KORTTI

Nyt nousi aivoitus aamukirjeen kirjoittamisesta. Tai olisiko mieluummin postikortti, jotten ihan koneelle juuttuisi. Menneisyydessäni harrastin kirjeenvaihtoa, kirjekavereita saattoi olla toistakymmentä, joka viikko kirjoitin ja kirjeet olivat maratoneja, semmoista 10-20 sivua. Usein myös kirjeeni kuvitin, saatoin tehdä jokaiselle kirjekaverille omat kirjepaperit, painokuvilla, piirtämällä, silityskuvilla. Käsityölehdissä oli siihen maailmanaikaan silityskuvia, lähinnä kankaille, mutta minä silittelin niitä papareihin. Postikortti voisi olla vaikka nostalginen, maalaismaisema, tai kirjettä kirjoittava käsi ja ruusuja, värikäs joka tapauksessa... "Moikka moi mää! Uusi viikko uudet kujeet. Mitäpä aattelit tehä? Tai meinaakko oikeasti tehä kaiken mitä aattelit? Meinaappa tietenkin, omia juttuja, omia valintoja, omia tempauksia. Oiskohan kyse nyt siitä monityöstä. Näyttää, että osaat kalenterin jo ulkoa. Olethan unissasi jo puolet hommista tehnyt, harjoitellut. Sehän tarkoittaa sitä, että ne taitaa olla jo puoliksi tehty, puolivalmiita. Näinhän ne sun asiat tuppaa menemään, alitajuistesti työstät, sitten ne ovat vain tekemistä vaille. Olen huomannut, että luotat alitajunnan työhön, vaikka illalla jokin asia olisi täysin auki ja keskeneräinen, jumppaat sen yöllä valmiiksi. Aamuisin sun on helppo herätä, kun se on vain toteutusta vailla. Taitaa olla sukuvika, systerisikin tekee samalla lailla. Toisaalta tuohan on loistava tapa, ei tarvitse valveilla aikaa kuluttaa moiseen vääntämiseen, samaan aikaan on syvä luottamus siihen, että vastaus tai toimintaohje löytyy, se tulee aamulla, tai seuraavana aamuna selkeänä vastaan. Joskus se on ihan yllättäväkin. Olen huomannut, että hierot silmääsi, silmänalustaa. Onkohan siinä jotain mitä pitäisi tajuta? Kirveleekö? Tuntuko painetta? Onkohan se vain räkätaudin jättämää paineen tunnetta, samaahan taitaa olla poskissa ja korvissakin. On se vaan onni, että pääset töihin tällä viikolla, eihän tuota kärvistelyä ole kiva katsoa. Et moisesta osaa nauttia, varsinkin kun olet siihen pakolla pakotettu. Onhan noita ideoita sinkoillut, mutta yllättävän kiltisti olet pysynyt levossa, sisällä, paikallasi. Eikö olekin jännä nähä, kuinka eri mittaisia tunnit ja päivät ovatkaan, riippuen siitä kuinka ne kuluttaa. Kulutako ihte aikaa, vai kuluttaako aika sua? Mutta nyt, eipä muuta kuin hyvää, mielenkiintoista, soppelin vauhdikasta ja erittäin mukaansatempaavaa viikkoa. Kirjoittelehan joskus taas kuulumisia, tai ainakin soita. Son moikka moi! Terkuin mää"

SOPIMATON

Kahtelin aamulla vessanpeilistä hiuskuonataloani. Kovin on outo, sopiiko, vai onko sopimaton. Ennätyspitkät, harmaanvaalean ja ruskeanmaantienharmaan sekoitukset, häivähdys sinisyyttä, ehkä jotain muutakin, jos tarpeeksi peilaa. Mutta en peilaa. Nykyään enää harvemmin käytän vehkeitä niiden laittamiseen. Tytöt tekevät lettejä, itse väännän sormikiharoita, vedän joskus jotain nutturan sutturoita niskaani. Tai päälaelle, tai takaraivolle, mihin se nyt vääntäytyykään. Välillä hiusmallini ja nipottamiseni on vaatinut päivittäistä pesua ja vääntämistä. Sopivaa kampausta, sopivuutta johonkin. Mutta enää minun ei tarvitse sopia yhtikäs mihinkään. Mikä on myös vapauttavaa. Työssäni vedän räntä- tai kaatosateessa, kypärä päässä tai huppu lintassa. Eipä paljon kannata aamuisin vääntää ja kääntää. Ja onhan se jännä välillä olan yli heittää silleen hiuksia, päätä hailauttaen ja ranneliikkeellä. Ihan uusi juttu minulle. Käy lie kaularangan hyötyliikunnastakin, hiustenviskely, välillä vaihdan olkaa ja suuntaa. Lapsuuvessa ovat yhtä pitkät olleet. Ajoittain mielessä vilahtaa myös napakka polkkatukka, jopa kunnon lyhyt leikkaus, mutta pitäydyn nyt tässä sormikiharamitassa. Jopa ootan, että vielä venyvät, annan venyä. Mutta ovathan ne varmasti sopimattomat, verrattuna sopivaan. Ikääntyvä naisihminen, jolla venähtäneet blondahtaneet hiukset ja alaspäin venähtäneet leukaperät. Kuuluisihan moinen peilin kautta jo tajuta, tajuankin, mutten suuremmin välitä. Ostin tässä jokin aika sitten sovittamatta housut, mallasin lahkenpituuden passelin olevan. Kokeilin kotona niitä, joo, laput pois ja käyttöön. Mutta nehän olivatkin oikeasti ja käytännössä sopimattomat. Nyt kun jotain touhuan, ne valuu kuin hiphopparin housut. Lahetta on ensin passelisti, mutta vartin jälkeen todella pitkästi ja löysästi ja persamus roikkuu. Onnekseni pidän suhteellisen pitkiä paitoja, muuten olisi suorastaan säädytöntä ja sopimatonta. Välillä lapset tosin säälien ovat katsoneet, kun vaikka ulkoa tulen sisälle, suuntaan käsienpesulle vessaan tai kannan ostoksia kaikilla käsillä, niin housut roikkuu polvissa ja pitää kävellä haaristellen, etteivät vallan valahda. Saan kuulla, oisko nuo vähän isot, kyselyjä. Vähän silleen tuskastuneella ja sopimattomallakin äänensävyllä. Onhan se lapsille sääli, yli viisikymppinen mutsi kulkee monen kirjavassa hiuskuontalossa, housut puolivälissä roikkuen. Ennen ylioppilasjuhlia tohinassa lähdin systerillä käymään. Sitten heiltä lähtiessä huomasin heidän tuulikaapissaan kaksi minun kenkääni, niin molempien jalkojen. Mutta nämä kengät olivatkin eriparia. Kaksi samantuntuista kangaskenkää, molemmissa vähän kimallusta, toinen kimalsi kultaan, toinen hopeaan. Ei sitä vauhdissa huomanut, niin samantuntuiset. Meillähän on Kaino-koira, jonka elämäntehtävä on sekoitella ja kannella kenkiä, se on voinut parit käydä tuosta vain vaihtamassa. Saattaahan olla, että Kaino vaan testaa, mikä on sopivaa ja mikä sopimatonta. Elämässä on paljon varmasti muutakin sopimatonta, ainakin muiden mielestä, jota päästelen, teen, kirjoitan tai touhotan, mutta nyt näen sopivaksi ryhdistäytyä ja jättää tämän tälle mallille. Josko yöpaidan johonkin päiväluukkiin, sopivampaan, vaihtaisin. Ja nakkaan pitkät hiukseni vasemman olan yli, se on tänään sopivampi suunta, kun otsahiuksetkin ovat enemmän vasemmalla. Vähänkö harkinanllista sopivuutta. Son moi!

VOIKU

Voiku sitä osaisi olla ihminen, joka ei morkkistele ja tunne syvää syyllisyyttä sairaslomasta. Toipilaisuudesta. Flunssa, olet pois, hoidat itsesi kuntoon. Varsinkin nykyohjeilla, on toteltava. Osaan antaa ohjeen toiselle, mutta itse kirvistelen ohjeen kanssa. Miksi en voi ottaa tätä leppoisana lötkistelynä, omana aikana, joutilaisuutena? Voiku osaisinki. Nyt yritän hampaat irvessä, leuvat kireänä väkisellä röhnöttää, olla tietoiseseti tekemättä, lusia urakalla. Petyn joka ainoasta yskänkohtauksesta, niistämisestä tai kauheasta jysäristä. Saati sitten jos hiki helmeilee ylähuulessa, vielä pahempi jos selässä lirraa tai hytisytyttää. Tähän kaikkeen on varmasti iso syy menneisyys, ei ole ollut varaa, mahdollisuutta jäädä sairastamaan. Yrittäjänä varsinkaan, vaikka kuinka porukka lakosi ympäriltä, ei omaa sairasteluaan voinut huomioida, jonkunhan oli yritettävä. Vaikka pää kainalossa, usein se on siellä kainalossa ollutkin. Samoin nuoruudesta asti harrastettu työnteko, laiskaksihan sitä pomot haukkuivat, jos nyt sairaslomalle jäi. Minua on vaadittu tekemään morsiuskimppuja, juhlakoristeluja pää kainalossa, jalka paketissa, tai silmät umpeen muurautuneena. Ei ole ehdotettu tai hyväksytty sairaslomaa, paranemista, päin vastoin päivää on pidennetty, jotta puolikuntoinenkin on saanut hommansa tehdyksi. Toki olen saattanut olla myös ainoa ammattilainen noissa puljuissa, muut eivät ole osanneet, saappaani ovat olleet aivan liian isot vaikka itse yrittäjille. Eikähän maatilalla kasvaneena ole käsitystä sairaslomista, lehmät on ollut aina kellon tarkkuudella lypsettävä, oli hoitaja sitten sairas tai kuinka terve. Voiku osaisin ajatella nyt toisin, olen saikulla, minun ei tarvitse kaikista huolehtia, avustettavillani on mahdollisuus saada ja pyytää apuja tarvittaessa muualtakin, kukaan ei jää tyhjän päälle. Voiku, tämän alitajuntakin ymmärtäisi. Eilen kärvistelin sohvalla villasukissani, viltin alla. Kaukosäätimestä loppuu kohta patteri, olen niin paljon surffannut, enkä todellakaan osaa heittäytyä vaikka jonkin sarjan tuotantokausia katsomaan. Päin vastoin, keskittymiseni on todella surkeaa, kärvistelyä. Hengenvaarallisesti lihavaa, olet mitä syöt ja paisetohtoria, oikein kivaa ja positiivista katsottavaa. Lehtiä on pinot, lukemattomia, mutta eipä tule luetuksi ne lukemattomat. Sekin turhauttaa, nythän olisi joutoaikaa. Päiväunia ei tule, vaikka kuinka silmiä siristää, yrittää tirsoille antaa luvan. Raivostuttavaa, samalla todella huvittavaa ja huolestuttavaa. Mutta eilen olen varmaan ja toivottavasti oman pohjakosketukseni tämän aihepiirin osalta kokenut, positiivista on se, että alan löytämään huumorinkukkasia omasta olemisestani ja suhtautumisestani. Vähän niin kuin sivusta seuraan itseäni, voiku se on kaheli, voiku se on jyrkkä, voiku se on kireä, voiku se on malttamaton. Voiku se tajuaisi, että on tavallinen flunssainen ihminen, viattomasti sairas, oireileva, jolla on nyt veto pois, saa ollakin. Voiku se tajuaisi, että Maailma on aina jatkanut pyörimistään, vaikka itse on nakattu vaikka mihin syövereihin ja pois sitä maailmaa pyörittämästä. Voiku se tajuasi, että nythän sillä on joutoaikaa vaikka kirjoittaa, hakata konetta sielunsa kyllyydestä. Yöpaitasillaan, hiukset sekaisin, villasukissa. Pitkä päivä, aamu vasta aukaisee silmiään, ties millaista ajatuksenvirtaa tänään tulisikaan. Voiku jäisi nyt tähän koneelle, ja antaisi paukkua Voiku on muuten lämmin syksy, kolme vuotta sitten oli autonikkunat jo aamuisin umpijäässä. Voiku on muuten kaunista, voiku tykkään syksystä.

TESTAAMO

Vaihdoin maanantaina syvien lautasten paikkaa kaapissa. Sama hylly, siirsin vasemmalta oikealle, jolloin valkoiset asetit vaihtoivat myös paikkaa. Meni vajaa tunti, esikoinen huomasi moisen ja ihmetteli heti mitä on tapahtunut. Kauhea spektaakkeli, miten ne nyt ovatkaan eri kohdassa. Nyt käsi haroo automaattisesti väärää kohtaa. Äiti on vaihtanut lautasten paikkaa!! Tiistaina vaihdoin syvien lautasten paikkaa jälleen, laskin hyllyn alemmas, alimmalle hyllylle, oikeaan reunaan. Nostin tarjoiluastiat pykälän ylemmäs. Ihan jopa ajatuksen kanssa, lautaset ovat helpommin saatavilla, ja niitähän tarvitaan tarjoilukulhoja useammin. Taas huomattiin ja heti, nyt jo kauhisteltiin, mitä tämä nyt on. Mikä äitiin on mennyt, jatkuvasti siirtelee lautasten paikkaa, sekoittaa pakkaa tietoisesti. Äiti!! Tiistaina siivoilin kierrätysroskaämpärilaatikoston. Joutoaikaa nääs, ja ärsytti koko laatikosto, roiskeet, muruset ja täydet pussit. Taas testaamo päätti ottaa testiin ämpärin paikan. Siirsin laatikoston takarivin isoimman ämpärin, pahviämpärin, laatikoston oikeaan takareunaan, samalla siirtyivät myös pelti - ja lasiämpärit. Siis tein tämän tiistaina, ja vasta eilen vävykokelas sen tajusi. Oli käsi mennyt samaa rataa kuin ennenkin talouspaperihylsyn kanssa, eikä ollutkaan oikea ämpäri. Tytötkin tiesivät, että jokin muukin asia on siirtynyt, mutten kertonut heille, odotin omia havaintoja. Äiti, tuoko se nyt oli, pahviämpäri, minkä paikkaa siirsit, äiti!! Äiti, miksi!! Onhan se jännä, kuinka moni asiaa jymähtää paikoilleen, on ja pysyy, aina ja iankaikkisesti. Kangistuu, kaavoiksi muuttuu. Välillä on hyväkin muuttaa vaikka ajattelun suuntaa, ravistella, tehdä tietoinen muutos. Jos menen aina tämän kaavan mukaan, entäs jos menekin toisin päin. Tai entäs jos vaihdankin aamulla vaikka vessaa, yleensä käyn aina aamulla pikkuvessassa, siellä on hammasharjanikin. Mitenkäs sitten vessajonot meneekään, kun olenkin isossa vessassa? Joka päivä meillä petataan petit, se on selviö, kuuluu mielestäni yleissivistykseen. Tytötkin pettaavat. Entäs jos jätänkin pettaamatta? Kuka siitä kohisee eniten? Miksi? Itse asiassa sunnuntaina kun illasta töistä palasin, meidän sänky oli pettaamatta. Aivan kauhea, meinasi raivokatastrofi iskeä. Muttei kuitenkaan iskenyt, koska huomasin sen vasta juuri ennen omaa nukkumaanmenoani, noin kello 21.22, kun yöpaitaa haeskelin. Mutta kaavoihin kangistunut minuus kävi kyllä hetkellisen kamppailun aiheesta. Jyrähdänkö? Vaiko enkö? Vaihdoin siis ajatuksen suuntaa, ajattelin, että onhan valmiiksi auki, ehkä myös tuulettunut. Nyt söin kaurahiutaleita, leseillä, puolukoilla... Mutta enpäs laittanutkaan raejuustoa, soppaa ja hunajaa. Testaamoni laittoikin mustikkajogurttia, chiliöljyä ja kuusenkerkkäsiirappia. Jopa viinirypäleitä joukkoon nakkasi. Melekoinen tempaus. Testaamoni käveli syödessä, kiersi kehää. Kello tulee pian kymmenen, testaamo on yhä yöpaidassa. Kyllä maailmassa on moni asia nyt sekaisin, alan ehkä tilastoimaan loppupäivän havaintojani, tai kehittelen uusia testejä.

LÖYSÄÄ LÄPPÄÄ

Olen päättänyt siirtyä tänään uuteen genreen, löysään läppään. Niin ajatuksissa, kuin teksteissä, saati puheissa. Onhan se niin, että kaikki ovat jo lopen kyllästyneitä syvällisyyksiin, vaikeisiin asioihin, totuuksiin, mitä tämä totuudenkäyrätorvi suoltaa. Kuinka helppoa on olla läsnä, osallistua, kun aiheena on löysä läppä. Huomaan sen jatkuvasti, kuinka minua kartellaan, ajatuksiani vältellään, mutta löysään läppään ollaan niin mukana. Ilmoja on pidellyt, voi kuinka kaunis on hiustesi väri, entäpäs tuo huulipuna, sointuu silmiisi ja hammasluuhusi vallan mainiosti... Mistä nuo auton vanteet ovatkaan, entä turbon vihellys, ajomukavuus, vuosimalli, sileä pelitilehmä, voi kuinka voisinkaan vain aiheesta jauhaa, hehkuttaa tyytyväisyyttäni, pönkittää egoani. Uih, entäpä kavenunut uuma, onko silhuetti nyt kaunis, vai näkyykö tuossa selkämakkara, uih, näkyykö, siis selkämakkara jos oikein näin niinkuin menen kippuralle tai suoristan. Näkyy, joo selkämakkara, kauheeta, mun elämä on pois raiteelta, siis selkämakkara. Tumma paahto, vai vielä tummempi, siinäpä vaativa kysymys. Luomu vai reilu kauppa, onkohan se kumpi eettisempää. Minä kun olen niin eettinen, esteetikko, eteerinen ja eleetön egoisti. Eihän huomaa yhtään, että olen ollut liikaa paikallani, alkaa ärsytyskynnys kasvamaan, kehä menemään ahtaaksi. Mutta yritän kunnialla, tosissani lusia tämän flunssan kerralla pois, jotta pystyn jatkamaan elämääni, töitäni, normaaliutta, sen mikä nyt nykyaikana normaaliksi määritellään. Järki kolluuttelee seinämiä vasten päässä, tekee kipeää, kun yrittää ajatella järjen kautta. Nyt vaan olet ja lusit, etkä stressaa, morkkistele tai huolehdi kaikesta ja muista. Et ole korvaamaton, olet vain työntekijä, joka huolehtii omasta toipumisestaan. Ei se maailma pysähdy, lakkaa olemasta, vaikka nyt oletkin hetken hommasta syrjässä. Milloin on tarpeeksi terve palaamaan töihin, haittaako yskänkohtaukset, horkat, hikikarpalot, äänettömyys, kähinä, röhinä, aivastelukohtaukset... Hitsi kuinka ottaakaan kroppaan moinen lusiminen ja päähän moinen pähkääminen. Mieli laukkaa mitä kaikkea voisikaan tehdä, joutoajalla, mutta kun ei voi. Vo voi, kun ei voi. Laukasta tulee mieleen laukat, sellaiset sipulikukat. Niitä minulla on monta pussillista. Tahtoisin ne maahan laittaa, mutta kun yritän olla touhottamatta, ettei lähde laukkojen kanssa laukalle. Kyllä tämä on hommaa, tämä ei ole kiva genre olleskaan, mokomakin löysä läppä.

PÄIVIÄ JA MUISTOPÄIVIÄ

Tänään on kuolleiden lasten muistopäivä. Osuu. Maanantaina oli lapsemme kuolinpäivä. Valonpäivä. Osui. Elokuussa oli 18. ensimmäisen kantasolusiirron vuosipäivä, 9 vuotta. Osui yhä. Pian on leukemiadignoosin muistopäivä 18.10. Kymmenen erilaista, kipeää, vasten seinää ahdistettua vuotta. Yhä osuu. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Onhan noita, jotka yhä kolahtavat, osuvat. Monellakin näistä vuosi/merkki/muistopäivistä on raskas kaiku, sointi, mollivoittoisia ovat. Niistä kuuluu kyyneleet, näkyy kipu ja ahdistus, ne puristavat yhä ilmat pihalle. Saavat avuttomaksi. Aikaisemmassa elämässäni, silloin kun elämässä oli vain maallisia ongelmia ja ärsyttäviä pikku nyansseja, ohitin tietoisesti ja luontaisestikin moiset kuolleiden lasten muistopäivät. Eiväthän ne minua ja meidän perhettä koskeneet, olivat joidenkin sairaiden lasten kuoleman kautta ja menetettyjen lasten muistolle nostettuja päiviä. Meillähän oli lasten kanssa kaikki hyvin,loistavasti, tappelivat ja kehittyivät ikätasoisesti, olivat omia vahvoja persoonia jo mahasta saakka. Eihän moinen kuolemisen ja menettämisen vaihtoehto tullut edes mieleenkään, kukapa sellaista ajattelisi, antaisi sellaisen ajatuksen aivoistaan tulla. Ei kukaan, sitähän pian alkaisi pelkäämään lastensa puolesta. Suojelemaan, kieltämään ja varomaan liikaa, heittäytyisi pian vanhempana hysteeriseksi. Ihan vain siksi, ettei lastansa menettäisi, ettei kuolema nappaisi. Siitäkin huolimatta lapsia menetetään, moinen arpaonni luiskahtaa omalle kohdalle, sairaus lapsen sairastettavaksi, kuolema lapsen kuoltavaksi. Sille ei vain voi mitään, vaikka kuinka parhansa kaikki tekivät. Millainen oli tämä neljäs Valonpäivä. Siinä oli paljon ihan normaaleja asioita, normaaleja ongelmia. Elämisen meininkiä. Autoa piti huollattaa, ureavehkeitä siihen vaihtaa, maallisia ja ärsyttäviä asioita. Minä sain myös lentohyppyflunssan, sekin oli maallinen asia, koronanegatiiviseksi jo todistettu. Vähintään kerran vuodessa on aiheellista miettiä asiaa, menetystä ja elämää, tehdä senkin suhteen inventaario. Kuinka minä voin, kuinka perhe voi? Mitä tämä on meihin jättänyt, miten perhettämme muokannut, aivoituksiamme muuttanut. Jälkiä on paljon, monelaisia, monen syvyisiä. Onneksemme saamme todeta, että olemme pysyneet pinnalla, yhä. Jotensakin. Ja tärkeää on tajuta, että elämää riittää meille eläville elettäväksi. Tänään tilanne on hyvä monellakin sektorilla, joten nauttikaamme, huomisesta ei kukaan tiedä. Mieluummin nytku kuin sitku. Ihmisiä on myös monelaisia, minä olen joka suhteessa varmasti överi; tuntija, kokija, sanoittaja. Kaikki eivät näin koe, onneksi saan olla se mikä olen. Märistä kun märisytyttää, nauraa kun nauratuttaa. Osa katsoo tarpeelliseksi ohittaa moiset päivät, olkoon sitten niin, mutta minä tahdon elää kaikki ne päivät jotka saan elää, kohdata myös mitä kohdattavaksi annetaan. Kiitollinen paljosta.

HITTAALLA

Tälle päivälle on ennustettu myrskyä. Aamukuudelta piti alkaa. Ehkä on alkanutkin, muttei meillä. Minä nousin ylös reippaasti ennen seitsemää, hyvin nukutun yön jälkeen. Katsoin kuinka upeana taivaanranta punersi nousevan auringon valossa. Portailla oli muutama vesipisara, mutta ihan tyyntä. Ennen kuin ehdin auringonnousua kuvaamaan, päästin nälkäiset kissat aamupalalle. Kehuin koirat, annoin palkkiot. Laitoin kahvin tippumaan, pesin hampaani. Sitten kumpparit jalkaan ja yöpaidassa pellolle. Mutta mitä tapahtui tämän muutaman minuutin aikana, aurinko ehti nousta, oli enää punertavaa, ei hehkuvaa taivaanrantaa kuvattavaksi. Hittaalla, olin, en ehtinyt mukaan siihen hetkeen. Tulin sisälle, join sitä tuoretta kahvia, söin kaurasiemenmarjajogurttisörsseliä, ajattelin lähteä metsään ennen sadetta. Mutta miten kävikään, siinä sörsseliä syödessä alkoikin sade, taas minä olin hittaalla. Että sieppaa moinen jaamailu, monta hetkeä missaan tätä menoa, jos olen joka asiassa jäljessä ja hittaalla. Ei ole minulle ominaista, mietin, mitä tämä nyt opettaa. Miksen tartu näihin tarjolla oleviin hetkiin, olisinhan ehtinyt sen sörsselin syödä myöhemminkin, tai palvella elukat sen värikkäimmän hetken jälkeen. Noh, yritän olla nohevampi muissa asioissa. Kello on jo kahdeksan, voinhan lähteä sadekamppeissa metsään. Maanantaina kävin avustettavani kanssa metsässä. Kuinka tekikään hyvää. En muka ollut ehtinyt. Pyytelin sieniltä jopa anteeksi, kun en ole niitä käynyt keräämässä, ovat joutuneet turhaan kasvamaan ja jopa aloittamaan vanhenemisen, eikä meikäläistä ole näkynyut sieniveitsineen. Samalla keräsin litran puolukoita suoraan pulloon perkattuna. Olin muka nokkela, kun pullon sieniämpäriin laiotoin, kaksi asiaa samalla ja ihana syksyinen metsä. Olen kyllä metsäläinen, tarvin sitä metsää annoksen säännöllisesti. Tälle kuulle on ollut muka selkeät suunnitelmat, sekä ensi kuun alukupuoliskolle. Mutta kyllä on näitä muuttujia joka suuntaan, mutta onneksi mukaudun, osaan tarttua hetkiin, niihin yksittäisiin hetkiinkin. Ja olenhan tunnetusti ratkaisukekskeinen ja elastinen. Nyt kuumeisesti kokoan perheiden ja avustettavien toiveita lokakuulle, jotta saan työvuoroni jumpattua jollekin mallille, jotta niitä voi taas muuttaa toiveiden mukaan. Mieletöntä on se, että olen osallistumassa maalaus- ja kirjoittajakursseille, sekä kuoroon. Vähänkö ihanan itsekästä. Eilinen muokkaantui myös uusiksi siinä tehdessä, ytäkkiä minulla olikin muutama joutotunti. Näinpä ainoan tuplamme kanssa hyödynsimme joutoajan ajo-opetuksella ja kyläilyllä. Oli mukavaa, samalla kävimme moikkaamassa myös meidän kissavauvaa uudessa kodissa, Kimara tunsi ja muisti meidät. Ainakin tuli heti luokse ja nuuski tarkkaan. Tänään on itse asiassa kaksi vuotta siitä kun ikään kuin vahingossa meille pyydystettiin Uku ja Lele, ihanat villikissamme. Jälleen syy juhlistaa päivää. Nyt alkaa jälleen kone tökkimään, olen sitä nopeampi ja lopetan raportini hittaudesta tähän. Näin sateella voin ottaa kotihommelitkin hittaammin, vain mitä. Imuroin hittaasti, kerään tiskit hittaasti ja pukeudun tosi hittaasti. Olenhan myös oppinut nukkumaankin hittaasti, viime yöhönkin sain menemään yli seitsemän tuntia, ennen nukuin yöni neljään-viiteen tuntiin. Olkoon hittaus siis tämän päivän tavoite...

MUKAUTA

Ensimmäinen ideani oli, että vaihdan askelkuvioita tälle aamulle, välillä suuntaakiin, ettei vallan kaavoihin kangistu. Muutos on jatkuvaa, tiedän, mutta nyt tämä uusi blogipohja heittää liian monta muutosta sammaan syssyyn. Mukauta, tuntuu olevan päivän trendi. No yritän mukautua itse, kun nyt ei juuri tuo tekninen mukautuminen kiinnosta. Annanko moisen kiristää hermostoani, no en anna, mukaudun. Vaikkei tämä nyt ole semmoinen pohja jonka itse olen halunnut, tai luonut, saati valinnut. Nyt kokeilen mukauttaa ja liittää tänne fb:n julkaisun, jotta näette sen mitä olen touhunnut, ilman että kirjoitan. Mukautan siis aihepiirit tekemisineen, oisko se päivän trendi !!!!!!!! Tuohon saakka pääsin perjantaina, nyt on suunnutai ja mitä ilmeisemmin mukauttamiseni ei ole tuottanu muuta kuin harmiaggressiota. Ei mukautunut, ei! En tule ollenkaan toimeen tämän nykyisen blogipohjan kanssa, en saa sitä millään mieleisekseni, en löydä tarvittavia vipuja. Kuitenkin olen kymmenen vuotta kirjoittanut, luulin handlaavani moiset, mutta nyt ei vain kapasiteetti ja mielenkiinto riitä tähän mukautettuun muutokseen. Tämä ei siis näytä yhtään siltä mitä minä haluan. Annanko asian nyt vain olla vai ärsyynnynkö jälleen. No, enpä ärsyynny, ainakaan niin paljon. Eilinen oli kiva markkinahumupäivä. Syyssellainen, kaikin puolin. Ensin tuli vettä kaatamalla, oikein roiskuen ja puuskissa, sitten hiipivät pilvet loitommalle ja alkoi jopa kaunis syksyinen värejä korostava auringonpaiste. Minä olin siellä mukana myyjänä ja höpöttäjänä, kransseja, kasseja, tauluja ja kukkakehiä. Tärkeimpiä mittareita minulle on ihmiset, heidän kohtaaminen ja uusien tuttavuuskien luominen, vanhojen verestäminen. Mitä ilmeisemmin olen överiekstrovertti, sillä viihdyn niin loistavasti ihmishumussa. Ihmiset, loistavat juttutuokiot, yllättävät asiat jaksavat kiinnostaa. Päivä loppui taas meikäläiselle kesken, tai siis lopetus ajankohta tulikin nopeammin kuin kuvittelin, kun olin niin mukautunut systeemiin. Kuinka moni jättää asioihin lähtemättä, kun on vaikka mitä vastustusta tai tekemistä, vaikkapa nyt vessanpesu, imurointi tai vesisade. Kyllä se kannattaa välillä rutiineista poistua ja mukavuusalueelta myös. On se onni, ettei omat vessanpesut ole syrjäyttämässä elämään heittäytymistä tai mukautettuja kohtaamisia, vessanpesun saa suoritettua paljon leppoisammalla fiiliksllä vaikkapa moisen päivän iltana, on hyvä syke päällä. Ei minun tarvinnut vessoja pestä, sain tulla siivottuun kotiin. Kuitenkin kovin moni juuri näistä vessanpesijöistä ottaa foorumeila kantaa, pyytää tapahtumia, jauhaa tylsyydestä. Mutta kun pitäisi se oma pylly nostaa, meneekin mukautetusti vessanpesu ja saamattomuus edelle. Eihän tilaisuuksien järjestäjät voi millään tietää tulevasta säästä, heidänkin on siihen mukauduttava, ja toivottava että ihmisetkin mukautuu ja suhtautuu vaikkapa siihen vesisateesen realistisesti ja oikealla asenteella. Vahvasti myös uskon, ainakin luulen, että minulla oli monella tapaa rikkaampi päivä kuin vessanpesijöillä, jotka jättivät lähtemättä. Tai ainakin minä tyykkään muistella eilistä syyspäivää ihmisineen ja eläimineen enemmän kuin sitä mukautettua vessanpesua. Toisaalta olen kauhu sellaisille ihmisille, jotka toisin ajattelevat, kun idea lähtee liitoon, olen jo menossa, kun harvemmin tunnen pitkää ideasta toiminnaksi käsittelyaikaa. Jos jokin asia sytyttää, saa vessaharja seisahtaa ja hyppään systytykseen mukaan. Eli varmaan ulkopuolisille tämä on aivan käsittämätönyä toimintaa, mutta minulle mukautettu tapa elää ja tarttua hetkiin. Sillä se hetki harvemmin palaa, tällä elämänkokemuksellat

TUMPSAUTUS

Olen ollut aamutuimaaan hallissa, vääntänyt kransseja, siinä samalla aivoituksiani tumpsautellut. Tai nehän tumpsahtelee ihan oma-altteisesti ja omaan tahtiin. Välillä niistä saa kiinni, välillä ne solahtaa menemään. Jostain lähti liikkeelle ajattelu kuolemasta, luopumisesta, koetusta. Mistähän lie moinen ajattelu saa alkunsa? Ha, no kuolemastapa hyvinkin, oman lapsen kuolemasta, isänkin kuolemasta, yleensä kuolemista, lähetyvästä Valonpäivästä. Missä sinä olit silloin? Mitä teit? Kuinka aiheesta kuulit, vai kuulitko edes? Miten se vaikutti, vaikuttiko? Oliko se vain yksi tiedonmuru, joita maailma on pullollaan. Vai onko asia tullut nyt muuta kautta, pikkuhiljaa tietoisuuteen? Että, tuolla bloggarilla on lapsikin joskus kuollut? Eikö se vieläkään ole siitä selvinnyt? Sitten takerruin tuohon aiheeseen selviytymisestä. Jäin roikkumaan aivoitukseen kiinni, suljin kransitehtaani ja päädyin tumpsauttamaan ajatuksia koneelle. Lähtö on kohta töihin, mutta pikatumpsautus. Mistähän tulee ajatus siitä, että kuolemasta, menetyksestä kuuluu selvitä? En käsittääkseni pääse selville, selviä siitä koskaan. Onhan se minusta pois, todella kipeä ja iso lohkare minuutta, se aristaa aina. Mutta olen oppinut ja opettelen yhä elämään ja sopeutumaan asiaan, tämä kipu on minulle annettu elettäväksi. Se tulee olemaan aina minussa, tumpsahtelemaan pintaan milloin missäkin aihepiirissä, ajankohdassa. Sitä voimistuvaa ja kipeää kipua en tilaa, kaiva väkisellä, sillä kivuttomuus on helmpompaa, mutta se kipu, annetaan päiviini. Millaista on se kipu, eihän sitä voi kuumemittarilla tai röntgenillä selvittää, ei verikokeista mitata. Se on sellaista onttoa, kaipausta, joka kiertää sisuskaluja, lähinnä sydämen ja aivojen kohdalta kipeästi. Se kouristaa, puristaa, salpaa hengityksen, sumentaa katseen. Kipuun kuuluu myös kyyneleet, ainakin silmien sumeneminen. Ei suoranaista itkua, mutta kun oikein sattuu, salpautuu kaikki, pimenee ja pysähtyy. Näitä olotiloja on ja menee, tumpsahtelee tuon tuostakin. Usein muulloinkin kuin Valonpäivän lähetyessä. Eli sellaista on elämä, kun on lapsensa kuolemalle menettänyt. Ja koen, että meitä siihen valmisteltiin, koulutettiin ja opetettiin. Se ei tullut meille arvaamatta, olimme sen kanssa nokatusten enemmän ja vähemmän kuusi vuotta. Viimeisen pari vuotta aivan nokikkain, jokaisen kuolemankin hengenvedon ja läähäksen aistien, ja uloshengityksen tuntien. Siinä se oli aivan kiinni, katsoi suoraan silmiin, hengitteli jopa omaan tahtiini, peilasi minua. Tai kumpi kumpaakin peilasi? Onhan se semmoinen aikakausi, etten toivo kenellekään, en lapsen enkä minkään muunkaan kautta. Toisaalta, vielä hirveämpää olisi ajetella, etten olisi saanut näitä kuoleman kanssa nokikkain hengiteltyjä vuosia, varmaan sopeutuminen, pinnalla räpiköiminen olisi vielä työläämpää. Summa summarum, saan olla tänään todella kiitollinen kuitenkin monesta asiasta. Että minulle annettiin uskomaton lapsi, joka kaiken tämän minulle opetti. Onneksi sain olla hänen äitinsä, nuo yli kolmetoista huikeaa vuotta. Nyt sopeutuminen ja todellisuus sumentaa taas silmäni. Kokoan itseni, pyyhin naaman ja lähden töihin. Ihana syyspäivä tulossa, luonto antaa parastaan ja monia asian on valmis tältä kesältä.

VAPPAUS

Aamuni alkaa innostuksen kutkutuksella, minulla on vapaapäivä, toivottavasti sellainen itsekäs. Syksyisen rehevä, satoisa ja värikäs. Päivä kantaa teemaa vappaus. Kyllä ihiminen vappautta kaipaa. Siis ilman muiden luomia aikatauluja ja vaatimuksia, kovat on siis luulot ja luottamus tähän vappauteen. Niin paljon on asioita, joita haluan tehdä ja touhottaa. Huomaatko, en kirjoita haluaisin, vaan haluan. Sehän on sillä taputeltu. Itsekkään ihanaa, ainakin ajatuksen tasolla, asia erikseen osaanko ja ehinkö tänään tehdä mitä kuvittelen. On sitä ihminen mysteeri itselleen(kin). Ensinnäkin oman ajatusmaailman havainnointia. Minua on huolestuttanut ja ärsyttänyt jatkuvasti liikenteessä ihmiset, jotka katsovat jonnekin muualle kuin vastaatulijoihin, eteensä, liikenteeseen yleensä. Välillä jopa kylmää, kun vastaan ajaa rekka, jonka kuskin katse ei suinkaan ole tiessä, vastaantulijoissa, vaan alasivuviistoon kännykässä. Entä nämä pienet koululaiset, jotka eivät edes polkupyörää ja liikennesääntöjä hallitse, saati sitten että kykenisivät ajamaan kännykkää tuijottaen ja yhdellä kädellä. Yksi yleinen kännykkään tuijottava ihmisryhmä ovat nuoret naiset, sellaiset noin parikymppiset, tuoreen ajokortin saaneet. Joilla ei varmasti myöskään riitä kapasiteetti ja kokemus kaikkeen, mitä luulevat, kun pitää samalla ottaa vielä muikistelu ripsiräpsytys omakuvia, kun ajetaan liikenteessä. Niin, tulihan nyt selväksi mikä ärsyttää. Sitten minua on ärsyttänyt oma ärsyyntymiseni aina samasta asiasta. Näinpä olen kohdistanut viime aikoina tutkivan havainnointini asioihin joista voin ilahtua. Eli kerään katseellani ja aivoituksillani ihmisiä, jotka poikkeavat tästä valtavirrasta. Siis ajavat pyörää kaksin käsin, katse eteenpäin suunnattuna. Rekkoihin, joiden kuskien kanssa saa katsekontaktin tai mikrokohtaamisen liikenteessä. Tai sitten kokemattomiin autoilijoihin, jotka tekoripset väristen keskittyvät liikenteeseen tai liikennevaloihin. Mutristelevat suutaan aidosti, aidoissa tilanteissa ja ovat siinä läsnä. Ja luottavat siihen, että hiukset ovat hyvin ja ruiskurusketukset ja varjostukset ovat paikoillaan, vaikka ovatkin autossa, pois peilin tai kännykän saatavilta. Ja vaikka nuorilla on kyydissä ikäkavereitaan, silti keskitytään ajamiseen, liikenteeseen, turvallisuuteen ja näin pois päin. Onneksi näitäkin löytyy, se jaksaa ilahduttaa. Olen nuorimmaisen, ainoan tuplamme, kanssa ajanut nyt autokoulua. Siis meillä on opetuslupa, jolla opetamme, on ehkä se oikeampi sanamuoto asialle. Todella hyviä reissuja, ajotunteja, jotka saattavat vierähtää todella pitkiksi ja laaja-alaisiksi kokemuksiksi, todella hyviksi kokemuksiksi. Olemme lähteneet päivänvalolla, sitten onkin tupsahtanut ilta, pimeys, sateet kaupunkiajot, maantieajot, ylämäkiperuutuskokeilut ja parkkeeraukset samaan keikkaan. Ja se läsnäolo, harvoin kotona pääsee samaan yhteyteen ja läsnäoloon, kuin noilla tunneilla. Tykkään ja odotan seuraavia tunteja. On myös huikeaa olla vieressä todistamassa kehitystä, oppimista ja omien hermojen laajuutta. Moni luulee, että se on huutoa ja raivoa, mutta ei, vedämme sopuisasti, välillä nauraen, välillä raivoisasti kannustaen ja rohkaisten. Tunnit ovat siis meidän näköisiämme, ja niitä odottaa kumpikin, eikös se ole hyvä merkki. Viime viikolla tähän aikaan napotimme jo paplarikiharoissa ja valmistauduimme ylioppilasjuhliin. Olihan jälleen ihana juhlapäivä, odotettu ja onnistunut. Säät suosivat, terveydet olivat kohdillaan, eristykset olivat rittävät ja saimme juhlat pitää. Tarjoilut riittivät myös ja talokin saatiin kuta kuinkin valmiiksi, siis ulkuvuoriremppa ja pihahommat ottivat loppukirissä ison harppauksen. Toki yhä on toinen talon päätykolmio eri värinen, mutta se ei juhlahumuilua haitannut, eikä haittaa muutenkaan. Moni stressaa älyttömästi juhlien järjestämisestä, meille se on mieluista, siinä tiivistyy perheemme yhteys ja yhdessä tekeminen. Pystymme luottamaan aikatauluihin, osallistumiseen ja organisointiin. Tarjoiluissa vedämme tutulla kaavalla, joitakin kokeiluja ja muutoksia tehden. Ei tarvitse joka pirskeisiin keksiä polkupyörää uudelleen, vaan muokkaamme jutut ajankohtaan ja vuodenaikaan, teemaan sopiviksi. Nyt käytin paljon kasviksia, syksyn satoa, ihan omastakin pihasta. Oli kurpistapiirakkaa, sieni-sipulipiirakkaa, omenabritaa, punajuuri-ja nokkostahnaa, koristeluissa hyödynsimme myös luontoa, värejä ja runsautta. Olihan viime viikko ainoa kesälomaviikkonikin, joten alkuviikon nollailin, laiskottelin, kone käynnistyi vasta keskiviikkona. Mutta hyvin ehdimme. Ja sankari itse oli kaunis, värikäs, aito ja hyväntuulinen. Olenhan muistanut sanoa, etten tykkää tästä nykyisestä blogipohjasta, miten se survoo tekstit, eikä tottele. Joten päätän vappauteni päivittämisen justiinsa ja nyt tähän, en halua ottaa angstia hyvin alakaneeseen päivääni tekniikan kanssa tappelemalla. Lähden vaikka sieneen ja ulkoilemaan, otan happihörpyt kahvin jatkeeksi. Son moi, hyvää, kaunista ja värikylläsitä alkanutta syyskuuta.