LEIRI

Aamulla mielessäni oli sana leiri, mitä kaikkea se käsittääkään, kuinka moneen asiaan määritelmää voi käyttää.

 

On leirejä vaikka mihin lähtöön; lapsille, mietiskelijöille (meinasin kirjoittaa mielistelijöille, mitähän se nyt meinaa), avioliitoille, surulle, kriiseille, sairauksille, sopeutumisille, teemoille, diagnoosille, valmennuksille, oppimiselle, hukkaamiselle, irtaantumiselle, itsensä hakemiselle, toivottavasti myös löytämiselle.

Illalla sänkyni uumenista, itsellenikin yllätyksenä päätin irrottautua semmoiseen latautumiseen, jonkin sortin retriittiin, voimauttavaan hommeliin. Naps vaan, olen mukana leirillä, lokakuussa. En tiedä sen enempää, vain vetäjän tiedän, en voi sanoa tuntevani. En tiedä kuka hoitaa työni silloin, olisiko varaa moiseen humpuukiin, kiinnostaako siinä vaiheessa, mutta nyt kiinnostui ja aloitan leirin odottamisen.

Helppohan on löytää syitä ja seurauksia, varsinkin syyllisyyksiä, kun näin itsekkäästä on kyse. Laiminlyöntinikin tulen kyllä tajuamaan, itsekäs kun olen ja haluan leirille.

 

Yksi avustettavani odottaa ensi viikon leiriä kuumeisesti, jännittää ja on malttamaton. On odottanut koko kesän, mutta kun tämä koronaleiri on pitänyt kaikki eristyksissä. Onhan siinä kehitysvammaisillakin tajuaminen, miksei, kun aina ennekin leirit ovat kuuluneet kesään.

Samoin elokuun työvuoroni olen tehnyt, mutta paljon on edelleenkin muuttuvia tekijöitä, muutosta, kenties vastauksia ja perumisia. Koko heinäkuu oli hunningolla, eikä yksistään minusta johtuen, jatkuvaa muutosta, vääriä ilmoituksia, sairautta, sairaalakeikkoja. Elastisuuteni jälleen todistettiin, mutta onhan sekin väärin aina olla se joka joustaa ja organiseeraa, muille asioita mahdollistaa. Mutta tämmöinenhän minä olen, pyrin muita kuuntelemaan, toiveita toteuttamaan, auttamaan ja sitten huomaan että omassa leirissä on hajontaa, kysyntää ja sekaannusta. Sillä työleirillämme riittää yhä puuhaa.

 

Itse asiassa äsken aamupalalla, tyttöjen kanssa ylioppilasjuhlat puhuimme auki. Servetit, kalusto ja tarjoilija on hankittu. Siinäpä kiihkeimmät, muut asiat lutviutuu kokemuksella, samoilla ajatusmaailmoilla. Se on helppoa, kun on helppoa. Siivota ei kannata vielä, ei todellakaan, sillä ulkovuorihommelit odottaa tekemistään, tai siis valmistumistaan. Ikkunoiden pesut samoin. Pihalla hommat etenee, minkä etenevät, jos etenevät. Ei paniikkia. Olen sen viikon lomalla, uskon huuhailevani, tekeväni todella paljon muutakin kuin juhlia. Itse asiassa kihelmöi ajatus omasta taideretriitistä, leiristä Ateljee Tarhapöllössä, sitä minä nyt tarvisin. Niin ja hermoratahieronta-ajan olen sille viikolle varannut, niillähän bileet saadaan pystyyn, ja naulapyssyllä.  

 

 

Aamulla nousin varhain, jo ennen viittä. Heti lähdin haistelemaan aurinkoa ja orastavaa syksyä pihalle. Aamukaste raikas sellainen, pähkinähakki metelöi lipputangon nupin nokassa, lintujen  monenlaisia lauluja, kissojen aamunaukaisut paljaita jalkoja kiehnäten. Koirankakat pihapolulla, vanha(t) ei aina jaksa kovin kaukaa kakkapaikkaa hakea, muuten kyllä vetää pitkin pihaa. Koirammehan ovat rollaattori-ikäisä jo hyvinkin, olkaamme heille armollisia. Pikkukissat, varsinaiset eläinviikarit olivat heti täydessä touhussa. Saivat jo monta kukkaa tuuletettua heti aamusta, harvennuksiakin olivat suorittaneet, liekö myös mullanvaihtoja. Jotenkin ne yltävät myös amppelikasveihin, helmivillakon helmiä löytyy pöydiltä, niillä ne leikkivät. Samoin soihtuköynnöksen hehkuvia kukkia, niihin on varmasti ihan pakko kurkottaa. Sehän kertoo myös värisilmästä, erottavat kirkkaan oranssinpunaiset kukkaset. Voiko niitä torua, jos vielä kauniisti poseeraavat kukkaruukkua vasten tai lehtien lomasta katselevat viattomasti. No vaikeahan niitä on torua. Ja jos kieltää yhtä kukkaa tuulettamasta, siirtyvät seuraavaan. Ja meillähän on noita siirtymiä, varmaan sen viitisenkymmentä huonekasvia. Ja kyllähän ne hoitoa tarvitsevat kissojenkin taholta...

 

Leirejä on myös poliittisia, uskonnollisia, lukuisiin eri aatteisiin perustuvia. Kuka meistä voi sanoa, että se oma leiri on juuri se oikea. Toki monta kertaahan se on, että jos kiihkoilevia ihmisiä leirin perustaa, leiriytyy, sillä saattaa olla myös haittavaikutuksia. Monissa asioissa se tyhmyyksin tiivistyy ja onhan ihmisiä, jotka lähtevät silmin sokein kiihkoiluihin mukaan, heitä on helppo usuttaa, käskeä ja he tekevät mitä määrätään.

 

Tässä vaiheessa koneeni alkaa taas leiriytyä minua vastaan. Jumittaa ja jumittaa. Eipäs mennä poliittisille tai muille aroille alueille, joista ei mitään tiedetä. Paras vain naputtaa jonnin joutavia, pintaraapaisuja leireistä.

 

Tänään on vain vähän töitä, kävi ajatus, että voi kun ei olisi ollenkaan. Mutta kun on. Kauheaa ajatella ja tajuta ajattelevansa noin. Onko syytä olla huolissaan? Töiden lisäksi on näyttelyn purkamista, taulujen hakemista, äitin asioiden hoitamista, äitille kokkaamista, paperien palauttamista, toimistoissa ravaamista. Sillä jokainen työtehtävä/henkilö/kohde on oma lappunsa, ne on palautettava määrättyinä aikoina, oikein täytettyinä, tarkistettuina ja raportoituina. Se on oma hommansa, aina saada kaikki ajallaan valmiiksi, ja palauttaa, tilittää, koota oikeisiin paikkoihinsa. Niiden perusteellahan ne palkatkin odotetusti kilahtaa. Sitten on näitä korona-ajoista palautumisia, kenen kohdalla sopparit ovat loppuneet kevään mittaan, kenelle tehdään uusia, millaisia. Sitten on aikataulumuutoksia, missä kukakin milloinkin, voinko jatkaa, mihin oma aika riittää. Varsinkin illat loppuvat kesken. Kenen kanssa voin työskennellä myös aamupäivisin, päivisin tai viikonloppuisin. Kuka perhe haluaa kiinteän vuoron, kenelle käy se mikä minulle käy. Alkaako aikuisten kehitysvammaisten koulut ja työt, millaisilla lukujärjestyksillä, kukaan ei vielä oikein tiedä.

 

Eilisestä, olihan jälleen hyvä työpäivä.

Kävin yhden avustettavani kanssa Kokkolassa, junien välissä. Mahdollistin hänelle elämänsä ensimmäisen junamatkan, voi sitä riemua, hörinää, onnea ja jännitystä. Hyvä reissu, onneksi lähdimme. Kuulemma uniinkin olin tullut ja junamatka, pitkin yötä oli jännittänyt. Asemalla, kun juna saapui, hän nosti kättä veturinkuljettajalle, joka nosti takaisin. Se riemu, joka siitä repesi, valtava nauru ja ilo, ei voinut olla tarttumatta minuun ja muihin asemalaiturilla odottaviin. Voi kunpa mekin, tavalliset ruttuturpaisset törröttäjät, saisimme näitä ilonkuplia ja aiheita noinkin mitättömistä asioista. Kävimme syömässä, ostamassa viikonloppukarkit, joita jo vähän söikin, kun ei malttanut. Kaulakorunkin osti kierrätyskeskuksesta, halpa sijoitus. Siellä myyjä, vanhempi nainen, ehdotti myös sormusta. Tähän avustettavani jyrkästi kieltäytyi, kun pelkäsi joutuvansa naimisiin myyjän kanssa. Eikä halunnut naimisiin, mieluummin ottaisi vain tyttöystävän, joka hänelle peisisi hiukset, ettei itse tarvisi pestä. Ja mikä ilo oli löytää Elviksen kuva rautatieaseman seinältä, VR:n mainoksesta. Kuvassahan oli kaunis nuori, vaalea nainen, joka katsoi kaukaisuuteen, Elvishän se. Minä sain toruja kalkkimaalien ostamisesta, kuulemma pitäisi mieheltä lupa kysyä moiseen, vaatekaupassakin haisi naisten pieru. Nämä ovat niin uskomattoman hauskoja kokemuksia, eivätkä todellakaan tylsiä. Nautin, kun voin näitä mahdollistaa, ne ovat niin aitoja ja vilpittömiä seikkailuja. Heti oli kuulemma uusi suunnitteilla...

 

Mutta nyt tämä aamuleiri, minä ja elämäni eläimet, puretaan täältä keskusvaraston nurkasta. Otetaan perjantai ja heinäkuun viimeinen päivä haltuun. Tai mitäs jos leiriytyisin keskelle pihaa, riippumattoon tai perennapenkkiin virkkaamani hattu päässä äänikirjaa kuunnellen. Antaisin maailman pyöriä ja touhottaa, olisin vain ja hymisisin loppukesästä aistien...

 

 

 

HERÄTYS

Olin tavallaan jo hereillään, kunnes soi herätys, jota ei pitänyt olla. Heräähän siinä väkiselläkin. Miksi se soi? Mikä valuutta ja maailma? Onko herätykseen jokin syy? Noh, en ole muuta keksinyt kuin unohuksen viime tiistailta. Tänään en olisi sitä tarvinnut. Heräsin kuitenkin heränneenä. Ei kiva tunne.

Tänäänkin on tiistai, niin kuin pari viikkoa sittenkin kun kirjoitin. Miksi kirjoitan tiistaisin? Herää kysymys. Muuten en juuri ole koneella edes käynyt, olen täysin vieraantuneesti vapautunut moisesta. Hyvä niinkin.

Tänään sataa kunnolla vettä, onko se hyvä vaiko eikö. En narise, nythän on akkainviikko, kuuluukin sataa. Luonto tarvitsee sadetta, tosin kaikella kohtuullisuus olisi paikallaan. Jokaiselle jotain, passelisti. Lämmin kesäsade, ihanat tuoksut.

Edellisellä kerralla mietin kuorikatteita, kyllä ovatkin loistava keksintö, kannatti levitellä. Niistä penkeistä en ole pahemmin enää rikkaruohoja kitkenyt, ja näyttääkin ne hyvältä, sanoisinko jopa tyylikkäältä ja viimeistellyltä. Nämä adjektiivit harvoin kuuluvat meidän elämään tai minuun, enemmänkin sinnepäin ja keskeneräinen, omintakeinen ja vaiheessa. Mutta nyt voin käyttää, samalla ehkä omankin hämmennykseni näyttää. Oho, jopas eukko suuria huutelee.

Joskus keväällä tilasin sellaisen kukkaniityn, mönkään meni, epäonnistui täysin. Floristina floppasin. Olen saanut siitä kuittailua jo ennen levitystä, saati sitten myöhemmin. Nyt sitten roskiin moisen retkulan rullasin, toivon, etten enää moista kukkaniittykangasherätystä saa. Levitin sen mullalle, kiinnitin ja kastelin huolella. Mutta ei itänyt, paitsi siellä kankaan alla kaiken maailman törröttäjät. Alkoi kangas kohoilemaan, sellaista terävää piikkiä, kuin leijuva telttakylä. Eikä kangas enää saanut maakosketusta, kohosi tyhjän päälle. Se olisi pitänyt olla täysin uusi multa, jonka päälle olisin vetänyt, ilman että siellä muhi jotain omaa tuotantoa. Toki minä sain halveksivaa kritiikkiä jo ennen kankaan levitystä, jolloin jopa sen sijoituspaikka oli vähän sinne tänne, mihin nyt kehtasinkaan laittaa. Ideana hyvä, muttei ehkä minulle, minunlaiselleni.

Oppia ikä kaikki, vai mitä se vanha kansa sanookaan. Jotenkin hämmentää, kun alitajunnasta puskee noita kaiken maailman sanalaskuja, vanahan kansan viisauksia. Jotka tajuan, ymmärrän nyt. Hoksaan, mistä moinen on saanut alkunsa. Vanahuus ei siis tule yksinään, se tulee sananlaskujen ja naksuvien nilkkojen muodossa, muun muassa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Illalla olin jo melkein nukahtamaisillaan, katsoin iltauutisia yöpaidassani ja hammaskiskoissani.  Kunnes sain ilta-aurinkoajeluherätyksen. Se tuli kuin sätky, nyt ajelemaan ja tsekkaamaan, kun vielä olen hereillään. Usein ilta-aurinkoja kuvaankin, mutta näin kesäisin auringonlaskut menevät niin pitkälle, etteivät suoraan meidän ikkunoista näy. Siksi moisia missaan ja nukun yleensä jo siihen aikaan. Näin minä, yöpaidassani jälleen, yhden tytön kanssa lähdin ajelulle. Kannatti. Upeita taivaanvärejä, usvaa, lämpöä, tuoksuja, ääniä, havaintoja. Elämysmatkailuahan siitä tuli ja kauniita kuvia. Ukkokulta ei edes tajunnut meidän poistuneen kotoa, kun neiti hänelle hehkeitä eukon ja auton poseerauskuvia, yöpaidassa olevan eukon, lähetti. Oli kiva reissu, hetkellinen iltaherätys, onneksi tuo typy syttyi ideaan, ja lähdimme kuin rasvasalamat ennen kuin aurinko ehti laskea.

 

Liiitin noita kuvia, jotka ovat todella tottelemattomia. Jätän ne nyt tuohon, kun en saa siirrettyä ja jumittaa koko masiina. Mutta niissä on sielunmaisemiani eiliseltä iltayöltä. Mutta nyt menen, herätys on tehonnut. Muutama asia olisi vielä ollut, mutta olkoon, kirjoitan jahka jos vaikka kun uuden kirjoitusherätyksen saan. Joskus.

EI KAIT SIINÄ

Ottaa vain kahvikuppinsa ja istuu koneelle. Ei kait siinä kummempaa. Antaa aivopierujen, aivoitusten, jopa ajatusten virrata sorminäppäinakselilta eetteriin. Heleppuahan se, kunhan vain saa itsestään irti. Tai ottaa ja tekee.

 

On vai, no ei aina. Ei kait siinä, saahan sitä välillä olla näpyttelemättäkin, aivopierujaan päästelemättä. Varsinkin jos kaasujen tuotos on meganegaa, ihtiäänkin ärsyttävää, samaa vanhaa ja tunkkaista laulantaa, soutamista ja huopaamista.

 

Kuorikatteet odottavat, ne ajattelin aamusta levittää. Eilen aamulla varhain rikkaruohot kitkin kukka-altaista. Sehän meni periaatteessa niin, että nousin varhain. Jymähdin kahvikuppini kanssa, jalat rahilla, sadetta kuuntelemaan ja televisiota katsomaan. Kunnes vilahti valoilmiö, ja eiku pihalle kameroimaan, siis kuvaamaan vesipisaroita, valoa, varjoja, kesää... Hippasin siinä paljasvarpain ja ihastelin, kuvattavaa löytyi vaikka kuinka. Kuvasin, kunnes tajusin rikkaruohot. Niinpä sitten niitä keräämään, poistamaan. Meni muutama minuutti ja valkeus katosi suit sait, sain vettä lastillisen niskaan. Olikin niin yllättävä kuuro, etten ehtinyt periaatteessa tajuamaan, tai siis olen todella hidasälyinen. Näin minä kastuin aamuvarhain yöpaidassani rikkaruohoja kitkiessä. Ei kait siinä, jatkoin hommaa, olinhan jo kastunut. Saman tien tuli taas valkeutta, kunnes taas lastillinen vettä niskaan. Kuuroja tuli ja meni, siihenkin reiluun varttiin, minkä kyykin pihalla.

Omaa tyhmyyttäni taas jurnutin, miten tämäkin menee näin oudon kautta. Kuka sitä nyt yöpaidassaan rikkaruohoja kitkee, vähän niin kuin vahingossa. Kukapa muu kuin minä. Toki voisin harjoittaa joskus järjellistä toimintaa ja asianmukaista vaatetustakin. Niin mikä on asianmukaista, varmaan joo sadekamppeet ja kumpparit, puutarhahanskoilla ja kuokilla. No, minun käsitykseni on, että sehän on uimapuku, heinäkuu ja saa kastua. Eikä tarvisi urputtaa kastumista.

 

Niin, ne on eilisen jäljiltä puhtaiksi nypytetyt nuo penkit, tarkoitus on siihen kuorikatteita vetää. Se viimeistelee, toivottavasti estää rikkaruohot, jemmaa myös kosteutta...  Sitten kun ajattelee, miksi me määrittelemme minkäkin hyödyllisyyden tai ihanuuden. Miksi keto-orvokki tai saviheinä kuuluu rikkakasveihin ja sitten ostamme koristeheiniä ja monenkirjavia orvokkeja. Miksi rätkiä ja harakoita vaikka vihataan, mutta telkän tai tiaisen pesimistä ihaillaan ja varjellaan. Miltä tuntuu olla roskakasvi tai roskalintu?
Samahan se on ihmisilläkin, toiset itsensä ylentää muita paremmiksi, osa saa kokea kokoa ikänsä olevan roskasakkia. Siihenhän alkaa pian jo itsekin uskomaan, kakkosluokkaisuuteen tai roskaisuuteen. Kuinka sieltä roskasakista voi ponnistaa, kasvaa muidenkin silmissä hyväksi, kun on tietty leima annettu. Se on väärin, roskalinnuillekin rankkaa, kun niitä vaikka ammutaan, koska ne kuuluvat roskalintuihin. Toki ymmärrän, ajatella, minäkin jotain ymmärrän, että näin on. Mutta silti, ei kait siinä, järki käteen.

En ole eilisiä rikkakasveja uudelleen istuttamassa. Tosin muistan lapsena, kun perunapenkkejä perkkasimme, löysin niin paljon kaikkea ihanaa, että ne sitten pitkin pihoja ja ruukkuja istuttelin. En saanut viljelmilleni kannatusta, sillä nehän olivat niitä rikkakasveja, oikean kasvun lamauttajia, kasvuston tukahduttajia. Mutta kun ne olivat minusta niin kauniita, olisin niillekin halunnut antaa kukoistuksen mahdollisuuden...

 

Ei kait siinä, tämmöisiäkö sielustani virtaa, onhan jännä itsekin lukea.

Mutta kiva on näpytellä ja naputella.
Heinäkuu on jo hyvin polkaistu käyntiin. Mitä se tuo, tai vie tai antaa. Sitä jännänä oottelen. Ottaako enemmän kuin antaa, vai voinko valta- ja mittasuhteisiin kuinka paljon vaikuttaa.
Nyt minua on ärsyttänyt omat työvuoroni ja jatkuva muutos. Ei kait siinä, tykkään muutoksista, mutta kun sitä tulee monelta suunnalta ja minä olen aina vain niin nöyrä ja laama, että suostun, joustan ja venyn. Periaatteessa olen ottanut kaikkien lomia, menoja, toiveita huomioon. Joustanut ja organiseerannut, jumpannut kokoon. Saanut aikaan kivan ja mielekkään, myös toimivan työvuorolistan.
Sitten tuleekin peruuntumisia, ei kait siinä, saa tulla, mutta niille päiville on sitten tyhjäkäyntiä, tai outoja tuntimääriä, koska tarkat askelkuviot muuttuvat. Enkä saa millään itselleni muka ansaittuja vapaapäiviä, kun muiden tarpeet menevät aina ohi. Tai siis minä pöhölö joustan, aina muut menee edelle, kun lähden mahdollistamaan muille. Tarpeeksi kun vedotaan tunteisiin, niin minähän otan ja luovun omista toiveistani. Kehitysvammapuolella kun minun pitäisi yhä tajuta ja muistaa myös ottaa taustoista itse selvää. Kun monikaan heistä ei pohjimmiltaan ymmärrä päiviä, päivämääriä, aikatauluja. Mutta nämäkin muutokset, ideat, viestit kulkevat monen välikäden kautta, aina on rikkinäinen puhelin fiilis, viesti muuttuu monien välikäsien kautta. Minä kuulen sen viimeisen version ja itkun äänessä. Ja joustan, kunnes kuulenkin sitten että ei olekaan oikea päivä joustolle, olen mahdollistanut vaikkapa reissun kuitenkin väärälle päivälle. Mutta tämähän tulee ymmärrykseeni vasta kun olemme perillä... Ei kait siinä, siihen meni sekin odotettu vapaa ja ehkä jopa omat suunnitelmat, seuraava päivä onkin tunneista vajaa, mutta osalle porukasta listoissa toteutettava. Näinpä roikun sitten vähän joka päivä jossakin. Tai lupaudun kuudeksi tunniksi tai koko päiväksi johonkin projektiin, luovun muista, ja sitten minua tarvitaan vain kaksi tuntia. Mitäpä teen muille varatuille tunneille, heitänkö viestiä tarviiko minua joku vai otanko lukua kotona ja ärsyynnyn turhasta omasta joutoajasta jolle en keksi järkevää tekemistä. Toki voin levähtää, mutta onko se palautumista jos savuan ja käryän kuin kituva nuotio. Toki voin lähteä jonnekin, mutta enpä ehdi paljon minnekään, eikä kukaan pääse mukaan kun ei kukaan tiedä, kun en itsekään tiedä. Tai sitten nuohoan noita hiivatin kukkapenkkejä, vaikka oma kalenterivaraus oli palkkatyön tekemiseen. Ristiriitaista ja eniten tympäisee oma itseni, miksi minä moiseen suostun, antaudun, joustan ja lähden... Ja taas lähden, ei kait siinä... Muka olen hyvä oppimaan, mutten tässä asiassa.
Ei kait siinä, olen itseeni ärsyyntynyt, tässähän se selvisi!

Pikkukissat, nuo ihanat riiviöt, vilpittömyyden pienet jättiläiset. On opittu hiekkalaatikolle, on opittu syömään kiinteää. Paitsi toista ei kiinnosta kiinteä, tissi maistuu ja lotina käy. Verhot, niiden mahdollisuudet on tajuttu, metrin korkeuteen kiivetään jo ketterästi. Sääret, paljaat tai ei, niitä kiivetään. Hampaat isketään mihin sattuu, rautaa tai lihaa, samalla voimalla. Isoja kissoja härnätään, oli kolli kuinka vanha, jalo tai komea, yritetään saada mukaan leikkeihin. Saadaan ojentavaa isoa tassua ja rauhoitetaan, ei kait siinä, uudestaan ja yhtä ihanana tehdään tuttavuutta. Putoillaan mistä vaan, kiipeillään miten päin vaan.
Eniten notkeutta ja agrobaattisuutta, tajuntaa vaatii itsellä aamukahvin keittäminen ja herääminen. Kun jaloissa pyörii yhdeksän elukkaa, kaikki nelijalkaisia. Pitää liikkua varoen, ettei tallo tai töni, samalla pitää muistaa kehua ja kannustaa.

Ei kait siinä, nyt sain toruja ja kritiikkiä. Syyllinen vai syytön, kuka tietää, mutta vaikutti fiiliksiin ja naputteluintoon. Taidan siirtyä hyötykäyttöön. Lähden levittämään ne kuorikatteet, imuroin ja oikeisiin töihin. Sitten on kuulkaas kolme vapaata edessä, itsekästä. Tuskin. Mutta ei kait siinä, näillä mennään.