PINNALLA

Pinnalla

Yhdessä

Aloin kirjoittamaan, mutta itse asiassa taidankin päätyä maalamaan. Tai viimeistelemään taulun, jonka nimi on Pinnalla. Mutta voinhan kuitenkin rääpäistä jotain, mikä nyt on pinnalla ja mielessä päälimmäisenä. Pinnalla siinä mielessä, että mitä sitä elämässä onkaan pinnalla olevia asioita, juuri tässä hetkessä.

Pinnalla on sateet, pilvisyys ja matalapaineet. Ärsyttää, toisaalta ihan sama, jos on tuota sadetta kerran varastossa, tulkoon tihkuna pikkuhiljaa, jos on tullakseen. Mieluummin ehkä tihkuna kuin kauheana rankkasateena.
Mattojen kuivaksi saaminen onkin sitten pitkäkestoisempi prosessi, sillä meillä onkin yllättäen mattopyykkiä. Kas kummaa kun koiravieras hämmentyi kaikenkarvaisista eläinhajuistamme ja merkkasi kaikkiaan viisi mattoa... Mutta nyt olemme jo lupaavasti lähes kuivaksi saaneet matot.

 

Pinnalle on noussut myös suru aiheena, sen käsittely, kuinka rankkaa se onkaan. Sillä edelleenkin koen, että olemme surutyössämme, surussamme, todellisuudessamme hyvällä mallilla, uskoakseni jopa pinnalla. Kun jälleen kerran auki revitään ja arvet ratkotaan, sattuuhan se, uudelleen arpeutuminen vie aikaa.

Olen saanut paljon sydämellistä ja lämmintä palautetta, missä olenkaan kulkenut. Samalla se on rankkaa, kun itse koen olevani jokseenkin jopa hyvinkin pinnalla asian suhteen, sitten saan muiden kokemia itkuvyöryjä missä liikunkaan, kun tarinamme jälleen rantautui ja nousi pinnalle. Mutta onhan se tärkeää, että ihmiset uskaltavat kertoa ja näyttää tunteensa, päästää ne pinnalle, havahtua omaan elämäänsäkin. Kai se perspektiivi pysäyttää ja siirtää moniakin pinnallisuuksia itse kunkin omassa elämässä. Kun kokee toisen tarinan kautta, mitä se elämä voikaan olla, kun ei aina itse voi määrittää onko pinnalla vai ei. Se ei ole omista valinnoista kiinni. Samoinhan itsekin kyllä eläydyn ja myötäeläen koen muiden tarinoissa, pintaakin syvemmältä. Kun olen itse kuulijan, katsojan tai lukijan roolissa. Märisen kyllä lehtijutuille, tarinoille ja todellisuudelle.

Minulle on noussut ajatuskuvio myös siitä, kuinka usein annetaan ohjeita piirtää ja kuvittaa, luoda oma elämänsä käsikirjoitus ja aarrekartta. Voihan senkin tehdä, olen itsekin piirrellyt, mutta kuinka sitten kun aarrekartta ei toteudukaan sellaisena kuin olen sen kuvitellut. Kun annetaan elettäväksi sellaista, mitä ei kuunapäivänä kuvitellutkaan omalle kohdelleen. Harvapa aarrekarttaansa suunnittelee tai ajattelee vastoinkäymisiä. Eikös se aarrekartta yleensä koostu elämän onnellisuuksista, mielestäni jopa pinnallisuuksista. Toki tälläkin hetkellä minulla on jonkinlainen visio siitä, millä keinoilla pysymme pinnalla, mutta en näe tarpeelliseksi määritellä sitä pinnallisilla asioilla. Ymmärrätteköhän yhtään mitä yritän selittää? Naurattaa ihtiäkin kun moista yritän sanoittaa. Tarkoitan kaiketi sitä, että oman elämän arvomaailma on selkiytynyt ja jonkin verran myös muuttunut, ja on edelleenkin muutoksessa. Elämä hakee muotoaan. Siihen ja tulevaisuuteen vaikuttaa kaikki eletty ja koettu.

 

Samaan aikaan mietin, kuinka voin tänne tämän hetken pinnallisuuksia ja kevyempiä asioita kirjoittaa, sillä kävimmehän syvemmällä aiheissa. Toisaalta minä elän niin hetkessä, että syvienkin vesien yllä on ne pintavedet ja pinnalla olevat asiat. Ne Luojan kiitos kelluvat siinä ja ilahduttavat. Pinnalla on kauneutta, kepeyttä, leikkisyyttä, uutta, toivoa, suunnitelmia, vastauksia... Kaikki ponnistaa ja kelluu elämämme ja tarinamme pinnalla, sen päällä. Pinnalla kelluu hyvien asioidenkin lauttoja, onneksi niitä kertyy ja ne pysyvät pinnan päällä, niillä on siihen omat keinonsa. Pinnaltakin on tiukat rihmastot menneeseen, samaan aikaan ne ankkuroivat tarinaamme, juurruttavat ja antavat perspektiiviä. Niiden asioiden vuoksi ja avulla nykyisyys on pinnalla.

 

Olenkos joskus kertonut olevani koheltava tohelo, sellainen tollotäti? Olen, jälleen kerran tuntuu, että sattuu ja tapahtuu kaikkea tyhmää, ennalta suunnittelematonta ja kaikkea muuta kuin pinnallista. Eilen ostin meille uuden imurin. Tein moisen vaativan laitehankinnan ilman miehen mielipidettä ja asiantuntevaa apua. Menin vain ja ostin, aloin intona imuroimaan. Meillähän on ollut käytössä sellainen ihmeimuri viimeiset kuusi ja puoli vuotta. Hankimme sen Aurinkolapsemme ensimmäisen kantasolusiirron jälkeen. Se imuri suodatteli, puhdisti, teki taikoja ja raikasti. Hyvä vehje niin kauan kuin oli hyvä ja niin kauan kuin kesti. Meillähän moisella vehkeellä ajetaan joka ikinen päivä, oli pyhä tai arki satoi tai paistoi. Juhlapäivinä ajelemme kahdesti tai jopa kolmesti, johtuen eläintemme määrästä ja irtokarvoista, tassuhiekoista ja suuresta perheestämme. No niin, siihen eiliseen imuriin. Se oli edelliseen verrattuna, ketterä, notkea, kiva, letkullinen ja paljon erilaisia suulakkeita. Minähän pääsin sillä taas uusiin paikkoihin ja nurkkien sokkeloihin ja kaappien väleihin helpommin. Tanssin vehkeen kanssa, nautin. Kas kummaa loppupäivästä nettiyhteyksiä ei huushollissamme ollut ja sekös aiheutti jalkojen töminää. Lopulta illalla alkoi moinen asia jälleen selviämään, kun kyseltiin mitä kaikkea olenkaan imuroinut... Olin imuroinut nettiyhteydenkin! Taitavaa, jälleen tohkeissani olin irrotellut kaapeleita, piuhoja ja johtoja kun survoin uudella imurilla. 

Olen onnistunut koheltamaan myös silmälasit päästäni sillä seurauksella, että muovikehykset lohkesivat. Tai siis se lohkein laajenee ja todennäköisesti irtoaa kohta, sitten tippuu linssi ja siinä menee sitten näkökykykin samalla tipautuksella. Eli vakuutusselvittelyjä moisen puitteissa ja uusien lasien hankintaa. On se onni että on vakuutus, parempi minunlaisellani tohelolla ollakin... Mutta kun kaikki sattuu aina niin nopeasti ja yllättäen, hups vaan. Enkä aina ole edes itse syyllinen, minä vaan satun paikalle.

Olemme pienentäneet autoamme. Lapsemme kuoleman jälkeen emme tarvitse enää viisihenkisenä perheenä tila-autoa, emmekä pyörätuolivaraa... Muutama viikko sitten, tietenkin mieheni aloitteesta kaara vaihtui, toki itsekin realiteetit huomioiden kannustin siihen. No, tässä nykyisessä on sitten nahkapenkit. Nooh, pari viikkoa sitten ajelin tanssikeikaltani kotiin yöllä kahden pintaan. Jo kaukaa näin valkoisen kissan tiellä, paikoillaan, keskiviivalla. Luulin sen olevan kissavainajan, sillä se ei liikkunut. Kauhuissani ajattelin jo, että kumpi valkoisista kissoistamme. Ajoin auton aivan kissan viereen ja se heilauttikin päätään. Tollohan se siellä, västäräkkiä seurasi keskittyneesti keskellä yötä ja keskellä tietä, Tollo kun on. Olin tietenkin aivan innoissani kissasta, se olikin elävä ja omamme. Nappasin kissan syliin, pussailin ja tietenkin otin autonkyytiin. Niin sitten ajelin kissa kyydissä kotiin. Välillä olen ajellut kissa pyöränkorissakin, jos olen omani matkalla löytänyt. Tollo tietenkin ehti matkalla ravata jo ympäri autoa... Aamulla sitten tajusin, että voi kauhia, nahkapenkit ja kissankynnet! Ajattelin, ettei kunniankukko paljon laulele meikämammalle, jos nahkapenkit onkin heti eka viikon jälkeen ilmastoitu. Kauhusta kankeana menin tsekkaamaan auton, pelkkiä valkoisia karvoja ympäri autoa, eikä reikiä. Huh huh. Hetken aikaa kävi jo kylmä hiki, kun ajattelin mitä olisin voinut aiheuttaa kissakuljetuksellani. Mutta kun minä teen usein ensin ja ajattelen vasta sitten, jos ajattelen. Eilen lähdin koirien ja yhden lapsen kanssa ajelulle, kauppaan ja haudalle. Ukkokulta juoksi kauhuissaan taas koiraverkkoa nykimään, jottei nahkapenkkikynsihaavereita satu. Ihan niin kuin meille nyt voisi sattua...

No samaisella autolla ajelutin tässä viikolla kananmunia. Laitoin ostokset peräkonttiin. Kas kummaa kurvaillessa olikin sitten kassit kaatuneet. Kun avasin peräkontin, hyppäsi kanamunakenno asfaltille. Nopeasti nostin sen peräkonttiin, mutta sitä munaa valui jo aika reippaasti. Sitähän valui tietenkin myös varpailleni, puskureihin ja sinne konttiin. Mutta säilyipä asfaltti pienillä munavaurioilla kun olin niin nokkela. No sitä munaa oli kaikkialla, se venyi ja valui, lisääntyi koko ajan. Sain kennon lopulta muovipussiin, kun muut roinat pussista muualle tyhjensin. Sitten aloin epätoivoisesti talouspaperilla pyyhkimään... sitähän riitti. Minua oli kuulemma seurattu ikkunasta, jostain syystä kotona olevat lapsemme jo tiesivät kun ostosten kanssa kotiin saavuin mitä olikaan mammalle taas  tapahtunut. Viidestätoista munasta viisi rikkoontui, ei ihme että sitä munaa riitti... Kotona vielä jatkoin siivoamista, desinfioin peräkontin muovimatotkin ja varpaatkin piti pestä.

Kävin myös ostoksilla, minulla oli sellainen kori-kärry-yhdistelmä. Kun raahauduin ostosten kanssa autolle, huomasinkin kassini juuttuneen kiinni koriin, olin siis vähällä viedä korinkin kotiin. Olin jättänyt parkkiin ainoastaan kärryt. Olihan taas kuljetus.

Kun nyt maalaan ja roiskin autotallissa, olen kuulemma ja oikeasti maalannut vahingossa skootterin penkin ja ajettavan ruohonleikkurinkin. Niistä olen eniten saanut kuittauksia. Ukkokulta kauhulla katsoo, kun olen spreijannut, ympärillä leijuu kauhea maalipilvi, enkä muka tajua. Tämmöisiä pieniä ja pinnallisia asioita, mutta niistä koostuu elämämme ja auttaa pitämään pinnalla.

 

Viikolla sain kuulla ihanan lauseen liki kolmivuotiaan suusta. "Tollo-täti minä lakastan sinua..." Lakasti hän muitakin pöydässä olevia, mutta onhan se huippua tulla lakastetuksi vaikka onkin aivan Tollo-täti. Liittävä ja lakastettava tällaisena... Se pitää pinnalla, kelluttaa kivasti.

 

Nyt säntään sinne autotalliin, viimeistelen taulun Pinnalla, sekä taulun Yhdessä. Molemmissa toistuu sama aihepiiri pinnalla pysymisestä ja siitä kuinka olemme ankkuroituneet tarinaamme, pysymme paikoillamme. Monet aallot on helpompi ottaa vastaan yhdessä, toinen toistamme tukien, vaikka kuinka syvissä vesissä keikkuisimme. Keikumme kepeän oloisesti aalloilla, tanssahtelemme yhdessä valon kanssa, otamme vastaan auringon, lämmön, kauneuden, kunnon sateet ja pienet tihkut. Kuitenkin pinnan alla on syvää, monillekin tuntematonta, joka määrittelee elämämme ja pinnalla keinuntamme.

Mutta nyt sinne talliin ja ehkä saan kuvatkin tänne...

KESÄAAMUAJATUKSIA

Aamuhan se on kun koneella istun naputtelemassa. Mikäpä muu. Tuhinaa kuuluu kamareista, muut vetävät vielä sikeitä, herätyskellotkin.

Nukuin jälleen hyvän yön, ai että sitä on hyvä aamuun herätä kun on nukkumisensa valmiiksi saanut. On tarpeeksi levännyt. Odottaa mielenkiinnolla alkavaa päivää, kun on paljon asioita jotka ovat mahdollisia tai tekee sitten ihan sellaista mitä ei edes kuvitellutkaan. Mikä hienoa, aurinkokin venyttelee raajojaan, säteet osuvat aivan maahan saakka. Kirkkaudesta, vehreydestä, lämmöstä ja tunnelmasta voi päätellä että on aito heinäkuinen kesäaamu!

 

Lämmin kiitos valtavasta palauteryöpystä, jonka suruaihe kirvoitti.

 

Yhteydenottoja on tullut paljon. Toisaalta monellekin tuli yllätyksenä edelleenkin se, että me olemme tienneet ja olleet tietoisia lapsemme tulevasta kuolemasta. Mielestäni olen asiasta lukuisia, niin lukuisia kertoja kertonut ja kirjoittanut, mutta onko se että olemme eläneet täysillä kaikesta huolimatta sumentanut moisen todellisuuden ja tietoisuuden muilta. Ilmeisesti. Tai sitten se on ollut meille ääneen sanomatonta todellisuutta, elettävää elämäämme, emme kauheammin sitä huudelleet, ainakaan lapsemme kuullen toistuvasti toistelleet. Puhuimme kyllä syövästä, kuolemasta ja lapsemme tiesi että hänellä se on parantumaton. Mutta emme muistuttaneet häntä siitä, "muistathan että olet kuolemansairas..." Päin vastoin, "vaikka olet sairas, voimme tehdä ja mennä..." Syöpähän oli ja lähes tulkoon pysyi, tai siis lähinnä aina palasi mittauksiin. Löytyi useita kertoja jäännöstautisektorilta, eli äärimmäisen tarkoissa mittauksissa. Mittauksissa joita noin 20 vuotta sitten ei edes kyetty tekemään, nykypäivänä siis löydetään ne pienen pienet murusetkin.

Kuitenkin koko hoidon aikana lapsemme kohdalla saimme kokea myös lukuisia lääketieteellisiä ihmeitä, siksi hoitoja aina mietittiin, annettiin, etsittiin ja haluttiin jatkaa. Sillä se syövänmurunenkin katosi niin monta kertaa, pysyi kutakuinkin hallinnassa todella pitkiä aikoja, mutta ei koskaan kokonaista vuotta. Samoina vuosina lääketiede, hoidot ja uudet tavat hoitaa jalkautuivat meidänkin lapsemme kohdalle. Maailmanlaajuiset tutkijat ja tutkimukset näkivät edelleen mahdollisuuksia nujertaa vastustaja. Rankkojen solumyrkkyhoitojen rinnalle nousivat mm immunologisethoidot, erittäin rankkoja nekin. Siksi oli aina uutta hoitosuunnitelmaa vireillä, mikä itselle oli mielettömän tärkeä asia, sillä vaikkapa 20 vuotta sitten kädet olisi nostettu pystyyn paljon aikaisemmin. Ja monta kertaa. On myös ihmisiä, lapsia, joiden kohdalla se syöpä voitetaan, mikä auttaa ja kannustaa jatkamaan, sillä täytyyhän niitä onnistumisiakin tulla! Enkä ole yhdellekään selvinneelle kateellinen, onneksi on lapsia jotka ovat selvinneet kaiken tuon jälkeen, vaikka omamme ei. Meidän lapsen tarina ja hoito määrittelee myös monen muun tulevaa hoitoa, mitä siitä on opittu, mitä kannattaa muuttaa ja miten hoitaa... Kuinka saada syöpä voitettua, miten toimia toisin, jos se jonkun toisen vaikka pelastaa. Meidän lapsemme kohdalla tehtiin tasan kaikki mahdollinen moneenkin kertaan ja mahdotonkin osoitti hyviä tuloksia monen monta kertaa, mutta sekään ei valitettavasti riittänyt vastustajan nujertamiseksi.

Niin monta kertaa olimme selkä seinää vasten pienen jäännöstautimurusenkin suhteen, saimme kuulla, että se murusenkin murunen on vain jäävuoren huippu joka on mitattavissa. Jäävuori on edelleenkin pinnan alla piilossa, vielä näkymättömissä. Mutta jos se yksikin jäälautta jossakin kelluu, on se irronnut tai viesti isommastakin jäämassasta, eli syövästä. Ja aina ajoittain ne kelluvat hiput palasivat...

Olen myös saanut niin sanottuja lohduttavia viestejä vanhemmalta, joka lapsensa syövälle menetti. "Odota vain, kyllä se syöpä teidänkin lapsella vielä aktivoituu ja se on muutama viikko ja saatte viettää hautajaisia..." No, sitähän tässä kaikki nämä vuodet pelkäsimme milloin se odotettu aktivoituminen tapahtuu. Tämä vanhempi oli oikeassa, se tapahtui ja vei lopulta mennessään. Kun lapsemme sai aivovaurion, siinäkin vaiheessa oli selvää, ettei enää koskaan tulla antamaan syöpään hoitoja. Sillä aivovaurion aiheuttaja, yksi syy, olivat syöpälääkkeet, jotka neuroleukemian hoidon yhteydessä annettiin suoraan selkäytimeen. Yleinen lääke, varmasti monelle tuttu, mutta neuroleukemiassa sen antomäärät ja tiheydet ovat ihan muuta kuin perusleukemian hoidossa, esimerkiksi.

 

2015 kun olimme menettää lapsemme aivovaurion seurauksena, mutta silläkin kertaa syövättömänä, se oli itselle tiukka paikka. Maistelin jo katkeruutta, sillä en ollut osannut kuvitella moista vaihtoehtoa viiden vuoden taistelun jälkeen, syövästä jälleen vapaa, myös jäännöstautisektorilla, mutta aivovaurio saattaa tappaa millä tahansa henkäyksellä. Se ei olisi ollut reilu yhtälö, ei todella. Siinä mielessä syövän paluu 2016 osaksi kuolemaan johtavaa elämän loppumista, oli jopa odotettu ja toivottu. Toivottu on tuossa nyt tavallaan väärä sana ja ilmaisu, eihän kukaan sitä toivo, haen ehkä ilmaisua sinetti, naula, niitti, viimeinen nuijanisku... Silloin kykenimme kätemme pystyyn nostamaan, me eikä lääketiede kyetty sitä voittamaan. Mutta olihan meillä huikeat kuukaudet, kuta kuinkin vuoden jatkoaika jälleen siitä kun neuroleukemia löydettiin, saatiin hallintaan, samalla poistui myös jäännöstauti, mutta saimme muuttuneen lapsen.

 

Mutta kun sen todellisuuden kanssa on käsikkäin ja selkä seinääkin vasten ahdistettuna, on siinä pakko kohdata asiat silmästä silmään. Todellisuus oli mikä oli, siihen emme voineet vaikuttaa, mutta sen miten siihen suhtaudumme, oli oma tietoinen valinta. Tämä kaava toimii edelleenkin, kun tarkemmin erittelee. Koko ajan olen pyrkinyt elämään lapseni oppien mukaan, lopetetaan asiasta jauhaminen ja tehdään kivoja asioita ja eletään täysillä. Ja niinhän me teimmekin, paljon hyviä ja kivoja asioita, moisen todellisuuden kanssa. Helpoksi elämäksi en viimeistä lapsemme elinvuotta sanoisi, enkä myöskään tätä pian kulunutta vuotta hänen kuolemansa jälkeen, mutta mahdollistimme paljon, sekä lapsellemme, itsellemme ja perheellemme. Mahdollistamisella tarkoitan sitä, että voihan sitä kuolemaa odottaa vaikka retkellä metsässä, makkaraa paistaen, elokuvissa, konserteissa, kauniissa luonnossa, nautiskellen, heittäytyen ja eläen. Uskon, että kuoleman odottaminen olisi ollut paljon vaikeampaa, tuskallisempaa ja tuhoavampaa jos olisimme odottaneet sitä sairaalavuoteessa, laitoksessa, neljän seinän sisällä tai lamaantumalla. Meidän sakilla kun tuo kärsimättömyys tai sanotaanko kärsivällisyyden puute on todella yleistä. Viimeisien elinkuukaudenkin aikana lapsemme sai/joutui/pääsi/kykeni osallistumaan pihatalkoisiin, pölyjenpyyhkimisiin, kissojen ja koirien rapsuttamisiin, metsäretkiin, koulunkäyntiin, arjen tohinoihin, elämyksiin, juhliin, ostoksille ja elämään kotona niin täysillä kuin mahdollista. Sehän meille myös sairaalan taholta mahdollistettiin, meihin luotettiin. Kyllä me sitten otamme yhteyttä, kun kotikonstit loppuvat, näillä menimme ihan viimeiseen päivään saakka.

 

Se että muistan, haluankin muistaa asioita, kipeitäkin kohtauksia, kohtia, muuttujia on minulle äärimmäisen tärkeää. Minullahan on myös suunnattoman, jopa käsittämättömän hyvä muisti, luulenpa ettei löydy yhtään sellaista muistamatonta pätkää tästäkään seitsemästä vuodesta. Toki saatan tai yritän unohtaa jotain vähemmän olennaista tuoltakin ajalta, vaikkapa auton lämmitysroikan irrottamisen tai omat koheltamiseni, mutta lapseni tarinassa olen ollut koko ajan muistikortti auki. Minulla on ollut ja on edelleenkin tarve muistaa kaikki, myös ne raskaammat ajanjaksot, sillä nehän kuuluvat elettyyn elämäämme. Mutta kaikesta huolimatta, minusta tuntuu yhä, että minulla on paljon, todella paljon enemmän hyvää muisteltavaa kaiken kauheuden keskellä. Näen lapsestani hauskoja unia, saatamme pyöriä sairaaloissakin, mutta unet eivät ahdista. Mikä sinällään on hiukan kummallistakin, sillä kuulen yhä joidenkin läheisten näkevän sairaala- ja sairauspainajaisia. Siksi kait tykkään nukkuakin, ja nukun hyvin, kun saan välillä seikkailla lapseni kanssa niissäkin. Jatkaa touhuamista, kuunnella juttuja ja olla yhdessä. Minä en pelkää öitä, en unia, en elämää, en tällä hetkellä mitään... Olen joutunut pelon voittamaksi ja nujertamaksi, se sai mitä halusikin ja voitti, antauduin pelolle kun päästin lapseni menemään. Pelko oli kaikki vuodet niin läsnä, että siitä vapautuminen on uskomaton olotila. Toki jännitysmomenttejahan kyllä riittää, mutta peloksi niitä en nimeäisi.

Minulla on paljon muistoja, jotka jaksavat kannatella ja joissa roikun erittäinkin mielelläni. Toki suruhaastattelun aikana, suruhaastattelussahan on aiheena suru ja surutyö, esille nousi ne kipeimmät asiat, jotka satuttavat yhä, mutta niiden kanssa on vain elettävä. Ne kuuluvat minun elämääni, äitiyteeni. Tänäänkin minulla on Aurinkolastani kova ikävä. Juon aamukahvia hänen pöllökupistaan, kynttilä palaa jo, toivotimme toisillemme huomenet. Tänäänkin ikävöin sitä, ettemme voi mennä yhdessä ulos, ettemme voi nauraa yhdessä, ettemme voi mennä autotalliin roiskimaan maaleilla, ettemme voi lähteä metsään, emme rantaan kävelylle ja sorsia laskemaan, emme sadekuuron alle kastumaan. Mutta kaikkia noita asioita teimme kyllä, joten onpahan mitä muistella, ihan hymyssäkin suin jopa ääneen höristen. Olihan se huipputyttö, joka meille lahjaksi ja lainaksi annettiin, onneksi laitoimme napakasti töppöstä toisen eteen ja koiemme paljon yhdessä, niitä asioita on edelleenkin kiva muistella. Kun todellisuutta ei voi toiseksi muuttaa, on elettävä näiden nykyisten mahdollisuuksien kanssa.

 

Kesäaamu ajatuksineen kutsuu minua nyt pihalle, menen haistelemaan ja maistelemaan mitä sillä on annettavaa. Pionit kukkivat, nauhukset venyvät, sudenkorentoja leijailee jo, samoin perhosia, maailma tuoksuu asteen verran kypsemmälle, omenat pulskistuvat, sammakonkudusta on tullut hyppiviä sammakoita, köynnösruusunkukat karisevat vaaleanpunaisena, krassi, basilika, suolaheinä, piparminttu, lehtiselleri ja rucola ovat jo syötävää, sokerimaissi pullistelee maissintähkää. Kuinkahan kauan muut meinaavat nukkua, pistänkö imurin kanssa ranttaliksi, vai yritänkö olla äänetön? Yleensä se, että yritän olla äänetön, aiheuttaakin suurinta meteliä. Varmasti törmään tai tohellan vähintäänkin varpaani tuolinjalkaan ja avaan ääneni siinä samalla. Tai puhun puhelimessa niin että talo raikaa, kun huomaamattani innostun kesäaamuajatuksiani vaihtamaan. Voinhan myös höpöttää elikoiden kanssa, vaihtaa ajatuksia kuuluvasti. Aurinkolapselleni ja valokuvalle osaan jo puhua äänettömästi, ainakin suurimman osan aikaa. Haudalla höpötän edelleenkin ääneen ja paljon. Käytän kaiken maailman hellittelynimiä ja kerron tarinoita, eläydyn ja elehdin. Samaan aikaan mietin, miksi niitä ääneen kerron, kun luotan että hän näkee ne touhumme joka tapauksessa ja on niissä edelleenkin mukana.

 

Menekin siis haudalle höpöttämään kesäaamuajatuksiani ja visioitani, siellä minua tasan kuunnellaan, enkä häiritse, saati herätä, ketään...

 

 

SURUSTA

 https://yle.fi/uutiset/3-9730790

Yleltä ottivat yhteyttä surun teemalla, siinäpäs sitten meidän tarinamme vuolaasti heille märisin, nauroin, kuvasin ja kerroin. Klikkaa linkkiä ja lue ammattilaisen kirjoittamana meidän tarinamme...

 

Edelleenkin minusta on tärkeää jauhaa asiasta, sillä jos omalla avoimuudella ja jauhamisella voin jonkun toisen taakkaa helpottaa tai ihmisten ymmärrystä laajentaa, olen siihen valmis ja pistän itseni likoon. Olen siis lionnut jo pian seitsemän vuotta...

TAULUTARINOITA

Kun maalaan, tarinoin samalla nupissani. Työstän todella usein myös omia tunteitani, annan niille värit ja muodot. Maalaan kenties jonkun toisenkin ihmisen elämäntarinan, väritän sen. Taulun aihe saattaa nousta ihan aidosta tarinasta tai yhdistelen siihen tekemiäni havaintoja. Olen pohjattoman ja lapsellisenkin utelias, siis minua kiinnostaa ihmisyys ja inhimillisyys kokonaisvaltaisesti.
 

Tykkään vaikka istua asemilla, kahviloissa, puistoissa, autossa, tanssipaikoilla... Missä vain ihmisiä ja asioita voi tarkkailla. Ei minun tarvitse heidän kanssaan edes jutella. Voin tarkkailla myös vauhdista, ohimennen, liikkuen ja höyryten. Ei se siis istumista aina tarvitse. Havainnoin ilmeitä, värejä, liikkeitä, eleitä. Mitä sitä nyt joutilas ihminen voi uteliaana havainnoidakaan. Vaikka ja mitä.

Ihan yhtä lailla voin keksiä tarinan esineelle, eläimelle. Inhimillistää senkin.

Lataan tähänkin muutaman kuvan verkkokaupastani https://tiinapiippoart.wixsite.com/tiinapiippo ja tarinoita muutamasta autotalliateljeeee'essani maalaamasta taulusta.

Niille saattaa löytää ymmärrystä ja saattaapi olla että se vähäinenkin ymmärrys kavahtaa. Elämä on toki paljon muutakin kuin tauluja ja tarinoita. Elämä on elämistä.
 

ELÄMÄ

GLAUDIA

UUTEEN NOUSUUN

VAPAUTUNUT

RANTAVIIVA

LOHDUTUS

HILJAISUUS

ELÄMÄ:

Eve näki kuinka kristalli heilui hänen silmiensä tasolla. Hän keskittyi kristallin keinumiseen ja taustalla kuuluvaan selkeään ja rauhalliseen ääneen. Hän vaipui pikkuhiljaa yhä syvemmälle ja syvemmälle hypnoosin avulla saavutettuun olotilaan. Eve tunsi kuinka hän nousi yhä korkeammalle, leijui yhä kevyemmin. Ääni ohjasi Eveä matkalle omaan elämäänsä, katselemaan sitä kauempaa, yhä korkeammalta ja yhä laajemmin.

Eve oli hakeutunut stressaavan, raskaan ja synkän elämänvaiheen vuoksi hypnoositerapiaan, nähdäkseen ja löytääkseen edes jotain positiivista ja saadakseen uutta perspektiiviä elämälleen. Ja juuri sitähän hän sai, perspektiiviä.

Eve tunsi liitelevänsä elämänsä yläpuolella, kaartelevansa ja tutkivansa. Ennen kaikkea havainnoivansa. Hän näki paljon erilaisia pintoja, muotoja, värejä. Mielenkiitoisia asioita. Välillä oli mutkittelevia ja paksujakin muureja, kuin labyrinttejä, mutta aina löytyi jokin portti niistäkin. Eve tajusi maiseman kuvastavan hänen elämäänsä ja monimutkaisten labyrinttien eteen tulleita vastoinkäymisiä. Usein hän oli sokkeloista unta nähnytkin, miettinyt niistä ulospääsyä.

 

Liidellessään oman elämänsä maiseman yläpuolella Eve tajusi kuinka paljon siinä on myös hohdetta, pilkettä, iloa ja kauneutta. Mielikuvituslentonsa aikana Eve tunsi saavansa asioilleen uutta perspektiiviä ja voimaa jaksaa. Sillä hänen näkemänsä maisema oli erittäin kaunis, mielikuvitusrikas ja mielenkiintoinen. Ennen kaikkea värikäs ja kaukaa katsottuna myös hallittu ja tasapainoinen. Eve tunsi kuinka levollisuus ja kepeys hänet valtasivat, asiat loksahtivat uusiin mittasuhteisiin.

Herättyään Eve oli väsyneen raukea, levollinen ja rauhallinen. Hän tunsi karistaneensa suuren taakan harteiltaan, taistelleensa itsensä vapaaksi. Hänellä oli jälleen luottamus siihen, että asioilla on tapana järjestyä, seuraavan muurin takana tai raossa saattaakin itää jo uusi kaunis ja kimmeltävä

huominen...

 

UUTEEN NOUSUUN:

Vuosia polttavilla hiilillä, palaen. Kärsien. Kun kiduttava

tuli sai aina jostain happea syöksyäkseen uuteen roihuun. Juuri kun hän kuvitteli poltteen helpottavan, alkoi kytevä piina uudelleen.

Viimein tuli ei enää saanut happea palaakseen, palava aines ympäriltä loppui. Jäljellä oli vain kasa pölyävää ja savuavaa tuhkaa.

 

Fenixillä oli yhä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen ripaus eloa, murunen toivoa. Säde kerrallaan aurinko lähestyi häntä. Fenix vapautui tuhkanharmaudesta, sai takaisin höyheniensä hehkuvan värin. Höyhen kerrallaan, sulka vuorollaan hän kokosi itseään. Suki sulkiaan ja räpytteli. Räpytteli yhä uudelleen ja uudelleen. Felix tunsi pyrstösulkiensa kehittyvän viimeisenä, niillä hän pystyisi lentoaan ohjaamaan.

Tänään on se päivä, jolloin Felixin höyhenpeite on jälleen ehjä, kaunis, loistava ja kestävä. Fenix räpiköi, räpiköi ja räpytteli yhä enemmän. Hän huomaa räpiköintinsä muuttuvan yhä varmemmaksi siipien kantamiseksi. Hän tuntee kuinka siivet ottavat ilmaa alleen ja hän nousee uuteen nousuun...

 

VAPAUTUNUT:

Haidi oli aina ollut erilainen. Erilainen kuin muut ja erilainen muiden silmissä. Haidi oli lapsuutensa ja nuoruutensa ajan arka, onneton, syrjäänvetäytyvä. Hän mitätöi itsekin itseään ihan siitä syystä, ettei tulisi huomatuksi, ettei tulisi havaituksi ja ennen kaikkea kiusatuksi. Haidilla oli onnekseen värikäs  mielikuvitusmaailma, johon kehon rajoitteet eivät vaikuttaneet, sen avulla hän selvisi rankoistakin vaiheista. 

Aikuistuttuaan Haidi pääsi opiskelemaan hänelle tärkeitä asioita. Mentorikseen hän sai ymmärtäjiä ja kannustajia. Hänen vahvuutensa kaivettiin esiin, hänen värikkyydelleen annettiin tilaa. Värikkyydestä kuoriutui yhä uusia ulottuvuuksia, yhä uusia vahvuuksia.

 

Tänään Haidi saa loistaa omana itsenään, sillä hänellä on moniulotteinen tukiverkko ympärillään. Hänelle annetaan tilaa olla juuri se mikä hän on. Hän ei ole enää outo ja kummajainen, hän on oma värikäs itsensä. Haidi on menneisyyden taakoistaan vapautunut ja onnellinen. Hän uskaltaa olla juuri se Haidi, joka hän tuntee sisältäänkin olevansa.

  

HÄPEÄ

 

Pitkin kevättä minulla oli aikomus kirjoittaa häpeästä, se vain jäi, mutta nyt ajattelin nostaa aiheen käsittelyyn. Uskon häpijän, eli häpeän, olevan niin laajaa-alainen ja moniulotteinen asia, erittäin sisäsyntyinen ja vahvasti henkilökohtainenkin, että rääpäisen tasan vain pinnasta aihepiiriä. Vain muutamasta vinkkelistä, sillä häpeäkulmia tasan löytyy itse kullakin, häpeävinkkeleitä joka lähtöön. Olen kuitenkin pistänyt korvan taakse asioita, missä kaikessa sanaa ja moista tunnetta käytetään ja koetaan.

Häpeästä on myös kirjoitettu paljon, jotain olen lukenut, mutta häpeäkseni monta kirjaa on vielä lukematta. Häpeä on yleisesti riittämättömyyttä ja huonommuuden tunnetta. Kun kokee, ettei häpeäkseen riitä. Se on monta kertaa myös nöyryyttävää ja kokemus epäonnistumisesta, vaikka ei itse ole asiaa edes aiheuttanut, moni kokee seurauksista häpeää. Toisaalta häpeä saa ihmiset pohtimaan mahdollisia tekojensa seurauksia jo ennalta, mutta häpeä myös lannistaa ja estää toteuttamasta hyviäkin asioita. Se on kaksiteräinen miekka, kun itse luomme ennakkoon häpeän, jolloin jätämme asiat toteuttamatta, ties vaikka se olisikin hyvä asia.

Monta kertaa häpeää tunnetaan ja saadaan siitä syystä aikaiseksi jopa todella vääristynyt ja virheellinen minäkuva. Hävetään itseä, peilikuvaa, ominaisuuksiaan, tekojaan, taitojaan. Vähätellään, lannistetaan, tyrmätään ja torutaan. Häpeäisit! Siihenhän meidät on lapsesta sakka kasvatettu. Häpeämään omaa käyttäytymistä, itseään. Varsinkin kun itse peilaan harmaasta körttiläisyydestä asioita, minuthan on häpeällä marinoitu. Kun en silloin tytön tyllerönäkään ihan mennyt hillittyyn ja hallittuun körttimuottiin, aiheutin jatkuvasti häpeää ja sain siitä toruja. Minuahan sai jo silloin hävetä mennen tullen palatessa.

 

Häpeä on jopa erittäin vahva psyykkeen vaikuttava olotila, kun ei koe olevansa tai osaavansa yhtään mitään, sekös vasta hävettää. Häpeä saattaa olla jopa syynä masennukselle, kun kokee olevansa niin huono ja riittämätön, vähän paljon kaikessa tai joillakin riittää häpeän vinkkeli yhdestäkin suunnasta. Toki nuo häpeäsensorit on hyvä olla itse kullakin olemassa, mutta ei niiden tarvitse koko aikaa olla tappiin viritettyinä ja antaa signaaleja päivittäin. Häpeä syö itsetunnon, itseluottamuksen, se kaivertaa lukuisista kulmista ihmisiä. Olen myös kuullut, että omaishoitaja ihminen on tuntenut liki satavuotiaan läheisensä kuolemasta häpeää. Häpesi sitä, ettei saanut pidetyksi elossa, hengissä, siis sitä liki satavuotiasta. Onnekseni en tajua lapseni kuolemasta häpeää tuntea, sillä olisihan se loputon suo ja kauhea elämä elettäväksi. Tasan voin lapseni kohdalla sanoa, että kaikki tekivät parhaansa, eikä lapsellani ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuolema.

Eilen luin myös pitkän artikkelin syöpään kuolemisesta, mitä kehossa tapahtuu. Siinä kerrottiin tieteen ja lääketieteen näkökulmasta, mitä jouduimme oman lapsemme kohdalla seuraamaan avuttomana sivusta, kuinka kaikki lakkasi pikku hiljaa, elin elimeltä, henkäys henkäykseltä. Samassa artikkelissa todettiin myös se, että usein kuolema on kuin uneen nukahtamista, kun kaikki loppuu on vain ikiuni. Tieteellisesti todettiin sama, minkä oman lapseni ja isän kohdalla sain todistaa aivan vierestä, se raja on älyttömän pieni. Mikä on se viimeinen henkäys ja mikä on se ikiunen alku, rajan ylitys. Pääasia on, että siitä on jäänyt itselle mahdollisimman levollinen ja hyväksyvä olotila, muuta vaihtoehtoa ei ole ollut. Kuolinsyynä on ollut elämän loppuminen.

 

Takaisin häpeään, meinasin kirjoittaa että häpeäkseni taas lipsuin aiheesta, mutta eihän se nyt niin hävettävää ole. Tai sitten minun pitäisi siinä hävetyksessä kieriskellä taukoamatta, sillä lipsunhan tuon tuostakin. Tyttöjen mielestä päivittäin tapahtuu häpeää aiheuttavia asioita, ainakin he sen minulle usein ilmoittavat, että hävetti kun huiskutin. Hävetti kun huutelin, sanoin jotain, käyttäydyin, olin vaan niin hävettävä. Yleensähän tämä tapahtuu juuri kaveriperspektiivistä, kun he ajattelevat mitähän kaverit ajattelevat, ja kuuluisiko sitä hävetä ja häpeävät jo varulta. Lähinnä siis minua, sillä jotenkin ajauduin jatkuvasti muihin kuin muottiin sopiviin seikkailuihin.

Eilen illalla autotallissa maalauksiani tutkiskelin, samalla autotallin vakiokalustoon myös päädyimme. Skootterin penkissä oli valkoisia maaliroiskeita, sain siitä ryöpytyksen. Kait se oli jonkin sortin häpeän läikähdys joka minua läikytteli sen hetken, kun tajusin minun itseni olevan syyllisen. Häpeä ja syyllisyyden tunteet ovat niin lähellä toisiaan, käyttävät samoja ihonystyjä... Toki syyllisyyttähän voi tuntea ilman materiaalista vahinkoakin, ihan vaan syyllisyydentunnosta, eilenhän löytyi ihan roiskevaurioita, minut häpeäkseni todella syylliseksi todistettiin. Tai en minä pidempään siitä häpeää tuntenut, sen kerran se läikähti ja asia ohitettiin. Vedin sellaisen huuhaablondi olkienkohautuksen ja viattoman ilmeen, voi' miten se nyt tuolla tavalla, en ole huomannut kyllä yhtään... Kaiketi moinen on niin jokapäiväistä, ettei minulle enää moisesta häpeää ruokita, perhe on alistunut ja ottaa jo huumorilla vastaan. Enkä osaa omaa huuhailuani hävetä, enää, olen kyllä aikoinaan sitäkin hävennyt. Toki monenkin mielestä häpeäkynnykseni pitäisi olla korkeampi, etten ihan kaikkeen lähtisi ja itsestäni jopa liikoja luulisi. Mutta yritän ylittää tuon kynnyksen jo oman itsetuntoni vuoksi mahdollisimman usein. Toivon omalla esimerkilläni myös muita, lapsianikin, kannustavan yliytyksiin. Jos jo valmiiksi häpeää ajatuksiaan, tekojaan, itseään, sitähän päätyy seinäruusuksi ja nielemään aina pettymyksiä elämässä. Kohta kukaan ei ole kiinnostunut mielipiteistäsi, olemisestasi ja päätökset tehdään muiden puolesta, jos tunnet häpeää ilmaista itseäsi tulla kuulluksi.

Myös itsemme ulkopuolelta ja muiden luomat paineet saattavat aiheuttaa häpeää. Kun joku toruu, moittii ja lannistaa ihan valmiiksi. Siinähän saattaa mennä vähäinenkin vasta kasvussa oleva ja kehittyvä itsetunto, kun muut antavat ymmärtää että pitää hävetä. Yritän siksikin jatkuvasti mennä itse päin asioita, pois mukavuusalueelta, jotta olisin kannustava esimerkki lapsilleni. Ei kaiken tarvitse aina mennä kuin strömsöössä, se ei ole realistista. Asioita voi kokeilla, tehdä ja toteuttaa, aina ei ihan mene putkeen, mutta entäs sitte. Saa siinä vaikka hetkellisesti häpeäkin läikähtää, kunhan se ei jää läikkymään pysyvästi. Ulkopuolinen saattaa omasta itsetuntonsa häpeäperspektiivistä, jopa kateudesta, sabotoida muitakin. Lannistaa, jottei joku muu jotakin, koska itse ei uskalla, eikä halua että joku muu uskaltaa. Kun se oma uskaltamattomuus ruokkii sitä sabotoijan omaa häpeää, vahvistaa omaa itsetunnon heikkoa kohtaa, jota taas häpeää. Sellainen häpeän kemiallinen syntymekanismi ja kaaviohan se, häpeän moniulotteinen kaavio. Yksi kaavioista, niitähän on paljon muitakin olemassa.

 

Toisaalta nyt lähti viriämään idea, entäs jos itse kukin meistä yrittäisi sen tietyn häpeän osasen nujertaa, työstää, ulkoistaa. Kertoa ja sanoittaa, vaikka hävettääkin. Kokeileppa kirjoittaa kommenttikenttään oma häpeäkokemuksesi. Voit siis kirjoittaa sen ihan anonyyminä, sillä varmasti häpeä heiluttelee, antaa vastapotkua ja yrittää jopa lannistaa paljastamasta omaa häpeääsi. Uskon kuitenkin tässäkin asiassa olevan vertaistuen mahdollisuuden, joku muukin saattaa häpeillä samaa asiaa kuin itse, ilman että sitä kukaan muu edes tajuaa.

 

Minäpä listaan myös asioita, joihin oma häpeäni päivittäin kohdistuu. Häpeän ääntäni, se on iso ja kuuluva, kuulemma huudan ja sekös hävettää. Häpeää aiheuttaa myös temponi ja nopeuteni puhuessa, siinä ei aina ihmiset pysy mukana, sekös hävettää kun tajuan syyn. Mutta minusta ei saa hiljaista ja

h i d a s t a, sen voin häpeäkseni tunnustaa. Häpeän myös omaa olemustani, iso, hytisevä ja kankeasti kulkeva ja ajoittain vaikka millä lailla nilikuttava. Ei sillä, että nilikuttamista pitäisi hävetä tai liikuntarajoitteisen hävetä rajoitteitaan, mutta minulla nuo rajoitteet iskevät tällä hetkellä periaatteessa täydestä vauhdista ja yllättäenkin, kun iskee kipuaalto, se saa aikaan koomisen hävettäviä asioita ja seurauksia... Ymmärtänet, mitä meinaan. Inhoan ja häpeän myös suunnattomasti rullautuvia vatsamakkaroitani, häpeän kuinka ne vyöryvät polvilleni istuessani. Kuinka hävettävä onkaan peräni, sen alle jää paljon hukkaan asioita, kännykkää, kaukosäädintä, kissaa ja miksei koiraakin. Kuntosalilla välttelen peilejä, inhoan itseäni. Samaa häpeää tunnen julkisissa paikoissa ja tilaisuuksissa, joissa pitäisi osata olla eteerinen, hehkeä ja kaunis, kun se ei vain ole meikäläisen todellisuutta. Kun yritän pitää käteni rauhallisina, löytää niille paikan, sekös onkin häpeällistä kun en tiedä miten pitäisi olla, mihin kädet, kuinka pää, entäs jalat. Häpeäkseni siis kiemurtelen silloin kun ei pitäisi kiemurrella. En todellakaan pidä peilikuvastani, se jaksaa jatkuvasti hävettää. Tietystä kuvakulmasta tykkään naamastani, mutta se kuvakulma on aika harvoin käytössä, lähinnä se on sellainen posket lommoiksi mutristettu selfie yläkulmasta käsin, jolloin ei näy kaksoisleuka, tai siis viisoisleuka, eikä naaman pyöreys, valahtaneet poskilihakset, eikä alaspäin vääntyvät suupielet. Välillä häpeän myös vahvaa eläytymistäni, laajoja eleitä. Saatan osua ihan mihin vaan kun huidon ja ääniefektit ovat usein älyttömiä, ymmärrän kyllä lasteni häpeän. Kun ääntelen ja eleilen miten apina vaikka, osaan äännellä autonistuimen, skootterin starttauksen, uniapnean, mahan kurnimisen, kiukaan, koiran, ihmisten huokailut, tehosekoittimen, auton tutkan, roska-auton peruutuksen ja kolinan... Tai en todellakaan tiedä oikeasti osaanko, mutta ne vain tahtoo tulla suusta ulos. Välillä myös huidon ja eläydyn niin kovasti käsilläni, että osuu vaikka ja mihin ja läheiset väistelevät. Joskus siis moinen hävettää, onnekseni ei aina. Häpeän myös avuttomuuttani koneiden ja tekniikan kanssa, saan kaiken jumiin. En ymmärrä, en opi, minulla ei ole kärsivällisyyttä opetella ja tohellan ensin hävetyksen kautta asioita. Häpeän myös kielitaidottomuuttani, sekös on yläasteen seurausta, kun olin pilkan kohde, lannistettu, riittämätön, epäonnistuja ja panikoija. Häpeäkseni menen edelleen niin niin lukkoon, kun taitoja tarvittaisiin. Vaikka tiedän jossakin kovalevyni kammiossa olevan valtavan määrän potentiaalista tietoa ja vieraita sanoja. Mutta häpeäkseni minulta puuttuu rohkeus käyttää niitä tietotaitoja ja kohdata tätä vajauttani.

Toisaalta voin listata myös asioita joita en häpeä, tai joiden häpeän kanssa olen päässyt sinuksi, en enää näe tarpeelliseksi tuntea häpeää. Avoimuus, olen siihen monen mutkan kautta koulutettu, koulittu, ryöpätty ja pakotettu. En häpeä nostaa vaikeitakaan asioita pöydälle, toki on asioita joita en julkisesti edelleenkään ruodi, mutta uskallan mennä päin. En häpeä kysymyksiä joita olen esittänyt ja tulen esittämään lukuisissa eri yhteyksissä. Olen utelias, tiedonhaluinen, pyörittelijä ja analysoija. Haluan tutustua monista eri vinkkeleistä asioihin, enkä häpeä sitä enää ollenkaan. Tanssiessa en enää häpeä itseäni, pistän hytkymään, heilumaan ja eläytymään koko komeuden. Annan palaa ja imen siitäkin lajista kaiken hyödyn ja positiivisuuden. Sama on maalaamisessa ja kirjoittamisessa. Kun niitä aloittelin, itse sensuroin moniakin asioita, valmiiksi tuomitsin, salailin ja minimoin. Mutta jos olen sekä teoissani, että teksteissäni moniulotteinen, nopea ja runsaan rehevä, miksi itseäni häpeän vuoksi minimoisin. Aluksi mietin mitäköhän siitä ja siitä kurssitekstistä tai työstä ajatellaan, kehtaanko näyttää, lukea tai antaa muiden luettavaksi. Mutta eniten olen oppinut juuri saamistani palautteista, kun olen antanut muiden analysoitavaksi ja käsiin sellaista mikä on jopa hiukan tai enemmänkin aiheuttanut epävarmuutta ja häpeää. Kun niihin on yhdessä pureuduttu ja avattu keskustelua, saattaa uusi näkökulma itsellekin avartaa ajatusmaailmaa. Tulee tunne, että jopas kannatti, vaikka itse häpesinkin.

 

Meinasipas taas mopo lähteä käsistä, siis kirjoittaminen viedä ja koukuttaa. Eipä tästä (taaskaan) kovin tieteellinen ja asiallinen postaus tullutkaan, ihan heitin omasta hatusta asioita, vaikka olisi ollut jos mitä faktalähteitäkin olemassa. Mutta tällainen olen, enkä nyt suuremmin tänään jaksa, halua tai edes viitsi sitä hävetä. Ukkokulta haki lisää taulupohjia, kohta alan taas roiskimaan elämäni kyllyydestä. Ohikulkijat hiukan ovat katsoneet, kun heilun ja eläydyn maalaamiseen eläinlaumani kanssa. Sen voin vielä hävetyksestäni kertoa, että kun keskityn huomaan kieleni roikkuvan, heiluvan ja eläytyvän laajasti. Lähinnä tietenkin suuni ulkopuolella. Eli mitä ilmeisemmin tänään on taas kieleni ulkoiluttamista tiedossa, suupielet kuolasta kiiluen ja vaahdoten. Kyllähän se kursseilla välillä hävettää, kun tajuan moisen, mutta eipä sillä nyt pihalla ja autotallissa niin suurta merkitystä ole.

Hei hei häpeä!!!

KJÄH!

Kuinka syvä, moniulotteinen, aistikas ja kuvaava otsake. Kjäh!

No onpa joo, kaikkia noita. Jätin maalaukseni autotalliin kuivumaan, tulin sisälle, istuin koneelle, siinä se otsake tupsahti. Tipahti, pläts ja kjäh!

 

Torstaissa mennään, takana hyvien asioiden viikko, kaikkinensa koen olevani positiivisesti plussalla. Joillekin avoimille asioille on tullut täytettä, sehän kummasti helpottaa. Keventää, antaa potkua. Olen iloisen positiivisen nöyrästi hämmentynyt ja kiitollinen tämän viikon asioista... Jospa se risukasaan se aurinkokin, joskus.

Matalapainetta on ollut ilmassa, sateita, kuuroja, sellaista lössöä keliä, mutta entäs sitten. En ole sulanut, vaikka sitä odotankin kuumeisesti. Rasvanpolttoa nimittäin... Kun sitä kuvittelee että rasva auringossa sulaa, mutta kun ei paista. Sitten on käännettävä ajatuskuviota, että se onkin tuo hiostava matalapaine joka sulattelee todella syvimmistä kerroksista saakka, ainakin pinnassa on hiki. Illalla olin tanssimassa tuollaisessa pintahikiolotilassa, kun se on pysyvä olotila koko tanssi-illan, kuvittelen sen myös polttavan syvältä kertynyttä rasvoitusta. Ainakin peilikuva sitä kertoo, kiiltää ja tirisee... Kjäh, ei jaksa kiinnostaa, ei niin. Seuraava aihe.

 

Joulukortteja tein ystäväni kanssa koko maanantai päivän. Idea lähti ystävästä ja sellaisesta uudesta mankelivehkeestä, en muista sen laitteen nimeä. Olimmeko ajoissa vai pahasti myöhässä, jos noin niin kuin ajattelee aihepiiriä. Jää nähtäväksi. Mutta jälleen minulla lähti mopo käsistä, olihan se kivaa hommaa, kunhan pääsi kiinni ajatusmaailmaan ja ideologiaan. Hyvä päivä joulukortteilulle, heinäkuun kymmenes. Aiheen vaihto, ei ehkä uppoa kaikille joulukortit heinäkuussa. Kjäh!

 

Siirsin maalaukseni nyt autotalliin, siellä on autotalliateljeeee'e. Toki runsas ilmankosteus vaikeuttaa tai ainakin hidastaa kuivumista, joten kannan töitäni sitten sisälle kuivumaan. Onhan se tietenkin yhtä ramppaamista, voitte kuvitella sisälle kulkeutuneen hiekan määrän. Minä paljain varpain ja kuusi avustajaa neljällä tassulla. Siinä on muutama hiekanmurunen saanut liikettä. Koko eläinlauma on ollut apuna, jotensakin huvittavia, aina pitää olla siellä missä mamma. Mutta valokin on ulkona erilainen, ja tilaa on keittiötä enemmän. Toki jätesäkkivuorauksia saan sielläkin harrastaa, mutta roiskiminen on rennompaa.

 Viestittelin yhden sairaalakaverin äidin kanssa. Laitoin kuvia tuotoksistani. Sain vastauksen, että heillä lapset saavat aikaan tasan samanlaista roiskittua jälkeä, eikä hän ymmärrä töistäni yhtikäs mitään. Kjäh! Kuka ymmärtää ja mitä, sehän siinä hauskaa onkin. Että huvitti moinen suora kommentti. Mutta ei se intoani laamaannuttanut, päinvastoin, mikäli töissäni näkyy lapsellisuus sehän on vain hyvä asia. Toki tuokin lapsellinen-sana jäi pyörimään. Olenko lapsellinen, kolmi-lapsellinen vaiko neli-lapsellinen. Pitääkö siihenkin minun kangistua, enpä kangistu vaan vaihdan ilmaisun lapsenmieliseen. Siinä ei ole kaiketi niin paljon sävyeroja, että pitäisi alkaa saivartelemaan.

 

Äsken kävin Aurinkolapseni haudalla, voi sitä kukkaloistoa ja kauneutta. Daalian kainaloon on ilmestynyt uusi enkelipatsas, sellainen lastani kuvaava, asennoltaan tuttu. Ilokseni purskahdin itkua tiristelemään kun tajusin tuoreen neilikkakimpun haudalla, kaukainen ystävä Kaliforniasta oli sen käynyt viemässä. Hän ei ole sitä kertonut, mutta ynnäsin yksi ynnä kaksi hautaa ja yhtälö oli selvä. Ystäviä on yhä ja ympäri maallista palloa. Siitäkin olen kiitollinen ja ylpeä, ne ystävät ovat lapseni ansiota, heitä on paljon jotka kulkevat yhä mukana. Yhä hänen tekonsa kantavat, kannattelevat, mikäs tässä on ollessa. Hyvien asioiden muistutellessa olemassaolollaan. Toki eihän se ikävääni vähennä, ei, mutta se antaa minulle myös energiaa jaksaa jatkaa, olemista, elämistä, huuhailua ja kokemista. Kjäh, varmaan se olikin Aurinkolapseni turskahtava naurahdus, joka otsakkeeksi päätyi. Seuraava aihe.

 

Minulla on käynyt myös vieraita, ihmisiä jotka kulkevat mukana. Viikolla kahvittelin yhden taulunostajan kanssa, hänelle olen tehnyt morsiuskimpun (tasan) kaksikymmentä vuotta sitten ja hän on kulkenut tarinoissamme mukana. Hyvä kohtaaminen, paljon syviäkin asioita ja aihepiirejä jaettavaksi. Paljon olen liikkunut myös yhden suhteellisen tuoreen ystäväni kanssa, meidät on yhdistänyt aikoinaan syöpälapset ja vertaistuki. Kuinka helppoa on kulkea ihmisen kanssa, jolle mikään aihepiiri elämässä ei ole tabu, voimme hölistä ihan mistä vain. Eikä meidän reissumme todellakaan ole mitään hartaita tai märinöitä. E'hei. Eilen saimme tansseissa palautetta iloisuudestamme, kuinka se on meissä. Hyvä jos on, sillä tanssihan on iloinen asia, miksi se ei saisi naamasta näkyä tai naurua kirvoittaa. Ainakin minä menen tansseihin ilostumaan, tankkaamaan positiivista energiaa. Toki jos homma menee ruttuturpaiseksi, lähden pois, etten muiden iltaa pilaa. Sehän on oma valinta, monikin asia. Minä niin tykkään aidoista asioista, musiikissa, ihmisten kohtaamisessa, aivoituksissa, ruuassa, olemisessa yleensä. Sellaisesta paljasvarvastouhusta, noin niin kuin verrannollisesti. Paljasvarvastouhua minulla on kyllä konkreettisestikin, kun tarkemmin ajattelen. Illallakin lähdin tanssimaan paljain varpain, kengät kädessä. Matkalla piti tarkistaa onko minulla edes omat tennarit mukana, muuten olisi pitänyt vetää luomuna koko tanssikeikka, paljailla varpailla. Kjäh, oli omat tennarit.

 

Nyt alan tekemään kasvis-lohipastaa, sillä lapsia saapuu töistä ja maailmalta kotiin. Ensi viikolle on tulossa vieraita, tälläkin viikolla on ollut Mökömajassa tungosta, käpäsin myös Oulussa. Niin ja onhan myös sukuloitu, kesävieraita on ollut maisemissa. Kiva on nähdä ihmisiä, välillä pitkienkin aikojen takaa. Mutta nyt tsekkaan taulut, onko niihin pörrännyt hyttysiä kuivumaan ja sitten sitä ruokaa. Tämä tärkeä raporttini olkoon nyt tässä. Kjäh!

 

 

 

 

 

GLAUDIA - mielikuvitustarina

MYRSKYNSILMÄSSÄ

Kesä oli jo pitkällä, oikeastaan jo syksyssä. Maailma tuoksui kypsälle ja takana oli värikylläinen kesä. Jotenkin kaikki alkoi tuntua viipyilevän valmiilta ja tietty jäähyväisten aika tuntui koittavan. Glaudia oli toteuttanut suunnitelmiaan viikko kerrallaan, hitaasti mutta varmasti edistyen. Pienin kärsivällisin askelin. Alkukesästä hän teki työtä maan alla, pieni hento säie kerrallaan, juurtuen yhä tiukempaan. Hakeutuen yhä syvemmälle ja ravinteita etsien. Hänen juurensa olivat notkeat ja pitkät, vilkkaat ja määrätietoiset. Ne saavuttivat tavoitteensa. Kasvuprosessiin kuuluu tässä vaiheessa antaa ravinteita omasta sipulistaan, kunnes juuret kykenevät niitä itse tuomaan myöhemmin takaisin.

   Glaudialla on yhä selkeä mielikuva siitä, kuinka ensimmäiset lehtisilmut aran vaaleanvihreinä työntyivät maan pinnalle. Arkaillen työnsivät itsensä valoon. Lämmön voi aistia jo pinnankin alle, mutta valonsäteet saavuttaa vasta kun pinta on läpäisty. Aurinko tervehti silmuja, leikitellen ja hiukan pilven raosta lämmittäen.  Aurinko tietää, kuinka herkkiä uudet pyristelevät silmut ovat, se osaa leikitellä varoen. Lehti kerrallaan kohti valoa, ryhdikkäänä jäseniään oikoen. Glaudialla on vanhat viisaat opit mielessä jokaisessa kasvupäivässä. Kasvukausi etenee suunnitellusti, joskin runsaat sateet hiukan ahdistivat ja saivat varomaan. Mullan liiallinen kosteus saattaa koitua kohtaloksi, varsinkin sipulikasveilla. Onneksi multa oli kuohkeaa ja sopivan huokoista, että suuremmilta vahingoilta vältyttiin.

 Polun varrella ihmiset seurasivat Glaudian kehitystä, kasvua ja kasvunopeutta. Sentti sentiltä yhä ryhdikkäämpänä ja valoa kohti kurottaen. Pikku hiljaa Glaudia tunsi olevansa valmis kukkimaan.  Puhkeamaan loistoonsa. Sateista johtuen kukinnassa oli pienoinen viive, mutta Glaudia tiesi kesän jatkuvan pitkälle syksyyn. Glaudia ojenteli nuppujaan, pullisteli ja raotteli. Herkän valkoiset kukkanuput avautuivat yksi kerrallaan alhaalta ylöspäin. Niitä oli kymmeniä pitkässä varressa. Yksi kerrallaan ne raottuivat ja päästivät valon sisäänsä, jakaen sen tehoa ympärilleen. Sivellin kerrallaan perhoset maalasivat koristeet. Fuksiaa, hentoa liilaa ja ripaus keltaista. Glaudiaa ihailtiin ja siliteltiin, kuvattiin ja hämmästeltiin. Glaudia tunsi ja tiesi onnistuneensa.

   Syyskuun kahdeksastoista päivä, silloin kaikki oli jotenkin liian hiljaista, liian tyyntä. Glaudialla värähti pelko terälehdissä ja hän ajatteli mielessään jotain olevan tulossa. Taivaanranta sumeni, sadekuuro piiskasi ja tuuli riepotti. Pohjoisesta tuli kohti musta tuuli, se näytti todella vahvalta ja huonotuuliselta. Glaudiaa pelotti ja se yritti takertua juurillaan yhä napakammin ja yhä syvemmälle. Vieressä kasvava Kultatyräkki ja Hiirenvirna kietoutuivat ystävinä toisiinsa. Kaikkia pelotti, mutta he rohkaisivat toisiaan. Glaudian pituus on haastava, sillä gladiolukset saavuttavat jopa liki kahden metrin korkeuden suotuisassa kasvupaikassa. Galudia hipoi tuota pituutta. Hädissään Glaudia hyvästeli ja kiitteli lähipiirinsä, valmistautui katkeamaan. Tuuli tuli, myrskynsilmä saavutti. Glaudiaa huimasi, sattui ja hän oli sateen hakkaama. Tuuli oli ilkeä ja todella vahva. Vieressä kasvoi vuosikausia vanha Villapaju, kokenut, harmaa ja viisas. Villapaju ojenteli oksiaan kohti tuulta, kiusasi sitä ja kiinnitti huomion itseensä. Myrskytuuli siirtyi Villapajun kimppuun, Glaudia heilui väsyneenä ja kieroon vääntyneenä juuret hellinä polun toisella puolella. Kuului ratkeavaa ääntä, kuului voihkinaa, kuului valuvia kyyneliä ja lopulta kuului pelkkä hiljaisuus. Villapaju katkesi lähes juuresta ja vaipui seinää vasten. Villapaju osoitti ystävyyden voiman ja rohkeutensa ottamalla myrskyn vastaan ja säästämällä yksivuotisen ystävänsä. Villapajun vanha viisaus kertoi, että hänellä on pajun sitkeys ja monivuotisuus vahvuutena. Hän tietää vielä versovansa uudelleen. Glaudialle mahdollistui näin loppukesän upea loisto. Hän sai tehtävänsä suoritettua ja lakastui onnellisena lokakuun kolmaskymmenes päivä yöpakkasten jälkeen kuutamossa. Glaudiasta jäi paljon kauniita muistoja ja vanha valoisa sielu jatkoi matkaansa.

GLAUDIA

- Glaudialla selkeä päämäärä ja aikataulu, jossa hän onnistuu. Märkä kesä, paksu peite päällä asettaa haasteita, sekä kilpailijat peiton alla. Valonkaipaus ja vuodenajat ovat vahvuuksia ja toisaalta myös haasteellisia vaikeuksia .”Selkä suorana  ja pystypäin, kohti valoa, vaikka kuinka tuulee.”

- Glaudiaa pelottaa märkyys, väsymys ja voimattomuus. Tapaturmat. Entäs, jos aikataulu ei riitä ja voimat ehtyvät, sekä liian voimakas ja repivä tuuli. Entäs jos ei kykene ilahduttamaan ketään.

- Ensin keväällä Glaudia lepäilee, oleilee levollisena ja odottaa aikaansa. Laskeskelee ja mittailee voimavarojaan ja niiden järkevää käyttöönottoa. Samalla hän tekee hiljaista ja näkymätöntä työtään peiton alla. Valmentautuu ja hakee paikkaansa, jotta on tarpeeksi vahva muutaman viikon kuluttua. Kärsivällisyys palkitaan.

- Keväällä Glaudia ei suoranaisesti erota vuorokauden aikoja. Ensimmäisinä viikkoina hän pysyttelee piilossa, mutta myöhemmin vuorokaudenajoilla, auringonkierrolla ja päivärytmeillä on todella tärkeä tehtävä. Hän on valon lapsi.

-Glaudia puhuu vähän, mutta ajattelee paljon. Lähinnä hän tsemppaa itseään ja mikäli lajikumppaneita on lähettyvillä hän kommunikoi niiden kanssa. Jo muinaisilla esi-isillä on ollut hyvät elintavat, ryhti ja suoraselkäisyys vallalla olevana ominaisuutena. He ovat ylpeitä ja tavoitteellisia.  Glaudia toistaa ajatusta valoa kohti pyrkimisestä ja suoraselkäisestä ryhdistään. Hän haluaa olla lajinsa tunnusmerkillisin ja upea omassa olemuksessaan.

-Glaudia välttelee aihetta loukkaantumisesta ja hyljätyksi tulemisesta, siitä ettei kukaan huomaisi häntä. Yksinäisyydestä.

-Glaudialla on sukulaisia, paljonkin, maailmanlaajuisesti. Lähisukua ei välttämättä ole huutoetäisyydellä, mutta he voivat kommunikoida toisilleen auringonkierron kanssa. Glaudia on onnellinen, sillä hänellä on sukua huutoetäisyydellä ja myöhemmin myös katse-etäisyydellä.

- Glaudialla on ystäviä, monia eri lajeja, hän ystävystyy helposti. He muodostavat sekalaisen ydinperheen, erilaisuus on rikkaus.

- Glaudian asuinpaikka on tiheään asutulla pihalla, Mökömajan polun varrella. Glaudia on paikalla, jossa hän tietää tulevansa huomatuksi. Tosin sijainnin mukaan asuinpaikka saattaa olla myös tapaturma-altis. Hän tietää olevansa suunniteltu, kaivattu, odotettu ja ihailtu.

- Glaudian omistuksessa on lähinnä voimavarat ja asenne, ne ovat hänen rikkautensa. Hänen tärkeimmät pääomansa.

- Glaudialla on loistava ryhti ja kauas säteilevä vaatimatonkin kauneus. Hänen herkkyytensä säteillee vahvasti ympärille. Jotenkin hän loistaa hiljaista kauneuttaan, vaikka ei tee siitä numeroa.

- Vanha sielu vaeltaa sukupolvilta toisille, myös Glaudia kokee olevansa sellainen, paljon nähnyt ja monta elämää elänyt. Vaikka näennäisesti ihmiseniässä mitattuna elinkaari onkin lyhyt. Mutta elämän pituus on suhteellinen ja elämän tarkoitus on mitoitettu sen mukaan. Glaudia tietää jatkavansa seuraavassa elämässä ja uusissa sukupolvissa.

- Glaudialla on yksillölliset ominaisuudet, jotka määräytyvät auringonkierron mukaan. Hän on pääväriltään raikkaan, puhtaan valkoinen ja vihreä. Mutta yhdessä auringon, perhosten  ja tuulen kanssa hän saa viimeistellyt siveltimen vetonsa. Glaudialla nämä vedot ovat herkän fuksian ja liilan sävyiset. Nämä asiat korostavat hienostuneesti puhdasta vaaleutta. Saavat haukkomaan henkeä upealla kauneudellaan, puhtaalla viattomuudellaan.

-Glaudia-nimi on naisellinen ja sopii hänelle. Yksi vaihtoehto etunimeksi oli Kuutar. Kokonaisuudessaan nimi kuuluu Glaudia Kuutar Auringonkehrä Valkosointu.

MIETINTÄÄ

Usein mietin, mitäköhän kaikesta tästä elämästä pitäisi miettiä, siinäkös vasta miettiminen, toki onpahan mitä miettiä kun mietityttää.

 

Heräsin siis mietteitä pursuavana. Että olen tylsä, kaavoihin kangistunut, sillä kirjoitan taas aamulla muiden nukkuessa. Yritin rikkoa kaavaa, lukemalla kirjaa ja siinä samalla kahvia juoden, mutta ei. Kun oli noita mietteitä sen verran rankasti, niin koneelle päädyin.

Tuo mietintäajatuskuvio on viime viikonlopun ajatuksia. Tekstareiden ja ihan kasvokkain tapahtunutta ajatustenvaihtoa, useammankin ihmisen kanssa. Kun muillakin on vaikka ja mitä ja itselläkin hiukan jos vaikka mitä. Miten kaikkeen pitää suhtautua, kuinka olla, ottaa vastaan ja todellisuuden kanssa elää. Toki siihen johtopäätökseen tulen kerta toisensa jälkeen, että elämä jatkuu, tämän todellisuuden kanssa mikä on annettu. Sen on jatkuttava, meidän toisten elämän. Tuleehan sitkeä omasta elämästä, jos lakkaa elämästä ja oma elinaikaennuste on vaikka 88-98 vuotta. Eikös sitä kannata siitäkin matkasta hakea elämyksiä ja elää, kuin jäädä ruikuttamaan ja odottelemaan elämän loppumista. Sitkeät vuodet, jos näin käy. Ainakin itsellä on onneksi paljon virikkeitä, jotka innostavat, kannustavat ja potkivat elämään.

 

Itselläni on tarve hakea positiivisia elämyksiä nykyisestä(kin) elämästä, sillä ne toimivat kuin energiapatukkoina todellisuuden jaksamisessa. Siis tankkaan itseäni elämisellä jaksaakseni elämää, noin niin kuin typistetysti. Eihän autokaan liiku tankkaamatta, eihän ihminen jaksa pelkästään jos energiavirta on itsestä pois päin, pitäähän sitä jostakin saada sitä polttoainetta. Eikä se todellisuus mihinkään katoa, saati unohdu, vaikka itse elääkin ja hakee tankkaavia elämän elementtejä. Ehei, todellisuus on ikiajoiksi sieluun tatuoitu, on ja pysyy, kuuluu pysyäkin.

 

Eilen törmäsin vanhoihin kuviini, eipä silloin tiennyt mitä elämä tuo tullessaan. Passikuviakin oli viime vuosituhannelta saakka, permanentilla ja ilman. Huvitti, hävetti ja mietitytti. Lukuisista kuvista tulvahtaa myös muistot, tilanteet ja tapahtumaketjut joihin ne liittyvät. Noista kuvista löytyy myös paljon samaa kuin tytöistäni, eikä se lapsieni mielestä todellakaan ole hyvä asia, sehän on kammottava asiat mietittäväksi. Tuommoinenko minustakin tulee... Missä välissä notkahti ja tällaiseksi päätyi. Eletty elämä tietty on muutamaan kertaan notkahduttanut, tällaiseksi muovannut. Kaikesta päätellen minun siis pitäisi olla todella notkea... Niin, pitäisi. Vilkkaat ovat sieluni peilit olleet aina, onneksi ne yhä jaksavat vilkkua, vaikka niissä on uusi katse. Pohjaton suru läikkyy niissä aina, sielunpelini ovat saaneet sen  pysyväksi.

 

Vaihteeksi sataa, oikein loiskumalla. Mille alkaisin, pyykätä ei tänään kannata, kun ei niitä kuivaksikaan saa narulla. Hikeä pukkaa, liekö ukkosta ilmassa. Lapaset roikkuu hiukan, sillä on kaiken maailman mietittäviä asioita, mutta yritän niitä jäsennellä ja miettiä pois pyörimästä. Eikö se ole tehokkainta käydä mietittävän asian kimppuun, kuin jättää miettimättä. Joskus se on kuitenkin mietittävä pois. Tiedän kohtaloita, joissa on yritetty jättää asiat miettimättä, sekös joskus vielä paukahtaa kuitenkin eetteriin ja mietittäväksi. Yritän ajatella strategiaa ja olla ratkaisukeskeinen, miettiä ne mitkä on ajankohtaisia, saada ne johonkin pakettiin. Huomaan raapivani päätä, sillä onhan tässä taas jos vaikka mitä raavittavaa... Toisaalta kun paikalleen asettuu, vaikka nyt tähän koneelle, hakee niin moni mietittävä asia puheenvuoroa, ettei oikein tiedä miten niitä vuoroja jakaisi. Mietittävät asiat hinkuvat päästä mietittäväksi.

 

Olen päätynyt myös kyläilemään, uusiinkin paikkoihin. Pörräämään uusien ihmisten, elämien ja asioiden kanssa. Minusta on kivaa ja tykkään niin ajatustenvaihdosta ja pompottelusta. Kuulin myös tyttöjen keskustelun psykologiasta, kuinka ajatuksilla leikitellään, niitä heitellään ja niistä oivalletaan. Keskustellaan. Monissakaan asioissa ei ole olemassa vain yhtä totuutta, se voi muokkautua keskustelun aikana ja ajatuksia vaihdellen. Mielestäni tuo pätee moneenkin asiaan, ainakin itse tykkään niin kauheasti ajatusten pallottelusta. On huikeaa saada välillä koppi ja tajuta jokin asia entistäkin kirkkaammin. Vaikka kenties on hiki otsalla ja hengästyttää, ihan sama, kunhan mietteet saavat kirkastumisensa hikisenkin pelin jälkeen. Eli kaiketi pelaan yksinpeliäkin napakasti omassa nupissani, myönnän, sillä eihän aina ole tarjolla pallotteluseuraa ja pelikaveria. Yksinään pallottelussa tahtoo välillä myös ärsyyntyä, kun peli kestää ja kestää, kun sitä ei kukaan vihellä poikki tai kellota. Muiden kanssa pallotellessa se peli yleensä saadaan jossakin vaiheessa katkeamaan. Esimerkiksi matka loppuu, vierailu loppuu tai tanssi loppuu, se hetki jossa on mahdollisuus ajatuksilla pallotella on jollakin tavalla määritelty.

 

Nyt lähden aamusuihkuun, jahka hiukan ensin huushollaan. Eikös se kannata ensin ottaa hiki pintaan ja sitten vasta vilvoittelemaan. Elukatkin ovat todella raukeina, johtuukohan se tuosta matalapaineesta joka leijuu kuplamme yllä, meinasin kirjoittaa maailmankaikkeutemme yllä, mutten kirjoittanutkaan. Maailmankaikkeus on kaiketi laajempi käsite kuin oma tontti. Toisaalta missä se maailmankaikkeus alkaa ja oma tontti päättyy. Samoin kuin missä alkaa avaruus, sitä lapset ovat miettineet pienestä pitäen. Samoin kuin missä alkaa taivas, se oikea taivas ja mikä on se oikea taivas. Viime viikolla sain ihanan kuvan pilvestä, joka muistutti enkeliä. Aurinkolapsemme sairaalakaveri oli sen pilven nähnyt, tunnistanut kuka siellä lentelee. Oli ihana saada kuva tuosta pilvestä, sillä minulla on vahvasti tunne, että lapsemme kuikistelee uteliaana pilvien raosta, aiheuttaa niitä pilvien hopeareunuksia omalla valollaan. Minusta se on kaunis ja lohdullinen asia mietittynä, haluan pitää sen. Sitä minun ei tarvitse itse asiassa edes miettiä, olen sen niin monta kertaa ja niin valmiiksi miettinyt. Tunnen lapseni läsnäolon yhä ja tiedän hänellä olevan asioiden hyvin. Mietin ikävän läikähdystä ja kiitollisuutta, ne ovat tässäkin sateisessa aamussa niin läsnä...

KUVAAVIA KUVIA KUVISTA

Nyt sain sen verran aikaiseksi ja ennen kaikkea pääsin sinuiksi koneen kanssa, että sain ladattua tänne makusteltavaksi kuvia vuosien saatosta. Pääsääntöisesti kuvat ovat otoksia koulun seinille maalatuista isommista projekteista tyttöjen kanssa. 

Kuvaavia kuvia kuvista.

Rakkaita ja äärimmäisen muistorikkaita asioita.

Oppilaiden olohuoneen maalaus vuodelta 2011.

Portaikon Viidakko kesä 2014

Eläimiä ja kasveja, värejä ja muotoja.

Edustusjoukkueen logo jäähallin pukkarissa.

Akvaario hissikuilussa

2014 joululomalla alkoi koulun käytävillä vilisemään kissoja ja koiria.

Koulun yläkerrassa alakaa maalauksissa löytymään heräävät tunteet.
Tämä kuva kertoo ystävyydestä, kaksi erillistä, kuitenkin niin samista.

Pikkuhiljaa siivet alkavat kannattelemaan.

Toisen kainaloon on kiva käpertyä.

Olemme samaa laumaa, kaikilla sama suunta, mutta jokainen on erilainen.

Välillä pitää tapella.

Sairaalataidetta 2015

Yksinäinen

Sudenkorentoja on paljon lapseni töissä...

Selviytyjät, Aurinkolapseni maalaus lasten syöpäosaston seinällä.

Vahatöitä

Koulun ruokalan puu joulukoristeilla

Viimeinen maalaus.......................................................................

KOVALEVYJÄ

Huomenta, kas kummaa on aamu, uusi aamu ja heinäkuu. Linnut naksuttelee, laulaa, kuikuttelee, visertää ja ilakoi heti aamutuimaan. Jokin lintu siis naksuttaa, enpäs nyt saa päähän kuka. Antaa naksutella, nyt keskityn naputteluun ja aamukahviini.

Esikoinen on jo reippaasti töissä, muut nukkuvat, kello on puoli seitsemän paikkeilla. Jälleen minua maalatutti, se tuli jälleen puskista, mutta teki hyvää. Mikä huikeinta yksi tytöistä on maalannut mukana. Jotensakin koomista, kuinka hän roiskii, heiluu ja sutii kuin äitinsä konsanaan. Tutisee, kiemurtelee, leiskuu ja vapisee ideoissaan. Näyttää olevan todella kokonaisvaltainen laji. Illalla jätin neidin maalamaan ja kun tulin kotiin sain vain henkäillä liikutuksesta. Huikeaa jälkeä. Kuopus on innostunut lukemisesta, moneskohan lie pokkari menossa. Annan lukea, sillä se on hyvä asia, siinä kehittyy monia kykyjä ja se on pois siitä paljon puhutusta ruutuajasta.

Viikot ovat vilahtaneet nopeasti, voin myöntää että vauhdikkaastikin. Pääsin pikalomalle ystävän mukana, periaatteessa aivan uusia ihmisiä, kaupunkeja, reittejä ja maisemia. Vänkärin paikalla pääsin ihastelemaan pilvenliikkuja oikein tosissani. Taivas näytti todella lukuisia ulottuvuuksiaan, mahtinsa, valonsa ja varjonsa. Käsittämättömän kauniita pilviä, säkenöivää valoa, upeita värejä. Voi kunpa niitä oppisin joskus vielä maalaamaan, saamaan edes hiukan siitä tunnelmasta ikuistettua. Samalla olen jälleen oivaltanut, ettei se taivas aina mustavalkoisesti ole se sinivalkoinen, sinne mahtuu kaikki värit.

 

Minulla on ollut myös kova ikävä Aurinkolastani, jostain se kumpuaa jälleen hiukan erilaisilla nyansseilla, muuttuneena. Kaipaan ja ikävöin häntä niin monessa asiassa, niin monilla aisteilla, lukuisilla tunteilla, onneksi löydän hänet yhä muissa tytöissä, on ne niin toistensa klooneja. Ikävää leiskautti ehkä myös sekin, kun muistin kuinka paljon olemme maalanneet yhdessä, se on ollut meille yhteistä ja kertonut kuvaa syvemmin asioista. Värit, aiheet, tunnelmat, niistä voin lukea itseäni ja lapsiani. Onneksi sain nyt virallisesti uuden maalauskaverin, sillä se eilinen polte silmissä maalatessa on niin tuttu, tiedän hänen koukuttuneen. Sitäkin olin siis ikävöinyt menetetyn lapseni kautta, yhteistä asteen verran syvempää huuhailua. Ovathan tytöt aina maalanneet, mutta ne ovat olleet jos jonkinlaisia projekteja, yhteisiä juttuja. Näistä on todistuksena muutamat seinämaalaukset, alakoulullamme kellarista toiseen kerrokseen. Ei sillä, että kaikessa yritän verrata heitä menetettyyn, hakea heistä jotain toista, vaan se että opin heistä joka päivä jotain uutta ja hienoa. Oivallan, yritän kasvattaa heitä ja he yrittävät kasvattaa minua, olemme kivalla yhteisellä matkalla. Olen tytöistäni aika ylpeä, siis todellakin.

 

Kunhan tässä heräämme ja aika on riittävä lähdemme ripustamaan jälleen uutta näyttelyä. Täällä Ylivieskassa on vanhaan Helaalan myllyyn perustettu kesäkahvila, Myllykahvila. Saan tauluni sinne ainakin kuukaudeksi. Tuo innostava puhelu tuli alkuviikosta, että tila on käytössäni, siksi olen siis jälleen uuttakin maalannut. Kyllähän noita aikaisemminkin maalattuja olisi, mutta kun uutta pukkaa tulemaan aina vaan, enkä halua edes voida sitä estää. Jos siis olet huudeilla, käyhän tsekkaamassa ihan livenä kätteni jälkiä ja kahvilassa.

 

Olen myös tanssinut todella, todella paljon, aij'jai se tekee niin hyvää koko akkaihmiselle. Kyllä Suomen suvi on hieno asia, tansseja löytyy lähes kaikille illoille, kunhan vain pälyilee. Kokoonpanot tanssikavereiden kanssa myös hiukan vaihtelevat, minua pyydetään usein mukaan, useimmiten siis olen omalla autolla liikenteessä ja kerään tanssikansaa matkan varrelta. Ne on hauskoja reissuja ne, aina niin ennalta arvaamattomia piristysruiskeita. Samalla tutustuu ihmisiin myös paremmin, kun matkatkin kulkee yhdessä. Jostainhan se tietenkin on poiskin, kun tanssii, mutta mielestäni tanssin antama liikunnan ilo on jotakin niin määrittelemättömän hyvää, että se kyllä antaa paljon enemmän kuin ottaa.

Olen myös päätynyt vähän niin kuin vahingossa myös talkooporukkaan, pyörittämään tanssilavalle kahvilaa, ja tietenkin siinä samalla hytkymään itsekin. On mielenkiintoista nähdä sitäkin puolta toiminnasta, kuinka kaikki tapahtuu ja saada perspektiiviä laajemmaksi. Totesin jälleen että paikallaan olo jalkojen päällä on paljon rankempaa kuin tikittää tanssilattialla tuhatta ja sataa. Tikitän ja nakutan kyllä mieluummin lattialla tanssien kuin seisten. Kipuileva kroppani myös liikkumisesta tykkää, saan tanssilla kipuja poistettua tai ainakin miellyttävästi siirrettyä. Voi myös olla että unohdettua, kun on hauskaa ei tarvitse jokaiseen kipusätkyyn reagoida, kun hauskuussätky on jopa hallitsevampi kuin kipusätky. Varmaan se pätee myös muuhun elämään ja nupin toimintaan. Kertoo se myös käänteisesti siitäkin, että luulen ainakin olevani kutakuinkin reilassa nuppini ja todellisuuden kanssa, kun kykenen heittäytymään, oppimaan ja nauttimaan. Yksi tanssikaveri huomasi heti yhtenä iltana, että jokin painaa mieltäni, kun tasapainoni oli hukassa, askeleet tökkivät, enkä ollut niin vietävissä. Näin oli, sillä nupissani oli ajatusten suma joka heti kehonkieleeni ja askeliini vaikutti, niin se vain illan mittaan alkoi tanssi jälleen luistaa, kannatti siis lähteä vaikka nupissa sumaa olikin. Kun istuin autossa sen tuhat kilometriä kipuilu muistutteli paljon enemmän. Se sai minut kiinni, kun istuin paikallani, turvavöissä ja lähes liikkumatta. Yhtenä aamuyönä kun ajelimme kolmen naisen voimin kotiin, alkoi kuskia jo väsyttämään. Aloin laulaa Mamban biisiä. Kas kummaa me kaikki kolme, periaatteessa toisillemme tuntematonta ja uutta ihmistä aloimme laulaa yhdessä. Huikea kokemus. Viimeiset kolmisenkymmentä kilometriä lauloimme auto raikuen. Jälleen pisti miettimään mistä ihmeestä noita sanoja muistuu mieleen, kaikki osasimme samat biisit, äänemme soivat hienosti yhteen ja matkanteko oli todella hauskaa. Ihmisellä on tuo muisti niin ihmeellinen asia, kovalevyllä on älyttömästi tietoa jota emme tiedä mukanamme kuljettavankaan. Kenties sieltä löytyy jotain hyödyllistäkin, kun aikansa kaivelee, kovalevyltäni meinaan...

 

Nyt alkaa kahvi olla juotu, herätyskello venyttelee aloittaakseen kohta muidenkin herättämisen. Taulut autoon ja menoksi. Näyttää olevan kaunis kesäpäivä tulossa. Sääsket ja mäkäräisetkin ovat aloittamassa valloituksensa, jalkateriäni on syöty yön aikana oikein kunnolla. Olkoon ja tulkoon kaunis kesäpäivä, minä niin imen itseeni tuota valoa, kirkkautta. Säilön sitä kaiken maailman kennoihin ja kovalevyilleni, niistä saan virtaa myös sadepäiviin. Tässä vaiheessa annoin otsakkeeksi "kovalevyjä", niitähän tässä on pyöritelty maalauksissa ja nupissa, kovalevyjä on siis monenlaisia, sisäisiä kovia ja levyjä ja ulkoisia kovia ja levyjä. Molempiin on tallennettu, jemmattu, ikuistettu, säilötty, tuotettu lukuisia eri asioita.

Toivottavasti sinukin kovalevyllesi tallentuu tänään kivoja, kauniita, värikkäitä ja ainutlaatuisia asioita...