tiistai 21. maaliskuuta 2017

TÄNÄÄN, UUDEN ELÄMÄN 182. PÄIVÄN AAMU

Kello on kuusi, kirjoitan. Maitokahvi seuranani, lapseni hailakan turkoosinsinisestä pöllökupista, rutistuksen jälkeen. Sytytin kolme auringonkeltaista kynttilää, valontuojaa, kuvan viereen ja keittiöön.
 Tänään on puoli vuotta, 182 päivää lapseni kuolemasta. Jo, vasta.
Ikävä, leijailee, tunnen sen kyllä. Mutta tänään olen ikäväni kanssa sinut, se ei ole niin kipeä, se ei niin satuta, se ei ole niin hallitseva. Se on suunnattoman kaunis ja lempeä, täynnä koskettavia ja hyviä muistoja. Odotan auringon nousevan, aamun heräävän, kaiken kirkastuvan. Tarvitsen tänään valoa, näyttää lupaavalta, siellä ne auringon säteet jo venyttelevät. Kevään pikkupakkanen, piristää aamun koko olemuksen. Luotan valoisaan aamuun ja heräävään tunnelmaan. Luotan tähän sarastavaan päivään.
 
Eilen sain hoitaa vaihteeksi lappusulkeisia, niitähän riittää edelleen. Olenko hukassa, mitä ilmeisemmin, ainakin kirjavan lappuviidakon ja täytettävien lappujen perusteella. Alan olla jonotuksen ammattilainen, viisi puhelua, jonossa puoli tuntia. Muutama soittopyyntö, soittolupaus. Sitten ihan istuallani jonotin, jonotusaika viisikymmentäkaksi minuuttia. Onneksi joku oli lannistunut ennen minua, joten yksi numero pompattiin yli. Asiani oli jälleen niin moninainen, että virkailijakin soitti neljä tarkistusvarmistuspuhelua. Välillä koen olevani pelinappula, joutava turhake, joka pomppii ja jota pompotetaan. Mutta vahvasti uskon, jahka jaksan pomppia, niin kyllä tämä tästä. Eli jaksanhan minä.
Kerron ehkä joskus aiheesta enemmän, jahka itse olen paremmin jyvällä näistä liikuista ja kuviot selkenevät. Uskon yhä, että ne tai paremminkin se tarvittava oikeakin ovi vielä löytyy.
 
Tuossa jonottaessa naputtelin tekstiviestejä ympäri Suomen. Aktiivisesti viestittelemme yhden lapseni sairaalakaverin äidin kanssa. Eilen sain kuulla, että tämä lapsi oli saanut positiivisia uutisia syöpänsä hoidon suhteen. Silloin ratkesin märisemään onnesta, myötätunnosta, suunnattomasta helpotuksesta. Olen niin vilpittömän tyytyväinen, kun lapsille tulee hyviä uutisia, toivolle annetaan tilaa. Oli siinä kanssajonottajat hiukan ihmeissään, kun karpaloita roiskuttelin ja nokkaa niistelin hymyillen ja vapisten. Koin erittäin kokonaisvaltaisesti hetkellisen tunnevyöryn, paino sanalla hetkellisesti, en siis jäänyt tuohon silmin nähtävään ja vuolaaseen olotilaan.
Joku on kysynyt lapseni kuoleman jälkeen ja muulloinkin tiukoissa paikoissa, kuinka suhtaudun muiden onnistuneisiin hoitoihin ja paranemisiin. Tuntuuko se pahalta, epäreilulta? Onneksi kykenen edelleenkin iloitsemaan muiden onnistumisista, vaikka omaa lastani ne lukuisat onnistumisetkaan eivät pelastaneet. Se ei ole meiltä pois, eikä minun lastani palauta, vaikka muut saavat hyviä uutisia. Jokainen hyvä asia syöpätaistelussa on tärkeä, olen niistä edelleen nöyrä ja kiitollinen, muidenkin puolesta. Sillä kun omakohtaisesti tietää millaisen peikon kanssa siinä painiskellaan, niin se ei ole itsestään selvää.
Toki voisin olla myös ihan täysipäiväisesti ja kokonaisvaltaisesti katkera ja kateellinen muiden hyvistä asioista, toistaiseksi en koe tarvetta siihen. Toki senkin tiedän, että minussa, jokaisessa meissä on myös nekin siemenet olemassa. Joka ainoa päivä pyrin tekemään valinnan, valitsemaan puolen, tietoisesti karttamaan niitä. Siis vihaa, kateutta ja katkeruutta. Uskon, tiedän ja myönnän, että olisin niissä asioissa todella lahjakas ja saisin levitettyä ja tartutettua niitä kuin kulovalkeaa, mikäli sille tielle lähtisin. Toki maistiaisia minullekin niistä annetaan, vaikka en haluakaan, tietoisesti tiedä valitsevani. On se hapanta, karvastelee, jättää pahan jälkimaun, vaikka kuinka sylkee.
 
Minulla piti olla tänään yksi kauan sitten varattu rentoutushoito, jota olen odottanut, muka luulen tarvitsevani. Se peruuntuikin, mikä harmittaa aika lailla. No, eilen sitten viestittelin yhden ihmisen kanssa, menenkin hänen luokseen päiväkahville, käyhän sekin.
 
Olen todella huono kyläilemään ja ihmisten elämään tuppautumaan. Monilla kun on niin omat rutiinit, kuplat, omat tiukat ympyrät ja aikataulutettu elämä. Toki lukuisia kertoja minulle sanotaan, tule käymään, ihan koska vaan. Mutta milloin on se ihan koska vaan? Huomaan kyllä, jos ehdotan, onkin selitystä yhtä jos toista... Toki kalenterit, onhan ne napakat, senkin tiedän, mutta vaistoan keksityt kalenterimerkinnät. Välillä koen olevani aika ulkopuolinen. Arkailen jalkautua, etten sotke muiden elämää, tartuta tahtomattani surua, sohaise heidän erilaista kuplaansa. Minulle kun on helppoa ja luontevaa tästä omasta ikävästänikin ja surun vellomisesta puhua, kuoleman eri nyansseista keskustella. Toisille ne onkin tabu, johon eivät tiedä kuinka suhtautua.
Minulla kyyneleet ja nauru kulkevat rinta rinnan, kuuluvat pakettiin. Toisille herkistyminen ja itku ovat heikkoutta, jota ei päästetä pintaan saati näytetä, kun pitää olla niin kova. Onhan se paha, jos minun elämä, todellisuus ja arki saa vastapuolen herkistymään, kokemaan jotain sellaista vasten tahtoaan, en halua sitä aiheuttaa, mikäli se on niin paha asia. Minun mukanani ja olemuksessani jalkautuu tämä todellisuus, sillehän en minäkään mitään voi. Tietoisesti vältellään aihepiiriä, lätistään jonninjoutavia, yritetään kaikella sälällä kierrellä ja kaarrella vakavampia asioita. Onko se sitten tälle vastapuolelle vielä niin vaikea asia, satuttaa, tai pistää tuskan vyörymään, ei tiedetä kuinka suhtautua, jos vaikka omalle kohdalle osuisi...
Tarkkaa syytä en tiedä, mutta näen niin sen asioiden yhteydessä kiemurtelun, kuinka vaikeaa se on ja pelkään tekeväni heidän olonsa vaikeaksi tuppautumalla tai kertomalla omasta arjestamme ja asioista mitä tässä on meneillään. Enkä todellakaan halua kenellekään tuoda tieten tahtoen pahaa mieltä, sillä olen viime aikoina jälleen omakohtaisesti saanut sitä pahaa mieltä aiheuttavaa kakkaa niskaan, se ei tunnu hyvältä.
On myös ihmisiä, jotka eivät  syystä tai toisesta lukuisiin vuosiin ole kysyneet mitä minulle kuuluu, koska pelkäävät ilmeisesti vastausta. Näissä tapauksissa en myöskään ole oma-aloitteisesti kertonut, kun näen ja tunnen niin sen välttelyn ja aihepiirin vaikeuden. En siis ole automaattisesti omaa oloani luukuttamassa, asioita avaamassa, vaikka näiden asioiden ja tämän todellisuuden kanssahan minä elän. Tänne naputtelu on siis loistava muoto jäsennellä kuulumisiani, yksinpuheluahan tämä. On siis ihmisen oma valinta kestääkö kohdata nykyistä minua ja elämääni. Aivoituksiani vaikeistakin aihepiireistä. Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka ovat tulleet elämääni tietoisesti, tilanteestamme huolimatta.
 
Nyt soi herätykset typyille, yksi jää kuumeessa kotiin nukkumaan. Minua maalatuttaa. Nyt kun kotimme on myynnissä, katsojia ramppaa lyhyelläkin varoitusajalla, arkailen heittäytyä huuhaaksi. Se kun tarkoittaa keittiön muuttumista ateljeeksi, jätesäkkejä pöydille ja lattioille, maalaustelinettä. Muutamaa purkkia ja purnukkaa, pensseliä, sutia ja pellinpalaa. Saati sitten minä olen korvia myöten tilanteessa, enkä mielelläni kesken session lähtisi vekslaamaan tai siivoamaan maalausvehkeitäni pois. Pitää odottaa, että pöly hiukan tasaantuu, tai sitten ramppa kalakattaa oikein kunnolla. Sitä mieluummin toivon, paljon ostajia, paljon katsojia. Edistystä. Kunhan löydän se tilan maalaamisellekin, luovuudellekin. Heti muuten huomaa, olen kirjoittanut enemmän, kun olen maalannut vähemmän. Näinpäs onkin. Jostakin venttiilistä ne puskee tulemaan.
 
Nyt kello on vartin yli seitsemän, yöllä päälläni nukkui yksi kissa. Aamuherkut on annettu, naukumiset vaihdettu, silitetty. Lässytelty ja pussailtu. Samoin koirat. Tosin koirilla on vielä aamu-unet hiukan kesken, kun heräsin ennen heidän ajanlaskuaan. On ne tarkkoja. Illalla seitsemältä on koirien ruoka-aika. Ne osaavat kait kellosta katsoa, kun vaativat ruokaansa juuri oikeaan aikaan.
Nyt se odottamani aamuaurinko alkaa siivilöitymään sisälle asti. Tollo-kolli istui terassin pöydällä, aurinko sai sen turkin hohtamaan ja silmissä kiiluu auringonkeltainen.
Terassilla roikkuu tekemäni huoneentaulu, "asioilla on tapana järjestyä". Siinä on timanttikuuraa ja kujeilevia pakkasen jälkiä. Se on kuluneen näköinen, mutta edelleenkin kaunis, muuttaa muotoaan taustan mukaan. Kesällä erilainen kuin talvella. Sanojen merkitys on muuttanut myös muotoaan, mutta haluan uskoa yhä tuohon fraasiin, jotenkin ne asiat aina järjestyvät. Ei aina ehkä omalla valitsemalla tavalla, mutta jossakin vaiheessa, kaiken kipeänkin jälkeen huomaan niiden vain järjestyneen jollekin mallille. Tänään tiedän kuinka ne lapseni kohdalla järjestettiin, suunnaton kiitollisuus hulvahtaa yliseni. Lähden haudalle, siellä on kaunista juuri tähän aikaan kun aurinko nousee. Aurinkolapseni hautakivi kujeilee säteiden osuessa pronssiristiin ja kullattuihin kirjaimiin. Entäs se kiven kaunis harmaa kuuralla päällystettynä ja auringon valossa.
Kaunista ja kipeää, elämä on, tänäänkin...
 
 

1 kommenttia:

21. maaliskuuta 2017 klo 9.00 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Taas sen sanoiksi niin upeasti muotoilit;elämä on kaunista ja kipeää tällä hetkellä,täälläkin. Eri syystä - ja kuitenkin samasta ... ,- terveisin minä anonyymi

 

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu