TORSTAIN TAJUNNANVIRRAT

Tajunnanvirtaa ajattelin päästellä, sehän on hyvä tapa avata sanahanat. Sanahana, olihan kiva sana. Mutta sitähän se on hanojen aukomista sanoilla. Katsoin äsken sotilaspoikien paluita rintamalta, kaiketi amerikkalaisia. Kuinka saivat tiukkoja rutistuksia, niin vanhemmilta, tyttöystäviltä ja kavereilta. Jälleennäkemisen ikävä omaa lastani kohtaan läikähti jälleen. Voi kunpa saisin rutistaa, kohdata, tuntea. Mietin samalla, että onkohan se sitten aikanaan Tuontakaisessa samanlainen jälleennäkemisen riemu, toivon ainakin. Tai jos neiti ei enää halua minua tuntea, jos onkin jäänyt jotain hampaankoloon maallisessa. En kyllä usko. Tunteeko silloin fyysisen olotilan, jos molemmat ovat Tuontakaisessa, vai halaako siinä tavallaan tyhjää. Kauhaisee värillistä pilveä, sumua, sielua. Ikävä siis velloo, josko tänään haudalle raahautuisin, tai siis kahlaisin. Lunta on todella paksusti, olen haudalle kahlaamisia laiminlyönyt. Mikä on taas omaatuntoani syönyt. Sehän oli riimipari. Kotona palaa kynttilät lähes päivittäin. Sain olla mukana myös sellaisessa asiassa, joka käsitteli kuolemaa, menetystä, sairautta, surua. Eli teemat ovat yhä arkeani. Samaan aikaan on uusia menetyksiä, sairauksia, suruja, tuntemattomia vastuksia. Elämän edessä on nöyränä, haavi auki ja avuttomana. Ei voi tietää mitä tarina tuo, millaisin sanahanoin sitä avaisin. Toissayönä oli vähän jännää. Näin jännäriunen, siinä oli teemaan sopivat musiikit ja kaikki. Sokkeloinen, betoninen tehdashalli, teatteri tai vastaava, välillä isoja tiloja, joihin mentiin käytäviä pitkin. Oli myös portaita, kerroksia, mutta tiesin mistä mihinkin pääsi. Välillä kuliseissa jänniteltiin. Hienoja ovi- sekä ikkuna-aukkoja joista valo virtasi sisään. Valoja ja varjoja, tuulahduksia, hienot oli kulissit, näin ajattelin. Päädyin roolissani, joka oli siis jännärissä, pussilakanan sisään. Oiristelin siellä, näin valoa vasten piirtyvät sormeni, käsieni ääriviivat. Muistan kuinka eläydyin rooliin. Vinguin, huutelin, vaikeroin. Samaan aikaan näin valoja vasten kuinka sormeni piirtyivät dramaattisesti lakanan läpi. Hieno kohtaus, taiteellinen, tehokas. Sitten heräsin, Ukkokulta ravisteli minua hereilleen. Olin kuulemma eläytynyt siihen oikeasti vinkunut ja huudahdelllut. Läpsinyt miestä käsille, naamalle, kun sekoitti hyvän kohtauksen. Muistin selkeitä katkelmia, herätessäni, ajattelin että se oli jännä ja onnistunnut roolitus, hyvä kohtaus. Samaan aikaan nauratti, se kun olin ääneen eläytynyt. Hölmö tunne. Sitten kolisi ovi, yksi lapsista tuli katsomaan mikä hätänä. Oli koiratkin heränneet, samoin vävy. Arkajalat koirat ja vävy eivät uskaltaneet tulla edes katsomaan, oli kuulemma kuulostanut karmivalta pikkulapsen huudolta. Ehdotin siis jännityselokuvan, edes lyhytelokuvan tekoa. Viime yönä uskon heränneeni jokaiseen kääntymiseeni, ajatelleeni, että nytpäs en ole pussilakanan sisällä, nytpäs en huuda. Minä vaan nukun, en ole roolissa, en lyhyelokuvassa. Toisaalta vähän järkyttyneenä ajattelin, josko nämä huutoroolit alkavat toistumaan, onhan sekin kuormittavaa. Mutta hyvä näin. Aaamuni aloitin ajanvarauksia selaten, haluaisin jotain itsekästä. Värjäystä hiuksille, hierontaa, nyyttihoitoja, hemmottelua, mitä nyt vain. Mutta tuloksetta, kaikki paikat näkyi olevan lomalla tai varattuja. Ehkä siis on itse vaivauduttava hiukset laittamaan, sillä eilen saunan jälkeen menin kosteilla hiuksilla nukkumaan, ja sen huomaa. Kauhea takkupallo. Laitoin äsken kahvipannua jääkaappiin, se mietitytti, miksikö näin. Olenko yhä noin unessa, aivosumussa, vai onko mistä kyse. Vaiko vain väärä vipu, kun pannun virutin. Hölömö tunne, olisiko tuossakin lyhytelokuvban ainesta, no olisi. Vävy tykkää kuvata ja editoida, siksi kait näitä ideoita pukkaa tulemaan. Vartin yli yhdeksän, onko se paljon vai vähän. Onhan se kohtuullisen paljon vapaapäivän aktiiviseksi aamuksi, jos olen vasta kahvikuppini kanssa koneelle raahautunut. Tähänkö jymähdän, entäs jos jymähdänkin. Siksihän tavallaan niitä tajunnanvirtoja aloin päästelemmään, josko sormet ja tajunta vetreytyisivät muuhunkin tuotantoon. Onko se sitten kirjoittamista, maalaamista, tai muuta huuhailua. Ja samaan aikaan napsahtaa tajunnanvirrastani äidille ruokien teko. Tartunko moiseen, siinäpä menee sen kuusi tuntia rattoisasti, tarkoittaa tehokkaan hikisesti, erittäin epäitsekkäästi. Vai pyhitänkö päivän omille asioilleni, vaikka itsekkäästi. Osaisinko? Laskin ruokien vielä riittävän liki kolmeksi vikkkoa, siinä mielessä ei kiire, mutta se tikittää alitajunnassa. Tiki tiki. Alkoi korvissakin kutittamaan moinen, sekö se onkin, joka aina kutkuttelee. Muistutus kokkaamisesta, tikittää alitajunnasta ja muuttuu korvien kutinaksi. Olihan teoria! Varpaat on jotenkin jännästi, mitenhän ne noin menee, silleen rullalle, jalkaterä painaa niitä. Paleleekohan, toisaalta koira nukkuu vieressä voin varpaita siinä lämmittää. Kanantipuja tekisi mieli haudotuttaa kanoilla. Olisihan ne ihania, millaisia persoonia sieltä kuoriutuisikaan. Voisko tehdä munavaihtareita toisissa kanaloissa, hakisi vaikka harmaita ja suklaamunia, veisi omia tilalle. Huomaisikohan ne jos veisi ankanmunia. Sitten ne hautoisi, ja putkahtaisikin ankka kanan siipien alta. Olisihan sekin kiva yllätys. Tai en tiedä olisiko? Tällä viikolla olen taas tajunnut kuinka olenkin ylätyksistä pitävä ihminen, siis sopeudun muutoksiin nopeasti. Ja tulen niitä aina muillekin tarjonneeksi... Töissä sitä liikkuvaan junaan hyppäämisen helppoutta on kyllä ihmetelty, mutta taas se aukeni uudelle tajunnantasolle. Hyvä näin, ainakin minun mielstäni. Sillä olen tottunut siihenkin, ettei hommat aina suinkaan menen todellakaan omien suunnitelmien mukaan. Jos aina kokee kauheaa vastarintaa, marmattaa, tekee siitä ongelman, sehän alkaa hallistemaan elämää. Marmatus, tuskailu ja vastustaminen. Entäs jos vain heittäytyy, sopeutuu muutokseen. Mukautuu, ja opettelee uusia asioita, uskaltaa jopa nauttia tai mennä mukaan. Tarttuu hetkeen, elää tässä ja nyt, mitä sitä murehtimaan jos jokin asia ei mennytkään suunnitellusti. Jokin asia mielessä vierähti, sanahanoista virtasi. Niin, eilen taas järkkäsin työkuvioita. Eihän minun periaatteessa tarvisi, mutta kun sain hyvän idean. Vähän vietittelin ja nyt se on käytössä. Minulla oli suunniteltu työvuoro Oulaisiin maanantaille. Samaan aikaan minulle olisi töitä tarjolla myös Ylivieskassa. Otanko siis vuoron sovitusti vastaan. No enpä ota, vaan tarjoan sitä työkaverilleni, joka myös keikkailee. Hän voi sen tehdä. Sitten kysäisien Ylivieskan pomolta, onko minulle yhä käyttöä. On. Lanseeraan ajatuksen siis pomoilleni, että muutetaan vuoroa, annan sen toiselle ja otan itse toisen vastaan. Näin ollen tulee kaksi yksikköä autettua ja kaksi keikkalaista työllistettyä. Sehän on puolet enemmän molempia kuin mitä oli hetki sitten kalenteroitu. Samoin kun jouduin sovitun sunnuntaivuoroni jättämään väliin koronan vuoksi, tarjosin sitä itse työkaverilleni, sitten ilmoitin pomolle olevani siaraana ja tuuraajakin on jo järkätty. Sain kiitoksia, kahdesta suunnasta. Helppoa, teen näin luontaisesti ja mielelläni. Onko lie se organisointisuoni vielä olemassa, ratkaisukeskeinen ajatusmalli. Onhan se ja syvällä, onneksi sitä moni katsoo hyvällä. Taas iski runosuoni, sekö onkin päivän juoni? Son moi!