teemaan sopien. Se vain tuli, työ ja nimi, kun uutisen kuulin. Itse analysoiden, työni ei kuitenkaan ole synkkä, ei ahdistava, se on kujeileva, leikittelevä, kepeä, kunnes jostain kohtaa elämänlanka kesken kaiken napsahtaa poikki, jää vain muistot.

Teki hyvää, loin uutta, löysin itseni, sain nollattua... Mitä kaikkea se maalaaminen minulle onkaan. Se on niin kokonaisvaltaista ja tärkeää. Jälleen kerran ajattelin, että voi kunpa ihmisillä olisi jokin noin vahva ja voimauttava nollauskeino, jolloin ei kivut, huolet, paineet, vaatimukset, yhteiskunta, byrokratia, murheet, stressi tai arkihuolet muistuttele olemassaolostaan.

Maalasin myös ison Itkupaju-taulun. Ensin se vain itki, vuodatteli, kunnes seuraavana päivänä se itki taas himpun verran enemmän. Itkupaju itkin niin paljon, että sen juurella olevat uudet alut, elämänsiemenet heräsivät, alkoivat kasvamaan... Itku auttoi, mahdollisti uuden alun.

 

Itkupaju

Toki olen tehnyt myös kirjoneuletta, kahdeksalla langalla. Tehtävänanto kuului, kuvaa kotoa jokin kohde, piirrä siitä neulontaohje ja toteuta. Olisihan noita helpompiakin vaihtoehtoja liene ollut, mutta kas kummaa minulle lipsahti toteutukseen lapseni Sydäntaivas taulu, josta neuloin työn.

Jälleen kerran oivalsin itsestäni myös sen, että minä en ole monivärikirjoneuloja, siinä oli värien elämänlangat niin seksisin, niin sotkussa. Se minua eniten ärsytti, itse kuvion syntyminen, piirtäminen , oman aivoituksen saaminen toteutettua se oli kivaa. Mutta ne solmut ja sotkut, ei minun lajini. Toki jos tekisi pyöröneuleena, olisi helpompi, mutta nyt tasona, se oli yhtä pyörittelyä.

 

Nyt tämä tarinatäti lähtee pyörittelemään autonrattia, siinä samalla tulee pyöriteltyä ehkä muutama ajatuskin. Mitä lie säikeitä, lankoja, elämää nyt ainakin.

Käyppä kurkkaamassa muitakin tuotoksiani, uutena on nuo pyöreät taulut.

 

 https:://tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo

 

Vink vink, ensi viikolla minulla on mahdollisuus myös niitä kuljetella matkahuoltoon ja postitella, onhan odotettu hiihtoloma meillä päin, olen ikään kuin maisemissa.

 

 

HAVAINTOJA

Kun aivastelee sarjana, silmät ovat lähes koko sarjatulituksen ajan kiinni. Näin kävi äsken autonratissa. Siinä ehtii säpsähtää liukkailla, mistäköhän itsensä löytää, kun aivastelu loppuu. Toki kysehän on vain sekunneista, ellei murto-osista, mutta silmät kiinni ajaminen ei ole niitä vahvimpia puoliani.

Viime viikolla lähti auto lapasesta, liukkailla, lähes ryömivästä vauhdista. Täällä satoi silloin, on satanut senkin jälkeen, sellaista jäätävää tihkua. Peltiä rytisi joka puolella, matkantekoon sai varata kolme kertaa enemmän aikaa, olo oli todellakin kuin bambilla liukkaalla jäällä. Itse yritin hiljentää autojonon perään, liikenneympyrää lähestyessäni. Suttina meni, meni aina vain, ei auttanut muu kuin koukata pyörätielle penkan kautta. Kiljuimme korkealta ja kovaa, kun "entisenä jäärallikuskina" sompailin auton takaisin tielle. Sama suttina hyrrääminen jatkui taas muutaman minuutin kuluttua, enkä minä ollut ainoa, niin kuului menneen pitkäksi ja poikittain yhdellä jos toisellakin.

Pyry, kyllä on ollut monta pyrypäivää. Jälleen tänäänkin. Aavoilla tuulee, niin myös tänäänkin. Kun tuulee sivuviistoon, lunta tulee taivaalta ja jäätikköä on alla, onhan se keli. Viikonloppuna saimme oikein myrskyn kokea, oksia on pihalla pitkin ja poikin. Onneksi ei mitään pahempaa rikkoutunut.

 

"Avohaavoja ei kannata kertoa tai avata julkisesti." Tämä on ollut jonkun fiksun neuvo, onhan siinä pointtinsa. Mutta miksi silotella elämää muiden mieliksi, muita säästääkseen tai pitää kaikki avohaavat ja siihen liittyvät kivut vain itsellään. Jos olisin kaikki nämä vuodet elänyt pimitellen, avohaavani, arpeni ja huolihaavani yksin käsitellen, en olisi varmaankaan tässä. Tässä siinä mielessä, että uskoisin kaiken sen minut lamaannuttaneen, entisestään traumatisoineen, masentaneen ja muuttaneet ihmisenä entistäkin ahdistuneemmaksi. Kuinkahan ahdistunut minä silloin olisin? Mielestäni näistä asioista on tärkeää puhua, kertoa ja jakaa. Ainakin omaksi parhaakseni. Eihän niitä muiden ole pakko lukea, kuunnella tai kohdata, muille osapuolille se on tasan vapaaehtoista. Minkä olen nähnyt ja kokenut myös, kadotaan, ei kohdata enää. Se on valinta, oikeuksin. Jos ei jaksa minua, traumojani, jauhamistani, voi ottaa etäisyyttä. Otanhan minäkin, moneenkin, suojelen itseäni. Ennen kaikkea uusilta tarinoilta, minun reppuuni ei vaan mahdu, saati sitten että jaksaisin kantaa. Sitten on muutama uusi tarina, jotka vain pulpahtaa ja hyvin jaksan rinnalla kulkea, auttaa ja kuunnella.

 

Tälle viikolle on annettu taas muutama polttava pallo ilmaan, uusia asioita, realiteetteja elämän ruuhkavuosista. Huolihaavat ovat jälleen raottuneet. Kaikkinensa moni asia on kuitenkin hyvin, verrattuna siihen miten olisi voinut olla ja käydä. Liikkeellä on myös lukuisia kulkutauteja, mahataudeista, flunssiin, infulenssiin. Sitten on vanhuuden lieveilmiöitä tapaturmineen. Elämän faktoja on annettu taas päin näköä. Minäkin sain osakseni "yrjöhalauksia", joten olen ikään kuin karanteenissa, en tiedä olenko taudinkantaja vaiko en. Puhelin on ollut tällä viikolla kovassa käytössä, organisoin sen avulla, hoidan ja huolehdin, kun en voi jalkautua terveyskeskuksiin tai missä minua nyt tarvittu olisi. Kalenterini olen siis viheltänyt tyhjäksi, monta odotettuakin asiaa olen joutunut perumaan.

Samaan aikaan omat paineeni ovat kuohuneet lähes sairaalloisilla tasoilla, ehkäpä moinen kalenterin tyhjääminen olikin pakko tehdä tähän saumaan. Minun stressitasoni kuohuvat siis suonissa, kohisevat korvissa, tärisevät rinnassa ja paukkuvat valtimoissa. Tuttua juttua, mutta raivostuttavaa. Perinteisesti se on aina tämä talvi, tammi-helmikuu, kun stressitasot ovat korkeimmillaan. Kaiketi vuodenaikaan kuuluu nuo kulkutaudit ynnä muut lieveilmiöt. Onhan tuo nähty, liiankin monta kertaa. Näillä mennään.

Alkuviikosta aloitin keskusvarastoni järkkäämisen ja koulujuttujen tekemisen, siinä ne ovat yhä levällään. Annettiin näitä polttavia palloja ja asioita, en ole ehtinyt pahemmin järjestelemään mitään konkreettista. Sitäkin enemmän olen yrittänyt järjestää asioita, organisoida ja saada johonkin tolokkuun ja perspektiiviin. Siis olen mööbleerannut nupissani, varmaan siksi kuohuukin, kun on taas jonkin sorttinen suursiivous menossa. Jonkin sortin konmaritus!

 

Kissat, ne kummasti rauhoittavat. Kun nostaa jykevän kehräävän kollin korvalle, kummasti rauhoittuu. Pikkukissat tulevat itse kaulalle, syliin ja lähelle, niitä parveilee vierelläni yötä päivää. Onneksi on noita elukoita! Piha on jäätiköllä, olen sitä hiekoittanut. Kissoista on todella mukavaa säntäillä sepelin perässä ja leikkiä niillä. Samoin leikkiä kukkulankuningasta ja kiipeillä puissa. Lintuja on jos kuinka montaa lajia, niitäkin kissat jaksavat seurata. Viikset heiluu, häntä sätkii ja tupina käy. Viikonloppuna meillä oli vieraita ja grillasimme pihalla makkaroita, tai siis miehet sen hoitivat. Grillille piti ensin polku kaivaa paksuun kinokseen. Eläimistä se polku, kaivettu kolo oli äärimmäisen kiehtova leikkipaikka. Seurasin useaan otteeseen, kuinka kissat kukkulankuningasta ja väijymistä kolossa leikkivät. Koiratkin olivat välillä mukana. On niillä halvat huvit, tuonko taidon aina itsekin muistaisi. Ilon voi repiä mitättömistä asioista, polusta, onkalosta, hiekoitussepelistä tai lumipalloista. Ei tarvitse lähteä hakemaan tivolia tai sirkusta, kunhan leikkii ja heittäytyy olemassa olevaan, tarttuu liikkuvaan sepeliin ja ottaa hetkestä ilon irti.

 

Olen havainnut olevani väsynyt, saan ollakin, kaiketi hyvä kun itse tajuan moisen. Olen myös väsynyt rempan, muuton ja kaiken tämän härdellin jäljiltä. Havainnoin samaa uupumusta ja urvahtamista muissakin huushollimme jäsenissä. Nyt myös ymmärrän huusholleja, joissa hommat jäävät seisomaan, jopa vuosikymmeniksi. Kaikkeen kun tottuu; listattomuuteen, keskeneräisyyteen, laatikkoja oppii kiertämään, tavaroita hukasta tonkimaan. Muutama laatikko on taas päätynyt tyhjäksi, kirpparille myytäväksi, tietoisuus listoista vaivaa, olkoon se toivonmerkki siitä, että ne tajuamme ja joskus vielä saamme tehtyä valmiiksi.

Eilen sain otettua jopa päivätirsat, ehkä vartin. Teki kutaa. Siinä mielessä tämä tyhjennetty kalenteri on paikallaan. Ihminen tarvitsee välillä tyhjän kalenterin, joka mahdollistaa heittäytymisen. Eilen siis heittäydyin sohvalle, kissojen alle. Viikonloppuna heittäydyin askartelemaan, näpertelemään tuntikausiksi. Vieraana oli floristiaikojen opiskelukaveri perheineen, siis peräti 30 vuoden takaa. Hänen kanssaan teimme, kokeilimme, testailimme kaikkia näpertelyn uusia tuulia. Tällä kaverilla on kirjakauppa, jossa myydään kaikkea siihen liittyvää ja vähän vierestäkin liippaavaa materiaalia. Perinteisesti askartelemme aina kun tapaamme, teemme näytetöitä, asiakkaille mallitöitä. Moniin uusiin juttuihin olen päässyt mukaan tätä kautta. Nyt oli ideoitavana ja testissä foliokortit, aikansa meni ennen kuin löysin folion kanssa yhteisen sävelen, mutta kokeilu oli todella kivaa. Ja se ilman aikataulua tekeminen ja heittäytyminen. Sitä niin kaipaan ja siitä niin tykkään. Tytöt huolehtivat kyökistä, monia asioita olimme valmistelleet jo etukäteen ja miehet grillasivat pihalla. Käristemakkaran voimalla saa aikaan vaikka ja mitä, hah haa.

 

Olen myös havainnoinut, että minun elämääni on jäänyt ystäviä, ihmisiä pitkin matkaa. Jokaisesta koulusta ja elämänvaiheesta on jäänyt joku, joitakin, jopa yksi aviomies elämääni pyörimään. 30 vuotta floristikoulusta, voi luoja mihin nämä vuodet ovat menneetkään. Aika vilisee silmissä, tarinat vaihtuvat, onneksi on ihmisiä jotka ovat ja pysyvät.

Havainnut olen myös ryppyjä, eikä ne kaikki ole niitä naurunryppyjä. Yksi lohtu on tässä meikäläisen lihavuudessa, en ole niin ryppyinen kuin laihana olisin. Eikä tarvitse poskipäihin ja silmien alle rasvaa siirtää ryppyjä silottamaan jostakin kehon osasta, kun sitä rasvaa on silmienkin alla. Välillä olen katsonut noita operaatioita, mitä kaikkea muokataan ihmisissä. Voi kunpa voisi rasvaakin siirtää vaikka palovammapotilaille, korjausleikkauksiin tarvitseville. Kantasolurekisterissähän olen, kyllä minusta riittäisi moneen muuhunkin. Kantasoluilla saattaa pelastaa toisen elämän, muilla siirteellä mahdollistaa monia muita tärkeitä asioita.

 

Mitähän muuta minä olen havainnoinut? Puiden juurilla on jo ruohoa pilkahtanut, kevättä siis odottelemme. Jokijäälle on noussut vesi, toki se on myös voimalaitoksesta päästettyä. Viikonloppuna potkuttelin nastakenkien avustuksella jokijäällä. Koirat olivat nöyrästi mukana. Silloinkin tuuli, tuuli niin että varmasti korvien välikin tuulettui. Läpi tuntui tuuli vislaavan. Havainnoin ääniä; tuuli joka vinkui ja viuhui, rantajäät jotka koirien tassujen alla kilisivät ja helisivät kepeän keväisesti. Äänet olivat kauniita, helkkyvän raikkaita. Jos löytyi kaislatupsu jäiden välistä, se helisi ja kahisi aivan omalla tavallaan.

 

Viime viikko, penkkarit, wanhojentanssit, tuplien synttärit, kansainvälinen lastensyövänpäivä, ystävänpäivä ja vieraat viikonloppuna. Kampauksia, kyyditystä, juhlia, leipomuksia, aikatauluja. Ihan riittämiin, niin ja olinhan minä koulussakin. Paljon jäi siis havainnoitavaa viime viikostakin, hämmentäviä asioita, myös hyviä, kauniita, ainutlaatuisa ja koskettavia.

 

Hyviä asioita ja iloja olen saanut myös tajuttavakseni; viime viikolla Kenosta 4 euroa, tällä viikolla jostakin 5 euroa. Kirjamesuilla voitin arvonnasta kirjan. Rintasyöpäseulonnasta sain puhtaat tulokset. Koen olevani onnellisten tähtien alla, kiitollinen monista hyvistä asioista, sekä tästä mittamaattoman hienosta arpaonnesta. Kun kävin mammografiassa koin kipua, hetkellistä, liiskaavaa. Olen iloinen, että voin yhä kipua tajuta, kokea. Joku on myös sanonut sen olevan kammottavaa ja kovaa kipua, kun liiskataan. Varmaan onkin, mutta sen keston tietää, se loppuu hetkessä. Toista on se kipu, jota tuntee sydämessään, ikävääkin lie, koska se kipu hellittää löysää ja helpottaa. Se on sellaista kipua joka sattuu kokonaisvaltaisesti, pitkäkestoisesti ja syvältä.

 

Nyt havainnoin, että on aika lähteä hakemaan lukiolainen kotiin. Havainnoin myös kangastuksen auringosta, joka pilviverhon takaa antaa vaikutteita valosta. Siinäpä ne kiihkeimmät havainnot tähän hässäkkään.

 

 

ITKUVIIKKO

Helmikuu ja itkuviikko.

 

 Edellisinä vuosina en ole ehkä osannut varautua tämän viikon tunteisiin ja sisälläni tapahtuvaan mylläkkään. Mutta nyt osaan, tiedän tämän viikon itkuviikoksi, itken suhteellisen paljon, hyvää ja pahaa, ikävää ja läsnäoloa. Kauneutta ja kauheutta. Annan itselleni luvan olla heikoilla, märistä ja tunteilla. Kaikkea sulassa sovussa ja vuorotellen, limittäin ja lähekkäin. Tai luulen osaavani ja tietäväni, itseni hiukan paremmin tuntevani. Mutta kyllähän kivun ja ikävän voimakkuus yhä jaksaa yllättää, vetää nöyräksi. Mutta antaudun sille, enhän paetakaan voi, otan kivun vastaan, ikäväni kouristukset ja tukahdutetun todellisuuden ja siihen liittyvän tuskan.

 

Tuplamme täyttävät tänään 16, kyllä herkistää. Nousin aamulla pussailemaan, rutistelemaan ja supattamaan teinimme korvaan. Hän tiesi sitä odottaa, jopa antautui halattavaksi leipää paahtaessaan. Toiselle tuplallemme sytytin kynttilän kuvan viereen, roiskuen ja ääni säröillen söpötin onnitteluni. Pian lähden kaivautumaan haudalle, siellä on lunta, riittävästi. Polkuja ei ole aurattu, olemme jaloilla sellaiset talloneet, osa vanhemmista ovat omille haudoilleen lapioineet polun. Lunta on paikoitellen reisiin saakka, käy kuntoilusta, kun uppuroi hautojen välillä. Isäni ja lapseni haudat ovat lähellä toisiaan, siellä kun loikkii hautojen välissä, ei riitä saappaanvarret vaan saa kahlata kunnolla.

 

"Onnea matkaan" halauksien siivittämänä toivottelimme toisillemme. Halasimme haudan porteilla ja parkkipaikalla, hyvä kohtaaminen, kävimme jälleen asioiden ytimissä. Suoraan ja reilusti, yhden ihanan ihmisen kanssa, jonka elämään on annettu kaikkea isolla kauhalla. Kaikesta huolimatta usko ja toivo pilkahtaa silmissä, olemuksessa ja elämässä. Puhuimme myös rutiineista, voi kunpa emme koskaan rutinoituisi asioihin liikaa. Moneen, vaikkapa lääketieteelliseen rutiinitoimenpiteeseen on myös kuoltu tai vammauduttu. Itse toivon, että eläisin jokaisen hetken ja päivänikin havainnoiden. Ilahtuen ja muistijälkiä tallentaen, ettei se vallan rutiinilla menisi. Etten pieniä arjen helmiä rutinoitumisella ohittaisi, tajunnastani syrjäyttäisi. Ettei elämäni muuttuisi missään vaiheessa rutiiniksi, vaan kokisin aina jotain uuttaa ja kykenisin havainnoimaan maailmaa, ihmisiä, minulla olisi tarve oppia, kehittyä, hoksailla... Tuskin minä ns. paremmaksi muutun tai valmiiksi tulen, siitä ei ole toivoa, eikä liioin pelkoa, mutta toivon kehittyväni eri osa-alueilla.

"Halaus sinulle kipeään päivään", sellaisen vietin sain periaatteessa tuntemattomalta, samaan aikaan surusiskoltani. Lämmittää, ymmärrys ja sanoitus. Niitähän tämä. Samaan aikaan kipeässä päivässäni tuoksuu kakkupohjat, toinen on perinteinen sydämenmallinen ja toinen suklaisempi ja pyöreä. Tekaisin sankarillemme. Tänään ja seuraavat päivätkin olen napakasti aikataulutettu. Yksi typyistä tanssii vanhojentassit, tänään on kenraalia, huomenna esiintymistä, samoin perjantaina kolme esiintymistä. Sitten kyydityksiä ees ja takaisin, minulle on laadittu ajo-ohjelma. Jää nähtäväksi olenko oikeassa paikassa saati oikeaan aikaan. Huh! Tänään haen samalla synttärisankarin koulusta, menemme ostoksille, sen jälkeen koko lauman kanssa haudalle ja perheenä syömään ulos. Aika, siis todella harvinaista herkkua meidän perheessä. Mutta sain porukan ylipuhuttua, ainakin luulen niin.

Tälle viikolle sattuu myös tunteikas kansainvälinen lastensyövänpäivä, 15.2. perinteisesti. Kuinka monia, aivan liian monia aihe koskettaa. Yhä uusia lapsia, yhä uusia perheitä. Ja mitkä on kaikkien tarinoiden seuraukset, niistähän edelleenkin harvemmin vaietaan tai jätetään kertomatta. Mutta kyllä lapselle annettu syöpä sairastuttaa koko perheen, jollakin tavalla, siis se koskettaa koko perhettä ja lähipiiriä. Myös aikuisen ihmisen sairastuminen, mutta lapselle annettu syöpä on kaukana odotetusta, yleensä sellainen vaihtoehto ei juolahda mieleenkään. Eihän lapsi voi sairastua ja kenties kuolla pois, kaikkihan on vasta alussa, kesken.

Samaan aikaan media pullistelee kuolemilla, niin moni meistä joutuu lähtemään kesken ja yllättäen. Kukaan ei ole kuolemalta turvassa, enkä tiedä pitäisikökään olla. Minun mielestäni kuolemasta pitää yhä enemmän ja avoimemmin puhua, koska se tulee olemaan meidän jokaisen kohtalo, päätepysäkki ja loppu. Ennemmin tai myöhemmin, varmaan moni meistä toivoo että myöhemmin. Toki tiedän tilanteita jolloin harras toive on myös että ennemmin, kun näkee kokee ja tuntee kivun ja kärsimyksen. Mitä muuta voi kuin toivoa, odottaa kaiken sen tuskan loppumista.

Ystävyyskin herkistää tällä viikolla, hämmentää. Mistä tunnet sä ystävän? Olenko sitä itse? Mietin näitä asioita paljonkin, sillä ystävyys on muuttanut muotoaan. Myös minun ystävyyteni tasan. Edelleenkin olen yhä enemmän halkipoikki ja mustavalkoinen ystävyytenikin suhteen. Joko tai. Tai sitten ei. Elämääni on ujuttautunut ja livahtanut ihania yllättäviä ihmisiä, joita voin jopa lyhyenkin tuntemisen jälkeen ystävikseni tituleerata. Sen vaan tietää, kun ui toisen kanssa joillakin samoilla taajuuksilla. Ilman, että sitä tarkemmin määrittää. En myöskään enää oleta ja turvaa vain yhteen ihmiseen, minulla on monia verkkoja ystävyyden vesillä. Päädyn useinkin yllättäviin paikkoihin, seuraan tai tilanteisiin, kun vain olen oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Naps. Haluan olla tässäkin asiassa avoimin mielin, enkä rutinoitua.

Muutama viikko sitten olin porukassa, jossa ajauduttiin keskustelamaan syövästä. Eikä todellakaan minun aloitteestani, vaan aihepiiri annettiin muulta taholta. Aikansa muut siinä juttelivat sairastuneista ja kuolleista, anopeista, appiukoista, sukulaisista jne. Olin vähän mukana, kunnes sanoin vain lyhyesti että on minullakin asiasta jotain kokemusta, sillä pian tulee kaksi ja puoli vuotta lapseni kuolemasta ja nimen omaan syöpään. Jotenkin sen kertominen on minulle jo luonnollista, en välttämättä enää edes kyynelehdi. Toisaalta en tiedä kumpi säikäyttää enemmän, se että kerron asiasta vai se, että voin kertoa sen suuremmin itkemättä ja romahtamatta. Jatkoimme kepeämmillä aiheilla, ohitimme tuon aihepiirin, kun uusi asia annettiin aiheeksi. Kunnes yksi tilanteessa olleista avasi asiaa ja mietti ääneen. Mitä voi sanoa, kuinka suhtautua, kun tietää nyt tarinamme. Tai ei edes tarinaamme, vaan sen, että tuo ihminen tuossa on joutunut antamaan lapsensa kuolemalle, pois. Perspektiivi tuskasta on valtava, varsinkin kun se tuska konkretisoituu ihmisenä. Kuinka siihen vastata, mitä sanoa. Tämä kaikki avasi itsellenikin myös sitä, mitä jaksan yhä hämmästellä, kun aihepiiri yleensä kierretään tiettyjen ihmisten taholta. Syntyy pitkä piinaava hiljaisuus, kun mainitsen vaikkapa lapsemme nimen, niin kuin mainitsen lukuisia kertoja päivässä. Hän on yhä jokapäiväisessä elämässämme mukana, muistoina. Onko se kerta kaikkiaan niin tyrmäävää ajateltavaa, ettei saa anotuksi yhtään ja mitään. Varmaan on. Varmaan joo olen itsekin aikoinani samoin suhtautunut, mutta vuosikausien syöpämarinadilla olen kieritetty, että se on minulle tuttua ja voin siitä puhua. Vaikka olin aikoinaan siinä kuplassa, jossa luulin muiden perheiden moiseen kauheuteen joutuvan, luulin olevani suojassa, suojeltu ja suojattu. Vaan enpä luule enää, sekin rutiini on poistettu, kuka vaan ja koska vaan voi olla kohde kuolemalle.

Suklaakakkupohjan väliin suklaata, kenties säilykemandariineja, ehkä limehilloa.... Paas kattoo mitä kaapista löydän, loput päälliset tuon samalla kun käyn kylillä. Nyhjää tyhjästä kakku ja hyvää tulee, kun ei vedä sitäkään tietyllä rutiinilla. Uskon vahvasti näin, namskis. Toki joulun aikaan juustokakkuni oli juoksevassa muodossa, kun pöytään laitoin, mutta viis siitä, olipahan erilainen kakku.

Samaan aikaan mietin miltä Valonlapseni näyttäisi nyt, jos hän olisi saanut jatkaa elämäänsä. Kuinka paljon nuori muuttuu kolmessa vuodessa, onko Valonlapsenikin muuttunut uudessa olinpaikassaan. Onko hänkin siellä nyt kuudentoista vai yhä kolmentoista, kuten kuollessaan. Voiko kaksoset olla eri ikäiset, tänään kolmen vuoden ikäerolla? Silloinhan he ovat kymmenen vuoden kuluttua kolmentoista vuoden ikäerolla. Vai ovatko he aina saman ikäisiä, kuudentoista minuutin ikäerolla, joka heille syntymässä annettiin, vaikka kuolema on heidät erottanut. Sellaisia aivoituksia pyörittelen, onneksi on paljon ihmisiä joiden ei tarvitse tällaisia pyöritellä. Mutta näin itkuviikkona moisetkin ajatukset pyörivät ja pyrkivät esiin.

Näin sitä sulassa sovussa mietin kakkuja, kuolemaa, koristeita, kuolemaa, kissojen touhuja, kuolemaa, kirjoituksia, kokemuksia, kanssaihmisiä, kuolemaa, koulujuttuja, kuolemaa, käsitöitä, kaipausta, kipua, kärsimystä, kuolemaa, kyyneliä... Kaikkea sitä ihminen näin itkuviikolla pyöritteleekin. Mutta ensi viikolla ajattelen, että niin sitä siitäkin itkuviikosta taas selvittiin. Onneksi kykenen yhä tuntemaan ja kokemaan. Onneksi saan itkeä tirauttaa tällä viikolla myös ihanista asioista, sillä moni asia on edelleenkin ja yhä enenevissä määrin hyvin. Valon määrä kasvaa...

Ystävyydellä!

 

 

KOHTA

Aamukahvi, kohta juotu.

Auto, kohta lämmin.

Lunta, kohta riittää.

Laukku, kohta pakattu.

Vaatteet, kohta puettu.

Tarvikkeet, kohta mietitty.

Viikonloppu, kohta kaukana.

Ajomatka, kohta alkaa.

Luonto, kohta inspiroi.

Aurinko, kohta nousee.

Kouluviikko, kohta selkenee.

Eläimet, kohta rapsuteltu.

Hiukset, kohta pöyhitty.

Hampaat, kohta pesty.

Helmikuu, kohta pitkällä.

Opinnot, kohta taputeltu.

Kaukana, kohta kotoa.

Innokas, kohta tunnilla.

 

 

 

 

 

Kohta on kiire, ellen lopeta tätä naputtelua, moi!

Hyvää alkanutta helmikuuta.