AAMUA

Heräsin herätyksiin. Olin kyllä pariin otteeseen hereillään, mutta oottelin herätyksiä. Ja kas kummaa, olinkin syvässä unessa, sitten kun herätyksen aika tuli. Siinä vaiheessa mietin, miksi ihmeessä venyin ja jäin oottamaan noita herätyksiä, kun en tahtonut sitten tajuta yhtään mistä kyse kun nukahdin. Aikajana oli sellaiset 20 minuuttia. Noin monisanainen oli heätykseni, aamun aivomylläkkä. Juon kahvia, maistuu, toivon myös tehoavan. Minulla on aikaa puolisen tuntia, sitten lähden töihin. On hiukan pitkä päivä tulossa, mutta itse moisen lupasin tehdä. Sijaisuuksia riittää yhä, välillä saisi tehdä töitä kolmessa yksikössä yhtä aikaa. Mutta en ole moiseen taipunut, eipä siihen kyllä taivu moni muukaan. Heh. Olen myös ihan listoilla työvuorosuunnittelussa, eli aika paljon tiedän jo ennakkoonkin olemiseni. Minulle tämä tapa tehdä töitä toimii, ei tarvitse olla huolissaan. Tykkään niin työstäni, töistäni. Näillä töillä on merkitystä, koen onnistumisia, saan olla mahdollistajanakin paljossa. Lastensuojelun lisäksi siis kehitysvammatyö, tilapäinen perhetyö, omaishoitajien vapaat ja avustukset. Tukihenkilöksi tai avustakasi minua on monelle muullekin pyydetty, mutta en voi ottaa enepää vastaan. Onhan minulle jo viisi lasta näissä asioissa. Mutta jos sinulla riittää aikaa ja sydäntä, tai omalla nuorellasi, niin tartu tehtävään. Lukuisat nuoret/lapset kaipaavat omiin juttuihinsa tukihenkilöitä tai avustajia. Uiminen, retket, pelaamiset, kaupassakäynnit, elokuvat, reissut, poikien- tai tyttöjenjutut. Olen ylpeä meidän klaanista, he tekevät tällaista työtä, opiskelun ohessa esimerkiski. Jokaisella paikkakunnalla on varmasti tarvitsijoita. Kauhea kuinka hidas olen kirjoittamaan, kun en ole pahemmin koneella ollut. Minua kyllä kirjoituttaisi, mutta en vain teho ehtiä. Tai sitten jää paljon muuta tekemättä. Paljon vie aikaa myös nuo elikot, pihalla tulee oltua päivittäin useita kertoja ja puuhailtua siellä. En varmaan kertonut, että pari viikkoa sitten meille tuotiin Somerolta saakka eläisuojelun kautta pelatettu kukko Victor. Eli silloin kun menetimme Hectorin, näin ihan sattumalta "etsitään kotia" ilmoituksen, kukkolauma tarvitsi koteja. Laitoin sähköpostia, etenimme kuvaviesteihin ja lopulta haastatteluun. Meidän Lintulamme kukkoadoptioon hyväksyttiin. Sain määritellä millaista kukkoa haemme, sain kuvan neljästä komistuksesta. Tässä vaiheessa kerroin kotona projektista, sain myötätuulta ja teimme valinnan. Näin sitten Victor Töyhtö Tuulispää yhtenä sunnuntaina illalla oli meille saapunut. Kanarouvat ottivat kukon hyvin vastaan. Victorilla on sen verran kokoa ja luonnetta, että jopa ankat väistää. Hän on komea, ylväs, värikäs ja lempeä sylikukko. Kukkoherra patsastelee irrallaan pihalla siinä missä muutkin, vaikkei ollut koskaan ulkona ollut. Voisin toki adoptoida muutaman kukkoherran lisääkin... Jotenkin ajatus kiehtoo. Salakavalasti perheessä moisia ideoita tykitän. Hienot yksilöt päätyvät aivan liian usein pataan. Nyt alan vaatteitani haeskelemaan, tai siis kyllä minä tiedän missä ne ovat, lähinnä pukemista odottavat. Eilen olimme isolla porukalla keilaamassa, mikä ei hyvää tuolle resulle jalalleni tehnyt. Heinäkuussa kun keilasin viimeksi, polvi suorastaan räjähti ja turposi. Siitä tuli pitkä kipukausi. Toivon, että nyt vetämäni lääkkeet ja voiteet ennaltaehkäisevät moisen kipurallin. Minulla on paljon ajatuksia syksystä, taiteesta, huuhailusta, räsumatoista, ankanmunista, elämästä, eläimistä, kuolemasta, ikävästä, todellisuudesta, ideoista, aivoituksista. Mutta jääkööt ne muhimaan tai pyörimään itsekeen tuonne ajatushautomoon. On ehkä laitettava hiukset, vedettävä pinoteksit pintaan, maalattava silmät esiin ja lähdettvä töihin. Lintulan väki kuulostaa vaativalta, käyn nekin moikkaamassa, siis sellaisella oktaavia korkeammalla äänellä lempeästi lässyttämässä. Ai että, tästä tulee hyvä päivä.