TOLLONA

Tollona vain konetta tollotan, Tollo-kissan kehrätessä vieressä. Onhan tollahtanut olo. Sellainen pysähtynyt, hidas, väsähtänyt, samaan aikaan rauhallisen ärsyttävä. Mitä kaikkea samaan tollottamisen hetkeen mahtuukaan. Tapasin yhden Surusiskoni viikolla, pitkästä aikaa. Hän sanoi muuttuneensa katkeraksi. Sitten nauroimme yhdessä aiheelle, mitähän naurettavaa siinäkin on. Katkerien hörötystä, siskojen, jotka ovat surusta katkeroituneet, sitten vielä nauravat moisen toteamuksen jälkeen... Olemme aiheesta usein keskustelleet, minä kun olen väittänyt etten ole katkeralla tavalla katkera. Oman katkeruusesiintyvyysolemusmittarini mukaan. Mutta mitä kaikkea katkeruus on, mitä siihen sisältyy. Monikin asia on sille synonyymi, läheltä liippaava kokemus, tunne, ajatus ja niitähän kyllä vilisisee, myös noita oikeita katkeruuden siemeniä. Mutta yhä itse toivon, että moinen katkeruus ei ole minuun pesiytynyt, etten sitä kylvä, levitä, sen tartuttamisesta nauti. Siihen peilaten toivon todellakin, etten ole lähipiiriäni, jopa tuntemattomia katkeruudella myrkyttävä ihminen. Meillä on erilaisia mittareita, milloin mihinkin asiaan. Itselleni katkeruus on juuri tuota toisten myrkyttämistä, pahan mielen ja olon levittämistä, elämänilon ja hehkun sammuttamista. Ikävien tikareiden, sanojen ja asioiden kipeää nakkelua, asioiden mustaamista ja sivaltamista. Mutta kuinka lähellä katkeruutta tai osa moista ovat viha, hatutus, ärsyyntyminen, raivo... Kun tuntee kauheaa vihaa tai raivoa, epätoivoa, avuttomuutta tai suurta ärsyyntymistä vaikkapa kuultuaan uudesta lapsikuolemasta, syövän tuhoista, epätodellisesta menetyksestä, vakavasta sairaudesta, inhottavasta kohtalosta. Tai näkee uuden, epäreilun ja tuoreen hautakummun. Tajuaa miten sairaus vaikuttaa koko perheeseen, vaikkapa vanhempiin tai sairaasen itseensä. Myöhäisvaikutuksista; nehän voivat olla sairastaneen terveyteen liittyviä seikkoja, lähipiirin, perheen tai sisarusten oireita. Ongelmia, riippuvuuksia tai muita raskaitakin taakkoja, jotka kertyvät alkuperäisen syyn seurauksena. Ja kuinka vähän myöhäisvaikutuksista tiedetään, niitä on tutkittu. Niin, ja mitkä kaikki myöhäisvaikutuksiksi määritellään? Voiko konkurssi, alkoholismi, peliriippuvuus, väkivalta, masennus, avioerot olla vaikka näitä myöhäisvaikutuksia, vaikka ne eivät ole laboratoriokokiessa mitattavissa tai röntgenkuvissa nähtävissä? Sehän on toki ymmärrettävää, kun akuutilla tavalla, kovillakin keinoilla yritetään ja pidetään potilasta hengissä. Yritetään sillä hetkellä elämänliekki säilyttää ja vauriot minimoida. Mutta mitä kokee elimistö, toipuuko lapsellakaan koskaan moisesta myrkkytykityksestä. Entä psyyke. Entä toiset sisarukset, vanhemmat, lähipiiri... Nyt kymmenen vuotta tätä todellisuutta eläneenä, kokeneena ja tajunneena, moisen kanssa on tullut tutuksi. Kuulen ja tunnistan yhä näitä kaikenkattavia myöhäisvaikutuksia. Olen osaltani mukana, jopa tukemassa ja auttamassa näissä seikoissa. Mikä on minkäkin seurausta, mikä johtuu mistäkin, kaikkea tätä tollona seuraan ja havainnoin. Myös itse todeksi elän. Sillä minullakinhan on vaikka mitä myöhäisvaikutuksia, ainakin näin pyhäinpäivänä, kun ikävä on kova. Yhä epäusko menetyksen ja ajan tajuamisen suhteen lyö lekalla ja kipijästi. Ahdistaa, itkettää, raivostuttaa, vapisututtaa, keskittymsikyky herpaantuu, suuhun menee muuta kuin on ajatellut, tympäsee tyhjänpäiväisyydet, ärsyttää narinat, kinat ja tappelut. Särkee päätä, paineet heittelee, kuristaa, uuvuttaa, on vetämätön, kuvottaa ja alahuuli on lörpällään. Samaan aikaan kiitollisuus ja syyllisyys heiluvat toisiaan tönien, kuin halloweenkummitukset. Saanko olla kiitollinen työstä, jota saan tehdä, koska sehän on mahdollistunut lapseni menetyksen kautta, sen ansiosta jopa määrittänyt kuvionsa. Siinäpä vasta kysymyskerä, onko siihen vastausta, kuinka kerään suhtautua. Mitä saan olla, ilman syyllisyyttä, millon saan kokea kiitollisuutta? Voinko ja saanko kokea molempia samaan aikaan? Onko se normaalia tai reilua, ainakin se tollolta tuntuu. Kaipaan tuoksua, kosketusta, ääntä, naurua, kiukkupuuskaa, tempperamenttia, inspiraatioita ja halausta. Tai isän kuorsausta sohvalta, sahanpuruja saappaan vieressä, tarinoita, huumoria, omintakeisia ajatuksia, yhteenottoja, metsäretkiä tai polttopuita... Samaan aikaan jotkut viisaat, oppineet, sanovat että minun pitäisi päästää surusta irti. Tai suruista, sillä isänihän menetin pian tasan kuusi vuotta sitten... Hyväähän ne varmasti tarkoittavat, ei sillä, mutta kuinka päästää irti surusta ja ikävästä. Sehän vasta temppu olisi, helppoa jos olisi helppoa. Tollona, minä kun luulen yhä olevani kuitenkin aika lailla sinut menetykseni kanssa. Siihen olin valmis, meitä valmisteltiin vuosia ja sen hyväksyn ymmärryksellä, siltikin oirehdin. Kuinka siis päästää irti, katkaisenko jonkin surunarunja ja suru lähtee leijailemaan itsekseen, katoaa taivaalle. Unohtuu, vapauttaa minut. Tai kumpi siinä kummankin vapauttaa? Suru minut vai minä surun? Häh. Vai... Enkö saa enää puhua tai ajatella lastani, ikävöidä. Sanoittaa aihepiiriä. Olenko silloin eheytynyt, päästänyt irti surustani, jos siitä vaikenen, sitäkö minulta odotetaan. Toivotaan, että olisin ehjä, takaisin jotakin, mitä olen ollut ennen menetystä. No en varmastim palaudu!! Senhän sanoo jo maalaisjärkikin. Kyllä moni odottaa, etten sivua enää millään tavalla aihepiiriä, pidän moisen omana tietonani. Jätän tuomatta julki, pidän sen sisälläni, suljen itseeni. Mutta mitkä taas ovat kaiken sen sulkemisen ja sisälle lukitsemisen myöhäisvaikutukset? Mitä se tekee itselle, keholle, tunteille, olotilalle, olemukselle... Sehän vasta tolloa onkin, olisikin, sillä jälkensä jättää kyllä. Onnekseni olen hölö, sekaisin itkijä ja nauraja, asioita jauhava. Ekstrovertti. Ja ympärilleni ja elämääni on kietoutunut ihmisiä, joiden kanssa saan olla se mikä olen. Suunnaton kiitos juuri sinulle, joka tiedät sitä olevasi! Ja sitten on kaikonnut monia ns exkavereita ja ns exystäviäkin, jotka välttelevät minuuttani. No, minä en pysty välttelemään minuuttani, joten minä siis välttelen heitä. Vastavuoroista ja luontevaa tässä tilanteessa. Helpompaa ja armollisempaa kaikille. Hah. Mutta nyt olen tollotukseni tollottanut, jauhanut aikani. Lähden töihin. Illalla saamme vieraita, miehen puolen uusia tuttavuuksia. Odotan innolla työpäivää, iltaa ja huomista. Huomenna pääsen tekemään taas jotain jännää. Siihen liittyy luonto, koekävely, laavu, alpakat ja talutus. Minulla on uusia ystäviä, olen jo melkein alpakkakuiskaaja... Niiden kanssa on ihana tollottaa ja tutustua. Hyvää, kaunista ja muistorikasta pyhäinpäivää kaikille!

PÖLLÄHTÄNEENÄ

Herätyskello, kännykkä siis, herätti kello 07.22. Enkä tiennyt miksi, tunnistin kyllä oman kännykkäni äänen. Tuvassa, sinne könysin, pöllähtäneenä herätystä sammuttamaan. Kyllähän piti kelata mikä maa, mikä valuutta, miksi se herättää. Tuvan sohvalla on vielä yövieraita, syyslomalaisia, harmitti heidänkin puolestaan moinen piippaaminen. Tajuisn kyseessä olevan lauantain, ehkä herätys oli jäänne jostakin, sillä tarvin tosi harvoin herätyksiä. Niin, viime lauantainahan me suuntasimme Ouluun heti aamusta, siksihän se herätti. Se oli se jäänne. Kauhuskanario jossakin välissä jo kävi, että olen väärässä päivässä, sekoittanut kalenterini, sillä huomenna menen taas Ouluun avustettavan kanssa. Tänäänkö se olikin, vaikka luulin, että huomenna, vaikka eilen perjantaina luulin jo, että on lauantai eli tämä päivä. Työvuoroissani oli muutoksia tällä vikolla ja moni rutinoitunut vuoro muuttui, jopa lennosta, osittain myös syyslomasta johtuen. Tein päivävuoroja sellaisissa paikoissa missä yleensä teen iltavuoroa ja näin pois päin. Minulla oli meneillään hyvä, bileuni, harmitti sekin lopettaa, herätä pöllähtäneenä. Tosin sitten tajusin, että nythän muistan mitä unessa tapahtui, kun se loppui kesken, könysin unimaailmasta tähän valvemaailmaan. Hiukan oli hassu tunne. Oli hauskaa herätä huvittuneen virkeänä ja pöllähtäneenä, sillä unessa oli hyvä meininki, viihdyin. Siinä unessa oli valmistujaisistani kyse, vähän niinkuin puskista sain toikkarin, tavallaan siitä mistä luulin jo viime joulukuussa valmistuneeni. Noh, otin yhteiset juhlat vastaan, tietysti. Tunnistin pöydissä myös surusiskojani, surun myötä elämääni tiivisti tulleita ihmisiä. Olikohan kyseessä suruakatemiasta valmistuminen, välikoe, välietappi, jokaisella eri tutkinnon osat suoritettuina. Osan kanssa vaihdoin muutaman sanasen, osaa en vielä ehtinyt käydä moikkaamassa. Joitakin moikkailin kauempaa, huiskuttelimme. Valmistujaisissa oli pitkiä pöytiä, joissa oli eri elämänvaihedeni tuttuja, olihan kiva nähdä. Sitten alkoi tanssi, heti olin heilumassa tanssilattialla, ei se olikin nurmikko missä olimme. Puutarhajuhlat. Tuttuja biisejä, pakko oli päästä heilumaan, muistan kuinka kivaa ja mitkä koreografiat... Jalassani minulla oli -80-luvun loppupuolella olleet kengät, jotka lonksuivat, niissä piti raahustaa etteivät putoa jaloista. Kiilakorolla, sellaisella punospohjalla, vaaleanpunaisella kankaalla. Unessa tajusin laittaa soljet kiinni, näinpä ne pysyivät jalassa, pääsin reippaasti askeltamaan. Muistan kuinka hyvä oli nupulakiveyksellä kävellä, näyteiukkunoita katsella, kun kengät pysyivät jalassa. Ajattelin, että tyhmä minä, miksen aikaisemmin laittanut solkia kiinni. Oli katuja, taisin olla jopa Pariisissa, tai muualla ulkomailla. Jokin Pariisifiba minulle jäi. Oli myös käsityöläisyyttä, huippumuotia, taidetta ja elämyksiä. Jotain nahkatöitä ja -koruja, hieman shamaanihenkeen. Paljon erilaisia ihmisiä, persoonia, varsinaisia tapauksia. Mutta jotenkin sulauduin mukaan, tulin juttuun, minä viihdyin ja nautin. Minun päälläni oli jokin liehuvaa, muistan oranssinkirjavat liehukkeet ja helmat, taisin olla itsekin aika outo ja boheemi. Yksi katu kulki asunnon läpi. Oli vieläpä jossakin ylemmässä kerroksessa. Aina ikkunasta piti katsoa liikennevalojen vaihtuminen ja sitten sännätä ikkunan kautta laskeutuen kadun vilinään. Niin ja tämän ikkunan edessä loikoili viimeksi jokin boheemi mies, kissa päällään. Mies muistutti Tuure Kilpeläistä ja Jorma Uotista, ehkä hänessä oli myös jotain tuttua, olikohan peräti oma Ukkokulta. Sitä ylvästä pitkäkarvaista kissaa se mies silitteli, sohvallaan rötköttäen. Olin kulkenut ennenenkin tämän ikkunan kautta kulkevan kadunpätkän, mietin, mistä näitä kissaa silitteleviä miehiä oikein riittää, aina eri versiot pötkötteli ikkunan edessä. Minä selitin, että olen tästä vain kadulle menossa, odotan liikennevalojen vaihtumista. Ei näyttänyt haittaavan rötköttämistä, vaikka polku kulki ylitse. Mietin, oliko se vuorotyö, jossa oli aina mies kerrallaan päivystämässä. Näytti helpolta roolilta, vai olivatko he kenties maalauksien mallina. Miljöössä oli samaa tunnelmaa ja värimaailmaa, jota tavoittelen taidepiirissä. Tosin siellä maalaan papukaijatulpaania, ranskalaista sellaista. Tyylisuuntani värityksen ja aikakauden suhteen taitaa ola barokki. Sitten valmistujaisiini liittyen, pitikin tyhjentää varasto, jossa oli opiskeluun liittyvää roinaa. Muutenkin pakkasin muuttokuormaa opiskelijakämpästä ja suuntasin autoineni kotiin. Tavaraa oli ihan siis tarpeeksi, vaikka minkä sorttista keskeneräsitäkin tellinkiä ja jemmaa, muistiinpanoja, koeversioita, oivalluksia. Tavallaan tässä sekoittui niin flosristiikka, artesaanius, kuin viriketoiminta keskenään, sekä lukuisat harrastukset. Pakkasin nopeasti ja mielelläni, olihan homma nyt valmis, se tavoite purkitettu ja saavutettu. Keitin samalla jo aamukahvia, yhdessä miehen veljen kanssa. Kahvikuppien vierestä löytyi maitopurkit, vähän ryttyiset ja lämpimästä. Kahvimaidot oli ollut yön ajan väärässä kaapissa, mitä ihmettelin. Miehen veli sanoi, että ne ovat häneltä jääneet. Se oli sellainen työmaakahvitila. Join kuitenkin kahvia, jostakin löysin maitotilkan, sillä ajattelin etten mustana kuitenkaan juo. Tästä silivilirimpsis todellisuuteen, olen hereillään. Kissamme, Uku&Lele leikattiin viikko sitten, niiden kanssa on ollut hieman rankkaa. Hoivaa, huolenpitoa, hemmottelua ja jälkien siivoamista. Raukat, jospa se tästä normalisoituu, kun saavat pian ulkoilla normaalisti, eikä tarvitse kyttäillä tikkejä, karkaamisia, kaulureita ja tuoksahtavaa hiekkalaatikkoa. Eilen luin opiskelukaverin päivityksen sotkuisesta työpöydästä, jolloin ajattelin lukuisia omia varastoja ja miten ne saa aina uudestaan kaaokseen. Toki roolituksenihan menee laidasta laitaan, florsistiikasta komiikkaan ja viriketoiminnasta huuhailuun, itkusta nauruun, ilosta suruun. Elämässäni on useita surusiskoja, joiden kanssa välillä istumme pöytään miettimään tilannettamme, missä olemme, mitä aika on tehnyt, miten tunnemme, kuinka koemme. Puhumme asioista suoraan ja rehellisesti, mikä tärkeintä saamme puhua ja tulemme jotensakin ymmärretyiksi. Samoin eri oppilaitoksista, tutkinnoista, on aina jäänyt elämääni ihmisiä, heitä on paljon ja lukuisilta eri aikakausilta. Myös sieltä -80-luvulta saakka. Eilen mietin myös näitä kerrostumia. Tanssimista kaipaan, pian on vuosi viimeisimmästä tanssipaikkakeikasta. Illalla viimeksi ajattelin, kuinka tekisi hyvää, nähdä myös sen kautta ystäviä ja tuttuja, päivitellä kuulumiset ja päästä rentoutumaan tanssin kautta. Työkuvioissa teen toivomiani muutoksia, pakkaan tiettyjä osa-aluieta, niputan ja järkiperäistän, olen oppinut ja lähden oppimaan jälleen uutta. Ja ne kissat ja miehet, kissoja on ja työminääni kuuluvat lukuisat miehet, oikeastaan teen miesten kanssa vain töitä. Meille on myös tarjottu neljää eri uutta kissaa, yksi avustettavani sanoi, että meidän pitää hankkia uusia kissanpentuja. Pariisi tulee kaiketi siitä papukaijatulpaanista, joka on joissakin kohdissa röyhkeän upea ja rohkea ranskalainen tulppaani, jota siis yritän maalata kursseilla. Mallista maalaaminen olisi kiehtovaa, olen myös seurannut satunnaisesti jotakin keramiikkakilpailua, jossa tehtiin patsaat mallista. Teen töitä meillä kotona, perheissä, laitoksissa ja missä tarvitaan, Loikkaan roolista toiseen, milloin millekin kadulle ja kenenkin kanssa. Minulla on paljon tuttuja ja tutustun helposti, sitäkö lie ektrovertin ihmisen pöytävieraat. Aamukahvini keitin, maitoakin löytyi. Illalla tein makaroonilaatikkoa suuren astian ja leivoin sämpylät. Nyt voivat lomalaisetkin nousta aamupalalle. Minä salaa join kahvini tässä koneella ja naputtelin itsekkäästi. Jos sinulle tulee jokin visio unestani, tai suoranainen tulkinta tai oivallus, kerrothan... Nyt jatkan pöllähtäneenä tätä päivää, joka olikin tämä päivä, eikä huominen, saati eilinen. Vein juuri pyykkinarulle päiväpeiton kuivumaan, ihana pirteä pakkassää. Joki on todella täynnä vettä. Kävin siellä paljain varpain, kivasti kohmeinen nurmikko sai varpaani nipistelemään. Meidän pöydissämme on ollut viime päivinä vaihtuvia kattauksia, meteliä ja meininkiä. Tästä on hyvä jatkaa.

VÄHÄN ENNEN

Vähän ennen, mitä? No vaikkapa mitä. Unta, hampaidenpesua, hiustenkuivausta, iltalukemista... On siis ilta, kello pian yhdeksän. Minä koneella, mikä on todella harvianaista, varsinkin näin illalla. Jotenkin viime syksynä, kun valmistumistani valmistelin, sain hakata konetta liikaakin. Toki pidin näyttökansioiden tekemisestä, sanallisesta jaarittelusta ja kuvituksista. Mutta konehommat eivät ole minua varten. Mää en ole nörtti, välillä pidän mielellänikin taukoa. Tänään mielessä kävi lapseni katse, viimeinen katse, vähän ennen kuolemaa. Eipä siitä nyt sen enempää, mutta asioita muistan, päivittäin, vähän ennen mitäkin, milloinkin. Niitä on paljon... Misesta elämän taitekohdasta tähän hiivatin koronaan. Itse olen siis siviiliminänäkin maskissa julkisilla paikoilla ja kursseilla. Ettei tarvitse ajatella, että se olin minä, joka levitti, jos levitti. Olen oman osuuteni vastuusta kantanut. Tosin tänään törmäsin myös yhteen iäkkääseen sukulaiseeni, joka oli ilman maskia. Astmaatikkona hän ei kykene maskin kanssa olemaan ja asioita hoitamaan. Hän sanoi, että hänen lähtönsä hetki on sitten kun se aika koittaa. Hän ei anna pelolle ja paniikille liikaa valtaa. Hän haluaa elää ja jatkaa liikkumistaan enitseen malliin. Sillä hän tietää, että jos nyt jättää asiat hoitamatta, autollaan liikkumatta, lenkkeilemättä ja mökittyy, se on menoa se. Kuulemma saman ikäluokan ystävissä on näitä pelolle vallan antaneita, jotka pelkäävät kerrostalossa postiluukkuakin, ettei vaan korona luiskahda sisään kun sitä raottaa. Ei uskalleta mitään, pelätään elämistä. Sekin on kauhea kohtalo, pelätä pelkoa. Tämä pitkäkin keskustelu jätti jälkensä, pisti ajattelemaan. Siinä on monia tärkeitä asioita ja oivalluksia. Mikä on kenenkin perspektiivi. Toisaalta hän sanoitti sen, mitä varmasti moni vanhus tai iäkkäämpi ajattelee. Koskaan ei tiedä mikä se vie, kun on viennin aika. Iäkkäät sukulaisemme ovat olleet eristyksissä kuukausia, tokihan heistä olemme huolissamme. Kuinka pieneksi heidän ympyränsä ovat hetkessä menneet, mitä tästä vielä seuraa. Eipä tässä nyt muuta, vähän ennen iltauinahdusta moiset päästelin.

SUUNTAVAISTO

Kyllä ihminen saa olla ihmeissään, kun ajattelee vaikkapa muuttolintuja. Kuinka ne osaavat suunnistaa, mihin niiden suuntavaisto perustuu? Mennen tullen palatessa ne tekevät pysähdykset tasan samoilla lammilla ja peltosaroilla. Miten ne osuvat aina justiinsa samaan kohtaan? Sitten jatkavat matkaansa ja vieläpä oikeaan suuntaan. Toki joskus olen viittonut ja huutanut linnuille, että väärä suunta, kun ovatkin vetäneet muuhun kuin oletettuun muuttosuuntaan. Yhtenä päivänä systeri oli kuulemma hanhia seurannut. Kvaak, kvaak, sieltä tulivat. Kvaak, kvaak, kohta takaisin palasivat. Kvaak, kvaak, nyt kolmanteen suuntaan lensivät. Herää kysymys, onkohan hanhilla huonompi suuntavaisto kuin kurjilla ja joutsenilla, tai joillakin muilla muuttolinnuilla? Vai oliko keulilla kokemattomampi navigaattorihanhi. Miten ne tiesi mihin olivat menossa, miksi ne olivat vähän hukassa, lensivät rallia ja huopia ees taas. Vai pitikö laskeutumiselle hakea otollisia tuulia. Tai johtuiko ankara kvaakkuminen sanaharkasta, neuvotteluista taivaalla, palaveria pitivät ilmassa. Kyllähän lentokoneillekin pitää olla oikeat nousu- ja laskukulmat, oikeat tuulensuunnat, jotta homma onnistuu. Sitten mietitään, että hanhille viljeltäisiin omia peltotilkkuja, jotteivat ne tuhoa viljelyksiä. Mietin tietty, kuinka moinen niille kerrotaan, viitotaan, jos ovat kautta vuosikymmenien samoille pelloille laskeutuneet matkoillaan. Nyt onkin päätösten nojalla luvallista laskeutua kuuden kilometrin päähän, syöttöpellolle, eikä sille maanviljelijän viljellylle tuottoa hakevalle viljapellolle. Onko ne jotain nuolia pellossa, joita linnut sitten seuraavat, ahaaa, meille on lento-opasteet, eiku tuohon suuntaan... Limingassa oli sopuisasti isot määrät kurkia, joutsenia ja hanhia samoilla pelloilla. Ei siinä varmaan viljelijän hampaita naurata, jos tarkoitus oli saada satoa juuri siltä saralta. Aika hieno lintucoctail, sulassa sovussa. Mietin oliko kaikkien oppaissa merkitty sama taukopaikka? Kerran muinoin olimme pääsiäisen Turunseudulla. Paluumatkalla seuranamme lensi kurkiaura. Sama aura, linnuntietä, koko matkan. Välillä olimme sen edellä, välillä kurjet taas lentoratansa mukaan pääsivät ohitsemme. Olihan tytöilläkin jännää, niin ja minulla vänkärinä. Seurasimme vetovastuun vaihtumisia ja sitkeää matkantekoa. Hyvin ne veti. Ja matka taittui yllättävänkin nopeasti linnuntietä. Toki siellä ei ole risteyksiä, hidasteita tai liikennevaloja stop-merkkeineen, ja muutenkin näytti tyhjältä lintujen lentoliikenteen suhteeen. Ja itse asiassa taivaallahan voi vetää kerroksittain, kolmiulotteisesti. Me maanmatkaajat joudumme kulkemaan samalla tasolla, siksi varmaan ruuhkaudumme liikenteessä, noin niinkuin yleensä ajatellen. Eilen kastuin lukuisia kertoja töissä, olinhan ulkona ja lenkkeilin kolmen avustettavan kanssa. Oli minulla muka vedenpitävää, mutta kun tarpeeksi uitetaan, se kosteus ja nihkeys menee luihin ja ytimiin. Kaiketi siis oli illalla tarpeeksi uitettu, kun meni niihin luihin ja ytimiin. Piti ihan viltin alle kaivautua ja saunassa lämmitellä. Lämpenin. Yhden avustettavan kanssa kävimme haudalla, viemme usein hänen äidilleen kynttilän. - Miksihän Jeesus nyt pisti tämän sateen päälle ja kastellee meijät? - Pitäähän sitä välillä sataakin, jos on paljon taivaaseen vettä kertynyt. - Mitähän se mun äiti siellä taivaassa touhuaa? - Varmaan äiti on mielissään ja ylpeä kun veit hänelle kynttilän, kehuu sinua. - On se ylypiä, mutta mitä se siellä tekkee? - Tekiskö se vaikka käsitöitä? - No ei, ei se ottanut kujelmaa mukkaan... Tällaisia syvällisyyksiä pähkäsimme. Kyllähän sitä itse kukin ajoittain miettii, mitähän taivaassa puuhataan. Mitä kuuluu? Kaiketi siellä ollaan sumujen ja pilvien yläpuolella. Kauneudessa, levollisuudessa, kepeydessä ja kirkkaudessa. Linnuista ja niiden suuntavaistoista vielä. Välillä seuraan vaikkapa naakkaparvea, kuinka ne laumana lentävät, mutkittelevat ja kujeilevat. Miten ne eivät törmää toisiinsa? Miten ne osaavat lukea toisiaan ja äkillisiä suunnanmuutoksia töpeksimättä. Jos minä olisin naakka, varmasti törmäisin ja töpeksisin tuon tuostakin. Ainakin ihmisenä näin tapahtuu. Sitten ihmisen suuntavaistoon, kyllähän sitä metsässäkin osaa suunnistaa, tietää muka miten päin pörrää. Toki kymmen vuotta sitten, juuri muutamaa päivää ennen kun lapsemme sai leukemiadiagnoosin, kävimme puolukassa ja metsäretkellä. Silloin menetin suuntavaistoni hetkeksi. Oliko syynä se suunnaton huoli lapsesta, joka sanoi, ettei jalat jaksa. Jalat, jotka olivat aina jaksaneet. Mitä äitinä ajattelee, silloin mielessä kävi ensimmäisen kerran mielessä syöpä. Miksi minun äidin suuntavaistoni ajatteli syöpää?? Siksi ilmeisesti suuntavaistoni paniikissa menetin, melkein eksytin koko laumani. Mutta eihän minun passanut sanoa, ettei äiti tiedä missä on. Kunhan tarvoimme, ja hokkus pokkus, putkahdimme kartalle vähän eri kohdassa kuin ajattelin. Tytöt luuli, että se oli hokkus pokkus tempaus vain, tultiinkin tähän. Äiti keksi uuden reitin, jännästi mutkitteli ennen kuin kertoi missä ollaan. Itse asiassa kohta on tämän helevetin syövän kymmenvuostis-"taiteilijajuhla", diagnoosin ja tämän todellisuuden vuosipäivä, 18.10.2010. Tänään tunnen pidätettyä, sisäistä, raivoa, vihaa ja inhoa asian suhteen. Samalla epäuskoa ja mietin omaa suuntavaistoani tällä hetkellä. Miten suunnistan, mihin uskon, luotan ja miten tajuan maamerkkejä lueskella... Ohjenaru, punainenlanka on olemassa. Mutta siihen lankaan on ikiajoiksi kietoutunut surunauha, sellainen tummempi, ajoittain takkuinen, solmuinen ja karhea nauha. Joka punaisenlangan vahvuutta, kepeyttä, väriä, olemusta ja määrätietoisuutta jarruttaa, ahdistaa ja kiristää. Se kulkee kuin varjo kiinni punaisessalangassa, vaikkei punainenlanka aina sitä surunauhaa siihen haluaisi. Yhden äidin kanssa juttelimme aiheesta, hänkin on lapsensa menettänyt. Hän kysyi kuinka olen muuttunun menetyksen jälkeen, miten se vaikuttaa elämääni, olemukseeni ja ajatuksiini. Hänellä on kuulemma tietynlainen elämänkepeys kadonnut, nauru muuttunut, hän tunnistaa itsessään juuri tuon todellisuuden ja surun päivittäin. Muuttuneen katseen, olemuksen, äitiyden ja minuuden. Menetyksen jälkeen ei ole enää se sama ihminen, tunnistan tuon itsessäni. Paljon on entistä minuutta, mutta se on muutettu, muokattu, tietynlaisella suruharsolla peitelty. Samaan aikaan elämä jatkuu, mutta elämä on muuttanut sävynsä, muotonsa, suuntavaistonkin ajoittain. Tavoitteet muuttuvat, katseen suunta muuttuu, näkee monia asioita aivan eri vinkkelistä. On itselleenkin kuin sivustaseuraaja, tirkistelee suruharson läpi. Toki välillä pienistä reijistä näkee asioita todella selkeästi, yksityikohtaisesti ja tarkasti. Suuntavaisto kertoo herkemmin. Tai ehkä siihen omaan suuntavaistoonsa luottaa... Mutta nyt suuntavaistoni kehottaa aamupalalle, työvuorojen pariin ja illaksi töihin. Olen jo lukiolaisen vienyt, elukoita passanut ja kahvini siemaillut. Oli muuten autonikkunoisssa jäätä, nyt ne alkavat, yöpakkaset. Joen ja peltojen yllä leijui paksut sumuharsot, tai paremminkin sumulaatat. Omalla tavalla kaunista, pysäyttävää, konkreettista ja eleetöntäkin. Syksyssä on monia kerroksia, samoin elämässä ja surussa. Enää ei ne viime viikoiset joutsenet olleet sillä pellolla, millä olivat viime viikolla. Sanoiko niiden suuntavaisto, että mihin suuntaan ja milloin on lähdettävä. Vai olivatko nekin vain aamulennolla, opettivat poikasiaan lentämään, ennen kuin niiden ikioma punainenlanka otetaan käyttöön. Ennenkuin poikaset luottavat omaan suuntavaistoonsa...

UNIHIEKKAKUPLIA JA KOHINAA

Kuulen vain kohinaa, voiko tietokonekin kohista. Vai hurriseeko se. Samantyyppistä ääntelyä, mikä on kohinan ja hurinan raja. Näin syvällistä, näin vakavaa on mielessä. Silmissäni kuplii, leijuu unihiekan jätteitä, sellaisina pikkukuplina. Hitaina liikkuvina unihiekkadyyneinä. Olen nääs vastikään herännyt. Kyllä se tästä kirkastuu. Taitaa hiljainen huusholli kohista, samoin heräävät korvani. Kohina, se onkin sisäistä, minusta lähtevää, maailma hurisee... Olin eilisen vapaalla. Riittoisa, antoisa ja hyvä päivä. Aaamusta heti kirjoittajakurssille, ihanaan luovaan kuplaan. Mielettömien tekstien ja mielikuvitusten kammioon. Aina ne kurssit loppuvat kesken. Perjantaina illalla jo aloitimme ja eilen jatkoimme. Erilaisia tapoja kirjoittaa, avata lukkoja, luoda pohjia, ammentaa sanojen kammioista. Kortit, ne ovat tämän opettajan hyvä keino antaa harjoituksia. Kun hän antaa sattumanvaraiusesti epämukavuusalueelta kortin, tai sitten saa itse valita mukavuusalueelta kortin. Kirjoittaa sitten niistä. Vaikkapa satua, runoa, dialogia, muistoja... Tai maisemakortin kautta kirjoittaa tunteesta, johon upottaa sitten toisessa kortissa olevan henkilön. Voi pojat kuinka kivaa, koukuttavaa, antoisaa. Luimme ja kuuntelimme myös omia aikaisempia tekstejä, keksustelimme niistä, annoimme palautteita. Se on suunnattoman tärkeää, kuulla mitä mieltä ollaan, kuulla itsekin luettuna omaansa. Tai lukea itse. Millainen on oma kirjoittajan ääni, kun aihe ona oma, vapaasti valittu. Jokaisella meistä on oma äänemme. Sieltä menimme suoraan pienellä kokoonpanolla etukäteisonnittelukäynnille tätimme luo. Hän juhlii kasikymppisiään perhepiirissä. Kuorokaverini tuli mukaan, esitti pihaterassilla Myrksyluodon Maijan. Minä tein kukkakimpun ja kortin. Hankimme myös sukat ja tottahan toki pienet yrttijuomingit lääkelusikalla, ikäänkuin lääkkeeksi. Todella liikuttavaa oli, todella lämmintä ja kiitollista. Siinä itki lahjansaajat, -antajat ja laulaja. Osui ja upposi. Tässä se nyt nähdään, ettei se aina tarvitse olla suurta ja mahtipontista, pienetkin eleet ja asiat ovat todella tärkeitä. Tätini on aikonut nyt juhlia pienesti, mutta tulevat hautajaiset ovat sitten kansanjuhla. Liekö tuolta isän puolen suvusta meikäläisellekin tuo bileveri virrannut, isämme hautajaiset olivat myös isot ja äänekkäät. Ja meidän sukuhan puhuu kuolemasta tuon tuostakin, se ei ole tabu, se kuuluu arkikieleen ja julkisiin asioihin. Tätimme sanoikin, että hyvä että tuli nyt nämä synttärit eikä hautajaiset, kun ei olisi saanut tulla vieraita koronan vuoksi. Eristykset ja karanteenit, kyllähän ne ottavat lujille, kaikilla. Mutta vanhukset eritoten, heidän maailmansa suppenee kovasti. Varsinkin jos eivät hallitse nykyisiä tapoja kommunikoida, hädin tuskin puhelimen hallitsevat. Kyllä siinä kuplat pienenvät, tulevat ihan iholle. Jopa jumittuvat kiinni. Siinä kohisee vanhan luut, yksinäisyys ja korvat. Nythän meilläkin päin on todettu uusia altistuksia, saa nähdä miten homma etenee, mitä tästä seuraa. Ja millä aikataululla... Kuulen jo koronan henkäilyn, kohinan. Toisaalta silloin aikanaan kuulin syövän hekäilyn, minulle se on yhä satakolmekymmentäyhdeksän ja puoli astetta vakavampi asia, en lähde koronapaniikkiin. Kun syöpä henkäili ja hönkäili, laatoitti ja kohisi kymmen vuotta, enemmän ja vähemmän. Tämä korona on pieni asia siihen verrattuna, ainakin näin haluan uskoa, ja siihen voimme myös omilla valinnoillamme ja teoillamme jonkin verran vaikuttaa. Syöpään ei ole omaa vaikutusmahdollisuutta, vaikka kuinka luuli ja niin uskoi, se teki mitä teki. Siinä ei voinut kuin avuttomana seurata, hyväksyä ja elää mukana. Leijua kuiviin imettynä kuplana ja antaa kohista. Töissähän vedän maskin kanssa, puoli vuotta on mennyt jo näin. Nyt siviiliminäkin on maskinkäyttäjä, aivan vapaaehtoisesti. Kun olen seurannut, niin maskeja käytetään jonkin verran, ehkä eniten juuri minun ikäluokassani, työikäiset. Mutta vanhukset revittelevät tyystin ilman, eikä käsihygieniastakaan monen kohdalla ole hajuakaan. Tai sitten se on uusi uhmaikä, joka nostaa päätään siinä seisemänkymmeneviiden ikävuoden jälkeen. Meitähän ei pistetä arestiin ja meitähän ei määräillä, vaikka siinä haettaisiin omaa parasta. Mutta toivon hartaasti, että tämä aalto olisi pian lusittu, ohi ja kohistu. JOtta olisi monikin asia helpompi arjessa, vapaampaa. Käteni, niissähän on ollut useiden vuosien ajan paha ekseema. Välillä se on ollut paremmalla mallilla, vain muutamassa kohtaa, pieninä laikkuina. Välillä taas räjähtänyt molempiin käsiin, sormiin, kämmeniin... Lääkärissä olen käynyt usein, tai siis monta kertaa. Tästä syystähän päädyin myös uudelleenkoulutukseen, kiitos siis ekseeman olen nyt virike- ja työtoiminnanohjaaja. Kesällä viimeksi kolme lääkäriä ja yksi hoitaja pähkäsivät asiaa, lisää kortisonivoidetta, yöhanskoja. No näillä olen mennyt jo ainakin sen kuusi vuotta, enemmän ja vähemmän. Saan rankalla kortisonikuurilla hetkeksi asettumaan, sitten pari päivää ja kädet ovat aivan auki. Taas. Ja kipeät, ja valvottavat, arat ja tulehtuneet. Allergiatestejäkin on tehty monenlaisia, syitä haettu. Itse olen ajatellut sen johtuvat korvienvälin paineista, stressistä. Varmaan se on osasyy. Mutta nyt puolitoista kuukautta sitten tein oivalluksen. Ihan ihte senkin, omassa kuplassani. Oli juhlittu ylioppilaita, olin töissä leiponut jatkuvasti. Jätin kerrasta vehnäjauhon ja sokerin pois, käteni korjaantuivat, myös epämääräiset nivelkivut ja- turvotukset lähtivät. Ainakin vähenivät huomattavasti. Yksi ystäväkin sanoi, kun hänelle vauhkosin oivallustani, että hänellä vehnäjauhon aiheuttavan ihomuutoksia ja nivelkipuja. Nyt en enää herää öisin kipeisiin polviin, jotka ovat kankeat. Nyt ne polvet paukkuvat, oikein äänekkäästi, mutta taipuvat optimaalisesti. Toissailtana meille ilmestyi karkkikippo. Käteni kävi siellä usein, kas kummaa heti yöllä nukuin huonosti ja polviin sattui. En tiedä voiko tämä olla näin nopeatempoinen asia, heti vaikuttaa. Vehnäjauhotuotteisiin en ole koskenut, käteni ovat niin pehmoiset ja iho ehjä. Jossakin vaiheesa tässä menen labratesteihin, katsotaan näkyykö moinen nyt testituloksissa, siis vehnäjauho. Ihan sama näkyykö, jos osaan ja pystyn itse vaikuttamaan asiaan. Tunnin kuluttua alkaa työt, henkilökohtaista avustamista kolmelle henkilölle koko päivä. Sehän tietää paljon ulkoilua ja kävelyä, asioiden hoitamista, kahvilla käyntiä, junalippuja, kirjastoa, pelaamista, juttelua... Minähän teen yleensä kaikki sunnuntait töitä. Saa meidän muu sakki olla vapautuneesti vapaalla, palautua ja rellottaa kuinka haluaa. Työkuvioissa on myös muutoksia tuloillaan, mikä tuntuu hyvältä, mutta en halua olla kiireellä pilaamassa tai siltoja polttelemassa. Kahtotaan, mitten homma etenee. Mutta jo marraskuulle olen voinut tehdä kaipaamiani muutoksia, vuoroihin ja asioihin, jotka ovat hieman "sylettäneet", aiheuttaneet turhautumista. Nyt olen pian vuoden ollut itse handlaamassa asioita, omat oppirahani maksanut, oppinut myös itsestäni. Toki tämä korona on muuttanut paljonkin systeemejä, mutta hyvin olemme handlanneet kaikesta huolimatta. Ja töitä minulla on, jopa liikaakin, olen joutunut kieltäytymään ihan järjen kanssa asioista. Olen moisesta työtilanteestani enemmän kuin kiitollinen. Nöyrän luottavainen ja otettu. Tunnen siis tekeväni tärkeää työtä, monellakin tavalla, monellekin henkilölle. Mutta nyt alkaa kahvistani kuplat haihtumaan, tarkoittaa sitä, että se jäähtyi tuossa vieressäni. On aika aamupalan ja sitten työminän esiin kuorimisen. Säätilasta ei tietoakaan, menenkö kumppareissa vai lenkkareissa. Puuhapussissani on yleensä koko repertuaari mukana. Kissoja, niitä tuossa puhuttelin ja ruokin äskettäin. Eilenkin meille tarjottiin uutta kaksivuotiasta kissaa, kolmea kissaa on tarjottu aijemmin. Voi kunpa voisimme ottaa, antaa niille(kin) kodin. Mutta tässäkin asiassa tunnen kuinka järki leijuu ohuena yläpilvenä kuplien ja kohisten tunteen päälle. "Tiina ei, ei enää yhtään uutta kissaa...." Mutta jospa joskus olisi vaikka ikioma kissala!! Olisihan se hienoa, jokaisen sohvatyynyyn sopiva kissa, tällä hetkellä ei ole sellaisia oransseja tai harmaita kissoja, vaikka sohvatyynyissä löytyy nekin värit. Nyt leijun ja kohisen kuplien tähän sunnuntaihin. Tulkoon hyvä ja kiitollinen päivä!

SITÄ VAAN

Lämmintä syksyä ihmettelen, ihailen. Sitä vaan, että pari vuotta sitten oli jo ensilumi. Nyt näyttää aamuseitsemältä vielä kymmentä lämpöastetta. On ollut kaunista, kyllä. Värejä, valoa, energiaa pullollaan. Nyt vähän satelee, kuuluu asiaan, vaikken suuremmin tykkääkkään. Sitä vaan mietin, kuinka paljon ja hitaasti nukun nykyään. No siinä riittääkin miettimistä. Onneksi annan luvan nukkumiselle, jos kerran moiseen kykenen. Yöuneni ovat jopa tuplaantuneet. Nyt vein yhden tytön töihin, kylläpä olinkin sikeässä unessa kun hän minua herätteli. Minä antinen aamuihminen, vedin täyttä häkää kuola poskella. Kävin kyllä aikaisemmin hereillään, ajattelin, että vielä ehdin nukkua. Ja hyvin ehdinkin. Sitä vaan, että pian on taas kuu puolikkaana, vastahan oli täysikuu. Taivas oli kaunis tummansininen, kirkkaat tähdet ja kuu taivaalla. Muutama pilvenhattara leijui alhaalla. Kaunista, kyllä. Sitä vaan taaas eilen mietin, kun foorumeita lueskelin. Kuinka ihmiset, maalaiskaupungissakin, ovat vieraantuneet maalaisuudesta ja elämästä. Nyt ollaan aivan ihmeissään mikä haisee, miten se voi haista. Kaupunki on peltojen ja maatilojen keskellä, hox hox, saattaa ajoittain haista. Puinnit alkaa olla puitu, tottahan toki lietteet nyt levitetään, kakkat ajetaan pelloille ja tehdään kuuluvat syystyöt. Joka vuosi se on yhtä suuri ihmettelyn ja kärvistelyn paikka, soitetaan hätäkeskuksiin ja jauhetaan foorumeilla... Koitettais vaan kärvistellä se muutama syyspäivä, sillä sillähän se leipä kasvaa, tämähän on maalaisuuden lyhyt teoria, nopea oppimäärä. Kerran kuulin keskustelun, jossa ehdotettiin peittojen levittämistä lietteen päälle, jottei haise. Niin, mikähän on semmoinen peitto, joka vaikka sen maatilan sata hehtaaria peittää.... Ja entäs kun peitto poistetaan, eiköäs se haju ole tallella ja leviää yhä. Vaaditaan luomua, muttei saisi luomulannoitteita käyttää. Siinähän on pienoinen ristiriita, sitä vaan mietin. No, enpä mieti enempää. Sitä vaan mietin, kuinka usein Valonlapseni on mielessä. Monissa eri yhteyksissä, välähdyksinä, muistoina, tavaroina, tuoksuina, tunnelmina. Ai niin, määhän muutama postaus sitten päätin pysyä löysässä läpässä, jottei ihmiset kuormitu minun kuolemanaivoituksistani. No se siitä aiheesta, melkein lipsahti taas kuolemasta ja surusta jaaritteluksi. Tänään minulle tulee yksi uusi tuttavuus kahville. Hän otti kesällä yhteyttä, kerran olemme nähneet, meillä olikin paljon yhteistä. Muistan reilu vuosi sitten, että yksi yhteinen ystävämme sanoi, hänen haluavan tutustua minuun. Ja näin olemme tutustuneet. Minähän olen ekstovertti, eihän uskoisi. Törmään tuttuihin ja tutsustun uusiin ihmisiin tuon tuostakin. Helposti, vaivattomasti. Eilenkin kauppareissulla, avustettavan kanssa, minulla tuttuja riitti. Vuosi sitten joulugospelissa olin ystävän kanssa. Minulla oli tuttuja, moikkailtavia ja jututettavia kuorosta kappelin perimmäiseen penkkiin. Pääni pyöri ja olin mutkilla joka suuntaan. Ystäväni on taas intovertti, hän istui paikoillaan, sulki muun maailman ympäriltään. Ajatteli, kunhan ei tarvitsisi ketään tuntea, moikata tai olla sosiaalinen. Kumpikin saimme olla sellaisia kuin olimme. Hän asian kiteytti "introvertti ja ekstrovertti kävivät joulukonsertissa..." Kyllä olemme asiaa usein nauraneet, näin me olemme erilaisia. Samoin Kauppojen Yö, loppukesän kaupunkifestari täällä. Minä niin mielelläni jalkauduin työroolissa avustettavien kanssa sinne, tämä ystäväni pakeni omaan rauhaansa mökille. Tuolla festareilla taas sain kokea, kuinka paljon minulla on tuttuja ja tutun tuttuja. Joka suunnasta moikkailtiin. Ja minä parhaani mukan moikkailin takaisin. Toisaalta olen julkista riistaakin pienellä paikkakunnalla, kaikki tuntee, muttei se minua haittaa, olemiseni ja tekemiseni kestää iltahämärän ja päivänvalon. Kehitysvammatyötä tehdessä moni tulee kyselemään mitä kautta teen työtä, tuletko meillekin, kuinka moisen avustajan saa, keneen ottaa yhteyttä. Teen ehkä kuuluvaksi ja näkyväksi myös joukossamme olevia erityisiä. Olen heillekin jonkin sortin äänitorvi, ennen kaikkea mahdollistaja. Me teemme asioita, joihin he eivät yksinään kykene. Olen odotettu, välillä tuskaisenkin odotettu. Onhan se jollekin pitkä aika alkaa odottamaan minua aamukuudesta, jos näemme vasta puoliltapäivin. Ajantaju ja kärsivällisyys eivät ole välttämättä niitä vahvimpia ominaisuuksia. Sitä vaan, että kuinka ihanaa on kuulua nyt harrasteporukoihin; kuoro, maalaus ja kirjoittaminen. Tykkään niin marinoitua muiden seassa ja kanssa. Oppia ja oivaltaa. Maalatessa oli kyllä vaikeaa, kerran olen käynyt, kohta menen uudelleen. Kuinka valtavan lahjakkaita ikäihmisiä, siis ihan semmoisia yli kasikymppisiä siellä onkaan. Taidan olla nuorin tuosSa porukassa, enpäs olekaan, vaan kolmanneksi nuorin, jos ajattelen tarkemmin. Mutta keski-ikä porukassa on yli seitsemänkymmenen joka tapauksessa. Mutta mennä oppimaan uutta, tehdä ohjatusti, harkiten ja perustellen, onhan se meikäläiselle, räiskijälle ja roiskijalle opettelemista. Ja kuinka kaunista muut saavat aikaan, henkäilen ihastuksesta ja tunnen olevani nollista nollin. Mutta tiedän oppivani, kunhan pääsen oman mollaukseni kanssa sinuiksi. Voi kuinka odotankaan sitä notkahduksen tunnetta, kun annan luvan oppimiselle. Sitä vaan oottelen, käsrimättömänä toivon, että notkahdan jo tänään oppijaksi. Sitä vaan, että koronaluvut ovat nyt tilastoissa täälläkin. Viides sairastunut, edelliset neljä ovat keväältä. Sitä vaan mietin, että moni on tuudittautunut nollatoleranssiin koronan osalta, kun noista kevään tartunnoista ei ole julkisesti kerrottu. Sitä vaan ajattelen, että olisi ihan hyvä kertoa, jotta emme luulisi olevamme herrankukkarossa, välttyvämme moiselta. Osattaisiin suhtautua asiaankuuluvalla valppaudella ja vastuulla. Kyllähän monikin on henkseleitään paukutellen elänyt, koska eihän täällä ole... No nytpä on, kauhulla ajattelen, muttei se kannata kauhuilla ajatella. Onhan tämä, uusi kokemus, yhdistävä, raaka, rajoittava, ihmisille kansakunnalle ja koko maailmalle. Toisaalta moneen asiaan olemme itse syyllisiä, aiheuttajia, ylläpitäjiä. Aina on jokin uusi virus, vitsaus maailmalla, onhan se ollut kautta historian näin. Mutta nykyinen elämäntapa mahdollistaa moisen vitsauksen jopa räjähdysmäisen leviämisen, onko se sitä globaaliutta se. Jopas hienon sanan heitin, toivottavasti oikeaan asiayhteyteen. Sitä vaan, että nyt täytyy syödä aamupala, pakata maalauskamppeet ja eväät. Tulkoon hyvä päivä. Päivissä on paljon muutakin hyvää, uutta ja mielenkiintoista, mutta en ehi nyt enempää jauhamaan. Makustelen itse, oivaltelen ja otan jopa nautinnon kannalta, sen minkä kykenen. Sitä vaan, että moikkelis moi!