MEINASIN

Asetin jo sormeni näppäimille, ajattelin paukauttaa tänne sunnuntaisen aamutuiman ajatukseni. Kunnes fiksuna likkana kelloa katsoin, 8,53, eipä ole aikaa naputtelulle. Ei. Ja huomaatkos, siltikin naputtelen.

Väinö, unelmakollimme herätti minut viiden paikkeilla, seurakseen. Ei sillä kollipojalla ollut mikään hätänä, kunhan kolluutti oveamme ja alkoi selittämään. Katsoin kun aamupalaa naukkaili, sitten siirtyi viereeni sohvalle, mihin minäkin päädyin. Se hyöty oli siirtymästä, että kiusallinen kärpänen jäi kamariin ja tukala kuumuus. Kannatti. Käänsin kylkeäni ja jatkoin unia sohvalla.

Taas minut herätettiin, olin aivan pöllähtänyt, todella syvällä ikävässä painajaisunessa. Liian hyvin jäi se uni mieleen, en pitänyt siitä. Se ei koskenut minua, mutta jouduin seuraamaan ikäviä asioita. Mutta nyt alkaa aamukahvi auttamaan. Tai meneeköhän väri päähän liika syvälle, sillä moinen prosessi on myös meneillään. En ole ollut nyt sinut hiusteni kanssa, joten yritän piristää heitä kuparilla. Varmaan sinuttomuuteen vaikuttaa myös se, että olen kahtena iltana mennyt kosteilla hiuksilla nukkumaan, sen kyllä huomaa, muistaa, näkee ja tuntee. Pöllyä touhua. Nyt ajattelin laittaa nämä, jospa päivän mittaan paremmin toistemme kanssa toimeen tulisimme. Jostain syystä haaveilen vaaleista raidoista, loivasta kiharasta, epäsymmetrisestä polkkatukasta. Eteerisen helpoista ja eloisista. Hah. Ja minulla on säpäkkä piikkisuora kupari, ei ihan taajuudet kohtaa.

Eilisen siis maalasin, oli todella jännä maalauspäivä. Olin suoraan sanottuna aivan tiloissa, toivon kaikille moista tunnetta saavutettavaksi, millä tahansa nollaavalla ja oivaltavalla keinolla. Huh, huikea! Aamukuudelta menin jo halliin, lopetin siinä puoli kahden aikaan, liekö siis ihan täysi työpäivä. Ajantaju katosi täysin, kunhan heiluin ja annoin mennä. Itsekin hämmästelin, mitä sain tehtyä. Uutta tuotantoa, aivan uusia asioita ja aiheita, sitten maalasin joitakin entisiä päälle, uudistin, uusin, päivitin. Aika aikansa kutakin, välillä on hyvä sutaista uusi pinta. Olin aivan onnessani, enkä edes ollut aikonut maalata. Minulla oli muka muut suunnitelmat. Kukkien keruu, hallin siivous, taulujen järjestely, mallitöiden teko... No ne muut suunnitelmat siirtyivät sitten iltaan, joten olihan pitkä päivä. Minkä taakseen jättää, sen kyllä jossakin vaiheessa eestään löytää-teoria. Kohta, itse asiassa reilun kahden tunnin kuluttua alkaa kranssi/seppelekurssini, halli pitää vielä ajatella valmiiksi muidenkin tarpeisiin. Eiväthän kaikki seisaallaan höyryä tai kontallaan kenturalla, jotkut tarvitsevat tasoja ja istuimia, olenkohan oikeasti ajatellut asiaa noin pitkälle. No, nyt olen. Ajatellut. On siis ehkä jo korkea aika toimia. Tehdä jotain asioiden eteen.

Mutta nyt meinaan mennä hiukseni viruttamaan, teen pirtelön omista pinaateista, starttaan koneen. Näyttää aurinkoiselta, tyyneltä, sääskistäkään en koe haittaa. Pientareet notkuvat kauneudesta, seppelemateriaalista. Vaan koiramme ovat todella poikki, he olivat koko eilisen pitkän päivän minulla apuna hallissa, nyt nukkuvat aivan taju kankaalla, kuorsaten. Ja oli minulla lauma kissa-apulaisiakin. Kyllä ne jaksavat olla seurana, valvojina ja tarkkailijoina. Eikä aina pientareilta materiaalia kerätessä tiedä moniko kissa hiipii mukana, välillä esiin pompaten ja säikytellen. Eläimillekin tuli eilen kilometrejä.

Ulkovuorausprojekti on edennyt kuistiin saakka, ihan minun selkäni takana. Kiitos Ukkokullan. Nyt on käynti talon toisesta päästä. Portaat siirtyivät talosta metrin verran irralleen eilen. Minun piti ovi ihan lukkoon laittaa, sillä olen ihan varma, että touhottaisin siihen monttuun, jos ovi ei pysäyttäisi lukituksellaan. Pittää yrittää muistaa ja olla varovainen, kissoja muistin aamullakin varoittaa, kun juuri tuosta ovesta ulos halusivat.

Nyt, menen. Kello on nyt 9.18, enkös ollutkin nopea. Se oli kuulkaas kesäkuu tässä.

Heinäkuussa heilahtaa taas!

TAIVASTELUJA

Taivastellen taivastelen taivaallista taivasta.

Tällaisella taivastelulla tavoittelin tätä tulevaa.

Taisin taivaalle tiirailla.

Taivaallista, tuumasin.

Taivasta tovin taivuttelin.

Taipuisaksi taivaan tajusin.

Tyttäreni taivastelee tähtenä taivaaltaan takaisin.

Tunnen tunteen tuskaisen, tyynen.

Tähän tarvitsen tietyn taidon, tunneilmaisua tavoittelen.

Täytyi tauluja taiteilla tovi.

Tuntea tuokio tuotteliaisuutta.

Tyydytystä taiteen tuomasta tunteesta.

Taulumaalaukseen toviksi, tuokioksi toiseksi tuudittauduin.

Taas takaisin taulujeni tykö taivallan.

Täytyy taivastella taivaallista taivasta taulumaalaus taipaleella.

Taivaalle tiiraile taipaleellasi tovi.

Toivontäyteistä tätä tunnetta, toivon toisillekin, tietenkin.

Tänäänkin.

PIKASYVÄLUOTAUS

Minä naputtelen nyt uusilla näppäimillä, heti pitää täällä luukuttaa ja testata. Hieman eri kulmassa ovat kuin aikaisemmat, äänikin on vielä kolkon jähmeä, kankealtakin tuntuvat, mutta kirjaimet ovat niin kirkkaat että häikäisee. Luulisi nyt tietävän mitä näppäintä hakkaa, siis käytännössä virheiden määräkin vähenee, luulisin. Ehkäpä taon nämäkin näppäimet tutuiksi ja ne alkavat lämpenemään, kankeus haihtumaan.

Onkohan näppäimilläkin samanlaista alkukankeutta kuin vaikka ihmisillä uuden edessä, itse kullakin. Ensin ollaan, hiljaa kyräillään, vähän varovaisesti seurataan ja sitten sulaudutaan toimivaksi kokonaisuudeksi. Ryhmäytymistäkin se on ihan ammattitermeillä. 

Eilisen sain olla apulaisohjaajana taideleirillä. Jälleen huikea kokemus, sivusta seuratenkin pääsee oivaltamaan, oppimaan ja hakemaan kokemusta. Saan olla avustajan, tarkkailijan ja havainnoijan, sekä kuvaajan roolissa. Päävastuu koko jutusta on muilla, mutta siitä huolimatta olin maitohapoilla leiripäivän lopuksi. Mutta mikä onnistumisen tunne, jonka sai jakaa leiriläisten ja ohjaajien kanssa. Onneksi leiri jatkuu vielä tänään. Siellä sai seurata juuri tätä lasten ryhmäytymistä ja pikku hiljaa lämpenemistä, ensin jokainen oli hiljaa ja omissa oloissa, päivän päätteeksi porukka oli rentoutunutta ja eleiltäänkin vapautuneempaa.

Eli päivä taideleirillä, illaksi ajoin töihin. Töistä kun saavuin kotiin, saimme vieraita ihan naapurimaasta. On kiva kun sukulaiset haluavat käydä kylässä ja katsomassa remppaamme, niin ja ennen kaikkea saavat inspiraatiota ja ideoita omiin tekemisisiinsä. Näin kuulemma kävi. 

Vieraiden vielä meillä ollessa, sain vielä yhden myöhäisiltavieraan, kello oli siinä vaiheessa iltayhdeksän. Hänen kanssaan kävimme syväluotauksen nykyisyydestä, pikaisesti, mutta miellyttävän rohkeasti. Mitä minulle ja meille kuuluu, kuinka voimme? Sitä mietin paljonkin, itsekseni jauhan, täälläkin asiaa räävin. Mutta kun joku haluaa pysähtyä asian äärellä, katsoo silmiin ja kuuntelee, se on huikea kokemus, rohkeus vastapuolelta. Tietää jo kysyessään, että syvälle mennään, molskis ja plups!, samaan aikaan nokka pulpahtaa kuitenkin pinnalle. Räpiköiden ja pärskien. Kaikessa karuudessaan lämmittävä kokemus, voi kunpa jokainen uskaltaisi ajoittain hypätä syvään päähän ja jäsennellä olemassaoloaan ja tuntemuksiaan. Itku tulee myös hyville asioille, kun on tullakseen, en itkeä tihirusta ainoastaan surua ja ikävää. Niin moni asia herkistää näinkin paatuneen herkkyyden.

Tietty minä olen överisti tunteva, kaiketi erityisherkkäkin ihminen, menen varmasti näissäkin asioissa pintaa syvemmälle. Eihän kaikilla suinkaan ole siihen tarvetta, ei se ainoa oikea tapa ole, mutta rohkaisen kokeilemaan, ainakin itse koen siitä olevan hyötyä elämääni uudelleen kootessa. 

Illan mittaan ulkovuoremme oli edennyt seuraavaan seinäosioon, koko muu perhe ahersi hommissa, loistavaa yhteistyötä. Minusta ei ollut pahemmin eilisen päivän aikana tuossakaan hommassa hyötyä, mutta näillä mennään. Moni tekemäni asia nilikuttaa, en voi osallistua tai voin vain osittain, sekin syö naista. Verkkokauppaani en ole ehtinyt lisäilemään, tai kuvaamaan uusimpia maalauksiani, olen ne tuoreeltaan kiikutellut seinille. Monia asioita pitäisi ehtiä päivittää, mutta tahtoo vauhdissa vain jäädä, mikä harmitta, ehkäpä saan jonkin asian jollekin mallille, joskus. Olenhan myös erittäin vähän paikalla, harjoittelu ja työt leikkaavat ison siivun vuorokaudesta, mutta en valita, tykkään handlata näinkin.

Tänään heräsin ennen kelloa paljonkin, vähän puoli kuuden jälkeen. Kaiketi olen yhä aamuvirkku, vaikka itsetuntoa kolokuttelee vieläkin tiistainen pommiin nukkuminen. Aamukahviani nautin uusien näppäimien naksuessa. Päivä menee taideleirillä tänäänkin, teemme yhdessä luontoon, puistoon, yhteisen teoksen. Illaksi ja huomiselle ei ole kalenterimerkintöjä, se onkin vallan häkellyttävän antoisaa ja mahdollisuuksia täynnä. Mille alkaisi? Sunnuntain kurssipäivää toki saan esivalmistella,  siihen vilahtaa muutama joutotunti. Toki jos ilmat sallivat, teemme ulkovuorta. Jos eivät salli, painun halliin maalaamaan. Minulla on jopa keskeneräisiä töitä, maanantaina ripustan jälleen uuden näyttelyn. Maalatuttaisi… saatoit arvatakin. 

Portaillemme on levitetty kassillinen kierrätysmuoveja, Kaapo-siilihän se on moiset levittänyt. Kiva kuulla, että se on Kaapo, kun siiliä ei ole näkyvästi näkynyt. Keväällä sille kastematoja syötimme, rouskutus vain kävi. Tässä se siis pihapiirissä pyörii. 

Puoli kahdeksaa näyttää kello, kahvi on loppu, koirat kuorsaavat jaloissa, kissat on ruokittu. Hiukset ovat iltasaunan jäljiltä miten sattuu. Kesäkuun tuntilistat pitää laskea, toimittaa eteen päin. Organisoida päivän tekemiset ja ajoreitit, suunnitelmat. Yrittää tajuta kuka on milloinkin ja missäkin. Helsinki-Haaparanta-akselilla kaiketi töiden lisäksi tytöt huitelevat. Hyvä kun osaavat tehdä ja toteuttaa omia ideoitaan ja menevät. Monessakin asiassa näen heissä paljon itseäni, niin hyvissä kuin niissä ei niin kivoissakin piirteissä. Toisaalta ymmärrän heitä, yritän kannustaa tarvittaessa toiseen suuntaan, kun muistan omat kokemukset ja ikävät muistot nuoruuden ajoilta. Paljon olen matkallani virheitä tehnyt, teen niitä napakalla tahdilla yhä, mutta kyllähän niistä myös opin. Moka ja virheet ovat myös lahja, moni asia jäisi kokematta ja ennen kaikkea oivaltamatta, jos niitä pelkäisi tai pyrkisi karttelemaan. 

Innolla taas odotan tämän päivän oivalluksia, havaintoja syviä ja vähemmän syviä luotauksia, ihan vain perus perjantaita, mitä kaikkea sillä on annettavaa. Onneksi olen ylhäällä jo näin aamusta, niin ehdin kenties tajuta enemmän, vaikka ja mistä.

Olipas kiva tuttavuus nämä uudet näppäimet, alkoivat jo kummasti tutuilta tuntumaan, tottelemaan. Kopinakaan ei ole enää niin kovaa, jotenkin pehmeämpi sointi... Olen kaiketi ryhmäytymässä kaikkien näiden uusien näppäimien kanssa!

Meinasin laittaa tänne kuvan, koneemme kävi huollossa ja kuvakollaaseja on siirrelty jonnekin, enkä  niitä nyt ala katselemaan ja etsimään. Mutta jotain löytyi, päädyin selailemaan kesän -15 kuvia, esikoisemme rippijuhlista. Vain muutama vuosi ja oivalsin paljonko on siitäkin asiat muuttuneet. Isämme oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin, hänen poissaolonsa tuntee kuvista. Yksi tätini oli vielä terve, tällä hetkellä lähes kokonaan pyörätuolissa. Lapsemme oli täysillä ja elävästi elossa, hyvinvoivan näköinen ja ihana, nyt hänestä on enää muistot, kuolemasta pian kolme vuotta. Meillä oli myös kaunis puukirkko, enää on vain hiiltynyt risti sillä paikalla. Sellainen pikainen syväluotaus sekin, paljon tarinaa muutamassa kuvassa.

KULUNEET NÄPPÄIMET

Tässä aamukahvejani juon, tummaa paahtoa luomuna, njam. Minähän en handlaa minkään sortin kymmensormijärjestelmää. Siis minulla naputtaa se mikä osuu, jos osuu, välillä osuu hyvinkin, mutta hutejakin tulee. Nyt huteja aiheuttaa kuluneet näppäimet. Muistan periaatteessa näppäimistön ulkoa, mutta välillä olisi kiva tietää, mikä näppäin on kyseessä. Varsinkin jos naputtelee jotain tunnuslukuja yms, kovin montaa hutia ei silloin kaivata. Mutta ne ovat kuluneet, siis nuo näppäimet. Kaiketi suhteellisen kovalla käytöllä olleet, tai mikäköhän on näppäimistön käyttöikä. Näin ankarien pohdintojen kanssa pyöriskelen aamutuimaan. Eikä ratkaisua näy.

Eilen sain vetää Yhessä työpajoihin liittyen kukkaseppeleillan. Keräsin kaiken maailman pientareilla kasvavat kukkaset ja heinät mukaan. Vaikea oli hahmottaa paljonko tarvitaan, kun ennakkoilmoittautumista ei ollut. No keräsin kuitenkin, kaikki ämpärit ja kattilat täyteen. Hämmästyttävintä oli, kuinka paljon kaikkea vielä jäikin, vaikka porukkaa oli paljon. Kaikkiaan 43 tekijää, ehdoton kesän ennätys, puolet liki enemmän kuin aikaisemmissa työpajoissa. Sai siinä yksinään olla ja mennä, mutta homma hoitui mutkattomasti. Tykkäsin, se oli jälleen paluuta juurilleni, floristin hommiin. Silloin aikoinaan pidin paljonkin kursseja, tarkemmin ajateltuna todella paljon. Toissailtana somessa moni harmitteli kun ei pääse työpajaan, systerini sai jälleen kuningasidean, ja päätimme pitää omat kurssit meidän omassa hallissa. Siitä se ajatus tavallaan lähti, moinen kurssi toteutetaan sunnuntaina. Eilen sitten yksi teinityttö toivoi myös nuorille omia kursseja, sitten olisi puolalaisia yrittäjiä tarjolla kurssitettavaksi. Jotenkin olen jälleen hämilläni, miten tämä nyt näin upposi. Toki taas pitää muistaa, etten kokoaikaisesti voi olla enää floristi, parkkiintunut nahkani ei kestä. Mutta sain ihania onnistumisen kiksejä, tykkään edelleen opettaa, floristiikka on vahvasti minussa. Samalla tajusin kuinka suurenkin määrän tekijöitä handlaan, kunhan he ovat vain innolla mukana. Toista olisi ollut vastaava määrä pakotettuja ja muiden määräyksestä tulleita. Sellaisista tuskin onnistumisen kiksejä tässä muistelisin. 

Kun lähdin kouluttautumaan virike- ja työtoiminnanohjaajaksi, luulin ja kuvittelin päätyvääni nuorten pariin. Minulla oli visio syrjäytyneistä ja hukassa olevista nuorista, joilla kykenisin antamaan intoa tekemiseen, kädentaitoja ja rohkaisua. Mutta näinä vuosina olen päätymässä kuitenkin muihin ohjattaviin, minulle itselle on suunnattoman tärkeää, että tekemästäni työstä jää myös itselle positiivinen olo, saan lisäpuhtia muiden onnistumisista ja innosta. Valitettavan usein tuo edellä mainittu kohderyhmä ei innostu, ei osallistu tai tykkää mistään mitä heille tarjotaan, paitsi kahvi- ja ruokatauot. Tällä hetkellä omalla maailmankatsomuksella ja äkkipikaisuudella, sekä ajoittain lyhyellä pinnalla en kukenisi moista katsomaan. Kun tarjotaan ja mahdollistetaan vaikka ja mitä, niin ei oteta vastaan. Saatan olla tässä taas todella suppea, väärästä vinkkelistä tuomitseva, mutta itseni tuntien haluan saada tekemästäni työstä kiksejä, tuntea tekeväni tärkeää ja onnistuvani. Mutta paas kattoo, kun nyt muka visioineni olen selkeä, ajaudun tekemään tuotakin. Mikäpäs siinä, oppia ikä kaikki. Vannomatta paras, toisaalta saada yhdellekin jokin oljenkorsi tarjottua, onhan se työvoitto.

Eilen aamulla nukuin pommiin, aivan kauhea kolaus itsetunnolleni. Minulla oli varattuna aika klo 8 Nivalassa fysikaaliseen jalanrassaukseen, odotin aikaa ja rassausta kovasti. Mitä tekee meikäläinen, herää vasta 8.02 kotona. Että riemastutti. Viikko sitten herätykseni ei myöskään toiminut, luki ohitettu, mutta silloin en myöhästynyt mistään. Herätys oli äänettömällä, ei ehkä kuulu silloin. Eilisellä oli kyllä äänet, mutta en ole vain kuullut keittiöstä herätystä. Olin hereilläni jossakin vaiheessa, mutta painoin pääni uudelleen tyynyyn ajatellen, että odotan nyt uhallanikin sitä herätystä. Ja siinä tulos! Mitä tästä opin, paljonkin, ai että kolahti.

Koko päivä lähti siis mukkelis makkelis käyntiin, enkä periaatteessa tiedä sainko lisäaikaa vai menetinkö. Mutta en tykkää moisista säikäytysherätyksistä, haluan herätä rauhassa, nautiskellen ja havainnoiden. Eilen havaittu kelloaika, ei ollut kiva havainto aamuun. Olen myös miettinyt miten aikamme käytämme, itse kukin. Toki omat aikataulut ja aikakäsitys ovat jaettu vuorokaudessa lukusille eri aikavyöhykkeille. Emme perheenä tuijota myöskään tiettyjä tarkkoja ruoka-aikoja, nukkumaanmenoaikoja tai yhteisiä aamupala-aikoja. Jokainen menee omilla tahdeillaan, ruokaa teemme päivittäin, mutta on täysin toivotonta odottaa että olisimme yhtä aikaa ruokapöydässä. Samaan aikaan ajattelen, että meidän tavallamme on enemmän mahdollisuuksia vuorokaudessa, kun ei tarvitse orjallisesti noudattaa tiettyjä aikatauluja. Sitähän se on, miten aikansa käyttää. Jos vaikka kello viidestä eteenpäin on vain lamaantunutta perheaikaa, työpäivän jälkeen, eikä voi enää keksiä suurempia oivalluksia tekemisen suhteen, ei jaksa tai vihti, niin milloin sitten? Jos ainoat tekemispuuskat ajoittuvat lomiin ja vapaisiin, onhan se säälikin. Tavallaan jos pitää puoli vuotta odottaa, että olisi juhlapyhä, jotta voisi jotain tehdä-filosofialla. Tai sitten olen oikeasti todella löysillä venttiileillä varustettu, kun ajattelen joka ainoassa päivässä olevan mahdollisuuksia ja voimme perheenä koska vain hypätä tekemään jos mitä. Toki itsellä nuo ideat tykittävät sellaisilla hyppyloikilla, ettei mitään järkeä, vähempikin riittäisi. En todellakaan ehdi toteuttamaan kaikkea mihin olisi mielenkiintoa. Toteutusta odottaa kankaanvärjäykset, ompelut, puusavotta, ulkovuori, iltatorit, betonityökokeilut, soutelu, metsäretket, tanssiminen, muutama tauluidea, ateljeen viimeistely. Tuo viimeisin onkin todella kesken, se ei ole sitä mitä tavoittelen, ja kohta loppuu kesä. Haluaisin siitä tunnelmallisen rennon ja tauluja esille, nyt kaikki on luovassa kaaoksessa ja läjissä.

Kauan, kauan sitten yksi kummeistani kysyi, että millä ajalla teen jotakin huuhaajuttujani neljän pienen lapsen kanssa? Vastasin, vapaa-ajalla, sehän on kuinka sen ajan käyttää. Harvemmin sitä oikealla työajalla voi olla huuhaa, kyllähän se vaatii vapaa-ajan uhraamista moiselle. Mutta emmekö me juuri siksi ole vapaallakin, jotta voimme tehdä mieluisia asioita. Toki mikä sitten on mieluista itse kullekin, sitä on vaikea mennä määrittämään. Mikäpä minä olen posmottamaan kuinka vapaa-aika pitäisi käyttää, tavoitehan on saada siitä potkua ja kiksejä arkeen, elämään ja olemiseensa. Ainakin se on oma visioni, olenkos muistanut sen sanoa, kuluneisiin näppäimiin osua, jotta se tulisi selväksi. Niin kerta. 

Mutta nyt on kahvit juotu, vedän työhanskat käteen lähden puuhommiin, sitten on äitin lekuria ja iltakylää. Maalatuttaisikin… Kaksi tytöistä on jo töissä, ensimmäinen meni kuudeksi, toinen nyt tunti sitten. Yhdelle jäi ruohonleikkuu, puuhommat, mies lähtee omiin töihinsä. Hitokseen kuinka on tulossa napakka ja kesäinen päivä.
Että oli taas tärkeää jauhettavaa, kauhea himo osua noihin näppäimiin. Mitä jos jättäisin korjaamatta kaikki hutit ja väärät kirjaimet, olisihan tämä sillisalaatti luettavaksi, siinä saattaisi teikäläisellä tovi mennä, kun yrittäisi moisista aivoituksiani löytää. Jos niitä ei löydä aina muutenkaan. Mutta nyt on ajatukseni aamuun jäsennelty, saatu moiset kirjoitettua, on aika ryhtyä oikeisiin hommiin.

Huomenna taas uudet seikkailut, herätyskellon toivoisi toimivan... Todellakin.

KOLHOOSIJUHANNUS

Sinne se jäi, selkäpuolelle sekin, kolhoosijuhannus. 

Väinö näyttää miten venytellään päiväkörnöjen jälkeen.

Jotenkin kaikki menee niin nopeasti, aika, ajantaju, tapahtumat, juhlat. Toisaalta, silloinhan kaikesta jää paras maku, jos on tunne että olisi voinut vielä jatkaa tai loppui kesken. Eikös tämä päde ihan lapsiinkin, mieluummin lopettaa leikki kun on kivaa, kuin että menee väsyn, kinan ja itkun puolelle.

Kolhoosi, nyt vietetty kolhoosijuhannus. Kuinka sulassa sovussa, vaihtuvilla kokoonpanoilla homma jälleen soljui. Vieraita oli, kävi, tuli ja meni. Ilmoja myös piteli, tuuli, satoi, myrskysi ja paistoi. Villasukat olivat kyllä hittituote pitkin juhannusta. Ulkovuoren teko oli suunniteltu tapahtuma juhannukselle, mutta siihen emme koskeneetkaan, ei paljon kannattanut sähkövehkeitä vetää ja seiniä paljastaa, kun sadekuuroja tuli tuon tuostakin, erittäinkin nopealla tempolla ja isoilla pisaroilla. Siinäpä ne odottavat, tekijäänsä yhä. Toki oli myös onni, ettei juhannusvieraiden kanssa toimeen ryhdytty, ehkä nyt olisi purkuviikko edessä, sillä juhannuksen nollauksilla moni asia olisi tasan nähty toisin, ei niin väliä, luovasti ja kokeillen.

Kolhoosi, yhteisöllisyys, yhteistoiminta, siihenhän nykyään yhä enemmän myös pyritään. Asuntojakin rakennetaan moisella yhteisöllisyyden periaatteella, jotain omaa, paljon jaettua, yhteistä ja vuoroteltavaa. Pieneen tilaan sijoitettu yksityisyys, pyykkihuolto, pihat, oleskelutilat, kenties keittiöt, autot, polkupyörät ovat sitten kaikkien yhteistä. Mielestäni moinen kolhoosiasuminen jopa syrjäytymiseltä estäisi, nykyihminen oppisi jopa jakamaan asioita, odottamaan vuoroaan. Elämä  ei olisi lappusilmäisen itsekästä kaikki minulle just ja nyt periaatteella, tulisi kenties ajatelleeksi muitakin, ennakoimaan ja suunnittelemaan tekemisiään.

Kolhoosijuhannuksessamme oli jälleen äärimmäisen hyvät tarjoilut, nyyttikestiperiaatteella, yhdessä tehden ja kaapeista taikoen.  Perjantaina sain itse tulla valmiille, oikein notkuville tarjoiluille. Kävin viemässä teinejä Kalajoelle, sillä aikaa muut hoitivat grillaamisen ja lohen loimuttamisen. Lauantaina ei paljon ulkona grillailtu, sillä tuuli ja satoi niin kovasti, kokkasimme sisällä, ja hyvää tuli. 

Vieraamme olivat myös erittäin itseohjautuvia, mikä on yksi ehto moisille kolhoosijutuille, jokainen tekee, osallistuu ja on mukana. Emme ala muita paapomaan ja palvelemaan. Välillä kokoonnuimme siskon perheen luo, on onni asua lähekkäin, samat juhlat voivat olla molemmissa paikoissa. 

Eilinen meni rennosti villasukissa päiväkörnöjä ottaessa, siivouksen ja pyykkäyksen jälkeen. Illalla heittäydyin maalaamaan, jälleen maalavattavia kokeiluja ja ideoita olisi vaikka kuinka paljon ja muille jakaa. 

Tänä aamuna olen suunnitellut huomista Yhessä työpajan seppeleen tekoa. Olen saanut olla mukana lanseeraamassa Ylivieskaan uutta yhteisöllistä koko kesän jatkuvaa, joka tiistai toteutettavaa työpajatoimintaa. Joka on vieläpä osallistuville ihmisille ilmaista. On unelmakartan tekoa, sylipuilla kudontaa, valokuvausta, laulamista, keramiikkaa, taidetta, huovutusta, ja huomenna minä vedän tuon kukkaseppele-illan. Nythän luonto antaa parastaan, pientareet ja penkit notkuvat materiaaleja, moinen on helppo toteuttaa. Samalla mietin mihin kaikkeen seppelettä tai kranssia voi käyttää. Ensimmäinen ajatus monellakin on että seppele päähän tai haudalle, mutta sehän voi olla myös kaulaan, ikkunaan, seinälle, astiaan, tarjoiluastiaan, hattuun... Sehän voi olla ilmava tai massiviinen, kevyt tai runsas. todella huoliteltu tai luonnollisen kepeä. Symmetrinen tai epäsymmetrinen, tyhjästä koottu tai valmiiseen pohjaan tehty. Tarkkaan suunniteltu  tai lennosta ideoitu kokeilemisen kautta. Odotan itsekin moista iltaa, kolhoosimaista työpaja kokeilua. Viime viikoilla on ollut kivasti, sopivasti kävijöitä, halukkaita tekijöitä. Minä olen apuohjaajana mukana muutamana iltana harjoittelupaikkani myötä, mutta huominen menee yksin heiluessa. Toisaalta onhan minulla paljonkin sidonnanopettajakokemusta, uskon kykeneväni luovimaan ja nauttimaan moisesta turnauksesta. Toivottavasti kiinnostuneita tulee tekemään, sillä moiset tapahtumat ovat juuri niitä matalan kynnyksen tapahtumia ja kaiken lisäksi kävijöille ilmaisia. Mielestäni on turhaa purnata eri foorumeilla, ettei ole mitään, kun on vaikka ja mitä tarjolla, kunhan osallistuu ja kampeaa itsenä sieltä sohvalta ylös. 

Mutta nyt minun on kammettava itseni työminäksi, edessä yhdeksän tuntia töitä, kahdessa eri perheessä. Odotan innolla molempia perheitä ja lasten innostuneita juhannustarinoita. 

Jossain välissä minun pitää ne kasvitkin huomiselle kerätä, muutama esimerkkityö tehdä ja tarvikkeet hankkia. Maalaamista en uskalla ajatella, mutta sehän tuleekin yleensä ajattelematta, suunnittelematta. Huomaan maalaavani. Huomenna tuota kipuilevaa nilkkaani käyn hoidattamassa jälleen uudessa paikkaa. Viime viikolla kävin analyysissa, vika ja ongelma löytyi, sain siihen sellaista sätkyhoitoa ja kunnon rassausta. Kotihoito-ohjeita ja tanssimista, niillä olen vetänyt tähän viikkoon, hyvin tuloksin. Olihan todella hienoa kuulla, että minulla on erittäin hyvät, toimivat ja sirot tanssijan nilkat! Kyllä hykertelytti moinen sirousdiagnoosi, eipä paljon muuta siroa löydykään, mutta onneksi on kaksi siroa nilkkaa. Mitä ilmeisemin vika on juurikin tuossa jalkapohjassa ja jalkaterässä. eikä se ole oire kauhean laajasta ongelmasta, tosin kyllähän ongelma laajenee jos se ei hoidu, siinä mielessä paras saada hoidettua nyt. Onko se sitten ajoissa, jos olen koko kevään nilkuttanut, toivotaan.

Nyt alkaa muitakin työihmisiä heräilemään, ensimmäinen on mennyt töihin jo aamukuudeksi, tässä pitkin päivää jokainen moiseen rooliin pääsee. Meidän huushollissamme olemme harvoin kaikki koolla yhtä aikaa, sillä työajat ovat todella laajalla sektorilla aamukuuden ja iltayhdeksän välillä. Mutta se on aina ollut perheemme tapa, se ei ole ongelma. Pääasia on että töitä saamme tehdä ja siinä sivussa myös ottaa kesästä ilo irti, onkien, retkeillen, nauttien, huuhaillen, ulkoillen, kuvaten, maalaten, ystäviä tavaten, vieraita kestiten, kyläillen, rempaten, paikkoja kunnostaen, tanssien, autoillen, pyöräillen,  elämyksiä kokien. 

"Ansaittua lomaa" minulla ei ole, mutta saan lomamoodin päälle aika nopeasti, kaiken muun seassa, onnekseni olen nopeatempoinen heittäytyjä. Minulle tuntui eilinenkin villasukkalöhöilypäivä maalaamisineen lomalta, eikös se sitä ole jos nauttii, rentoutuu, kokee ja latautuu.

Tulkoon hyvä viikko, aatella ensi viikolla on jo heinäkuu.

RETRISSIMO

Keksin siis, jälleen, uuden sanan retrissimo. Siinä on jotain tuttua, viittaavaa, ajatuksia herättävää, muistuttavaa ja rentouteen heilauttavaa. Mistä kaikesta moinen koostuu?

 

Retriitti, sitäkin, koen olevani kesän myötä monenmoisissa retriiteissä. Minulle retriittiä, nollausta, latausta on vaikkapa tuo maalaaminen, luonto, maalaismaisema hajuineen ja tunnelmineen, tunnemuistoineen, harjoittelu uusine oppeineen, vanhojen kertauksineen. Kesäyöt kauneuksineen, yöttömine öineen ja maiseman yllä leijuvine hylykeenpieruineen. Retriittiä kynttilöineen, ajatuksineen, hiljaisuuksineen. Retriitti on sitä, että voin ja saan olla niin kuin tarve vaatii, vaikka se nollaava huuhaa hallissa, maalit roiskuen. Kesän harjoittelu on minulle enemmän retriitti, kuin tiukka työssäoppiminen. On se onni, että moiseen ajauduin. Retriittiä minulle ovat myös harjoitteluuni liittyvät sylipuut ja niillä kutominen, olen ne itselleni jo halipuiksi nimennyt. Tosin kantapään, jos toisenkin kautta, saan opetella asioita. Kuinka voinkin tehdä monia asioita niin nurinperin, mutta kyllä voin. Samaan aikaan minulla on visioita ja mielikuvia jostakin todella kauniista, mutta kun ei näillä kohelluksilla ja taidoilla vain suin päin pääse moisiin mielikuvan toteutuksineen. On jäätävää tajuta ja ennen kaikkea hyväksyä, ettei osaa, vaikka kuin halailee ja sylittelee puita. Kun taidot eivät riitä, taidot ja visiot eivät ole realistisia. Mutta haluan oppia, opinkin, hitaan varmasti. Viime viikonloppuna osallistuin kankaanrakentamisen kurssille, retriitti sekin. Olen todella tyytyväinen siihen mitä sain tehtyä. Ensinnäkin kokosimme kangaspuut alusta alkaen. Loin loimen sellaiselle onteloputkipoppanalle. Miten tämän nyt selittäisi, siis kangaspuissa voi kutoa putkea, se on kaksinkertainen, samalla valmistuu myös toinen puoli. En siis osaa asiaa selittää, mutta osasin moisen luoda, niisiä ja tehdä. Sain hommasta toimivan, kykenin polkimetkin oikein sitomaan, sidosoppia tulkitsemaan, jopa oivaltamaan. Sain joka ainoan 220:stä langasta oikeaan kohtaa, oikeaan reikään. Kyllähän meikäläiselle teetti kovasti töitä, oli mekoista aivojumppaa. Kyllä oli hattu ja eukko missioista tyhjä kun sunnuntaina kotiin ajelin. Kuinka intensiivinen tuon lajin retriitti se olikaan, siinä ei paljon ajasta tiennyt tai kesästä pihalla. Mutta mieletön tunne kun pääsin "ajamaan" kangaspuita ja kaikki toimi, siis olin osannut totella ohjeita. Niin uutta meikäläistä, että. En edelleenkään meinaa uskoa. Kyllä piti sitten kutoessa kättä sinne onttoon onkaloon tunkea sen seitsemän kertaa todetakseni toimivuuden. Niin ja tietty ihan siitäkin syystä, etten ole polkenut missään kohtaa väärin ja tehnyt ontelosta umpiota. Sekin saattaa lipsahtaa vauhdin hurmassa, jollekin...

 

Remissio, kun sana retrissimo alkoi pyörimään, mietin siinä olevan jotain koettua myös. Siitähän löytyy ajatus remissiolle, toivotulle onnistuneelle hoitovasteelle. Kun sen tajusin sanasta, minulle nousi syvä kiitollisuus pintaan. Kaiketi olen suruineni, traumoineni jonkin sortin remissiossa, saanut niille vastetta, "huuhaahoitomuotoni" ovat purreet, olen oikeilla jäljillä. Kaiketi siinä on kaiku, rentoudesta ja missiosta, johon olen myös tähdännyt, sitä tietoisesti tavoitellut. Tavoittelen yhä, haluan moista ylläpitää, toivoa sen säilyvän. Toivon hartaasti että moiset hoitavat asiat hoitavat minua edelleen, jopa kaikista suurimpia haavoja myös ehjäävät, auttavat arpeutumaan. Ikävä on yhä, aaltoileva ja väreilevä kuin joenpinta. Kaipaan lastani päivittäin, mutta samaan aikaan koen tyyneyttä asioiden tähän hetkeen. Tiedän nyt olevan hyvin. Remissio, kuinka monta kertaa sen saimme kokea, sen tuntea, mielettömän huojennuksen, hoitovasteen. Mutta näillä asioilla ei ollut loppupeleissä merkitystä, sillä kohtalolla, elämäntarinalla ja syövällä olivat aivan omat tavoitteensa ja missionsa, joihin meidän oli vain taivuttava. Tuohonkin elämänkaareen mahtui valtavan monta retriittiä, voimauttavaa ja lataavaa ajanjaksoa, joiden tuella koen jaksavani yhä. Samaan aikaan lapseni oli minulle retriitti, jossa minua muokattiin, opetettiin ja kasvatettiin tulevaan. Minulle kerättiin pelinappuloita jatkoon, onneksi olen hamsteri ja jemmari, niillä annetuilla napeilla pelailen yhä, jatkossakin.

 

Rentous, sain kuulla etten ole nalkuttava enkä niuho. Olenko siis rento, siitäkin on viitteitä. Onneksi. Samaan aikaan tiedän osaavani niuhottaa ja nalkuttaa, mutta ei se maailma niillä kummene. Turhaa stressikuormaa aiheuttaa vain. En tee suuria juhannussiivoja, vaikka moni yhä panostaa ja kynsin hampain jynssää paikkoja. Meillä siivotaan jatkuvasti, ehkei aina perinpohjin, mutta päivittäin. Kaakeleita pesuhuoneessa jynssäsin äsken suihkussa käydessäni, mutta se ei ole sen enempää juhannussiivousta, se on kaakeleidenpesua joka sattui nyt aatolle. Ikkunoita en pese, ne pestiin alle kuukausi sitten ylioppilasjuhliin. Taloa en ripsua hämähäkinseiteistä ja lepänsiitepölystä, vaikka nurkat ja rännit moisista on valkoisenaan. Meillä on menossa ulkosivuremontti, kait ne seitit lähtee samalla kun vanha ulkovuorikin. Hyllypapereita en uusi, vaikka ennen ne uusittiin jouluksi ja juhannukseksi. Ihan siitä syystä, ettei ole hyllypapereita, kaapit ovat niin kuin ovat ja hyllyt ovat mitä ovat. Jääkaapin siivosin, en sulatellut tai kaikkia hyllyjä poistanut. Jääkaappi meillä siivotaan usein, se on perinne ihan lapsemme kantasolusiirtoajoilta mikrobiologisista syistä, sekä tietty yrittäjäajoilta. En voi sietää vanhaa kamaa ja päiväyksien ohittaneita jotka jäävät hyllyille notkumaan, enkä myöskään tahroja tai murusia hyllyillä. Eilen siivosin myös äitini jääkaapin, tunteella... Tykkään kierrättää, tiedän tasan tarkkaan mikä kuuluu käyttää mitäkin ennen ja mikä roska kuuluu mihinkin kierrätyssankoon. Meille on tulossa kuulemma juhannusvieraita, ehkä 11 tai jotain. Tervetuloa, meille sopii ja mahtuu. En ala panikoimaan tai organisoimaan sen enempää, vieraat ovat itseohjautuvia, uskon minun juhannuksestani tulevan rennon. Tykkään, sekin oli kivaa, että Ukkokulta oli moista järkkäämässä, soitteli ja kertoi minulle. Minä sain vain ottaa vastaan tiedon, ja jossakin vaiheessa ottaa vastaan vieraat. Ennen sitä vien juhannusruusuja haudoille, eilen niitä jo sisälle toin tuoksumaan. Mistähän se juhannusruusu osaa kukkia juuri oikeaan aikaan? Käyn nakkaamassa nuorisoa myös Hiekkasärkille juhlimaan. Se on jo neljäs kerta kahteen viikkoon samaan suuntaan. Hiekkasärki on kuin toinen maailma, kuin pikapyrähdys ulkomaille, vähälläkin ehtii rentoutua. Kuinka kaunista, tyyntä, värikästä, rauhallista, koskettavaa, aistittavaa, ehkä myös sumuista, tuulista, merentuoksuista... Kaikkea mitä merenranta voikaan antaa, vaihtuva taideteos.

 

Missio, haluan itselläni olevan missioita, tavoitteita elämässä. On ne sitten määriteltäviä tai ei, suuria tai ei, mutta mission kanssa asioilla on tapana toteutua. Missio pitää pinnalla, ainakin sieraimet ovat pinnan yläpuolella, jotten hörppää hukuksiin saakka. Missio on syy olla olemassa, täällä, jatkaa elämää, nousta ylös, haluta oppia. Tiedän, että monella oman elämän missiot katoavat lapsen menetyksen tai yleensä trauman jälkeen. On se luojan lykky, että meikäläisellä on noita missioita. Entäs jos samalla vauhdilla olisinkin menossa toiseen suuntaan ja uppoamassa, kuin millä näitä missioita syntyy ja on, jälki olisi nopeasti tuhoavaa. Tornaadomaista, tasan. Olen syvän kiitollinen omista vahvuuksistani, toivon hartaasti että saan moiset piirteeni pitää, jopa niitä jalostaa jatkossakin. Että omat missioni jaksavat kannatella, uudistua ja pitää kiinni tekemisien meiningissä. Miltä ne missiot muista vaikuttaa, aivan sama, ne ovat minulle tärkeitä. Samaan aikaan toivon, että jokaisella olisi jokin tavoite, unelmakin kenties, mitä kohti mennä. Eikä nämä asiat ole minulle materiaalisia, minulle riittää pinnalla pysyminen ja levollisuuden löytäminen. En tavoittele mielestäni epärealistisia asioita tai materiaa, sillä ne eivät kuitenkaan ole tae mistään. Ei rahakirstu tai 600 asuinneliötä, uudenkarheine autoineen takaa terveyttä tai onnellisuutta. E'hei. Tai pitäisikö minunkin laatia missio, jossa olisi selkeästi rahakirstu, unelmakroppa, uudenkarhea citymaasturi, vimpan päälle laitettu ja stailattu koti, tyylikäs ja hillityn hallittu älykäs eukko rakennekynsineen? Kyllähän se saattaisi elämää kummasti helpottaa, ainakin se rahakirstu rahoineen. Olenko omat missioni suunnannut vääriin suuntiin? Kuten tyyneyteen, levollisuuteen, kiitollisuuteen, omiin vahvuuksiin, opiskeluun, uudelleen oppimisiin... Minulle tärkeä missio on se, että saan olla luova ja tehdä tärkeää työtä, on se sitten mitä on, kunhan sillä on merkitystä. Merkitystä sekä minulle, että mahdolliselle vastapuolelle. En halua, enkä kykene sitä tarkkaan missioimaan, sen vain tietää ja tuntee kun se osuu oikeaan.

 

Retrissimo vaikuttaa myös suuruudenhullulta italialaiselta teokselta, kenties oopperalta, ehkä enemmän operetilta. Överilta, laajoine elekielineen draamankaarineen. Se on sanana pysäyttävän mahtipontinen, jopa hauska ja karjahtava. Jostain nousee mielikuva vaikka saapasjalkakissasta viittoineen ja sulkahattuineen, leveässä haara-asennossa ja laajoine viitan heilautuksineen. Siinä se saapasjalkakissa retrissimoa estraadilla huutelee. Vakuuttavasti, samaan aikaan koomisen överisti. Ja yleisö eläytyy mukana. Ehkä sitä eläytymistä ja heittäytymistä toivon aina muiltakin. Eikös se elämä ole sangen kankeeta, jos aina pitää ajatella järjellä. Luulisin.

Eilen tosi heittäydyin muistamattomaksi, eikä se varmaan kauhean järjelliseltä touhulta vaikuttanut. Olimme ostoksilla, viimeinen marketti menossa. Ostoksia kädet venyen. Autonavaimet, niitä en löytänyt kädestäni, taskuistani, vaikka niin luulin. Eikä tyttärenikään laukusta. Ei kassalta, ei kassahihnalta, ei kärryistä, ei hedelmätiskiltä, ei pakastimesta, ei marketista, ei ostoskasseista, ei autosta, ei virtalukosta, ei roskakoreista... Isoon ääneen selitin tietty mitä etsin, kun kyyläsin muiden ostosten välissä. Paikalla oli myös yksi naamatuttu kehitysvammainen, joka otti asiasta kopin, alkoi myös etsimään. Ihmettelemään kuinka olen ne hukannut? Enkö muista mihin olen ne laittanut? Vähintäänkin yhtä teatraalisesti kuin minä. Siinä sitten isoon ääneen kädet viuhuen selitin, etten löydä, enkä muista... Kohta marketista tulee jälleen tähän ketjuun ja etsintään joutunut uusi ihminen, joka toteaa minulle pihalla, että nyt ne avaimet löytyivät. Samaan aikaan riemukkaasti juoksee pihalle tämä auttajani, kädessään avainnippu ja puhelin. Puhelinta en vielä edes tajunnut hukanneeni. Siellähän ne olivat ostoskärryissä, joilla ajelin, mutta kun en muistanut millä olin ajellut, kun ne parkkiin vein. Tarkistin metallikärryt, olinkin ajellut muovisilla. Kuinka polleena tämä löytäjä oli, moneen kertaan totesi tehneensä hyvän työn ja pelastaneensa juhannukseni, lisäsin vettä myllyyn ja korostin asiaa hänelle. Kiittelin moneen kertaan ja kehuin. Kyllä lähti rinta rottingilla juhannuksen viettoon, sillä ilman häntähän ei mistään olisi mitään tullut. Taputteli sekä minut että tyttäreni moneen kertaan asian ratkettua. Voin kuvitella tarinaa jota hän nyt saa kertoa asuntolassa ja toimintakeskuksessa, siinä riittää draamankaarta moneksi viikoksi. Onneksi hän osallistui, varmasti nopeutti huomattavasti draamankaarta ja ratkaisi muutaman ongelman. Se tilanne oli siis samaan aikaan teatraalinen retrissimo, älytön kohtaus ja hauska asia.

Tosin tyttäreni mielestä olen toivoton, sain kunnon opetuksen siitä miten asioista pitäisi huolehtia. Ehdotti myös hankkimaan laukun, jossa kuljetan vaikkapa kukkaroa, avaimia ja kännykkää. Niin, minä kassialma, laukuntekijä, en osaa käyttää, en muista tai sitten onnistun hukkaamaan ne aina jotenkin. Periaatteessa nyt kun muistelen, ompelinhan viime kesänä kymmeniä kestolaukkuja ja -kasseja, yksi niistä oli juuri moisessa käytössä itselläni. Missähän mahtaa olla? Siinäpä on teatraalista missiota juhannuksesi.

 

Retrissimo hyvät blogilukijani!

 

 

 

 

REAKTIOITA

Itse kukin meistä saattaa joutua, mennä, olla reaktiossa. Sehän saattaa yllättää, mennä ihan näkyvästi tunteisiin. Ja niitä tunteita, niitähän riittää ja on moneen lähtöön.

Haudalla tunteisiin meni hautajaiset. Ihan raastavan suora näköreaktiokokemus. Kun näki muiden itkettävän surun ja ikävän. Tunteisiin meni myös yhtenä päivänä leskimies vaimonsa haudalla. Henkseleissään ja lippalakissaan rollaattorilla vaimonsa haudalle potkutteli, mukanaan kanistereissa vettä kesäkukille. Hän hoiti kukkaset, kasteli ne tuomallaan vedellä. Sen jälkeen pappa istahti rollansa kyytiin, olemus lysähti ja vallan otti nytkähtelevä itku. Leskimies kaivoi taskustaan prässätyn kangasnenäliinan, kuivasi silmänsä, oikaisi itsensä ja henkselinsä ja jatkoi matkaansa. Hautakiven mukaan hän on menettänyt vaimonsa nelisen vuotta sitten, raastavaa oli nähdä hänen reaktionsa. Jotenkin vähäeleisen koskettava, todellinen.

Eilen tapasin yhden Surusiskoni, huomasin olevani herkillä, itkunyyhkyreaktiossa. Se yllättää itsenikin, kun kohtaa samiksensa, joka kenties ymmärtää missä mennään. Kävimme haudalla, otimme pikakelauksen ja höpötimme asiat halki poikki ja pinoon, mutta siihen lyhyeen aikaan mahtui myös noita omia reaktioitani. Märisten selitettyjä asioita, muistoja, yllättäviäkin itkunaiheuttajia. 

Vein isäni ja tyttäreni haudalle kasvamaan auringonkukat, voin vain kuvitella kuinka ne siellä venyvät holtittomasti ja loistavat kirkkaan keltaisina. Isällä oli tapana tuoda kasvattamiaan auringonkukkia isot kimput meille lapsille, samoin auringonkukka kuuluu Valonlapsellemme, käytin sitä paljon hautajaiskukissakin. Nyt minulla ei ollut hautojen kesäkukista selkeää visiota, vein hetken tunnereaktiolla valitut. Orvokit kukkivat hyvin, lisäksi keltapunaista miljoonakelloa, harsokukkia keventämään ja auringonkukat tuomaan hiukan potkua, väriä ja ilmettä. Tavallaan minulla ei ole tarvetta saada istutusta valmiiksi, vaan se saa muuttua ja mukautua kesän mittaan. Kenties vahvempia vihreitä vielä, roikkuvaa, ehkä iso tumma ja hehkuva daalia...

Nuo hautareaktiot olivat vähän kuin aasinsilta muihinkin reaktioihin.

Ensinnäkin harjoitteluni, ai että se onkin mieletön elämänretriitti, tuli kyllä niin oikeaan saumaan. Saan olla mukana monessa, oppia paljon, uutta, laajasti ja uusistakin perspektiiveitä. Tähän harjoitteluunhan minä päädyin vähän niin kuin sattuman kautta ja vahingossa. Kun yllättäen jokin ovi napsahti kiinni, avautuikin toinen, jopa moniulotteisempi ja mielenkiintoisempi. Kävin silloin keväällä hetkellisesti ovenpaukahdus-reaktiossa, kun se oletettu ovi napsahti. Muistan yhden ajamani koulumatkan, kun soitin tälle ystävälleni, onko hänellä kanavia tai neuvoja, kenties kontakteja aiheeseen liittyen. Sainkin ehdotuksen "tuu mulle harjoitteluun". Sen ajomatkan aikana olinkin tehnyt jo suunnitelmat, ja aivan innosta hytkyin kun se uusi ovi tuli eteen niin vahingossa ja nopeasti. Se oli sellainen hyvänolon ja mahdollisuuksien, hämmennyksen reaktio.

Nyt sitten noihin tauluihini. Todellakin tunnen onnistuneeni, kun jokin maalaamani taulu, vaikkei se edes esittäisi suoranaisesti mitään, avaa katsojalle jonkin reaktion ja tunteen. Sitä on vaikea selittää ja kenties käsittää, mutta olen saanut lukuisia kertoja moista todistaa, taulu valitsee itse omistajansa ja kotinsa. Se tulee sillä hetkellä johonkin tarpeeseen, iskee kipukohtaan, tuo hyvänolontunteen, värittää elämäsi tai selkeyttää omia ajatuksia. 

Olen saanut seurata kuinka ihminen menee halaamaan taulua, kun sen näkee ja he löytävät toisensa. Jokin taulu saa purskahtamaan itkuun tai hämmennyksestä hörisemään. Jännä on seurata kun jokin taulu pistää tutustumaan tarkemmin, ensin mennään ohi, sitten palataan takaisin, hämmästyneenäkin. Tutkitaan ja maistellaan, mietitään mikä siinä kiehtoo. Eikä periaatteessa osata sitä syytä selittää, se vain vetää puoleensa. Parasta on havaita, että kun ihminen päätyy tutkailemaan maalausta, joka ei olekaan hänen järjellä ja harkinnalla valittu, vaan jotain aivan muuta. Vaikkapa kun keltaisen vihaaja mieltyykin keltaisuuteen, teorialla. 

Muutama vuosi sitten verkkokaupassani ollut taulu oli suututtanut katsojansa, jopa pelottanut. Hän oli ollut vihainen minulle, miksi olin sellaisen maalannut. Kun tämä henkilöä sitten sattumien kautta päätyi meille, tauluvarastooni, hän halusi ehdottomasti nähdä moisen vahvoja reaktioita aiheuttaneen taulun. Taulu oli palauttanut hänet yhä uudelleen verkkokauppaan ja saman taulun luo, hän osasi monet puhutelleet taulut nimeltä jopa ulkoa. Hän halusi ehdottomasti nähdä taulun livenä, kokea livenä moisen reaktion. Kaivoin taulun esille, entistä suuremmassa hämmästyksessä hän halusi sen myös ostaa itselleen. Kuulemma jokin siinä vain kiehtoi niin vahvasti, kuvitti ja väritti omaa elämää. Sain myös viestin, että jokin taulu oli nähty, se oli jäänyt uniin ja se oli pakko saada. Tai taulu saa itkemään aiheellaan tai väreillään, se on pakko saada voimakuvaksi ja tsemppariksi elämään. Useillekin ihmisille laitan kuvan, pienen kuvatun osasen taulustani, tsemppikuvaksi. Sen mukaan mikä tunne itselle tulee, kun vaikka jostakin hurjasta asiasta kuulee. Nämä kuvat ovat olleet yllättävänkin osuvia ja tarpeellisia. Yksi henkilö otti kuvastani kopion, teippasi sen ulko-oveen, "siemaisi" siitä lähtiessä voimaa ja rohkeutta mennessään puolisonsa luokse saattohoito-osastolle. 

Eihän tietenkään kaikille kolahtele mun maalaukseni, eikä tarvitsekaan. Mutta viime päivinä olen saanut suunnattoman onnen tunteen siitä, että jollekin on kolahtanut ja kovaa. Jokin maalaukseni kautta saa reaktion nousemaan ja tulemaan ulos. Se kuinka aivan outo henkilö avautuu vaikka omasta tarinastaan, kun taulu saa hänet itkemään ja vapisemaan. Silloin tunnen olevani tauluineni juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tunnen tekeväni tärkeitä asioita, jopa oikeita, vaikka ne ovatkin monen mielestä järjenvastaisia. Mutta mikäpä minun tekemisissäni olisi järjen kanssa tehtyä; ) Reaktiossa teen paljonkin asioita, joita hämmästelen itsekin. Mikähän minkäkin tarkoitus oli ja mistä moinen tuli.

On siis sunnuntai, päivä vasta venyttelee. Muutama sääski oli myös venytellyt itsenä tähän kesään. Eilen olin festareilla harjoittelupaikan ja oman kojuni kanssa. Kiva päivä, uusia ihmiskontakteja, tykkään osallistua. Samalla sain myös kohdata entisiä ja aivan uusia tuttavuuksia. Parasta oli heti pystytysvaiheessa minun otsaani vauhdilla törmännyt sudenkorento. Sen kuuluikin tulla huomatuksi otsaani osumalla, sain reaktion ja havainnoin törmäyksen myötä. Oikea ukkokorento, iso ja jykevä. Sudenkorento on voimaeläimeni, olenkin jo kaipaillut milloin ne nousevat siivilleen. Eilen sain konkreettisesti tuntea moisen korennon ensilentoja. Jokirannassa niitä on paljon, se on itselle reaktio ja vahva muistijälki lapsuuteni kesistä. Kuinka olen seurannut rannassa värikkäitä neidonkorentoja, niiden leikkisyyttä, kauneutta, keveyttä. Minullehan on moisia värikkäitä korentoja jopa olkaani tatuoitu, juuri ennen lapseni kuolemaa minun oli pakko saada moiset voimakuvat itselleni.  Voimaa, rohkeutta ja jaksamista ne minulle kuvastavat. On siis onni, että moiset lentelijät ja liitelijät alkavat kesässäni lennellä. 

Perjantaina maalasin, jää nähtäväksi maalaanko tänäänkin. Kyllä, maalatuttaisi aika hurjastikin. Perjantaina kävin myös ainoan tuplani kanssa Hiekkasärkillä, pikaloma hietikolla, merellä ja leppoisasti yhdessä. Mielettömän kaunis meri, taivas, tunnelma ja päivä. Hyviä reaktioita koettavaksi ja tallennettavaksi.

Itse asiassa eilen yksi ihminen kysyi, miten ehdin niin paljon tehdä ja kokea asioita. Varmaan moni muukin ehtii ja tekee konkreettisesti enemmänkin, mutta minun tekemiseni ovat yleensä jotain näkyvää ja kuuluvaa, pidän niistä myös meteliä. Tykkään ripustella taulujani muidenkin nähtäville, eikä se tarkoita että olisin jollakin tapaa parempi tekijä kuin joku toinen, ei todellakaan. Olen vain rohkea, minulta puuttuu kenties rajoitin ja olen erittäin tuottelias. Saan näyttelyitä kokoon tuosta vaan, milloin vaan. Nopea ja suuruudenhullu, jolta puuttuu rajoitin, noin niin kuin tiivistettynä. Ja jos jokin taulu jossakin jollekin saa aikaiseksi reaktion, niin sehän kannatti tehdä. Kun teen, mitä tahansa, saan nopeasti moisesta kiksini. Hiekkasärkillä makasimme ehkä reilun vartin kestohiekalla, rantavehnien havistessa, auringossa, se riitti ja tuli koettua. Mielenkiinto jatkaa matkaa ja kokea uutta alkoi vaatia osaansa. Lapseni ovat samoilla rytmeillä varustettuja, nopealiikkeisiä. Saamme omat reaktiomme nopeasti, ei siinä tarvitse koko päivää olla ja maata. Kaiketi sama teoria sopii myös nukkumiseeni, miksi nukkua ja venyä sängyssä kauhean kauan, jos riittää lyhyempikin aika. Nukun niin sanotusti nopeasti, silmät kiinni, unta palloon, vauhdikkaita ja hyviä unia katsoen, sitten kun kiintiö tulee täyteen silmät auki ja menoksi. En torkuta kelloa, en edes sellaista tarvitse, tykkään nousta uuteen päivään ja odotan jokaiselta päivältä aitoja reaktioita, mitä sitten milläkin päivällä on antaakaan, enhän voi tietää. Sellaisessa hämmennyksen reaktiossa olen siis nytkin, innolla odotan mikä tämä alkanut päivä on iltaan mennessä. Pitääkö itkeä, saako nauraa, koenko hengästynyttä onnistumista, saanko turpiini puskista, kohtaanko sattumalta jonkin kohdattavan, saanko olla kuulija, tulenko itse kuulluksi, olenko illalla maalinpeitossa vai sääskenkupilla, olenko kastunut sateessa, vai polttanut nokkani auringossa.

Eilen yksi mies kertoi terveydestään ja omasta taidekokemuksestaan, maalaamisestaan. Se on kuulkaas semmoinen homma, että kun maalaan, uppoudun niin tekemiseen, silloin en ole köyhä enkä kipeä! Saman kipu-unohdusteorian tuo mies selitti, hän unohtaa moisessa kipunsa... Minullakin on yksi reunimmainen jalka ollut jo aika kauan pois pelistä, viallinen, mutta en minä moista enkä muitakaan vikojani maalatessa huomaa, tunne tai aisti. Fibromyalkian aiheuttamat sätkyt eivät estä maalaamasta tai tekemästä, saattavathan ne tiettyjä rajoituksia antaa, mutta olenhan ratkaisukeskeinen ihminen ja nopeasti keksin uuden tavan toimia. Maalaaminen on myös kokonaisvaltaista ja vaihtelevaa, ergonomisestikin moniulotteista, huomaan kyllä jos jokin mättää pahasti. Livenä huomaan nilkuttavani ja saavani kipusätkyjä, yhä, mutta maalatessa en tiedä länkkäsenkö vaiko enkö, toki se on sellaista epämääräistä vauhkaamista, ettei siinä erota mikä on askellus, kun säntäilen ja vouhotan koko kroppa ja montaa asiaa yhtä aikaa. Sitten sohvalla tunnen tehneeni, mutta ehkäpä siksi välttelenkin sohvaa ja pysähtymistä, ettei moiset kivutkaan ota yliotetta. 

Nyt menoksi, reaktioita jahtaamaan, tekemään ja kokemaan. Tulkoon kaunis päivä, sääskineen korentoineen ja kenties ukkoskuuroineen.

Kopioin kolmen vuoden takaa runoni, yhä koen olevani raakile, matkalla johonkin, en siis ole valmis tai tule koskaan valmistumaankaan. Sehän on vain hyvä asia, kannattaa siis tehdä ja kokea, jos matka on yhä kesken, mahdollisuuksia täynnä.

RAAKILE

 Olen matkalla,

 matkalla kohti jotakin,

 vielä määrittelemätöntä päämäärääni.

 

Etenen askel kerrallaan,

mutkitellen,

selviytyen, ratkoen ja jaksaen.

 

Koen värejä,

aistin auringon,

kuulen naurun,

otan kepeän askeleen,

olen utelias,

 haistan tulevaisuuden.

 

Matkalla olen, yhä keskeneräisenä,

raakileena,

kypsyn matkan jatkuessa.

 

Odotan innolla jokaista uutta askelta.

 

Tulevaisuus on jokaisessa otetussa askeleessa,

jokaisessa saavutetussa hetkessä.