Aamupuuhat kotona, hiukset vettä valuvina, aamukahvi kupissa. Sen kymmenen, ei yksitoista ja puoli ainakin, asiaa odottaa tekemistä. Sellainen sätkätys käy sisällä, mitä, missä ja milloin. Siis mitä pitäisi tehdä, missä ja milloin. Kouluviikko takana, perhearki kotona.
Päätin ottaa hetken, edes hetkisen, itselle. Jäsennellä, hiukan maistella, pureskella ja sen jälkeen organisoiden aikatauluttaa. Mille alakas, vai entäs jos ei alakas millekään. Onko se vaihtoehto? Eipä oikeastaan, sillä kas kummaa ne tekemättömät löytyy huomenna.
Elikot olivat ihania heti herättyään. Kissanpennut, isot rötkäleet, ovat ottaneet tavakseen makoilla poikittain edessä lattialla, tullakseen huomatuiksi. Kehräyskin on kuuluvaa, saavat haluavansa huomion. Reino on minulle nyt jotenkin möks, illalla saunassakin olla jökötti ylälauteiden toisessa reunassa, eikä seurustellut kanssani. Spanielinkatse oli tehokas, sellainen spanielimainen. Sänkyni vieressä kuitenkin yönsä vietti ja palvoo minua, mutta hiukan on joo möksällään. Onhan se jo vanha ja kenties herkkä siksikin.
Tälle päivälle on kuoron äänenmuodostuskurssi, sekä kuoropuvun ompelijalla käynti. Huomiselle ei ole muita kalenterimerkintöjä, isänpäivässä on tarpeeksi. Omaani käyn haudalla moikkaamassa, kävin kyllä eilenkin. Kun kotiuduin, menin suoraan töihin ja ehdin iltapimeässä vasta kynttilöitä viemään. Kovin oli pimeää verrattuna viikontakaiseen, kun pyhäinpäivänä lähes jokaisen haudalla oli kynttilämeri. Toki sekin, että eiväthän ne rakkamme ole unholassa tai hyljättyjä, vaikkei se kynttilä aina palakaan merkkinä haudalla. Mutta itse tykkään viedä Valonlapselleni elävää valoa, se antaa myös lämpöä syksyn hyytävyyteen. Kyllä piti taas höpöttää. Viikolla unissani seikkailimme jälleen yhdessä, puuhastelimme puutöitä, piirsimme, teimme käsitöitä. On se huikeaa kun yhä voin unissani ratkoa asioita, tehdä oivalluksia ja vaihtaa kuulumisia. Ne hetket ovat minulle ihania ja tärkeitä. Aina ei tiedä milloin herää, on siis hereillään, ne ovat niin todentuntuisia ja todellisia. Onneksi minulla on siis hyvät unenlahjat ja mielikuvitus, se auttaa ratkomaan moniakin asioita, silloin moni asia mahdollistuu ja on niin totta. Ne ovat hyviä unia. Siskoni näkee myös paljon unia, tällekin viikolle on isän kanssa ollut lehmäjuttuja, lapseni kanssa hyviä kohtaamisia. Vuorotellen voimme kertoa terveisiä yöllisistä seikkailuistamme ja kohtaamisista. Usein voimme nauraa niille, sillä ne ovat pääsääntöisesti hyviä, joskin koskettavia unia. Yön hiljaiset hetket ovat ainutlaatuisia, liekö ne niitä syvimmän yön sudenhetkiä...
Pakko hetken hehkuttaa koulujuttuja. Ensinnäkin oli paljon etätehtäviä, koostettavia ja työstettäviä juttuja. Kaiketi olen kaikki palauttanut, yksi tuotekuva pitää enää lähettää. Hetkittäin minulla lipsahtaa aina ylimääräisiäkin tehtäviä tehdyksi, mutta kertaus on hyväksi, oppiipahan perusteellisemmin. Työohjeitakin olen tehnyt useista eri aiheista, töistä, ihan kootakseni infopaketiksi itselle työn etenemisen ja huomioitava asiat. Nyt meillä alkoi plastinen sommittelu, johon liittyi mm viivan piirtämistä. Ja minähän tykkään piirtää viivoja, niitä kun on niin monenlaisia. Näissä asioissa ihmisten erilaisuus näkyy selvästi, joillekin iski suorastaan viivakammo, kun sitä liikaa pähkäsi. Mutta eihän siinäkään ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa tehdä, pääasia on että kokeilee. Yksi kaveri, viivakammoinen, tuli minullekin ylpeänä näyttämään puhelun aikana piirretyt viivansa. Siinäpä se, kun ei liikaa siihen keskittynyt tai ajatellut, saikin aikaiseksi. Antoi kynän liidellä. Ainakin itsellä, jos oikein tekemällä yrittää, niin johan on kankiaa.
Ompeluakin meillä oli loppuviikosta. Monenlaisia koetilkkuja, aplikointia, chanelltekniikkatilkkuja, alikeompelua, saumoja ja päärmeitä. Tein niitäkin useita, ihan siksi, että kun ensimmäisessä oivaltaa oman mokansa, kipukohtansa, se kannattaa yrittää korjata seuraavassa tilkussa. Saumoissakin kuulemma menin keksimään ihan omia, mutta yritin myös pysyä ruodussa. Kokosin itselleni koko ajan tietopakettia, kirjasin ylös, neulotin papereille eri koeversiot. Siinä oli sitten se haittapuoli, että muut alkoivat minun lapuistani lukemaan, opettelemaan asioita. Jopa kopioimaan niitä tekemiäni virheitä. Ennen kaikkea sekoittamaan pakkani, sekös minua suututti. Kun menin ommeltyyppi kerrallaan, kirjasin, merkitsin ja järjestin. Kun palasin vaikkapa silittämästä, oli nippuni levitetty ja pengottu levälleen. Muutenkin omista tavaroista saa olla tarkkana. Minulla on hirmuisen hyvät kalupakit eri aineisiin, ihan siksi, että tavarat ovat kädenulottuvilla, ei tarvitse etsiä tai hakea. Mutta kas kummaa joudun kuitenkin omiani peräänkuuluttamaan, vaikka olen asiasta maininnut. Kierrätyskorukurssilla, jopa minun paikalleni ängättiin, minun materiaaleista ja vehkeillä tekemään, ihan siitä syystä, että työpiteestäni löytyi kaikki tarvittava. Joskus aikuiselle on todella vaikea tajuta, että ne eivät ole yhteisiä, jokaisen kuuluu nähdä oma vaivansa asioiden eteen. Varmaan olen töykeä, kun kokoan omat työkaluni ja sanoin, etten anna niitä, mutta se on villiä jos sen päästää riistäytymään. Toki nopeuteni on myös haittapuoli, minulla yleensä ensimmäisenä vapautuu tavaroita suhteessa hitaampaan. Mutta ei minullekaan kukaan valmiiksi niitä hankkinut, hakenut tai mahdollistanut. Toki mielelläni autan, neuvon ja ohjaan tarvittaessa. Myös omien virheideni kautta kykenen kertomaan muille miten ei olisi kannattanut tehdä. Nopeudestani on sekin haitta, että olen helposti siivoamassa muiden sotkuja, hakemassa valmiiksi asioita ja niin pois päin. Ihan siitä syystä että ehdin, haluan auttaa, se on tapani, ja siinä vaiheessa jo tiedän. Tästä yritän tietoisesti oppia pois, olemme aikuisia, jokaisella on vastuu omista tekemisistään. Varsinkin tekemättä jättämisistään. Hetki hetkeltä itseäni siis jarruttelen, mietin, hetkinen, kuuluuko minun toisen puolesta tehdä.
Puutöissä sain valmiiksi eilen koivusta valmistetun jakkaran. Kas kummaa kurssin ensimmäisenä. Viimeinen vaihe oli liittää kannen pohjassa olevat tapit, tukiristikon tappeihin. Neljä sellaista. Osa oli käsivaraisesti porattuja. Ruokatauolla, kesken ompelutuntien kävin moisen tekemässä. Suhteellisen napakalla tahdilla ja jännittyneenä. Kun sitten kokeilin tappien ja reikien yhteensopivuutta turskahdin onnistumisen kyynelehtimiseen, ne nimittäin osuivat kohdalleen. Kuinka sitä on syvällä jossakin jakkaran luomisessakin, elää tunteella. Mutta jänskättihän se, kyllä opettaja nauroi kun kerroin moisesta. Nauratti kyllä itseäkin, sillä en tajunnut kuinka olin siinä hetkessä täpinöissäni. Olen jopa tyytyväinen jakkaraani, sain palautetta erinomainen työ ensimmäiseksi, olen rohkea, luova, nopea ja oma-aloitteinen. Toisaalta nyt olisin halunnut tehdä, ainakin kokeilla, toisen jakkaran omaan tahtiin, omilla opeilla. Kuinka monta kertaa olisi mennyt sormi suuhun ja avuttomuustyhmyys iskenyt, varmasti olisi välillä, hetkittäin viheltänyt ihan tyhjää. Näillä näkymin yhden työssäoppimiseni suoritan ystävän verstaalla, puuta työstäen. Ihana materiaali, kuinka voi jostakin metsässä huojuneesta löytää sen kauniin sisimmän, pehmeyden, luonteen ja herkkyyden. Kuinka kalikka taipuu ja alkaa hehkumaan, kunhan sitä hieroo sivelee ja hivelee. Sopii varmaan ihmiseenkin. Itse asiassa sopii hyvinkin, hyvyydellä ja hellyydellä kasvaa herkemmän kauniiksi yksilöksi, kuin julmuudella ja laiminlyönneillä.
Sitten aihe, joka on saanut myös omia sanasia maistelemaan. Miettimään, hetkittäin jopa nielemään. Nimittäin kiroilu, kaiken maailman voimasanojen käyttö. Se on aivan älytöntä! Myös aikuisten, jopa naisten keskuudessa. Saati sitten angsteilevan nuorison puheessa. Alan jo voida pahoin kun sitä tulvii ihan valuen. Ei kaikki voi olla vitun hienoa helevetin hyvää perkeleen ihanaa saatanan paskaa tai ristuksen kauhiaa... Koulussahan on siis minun ikäisteni dinosaurusten lisäksi iso kattaus vieläkin fossiilisempia tapauksia ja suoraan peruskoulusta päässeitä nuoria. Kun vaikka pihalla kävelee, jonossa on, seuraa ohimennen työskentelyä, korvanihan kuulevat, vaikkeivat haluaisikaan kuulla. Jatkuva tyhjänpäiväinen kiroilu särähtää, yököttää ja tekisi mieli puuttua. Ohjaajien olen kuullut puuttuvan, sillä kyllä heilläkin särähtänyt on. Aina kuitenkin mietin, onko tämä minun asiani puuttua, minun tonttiani, sillä itsekinhän olen opiskelija. Työnantajana olin tässä todella napakka, puutuin heti, moinen ei asiakaspalvelijan suuhun sovi. Ei sen puoleen, kyllä minullakin pärskähti joku rumasana, kun pudotin jalkapöydälleni puutöissä painavan puristimen. Puolustuksenani ajattelen, että sille oli siinä käyttöä. Enkä kuitenkaan jäänyt noitumisen kierteeseen. Eli yritän siivilöidä, jättää omaan arvoonsa, ennen kaikkea olla provosoitumatta ja puuttumatta... Hetkittäin joudun yrittämään enemmän, välillä minun on pakko poistua paikalta.
On lämmittävää, kuinka minuun on otettu vertaistuen kautta ihan uusilta "sektoreilta" yhteyttä. Kun tiedetään, mitä olen kokenut, ja kuinka uskallan voin ja keskustelen kipeistäkin asioista. Se rohkaisee kääntymään puoleeni, jakamaan. Eilenkin sain raskaan puhelun vaikeasta aiheesta, mutta jos yhtään pystyn sillä toista auttamaan, niin olen olemassa. Samoin viestejä tulee useilta eri tahoilta. Toki on asioita, joista en osaa ja tiedä hönkäsen pöläystä, muta tunteista voin vaihtaa ajatuksia. Mitä on kun pelon siemen, epävarmuus ja avuttomuus ravisuttaa vanhemmuutta. Siitä tiedän todella paljon, ihan solutasolla tunnen yhä. Myös siitä kuinka koota, pitää itsenä kasassa, kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Leijonaemon taistelutahtoa voin kyllä jakaa, tsempata jaksamaan, rohkaista taistelemaan. Kuuntelijan rooli on välillä äärimmäisen tärkeä. Tiedän sen itsekin. Kuinka helpottaa omaa nuppipoloa, kun on joku joka kuuntelee, ehkä jotain ymmärtääkin.
Nyt napsuu viestejä ihan taukoamatta, sainpas hetken koneella. Mitä, missä, milloin minun pitikään. Hiukset tässä jo kuiviksi survaisin, vaatetus on lähes päällä ja aamukahvit lähes juotu. Eikö sorvaamaan tätä päivää. Tosin mieli tekisi ommella, päärmätä, särmätä, tikata, sommitella, kuvata, kokeilla, fiilistellä, oivaltaa, suunnitella, kirjoittaa ja piirtää. Mutta uutta on tässä hetkessä, että justiinsa nyt ei maalatuta. Ihan hyvä vain, sillä se aiheuttaisi jälleen yhdenlaisen kaaoksen ja konfliktin keittiössä. Mitä jos nyt nostakin pöydälle ompelukoneen ja alan surruuttamaan. Ainakin kissat tykkäävät.
Kaiketi hetki tässä koneella, rauhoitti aamusykkeeni ja säntäilyni. Onneksi otin hetken itselle. Olkaa kivoja isillenne huomenna, ehkä jo vähän tänäänkin. Onnea isukit, te olette tehneet meistä äidykkejä! Tavallaan isät ovat meidän toisia puolikkaitamme, jotta voimme olla äitejä. Ei tavallaan, vaan sehän on ihan tosi asia. Ilman lasteni isää, minulla ei olisi tappelevia teinejä, äitiä kritisoivia nuoria, ihania nauravia, lahjakkaita ja tanssivia pikkunaisia, saati sitten yhtä edelleenkin suunnattoman tärkeää Aurinkolastani.
On monia hetkiä jotka olisin toivonut jäävän kokematta, mutta ei yhtään ainoaa hetkeä jonka tahtoisin unohtaa.
Hyviä hetkiä isänpäivään!
