AAMU ALKAA A:LLA

Näppäimistölle sormet hamuavat, otsakkeen kohdalle. Ei ole eukolla tiedossa, mitä on tullakseen. Iso A sinne tulee, enkä tiedä mitä muuta. A niinkuin ajattelu, A niinkuin aavistelu, A niinkuin aivastelu, A niinkuin amatööri, A niinkuin autokoulu, A niinkuin amppelikukka... Alkaako mikään muu A:lla? No, aamuhan alkaa ja ajatusvirrat, mutta niistähän jauhan joka ainoa kerta. Miksi ihminen jumittaa jossakin, sanoppa se. Maalasin taulun, jossa on virtauksia monen värisiä, monen vahvuisia, osa virtaa hieman vinoon, osa luotisuoraan. Kerrostumia, aina uutta päälle. Sitä maalatessa ajattelin, että mikähän tästäkin tulee. No sehän on selvästi luonnehdinta minun ajatusvirroistani, niinpä taulu sai nimen Ajatusvirtoja. Aina uutta pukkaa tulemaan, osa jää kesken, osa yltää loppuun saakka, osaan virroista tarttuu tuuli, käännättää ja väännättää ihan eri suuntaan kuin ajattelija itse ajatteli. Osa on synkkää, hidasta, vakavaa, peittävää, kankeaa. Osalla ajatusvirroista on taas valtava kujeilun tarve ja kiire, tehdä vilkkaat koukkunsa, koukeronsa, hurvittelevat mutkansa ja piristää niitä muitakin virtoja. Sellainen olen, kaikki ajartukset rinta rinnan, sulassa sovussa, toisiinsa kietoutuen. Ja aina on uusi tulossa, menosa ja matkalla. Usein olen jauhanut myös siitä kohtaamisesta, ohittamisesta, muiden asioiden välttelystä. Asioillahan tarkoitan minulle kenties kipeitä asioita, kuten kuolema, ikävä, lapseni menetys. Jälleen olen nähnyt ja kokenut sen, että on tiettyjä ihmisiä jotka viikko viikolta, vuosi vuodelta välttelevät ja kiertävät asian kohtaamista. Enkä oikein tajua miksi, sillä sehän on ja tulee olemaan aina osa minua, tajuta faktat, hyväksyä minut ikäväni ja tämän todellisuuden kanssa. Se ilmenee vaikkapa facessa peukuttamisella, minun kipeisiin ajatuksiin ei edes peukun vertaa irtoa, mutta jos on kepeä ajatus, niin ollaan täysillä mukana. On peukkua, komenttia, sanallista helinää ja sen sellaista. Eli kyseiset henkilöt keikkuvat siis aalloilla, mutta se mihin he reagoivat, on aivan eri asia. Edes peukku, kertoisi, että he ovat lukeneet ajatteluani, ettei tarvi sitä ääneen kuulla kerrottavan. Jos vaikka erehtyvät kysymään, mitä kuuluu, saatan jopa vastata että kaiketi hyvää, mutta lastani on kauhea ikävä. Toisaalta minulle riittää tuokin vastaus, en välttämättä jauha sen enempää aiheesta, mutta edes sitä ei haluta kuulla. Mutta nämä ihmiset eivät enää edes kysy, saati halua kuulla, mitä minulle kuuluu. Tyhmää kait se minultakin on moista odottaa. Kangistua moiseen ja tulkita. Mutta näin ihminen tekee, ajattelee. Itseäkin ärsyttää ajatella näin, mutta semmoisia virtaa, minkäs teen. Eilen puolestaan naamatuttu kysyi ja muisteli, että eikös nyt kohta ole lapseni kuolinpäivä. Hän muisti asian, otti sen esielle ja rohkaistui. Kuinka lämmitti, olla jonkin ihmisen tajunnassa ja rohkeudessa kysyä. Muutama sana aiheesta vaihdettiin, samalla kuulin myös hänen omia kokemuksiaan kuolemasta, muistakin hänelle aroista aihepiireistä. Siitä kehkeytyi lämmin, syvä ja hyvä keskustelu. Hänellä ei ollut kiire paeta paikalta, vaihtaa aihetta tai syrjäyttää. Puhuimme aiheesta, hiukan, mutta sekin oli suunnattoman tärkeää minulle, varmaan myös hänelle, koska hän sen vapaaehtoisesti aloitti. Lämmittää siis yhä, kovastikin, se saa lämpimän ja kauniin ajatusvirran aikaiseksi. Nyt on siis tiistai, aamu on aurinkoinen. Olen lomalla, eilen kävin todella lomantarpeisena, väsyneenä, aikaansaamattomana, otin jopa körnöt sohvalla. Vuosi sitten viimeksi olen ottanut päikkärit. Onko syytä olla huolissaa, vai ei. En ole, tänään virtaa paremmin kuin eilen, myös hommat ja ajatukset. Nollauspäivä oli paikallaan. Loppuviikosta pyöräytämme kauan odotetut ylioppilasjuhlat pystyyn, on taas juhlan aika ja paikka. Nyt menen ajattelemaan ja askartelemaan päivän asioita.

JUMITTAA

Aamu, suununtai, suhteellisen aikainen. Yöllä on satanut vettä, maa on märkä, kastehelmiä kimaltelee auringossa. Kaunista, syksyistä. Syksyhän on lempivuodenaikani, olenhan elokuun lapsi. Syksy, kaikesta huolimatta, vaikka syksyihi on kuulunut myös paljon raskaita ajankohtia, sekä lepseni, että isäni menetykset. Kaikesta huolimatta syksy, siinä on jotain valmista, värikylläisen turvallista, runsaan rehevää, kypsää ja alkukantaistakin. Olen opettellut nukkumaan hitaammin, oppinutkin jollakin tavalla. Nukun usein sellaista liki kahdeksaa tuntia, ennen suihkasin yöni neljään viiteen tuntiin. Missä se näkyy, no ainakin siinä, etten tahdo enää löytää aikaa kirjoittamiselle,kun aamun varhaiset tunnit vedän unta nuppiin. Kesän mittaan olen muutenkin koneelta vieraantunut, itseni vierottanut. Mikä toisaalta myös harmittaa, kun tykkään hiljaisista aamuista, tuokiosta koneella, kahvin kera. Kun kirjoitin hiljaisista, samaan aikaan Kaino-koira kuorsaa äänekkäästi jaloissani. Hiljaisuutta on siis monenlaista, käsite siitä, ei aina oikeasti ehkä ole hiljaista. Tarkoittanen lie sellaista henkistä hitautta, rauhaa, omaa tilaa ja omaa hiljaisuuden kuplaa. Kun ei tarvitse vielä sännätä sinne ja tänne, touhottamaan. Saa silleen hiljaisen hitaasti avautua aamuun. Jumit, niistähän minun piti kirjoittaa. Kyse ei ole kropan jumeista, vetreä lievä kaksivitonen, mikäs tässä nyt jumittaisi. Hah. Elämä, se rullaa eteenpäin, kysymättä, jumeista huolimatta. Huomenna on taas huominen edessä. Aikaratas jaksaa raksuttaa, porskuttaa, vaikka kuinka ihminen jumittaisi. Jollakin tapaa tätä ajankulkua peilaa herkemmin, kun on kaikenlaisia vuosipäiviä. 18.8. oli lapsemme ensimmäisen kantasolusiirron vuosipäivä, yhdeksän vuotta, vuonna 2011. Järkyttävän pitkä aika, kaikesta, siltikin jumitan muistoineni tietyissä asioissa erittäin kirkkaasti. Valonpäivästä, kuolemasta, elämän loppumisetsa on pian neljä vuotta. Järkyttävän pitkä aika, sekin. Samalla vasta lyhyt pätkä aikalaskurin jatkumossa, janalla. Riippuu missä kohtaa laskija jumittaa. Yhä kipeää tekee nämä kuolinviikkojen muistelut, tajuamiset, kun antaa luvan tajuta, että nyt alkoi lopullinen lähtölaskenta. Viikko, päivä, hetki kerrallaan alkoi konkreettinen irti päästäminen ja luopuminen omastaan. Se avuttomuus, kun ei vain voi itse tehdä mitään, omat avut ja teot eivät auta. Kun voi vain äitinä jumittaa omassa avuttomuudessaan. Olen yrittänyt myös jalkautua Ateljee Tarhapöllöön, rantteelle, halliin maalaamaan. Muka on ollut kaiken maailman visioita mitä haluan maalata, mutta ei vain ole onnistunut. Saatan hetkeksi tavoittaa sen olotilan, mutta sitten tolskaan kaiken pilalle ja alkaa taas jumitus. Ärsyttävää. Samoin kävi, kun aloin kransseja tekemään. Sehän on helppoa, vahvuuttani, kivaa ja innostavaa. Mutta miltä ne moiset räpellykset näyttivätkään, jumitti kranssisuoni totaalisesti, ei muuta kuin purkanmaan ja uudestaan. Ja kun periaatteessa tiedän, että osaan, mutta kun en osannutkaan. Varsinkin floristiikassa olen rautainen ammattilainen, sen tiedän varmaksi. Maalaamisessa vain tuottelias huuhaa, mutta aikaansaava, kunhan ei jumita. Ja sitten jumittaa, jumittaa totaalisesti, kun ajattelin tuosta vain tekaista kivoja asioita. Onnekseni tällä viikolla alkoivat luovuuden jumitukset laukeamaan, hellittämään ja vapautumaan. Pohjakosketuksen, keskustelujen ja muutaman itketyn kyyneleen jälkeen jumitus alkoi löysäämään. Tiesin sen löysäävän, mutta on raskasta puristaa ja kuristaa se löysäksi, kun se pitää tehdä niin henkisen kivun ja syvän prosessin kautta. Yhtäkkiä osasinkin, taitoni palautuivat, varmaan siis usko itseeni ja tekemisiini palautui. Huippua minusta ei saa tekemälläkään, mutta olen kohtuullisen lahjakas monissakin asioissa ja tuottelias, se riittäköön. Pistetään riittämään. Minun mielestäni minunlaisillekin on oman paikkansa. Sain myös todella yllättävältä taholta yhteistyöehdotuksen, mikä siveli jumittunutta itsetuntoani, sentään joku näkee tekemiseni toisin. Jaksaa innostua jumittuneen teoista. Eilen jalkauduin myös Myllymarkkinoille, se oli täällä semmoinen oma syysmarkkinatempaus, kaikenalista myyjää ja ohjelmaa koko perheelle. Kiva päivä, sain kohdata valtavan määrän tuttuja ja puolituttuja. Myyntiäkin tein, vaikkei minulla ollut mitään tavoitteita minkään suhteen, meninhän vähän niin kuin puolivillaisella tuoreiden jumieni kanssa. Vettä tuli silloin tällöin, enemmän ja vähemmän, onneksi olin katoksen alla. Kyllähän sa harmittaa aina sellaisten puolesta, jotka ovat ammatikseen markkinakauppiaita ja järjestäjien puolesta myös. Mutta minä en sulannut mihinkään suuntaan, pysyin vain sopivasti tuoreena syyssateessa. Nyt alkaa jälleen kone jumittamaan, en pääse pidemmälle, en vaikka kuinka veivaan. Jostain on ilmestynyt myös uusi blogipohja, jota en näköjään handlaa, en sitten millään. Olen nyt saanut tekstin muutamaan kertaan julkaistua, mutten saa korjattua haluamiani asioita. Se näyttää ahtaalta, rivivälejä ei ole, sisennykset, kappalejaot yms yms puuttuu ja se on todellakin jumissa. Voihan ärsytys, mennä nyt pohjan muuttumaan, ei huvita moinen jumittaminen ja värkkääminen. Tämä saa nyt olla tällä kertaa tässä. Aatella, olisin halunnut kirjoittaa vaikka ja mitä, niin sitten tämä tekniikka alkaa jumittamaan. Onhan tämä, aika hullunkuristakin. Nyt menen, juon kahvini loppuun ja aloitan työpäiväni. Tulkoon kaunis elokuinen sunnuntai, ainakin nyt näyttää, tuoksuu lupaavalta.

LAAVALAMPPUNA

Ajattelen, oikeastaan taukoamatta. Milloin mitäkin. Ideasta aivoitukseen, toteutukseen. Ajattelen myös ajateltavia ajatuksia, kuolemasta, muistoista, menneistä, tulevasta, jopa tästä hetkestä.

Ajatuksia tulee ja menee, vähän niin kuin lavalampussa kuplia. Välillä isompia, sitten joukko pienempiä, hetken tauko ja uusi kupla muodostuu.

 

Ajattelenpa nyt ajatuksiani kuolemasta, sekä kuoleman monenkirjavista lieveilmiöistä.

Esimerkkinä syksy, syyskuun 20. vuonna 2015.

 

Menimme perheen kanssa seikkailupuistoon Kalajoelle. Lapsemme oli niin sanotusti nollilla, luuydin täysin passiivinen, johtui leukemian-, sekä neuroleukemian hoitamisesta. Luuydin oli nollilla, koska ärhäköillä sytostaateilla se ajettiin elokuussa nollille. Silloin kuumeisesti odottelimme, ettei luuydin olisi kokonaan nollaantunut, vaan heräisi, jotta elämä jatkuisi. Aika simppeli laskentakaava.

No joka tapauksessa lapsemme oli nollilla, mutta yleiskunto loistava siihen nähden.

Saimme sairaalasta viikonlopun vapaaksi, olihan häät silloin lauantaina nekin tanssimme tappiin saakka.

Niin sitten päädyimme seikkailupuistoon, kiipeilimme, roikuimme puiden latvojen tasolla, laskimme liukumäkiä ja ylitimme itsemme jokainen sen sadalla asialla. Retkusimme puissa ja puistossa reilut kolme tuntia, mikä on todella paljon perheelle, joka kärsii korkeanpaikankammosta ja huimauksesta ja sen sellaisista lieveilmiöistä. Alas tulimme kun tuli nälkä ja vessahätä.

 

Tämä oli sellainen riippusilta siihen mistä aloin kirjoittamaan, eli muistoista, muistelemisesta ja ajattelusta.

Kun maanantai koitti, palasimme osastolle, syöpäosastolle, lasten syöpäosastolle. Todellisuus annettiin jälleen päin näköä. Siellä hematologi varovaisesti kyseli, kuinka neiti häissä jaksoi, oliko uupunut. Kerroin tappiin saakka tanssimisesta ja seuraavan päivän seikkailupuistoreissusta ja siellä jaksamisesta, rohkeudesta ja menemisestä. Silloinkin hematologi sanoi: onhan teillä taas mitä muistella...

Tätä muistelemista toisteltiin meille useissa yhteyksissä, sillä etenevä syöpä ja itsensä kloonaava syöpägeeni oli ollut tiedossa ja elämäämme jo viisi vuotta. Mutta kenelle näitä muistoja annetaan. Usein mietin sitä, tarkoitetaanko moisella meitä jäljelle jääviä? Vai voiko kuolemassa, kuollessa ottaa muistot mukaan, ja muistella niitä siellä jossain? Toivottavasti voi ottaa mukaan ja muistella, jotta on mitä muistella. Kenelle moinen sanonta on tarkoitettu? Onneksi itselläni on valtavan hyvä, jopa valokuvamuisti, monissakin tärkeissä asioissa. Myös kuoleman hetken voin minuutti minuutilta muistaa. Kuinka näin, koin, aistin, tunsin ja tajusin. Muistin, muistan yhä, mitä kaikkea voi kuoleman hetkellä muistaakaan. No äitinä muistin tietty kuolemaa tekevän ja odottavan lapseni syntymän. Samassa silmänräpäyksessä muistin molemmat. Miltä tuntui samaan aikaan pelätä, toivoa ja odottaa kuolemaa. Sitä en välttämättä haluaisi muistaa, sillä sehän ei millään järjellä kuulu äitiyteen, tekee yhä kipeää, kouristaa ja sattuu.

Muistan mitä ajatuksia laavalampussani velloi, miten ne ajatukset törmäsivät, satuttivat, räjähtelivät atomeiksi. Olisiko se atomiksi paukahtaminen ollut tätä todellisuutta. Mitä yhä muistelen. Vaikka monien mielestä, mitä tuota nyt enää muistelemaan. Onhan kuolemasta pian neljä vuotta. Mutta kun laavalampussani paukahtelee ja liikkuu edelleen näitäkin ajatuksia. Muistoja, kivoja ja kipeitä, sulassa sovussa. Mutta harva enää haluaa kuulla kipeistä asioista. Jonninjoutavat ovat monelle niitä tärkeitä. Mutta eivät välttämättä minulle, olen kuoleman kautta muutettu ihminen. Huomaan jonninjoutavuuksista kieltäytyväni, usein ja sulavasti, en vain jaksa moisia. Minulle on annettu vakavuus, muistojen ja muistini tuoma todellisuus elettäväksi. Jossa on näitä synkempiäkin ja raskaita kuplia ajateltavaksi. Elämä ei todellakaan ole pelkkää keijupölyä. Yhä syvä hiljaisuus valtaa tai aihe käännetään nopeasti muuhun, jos sivuan lastani tai kuolemaa. Itseä harmittaa kun pitää ajatella, mitä muut kestää, jottei heille vaikka paha mieli lipsahda, kun muistutan kuolemasta tai edes mainitsen, kuolleen lapseni. Ja hänhän on päivittäin, onneksi, yhä muistoissamme. Aikaperspektiivin ajattelemme usein ennen kuolemaa, vai oliko se kuoleman jälkeen. Ennen sairastumista, sairastaessa, kuoleman todellisuus ja meidän elämämme on aikajanalla tarkkaan märitelty. Se on meidän elämäämme, todellisuutemme mittari. Tulee aina olemaan.

Toki siihen vaikuttaa myös asiat, joita tuplasisko savuttaa ja tavoittelee... Mistä kaikesta menetetty lapsemme olisi joutunutkaan luopumaan, mikäli olisi säilynyt hengissä. Sekin tekee kipeää tajuta.

 

Muistan myös sen, että tuosta hematologin maanantaisesta, 21.9.2015, sanonnasta tasan vuosi, niin lapsemme hengitti viimeisen henkäyksensä. Muistan yhä paljon siitä viimeisestä vuodesta, laavalampussani paukahtelee ja virtaa ruuhkaksi saakka palleroita, muisteltavia muistoja ja ajatuksia. Se oli rankkaakin rankempi vuosi, onni että muistan siitä jotain, paljonkin. Vaikka sattuu, ne muistini kuplat ovat yhä arkoja.

 

Nyt kun koulut alkavat, nuoria lentää pesistä, kun muuttava opiskelujen perässä. Sitten vanhemmat ruikuttava, ikävöivät ja itkevät. Tarkoitan sellaista överihommaa aihepiirin puitteissa, vanhemman omaa lamaantumista ja surkeutta. Onhan se sitäkin, mutta heillä on elämässä yhä elävät lapset, joille soittaa, joita nähdä ja jotka ovat olemassa. Ja jotka tulevat kotiin, äidin puurokattiloiden luokse mielellään lomilla ja mahdollisuuksien mukaan. Tavoitehan on, että lasten siivet kantavat, eihän kukaan halua peräkamarin lapsosia kasvattaa, tai ainakaan se ei minun tavoitteisiini kuulu. Olen ylpeä, kun he itsenäistyvät, muuttavat, löytävät oman polkunsa, oppivat kantapään kautta, välillä haparoivat, mutta suuntaavat elämässään kohti omia tavoitteita ja unelmia. Tässä taas nähdään se meikäläisen, julma ja varmaan vääristynytkin perspektiivi, en vain jaksa jonninjoutavaa ruikuttamista moisen aiheen ympäriltä, kauheaa lietsontaa, kun lapset ovat kerran yhä olemassa, elossa ja räpiköivät omilla siivillään. Näin sen kuuluukin mennä.

 

Vanhemmuus se on vaikeaa, herkkää, kipeää, joillakin jolloinkin jopa helppoa. Koen, että meilläkin muiden asioiden kohdalla vanhemmuus on helppoa, vaikka väännämmekin, taistelemme, keskustelemme isoilla kirjaimilla, jos vertauskohtana on kuolema. Uskon yhden lapsen, sisaruksen menetyksen myös muun katraan perspektiivejä muokanneen. Olen ylpeä, että tytöillä on rohkeutta kohdata, mennä ja toimia, eikä suinkaan aina sen helpoimman kautta. Tuplasiskolle oli vasta sanottu, että se vetää kuin äijä, siis käärii hihat, tekee ja toimii. 

He uskaltava kätellä vammaisia, jutella heille, kohdata ja olla ymmärtäväisiä. Ottaa erilaisuuden huomioon, kysellä ja olla aitoja lukuisissa tilanteissa. On näitä muksuja sen verran kovalla kädellä ja elämällä koulittu. Sormi ei aivan heti mene suuhun, sillä osaavat myös kokata, huolehtia kodista, budjetoida, asettaa tavoitteita ja määränpäitä, ottaa vastuuta ja pysyä siinä. Mennään nukkumaan, niin että jaksetaan aamukuudeksi töihin. Sillä moni parikymppinen on aivan hukassa ja pihalla monenkin asian suhteen. Jotain olemme kyenneet antamaan, se on reaalinen ajatusmaailma ja kyky nähdä, ajatella. Meidänkin typyjen laavalampuissa leijuu monenlaista ajatuksentynkää, sen tiedän ja siihen luotan.

 

Mutta näinkö se aamutuima vierähti, kuoleman pyörteissä. Näköjään. Aika vaihtaa yökkärit päikkärehin, tsekata kalenteri, säätila ja tehdä suunnitelmat niiden mukaan. Nyt nousee laavalamppuuni erilaisia kuplia, niitäkin on tuolla jonoksi asti...

 

 

 

TIISTAIKINANA

Tyhjää näyttää näyttö,

alkaa siis sanoilla sen täyttö.

Hyppäsi kissa näppäinten päälle,

kirjaimet joutuivat kuin liukkaalle jäälle.

Kissa kehrää ja minua hellästi puskee,

se on valkoinen, eikä ruskee.

Tollolla on paljon asiaa mulle,
minä puolestani raapustan sulle.

Jostain syystä nuppiani kiristää,
ajatuksen muutaman ajattelin tiristää.
Miksi on eukolla vireys moinen,
onnistuuko kirjoittamalla fiilis toinen.
Monta asiaa on mielen päällä,
pyörii säällä kuin säällä.
Tylsä on tämä ihminen nyt,
vanha ja elähtänyt.

Arjessa on muutosta jatkuvaa, monta,
käännettä uskomatonta.
Vaikka kuinka parhaansa tehdä yrittää,
aina joku jostain asiasta tykittää.
Miksi edes tehdä ja auttaa,
kun samalla haukkuja vain saa.
Päättäjät antaa ja ottaa,
sehän omaa fiilistäkin sottaa.

Taas alkoi kone jumittamaan,
paras alkaa siis lopettelemaan.
Kun hiillyn aiheista noista,
niitä ei enää konekaan toista.

Paras tehdä tästä hommasta loppu,
ettei tule töihin liian hoppu.
Eipä auttanut tämäkään syihin syviin,
kiinnitän huomion nyt asioihin hyviin.
Imaisen muutaman auringonsäteen,
vedän kumihanskat käteen.
Lähden tekemään tärkeää työtä,
fiilis paranee senkin myötä.

Tahtoisin myös olla huuhaa,
joka kukat kädessä pientareilla luuhaa.
Tahdon tehdä kranssin jos toisen,
maalata myös taulun moisen.
Mennä metsään ja tarpoa siellä,
eikä missään päällystetyllä tiellä.
Tuntea syksyn valmiin tuoksun,
löysätä tämän jatkuvan juoksun.

Tässäpä sulle siis tiistaikinana,
yllättäen muutama riimitelty sana.
Eipä tiennyt eukko tuota,
kun venytteli sanaista suolta.

Kiitos ja anteeksi pyydän,
tästä nyt ihan aamukankeuttani syytän.