TUOKIOKUVIA

Aamun hiljaisuudessa sytytän kynttilän lapseni kuvan viereen. Mustalla tasolla on pölyä, joka erottuu aamuauringossa loistavasti. Siirrän enkelipatsaan paistattelemaan aamuauringon säteisiin. Patsaasta jää jälki pölyyn. Valonlapseni siinä aamuauringon paisteessa hymyilee. Olo on turvallinen, ikävä läikähtää...

 

Sain aamulla tekstiviestin ystävältä. Onko hän huono äiti, jos ei ole yöllä herännyt esikoisensa kotiutumiseen. Kun aina jännittää lastensa puolesta, jopa pelkää mitä kaikkea voi sattua. Nyt hän ymmärtää myös omaa äitiään, vaikka aikoinaan kapinoikin oman äitinsä paapomista ja pelkoa vastaan. "Ymmärrät vasta kun olet itse äiti", oli aikoinaan oman äidin sanonta huolehtimisesta kapinoivalle teinille. Näin se menee. "Äiskän tehtävä on jännittää kun lapset elää. Mietin pitkään voinko kirjoittaa sinulle elää, kun R on kuollut. No kirjoitin kuitenkin. Kova hinta on äidin maksettava ettei tarvitse jännittää lapsensa puolesta..." Minua lämmitti ajatus siitä, kuinka pitkälle hän oli minuakin ajatellut viestiä kirjoittaessaan. Voiko elää -sanaa minulle kirjoittaa? Kun se eläminen ei ole kaikkien lasteni kohdalla enää mahdollista. Toki voi, ihan ilman omantunnontuskia. Eletään ja elämöidään meilläkin todella vahvasti, vaikka yksi tärkeä ihminen onkin poistunut. Uskon hänen elävän ja elämöivän uudessa ulottuvuudessa, josta minun ei tarvitse huolehtia tai olla peloissaan. Minulle riittänee nämä maanpäälliset huoletkin, omine jännittävine asioineen. Hyvät muistot kannattelevat.

 

Eteisessä on pino pahvilaatikoita. Eilen illalla pakkasimme jo lasitavaraa niihin. Maanantaina on kotimme kuvaus, nyt alkaa myynti ja toivottavasti sen myötä myös muutto. Kaappien kätköistä tuli käsiin paljon muistoja, kipeitä ja hassujakin. Kuinka valonlapsemme oli tehnyt 2011 oman joululahjansa koko perheelle kuvakollaasin muodossa. Sinä hän tillotti kameraan milloin kaljuna, milloin kortisonipöhöttyneenä, milloin entisensä terveenä, milloin kasvomaaleilla maalattuna... Aina oli hymy huulilla ja ilo silmissä, vaikka kasvot olivat välillä lähes tunnistamattomat. Kaapeista löytyi myös valtava määrä lääkkeitä, mietin josko katukaupassa pistäisin ranttaliksi ja kokisin äkkirikastumisen huikean autuuden, saisin tutustua aivan uusiin ihmisiin... Niistä saisi kunnon pöllyt, on opiatteeja ja jos mitä tajunnan räjäyttävää kamaa ampulleittain. Taidan kuitenkin pysyä mukavuusalueella, en siis ryhdy katukauppiaaksi pakkaspäivänä, vien lääkepussin apteekin kierrätykseen.

 

Aurinko nousee kirkkaana, puhdasta lunta on paksusti. Eilen satoi koko päivän, lumitöitä sai toistaa useita kertoja. Katsoin lumihiutaleiden rauhallista ja kaunista leijailua yksitellen jostain määrittelemättömän ylhäältä alas. Yksilö muuttuu yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi saavutettuaan maanpinnan, tai paremminkin lumikinoksen, jossa jo moni muu hiutale odottaa. Otin lähikuvia, kuinka kauniita hiutaleet ovatkaan, kun niistä taittuu valo ja näen niiden yksityiskohtia selvemmin. Samalla mietitytti, kuinka hiutale näyttää pyöreältä ja pehmeältä, mutta läheltä katsottuna koostuukin pitkistä tikkumaisen terävistä kiteistä. On se taidetta, jaksaa hämmästyttää.

 

Viime viikolla tanssiessa yksi tanssikaveri kertoi minulle tanssin aikana jotain kaunista, hämmästyttävää. Aina kun hän kuulee yhden laulun tai laulaa sitä karaokessa hänelle tulee tyttäreni mieleen. Siinä laulussa kerrotaan kuinka paljain varpain kuljetaan valkoinen kukka hiuksissaan. Tällä miehellä ei ole itsellä lapsia, eikä hän ole koskaan minun lapsiani nähnyt, blogin kuvien perusteella ja mukana eläessä kuitenkin näin vahvasti kokee. Torstaina uimahallin aulassa yksi isä tuli poikineen vastaan. Hän halasi minua välittömästi, sanoi kuinka ovat mukana kulkeneet, kulkevat yhä. Sekin läikähti syvästi. Kaupassa taas sain kyyneleisen halauksen puolestaan tanssikaverilta, naiselta, kuinka hänkin elää mukana edelleen. Kuulin myös, että koulun kuoro oli esiintynyt vasta yhdessä valtakunnallisessa tilaisuudessa. He olivat laulaneet laulun Lohtu, joka on kulkenut mukanamme hyväntekeväisyyskonserteissa, koulun muistojuhlassa, lapsemme juhlissa jne. Täysin asiasta tietämätön henkilö oli muille ihmetellyt lasten esityksen vahvuutta, sielukkuutta, kuinka he olivat sen huikean tosissaan esittäneet. Uskon laulun olevan heille yhä tärkeän, tulevan sydämestä. Kiitos että se soi yhä... Ihminen joka tästä meille kertoi, herkistyi myös itse sitä kertoessaan. Nämä asiat ovat olleet minulle hyvä muistutus siitä, kuinka lapsemme muisto elää yhä niin monien mielessä ja sydämissä. Välillä kun itse olen ajatellut, muistaako enää kukaan, saanko asiasta muistuttaa, ottaa puheeksi ja mitä minun omasta herkistymisestäni ajatellaan. Mutta herkillä ovat edelleen muutkin menetyksen suhteen, mikä lohduttaa minuakin aivan suunnattomasti.

 

Viime lauantaina ainoan tuplamme luokkakaverit äiteineen järjestivät lapsellemme yllätysjuhlat. Meidän muu perhe oli juonessa mukana, yllätysjuhlat onnistuivat loistavasti. Saavuin neidin kanssa kotiin kauppareissulta ja haudalta, kotona odotti herkkuja notkuva pöytä, koristeet ja kikattava teinilauma. Hörötys ja ilo tulivat sydämestä, niin yllärin järjestäjiltä kuin yllätetyltäkin. Itse seurasin kyyneleet valuen sitä ystävien halausten ja tärkeyden määrää. Viisi ystävää jäi siis meille yöksikin. Onnistuitte, iso kiitos! Näistä asioista huomaa, kuinka olemme yhä muidenkin mielessä ja juuri näillä arjessa eteen tulevilla asioilla, teoilla ja sanoilla on meille valtava merkitys. Ne kannattelevat yhä.

 

Eilen sain koneelle uuden näppäimistön, uuden hiiren ja vieläpä ergonomisen hiirimaton. Onhan kepeää naputella. Ai että. Ja kirjaimetkin erottuvat, ei tarvitse summassa osua. Luulen, että nyt irtoaa enemmän tekstejäkin..., menee jopa nautinnon puolelle. Ihotautilääkäri suositteli minulle kuivia töitä ja harrastuksia, kirjoittaminen olisi kuulemma hyvä vaihtoehto. Eli minulla on asialle ihan lekurin suositus, tavallaan resepti, eikös se ole silloin lupa, kannustus ja määräys. Eilen istuttelin myös kukkia, vaihdoin multia ja uinuva floristi puski minusta esiin. Itselle se on tärkeä elämän ja kasvun merkki, kevät antaa voimia, valo herättää ja valloittaa, innostaa kasvuun ja loistoon. Mutta onhan se myös sellainen asia, jossa pitää jarrutella. Niin helposti mopo lähtee keulimaan tässäkin asiassa. Odotan niin muuttoa, siellä mahdollistuu kenties tilan puitteissa viherkasvien käyttö enemmänkin. Nyt ei vain mahdu. Minulla on visio, että lapseni kuvista koostuvan ranskalaisen tauluseinän vireen tulee sellainen rauhallinen nurkkaus, kenties lukemiseen tuolikin, siinä on paljon kasveja, erilaisia ja ne oikein puskevat loistoonsa ikkunoiden edessä. Ikkunoista siintää rauhallinen jokimaisema ja laineiden liplatus rentouttaa... Minulla on myös visio, että navettaan saan ateljeen. Unelmoin karjakeittiöstä ja maitohuoneesta, jossa minulla on maalaustelineet, pelit ja vehkeet. Olen jo ideoinut, josko ikkunoita laajentaisimme, haluaisin kollaasin kierrätysikkunoista, jotta valo virtaisi runsaammin karjakeittiöateljeen uumeniin... Lähinnä saan päänpuisteluja ja syviä huokauksia asian puitteissa. Pitkä on matka vielä tuohon navetan kierrätysikkunakollaasiin... Tiedetään. Kun olen jollekin visioitani selittänyt, ilmeet ovat kertoneet aika paljon. Kuinka joku voi olla navetasta noin kikseissä, odottaa navetta-ateljeeta enemmän kuin uutta keittiötä. Tollo, mikä tollo, lisäksi myös todella outo... Olen.

 

Kolme isoa kassillista olen pakannut kehystettyjä maalauksiani. Tiistaina käyn rakentamassa näyttelyn. Pienimuotoisen, mutta ikioman, aivan uudenlaisia juttuja. On ollut kiva tehdä. Toivottavasti muutkin saavat kiksejä ja tykkäävät edes jostain. Ymmärtää niitä ei tarvi, sillä ne eivät esitä yhtikäs mitään, ovat abstrakteja tajunnanvirtauksia ja tuokiokuvia. Toivon, että mahdollisimman monelle löytyisi uusi hyvä koti...

Ensi viikonloppuna on kokoontuminen kahden surusiskon kanssa, varmaan melkoisia tunnekuohuja tiedossa. Luotan myös seuran rentouteen ja hauskaan yhdessäoloon. Elämää ja elämöintiä, kyyneliä ja kyynelöintiä, naurua ja naurulointia. Joidenkin kanssa on luontevaa kokoontua, kun taas tässä vaiheessa minulle ei tulisi mieleenkään lähteä vieraiden ihmisten kanssa sururyhmään tai muuhun sellaiseen jauhamaan suruani auki. Koen, että minulla on tarvittavat verkot jo vesillä, olleet jo pitkään ja luotan niihin. Viikolla sain myös ihanan viestin yhdeltä surusiskolta. Häneltä oli kysytty jokin aika sitten, ketkä kolme ihmistä hän ottaisi mukaansa autiolle saarelle. Kuulemma omat perheenjäsenet ja puoliso eivät ole laskuissa mukana. Ensin hän oli ajatellut, ettei halua niin montaa mukaan. Kunnes oli päättänyt: äiti, yksi sisko ja meikäläinen! Olihan valtava luottamuksen osoitus, että lukuisista ihmisistä minä olin valittujen joukossa. Jokin side on vain niin vahva, ymmärrys ja ystävyys, ettei sitä kykene sanoin selittämään. Ja mikä parasta, sitä ei edes tarvitse selittää tai perustella, riittää kun sen tietää ja tunnistaa.

 

Mitä ilmeisemmin minun pitää nyt terästäytyä ja lopettaa tämän aamuinen tuokiokuvien kirjoittaminen. Elämä odottaa ja elämöinti on jo aika kovaa. On yhden piirongin siirtoa uuteen kotiin, lumitöitä, muutama laatikko odottaa vielä täyttymystään. Paljutakin voisi, upeiden lumisten puiden alla tähtitaivasta taivastellen. Haudalla haluan käydä, tervehtimässä, ikävääni höpöttämässä, tekemässä lumeen jäljet, polut ja viemässä valoa kynttilöiden muodossa. Kukkien istutuspuuhat ovat myös hiukan vaiheessa, mietin haenko yhden jos toisenkin kasvin vielä lisää. Samoilla sotkuilla muutama kevään merkki lisää hoidettavaksi. Tämä on sitä meikäläisen elämää, uskon muutaman hienon tuokiokuvan piirtyvän tähänkin viikonloppuun. Elämä on...

HETKIÄ JA RUUHKAA

 

Ristiriitainen, myönnän, otsake meinaan. Samaan aikaan voi kuitenkin kokea molempia. Ruuhkavaroituksen kuulin autossa aamuradiosta, se annettiin pääkaupunkiseudulle, toista se on meillä. Harvoin ruuhkaa pukkaa, mutta sitten kun pukkaa tiedän mitä on ruuhka, siinä hetki jos toinenkin vierähtää. Mutta ruuhkassakin voi olla utelias, silmäillä, nähdä ja oivaltaa, hetkien hetkellisyyden ja kauneuden. Lähinnä ihmettelin, kuinka rauhallista oli liikenteessä ja yläkoulun pihalla, ei ollut ruuhkaa. Mutta annas olla vajaan viiden minuutin kuluttua olisi ollut. Onneksi olen ennen sitä kuuluisaa aamuruuhkaa paikalla, askeleen edellä. Pystyin hetkiin tarttumaan ilman ruuhkakuormaa ja ruuhkan aiheuttamaa painetta.

 

Kauneutta näen myös luonnossa, nousevan auringon loisteessa. Kuinka upea valopallo, mikä voima, mikä lämpö, mikä sitkeys. Mikä toivo, mikä uuden elämän merkki. Kevät. Ainakin jokainen hetki minulle, valopalloon tillottaessa valaisee sielua ja sisuskalujani, antaa tyyneyttä. Kävin äsken haudalla, aamutervehdyksellä. Siellä ei ollut ruuhkaa, oli kaunista ja tyynen hiljaista. Puhtaasta lumesta saattoi erottaa lukuisia polkuja ja jälkiä. Osa jäljistä tuli jostain ja jatkui johonkin. Isäni ja lapseni hautojen välillä oli kahdet eri jäljet. Selvät polut rinnakkain, eläinten tekemät sellaiset. Yleensä me ihmiset olemme siihen polun talloneet, mutta nyt oli luonnon omat ihmeet. Se lämmitti, oli mieletöntä tajuta rinnakkaiset jäljet, kuinka eläimet moiset osasivat antaa, tehdä ja luoda. Se oli kaunis hetken häivähdys, joka sai hymyn huulille ja lämmön läikähtämään. Haudoilla oli paljon myös linnunjälkiä, jostain syystä oletin heti että harakoiden. Mietin mistä moinen oletus tuli, miksei varisten. Mutta jotensakin harakat ovat ehkä uteliaampia, joutuisampia, siksi. Yhtään kynttilää ei palanut, siitäkös huono äiti syndrooma läikähti, mutta onneksi se oli vain hetkellinen läikähdys. Yksi kynttilöistä oli sammunut kesken, miksiköhän. Ihan samat olosuhteet kuin muillakin kynttilöillä, mutta oli puolessa välissä jättänyt palamisen. Sytytin sen uudelleen ja hetkessä se alkoi liekillä leikittelyn. Samainen upea aamuaurinko kiiri puiden lomasta kumpua valaisemaan. Hautakivessä oli upeaa timanttikuuraa, kirjaimet hohtivat valon säteissä. Ikävä lehahti todella voimakkaana, mutta samaan hetkeen lehahti myös suunnaton valo ja kiitollisuus. Tyyneys ja tietoisuus, tänään on kaikki hyvin lapsellani, omaa ikävääni minä oireilen.

 

Aamutuimaan eksyin sattumanvaraisesti lueskelemaan vanhempia kirjoituksiani, jostain vuoden 14 taitteesta. Kuinka valtava silloin oli se jatkuva epätietoisuus, pelko ja ruuhka sairastamisen osalta. Samoista teksteistä ilmeni jo silloinen kiitollisuus ja hetkiin tarttuminen, ruuhkista huolimatta. Sen tunnistan yhä. Tässä päivässä ja aamussa en edelleenkään tunne pelkoa, se on mielettömän rauhoittava olotila. Samaan aikaan uskon, luotan ja jotensakin tiedostan, että lapseni saa olla siinä valtavassa valossa ja lämmössä osallisena. Hänellä on kaikki hyvin. Se auttaa minuakin jaksamaan, tarttumaan hetkiin ja välttelemään ilman aikaista ruuhkaa sielusta. Tavallaan se auttaa keskittymään olennaiseen, tarttumaan paremmin hetkiin, imemään pienetkin ilon aiheet.

 

Aamuisin eläimet aiheuttavat ruuhkaa, lähinnä kodinhoitohuoneessa, nyt myös keittiö, pesuhuone, eteinen akselilla. Sinä saa askeleensa tarkasti asettaa, jottei tallo unisilla silmillä siristellessä häntien päälle. Kirjoitin äsken, että häntöjen päälle, ei ihan tainnut olla kieliopillinen sana, mutta pulskahti jostakin, häntöjen... Kolme kissaa istui rivissä, yksi tuolilla ja koirat seurana. On ne lumoavia ja palvovia katseita, jotka ne osaavat luoda. Niillä on aamuisin kuuluisa aamuruuhka ulos ja aamupalalle.

 

Eilen kehystimme ison pinon uusia maalauksiani. Osa maalauksista on niin isoja, että paspiksen avulla olen niistä etsinyt parhaita kohtia, hetkiä. Paspis on hiukan kuin kameran linssi, jonka reunat määrittelevät rajat. Sen avulla ja kehysten myötävaikutuksella monikin asia saadaan rauhoitettua ja korostettua, tuotua selkeämmin esille. Sen avulla saa työstä juuri sen hetken "irrotettua", korostettua, rajattua. Tytöt ovat jo pienestä pitäen katsoneet suurempia kokonaisuuksia vaikka omien sormien muodostaman putken läpi. Rajaamalla, keskittymällä vain yhteen olennaiseen, ainokaiseen. Vaikkapa pilviä ja taivasta tykkään sillä tavalla katsella. Samaan aikaan sama taivas antaa lukuisa hetkiä, uskomattoman erilaisiakin tilannekuvia kun hiukan putkea siirtää tai asentoaan vaihtaa. Sama pätee elämässäkin. Sama hetki saattaa selän takana ilmetä eri sävyissä, eri tavalla. Erilaisen putken kautta katsottuna, saati sitten jos putken muodostaa täysin toinen ihminen, on kuvakulmakin erilainen.

Kun mietin noille tauluille nimiä, jokaisessa ilmeni jollakin tavalla hetkellinen ajankuvaus. Ilo, ele, hämy, hämärä, hehku, valu, rento, leikki... Vaikka tuotantoni on pahastikin ruuhkautunut, maalauksia on pitkin poikin huushollia, sieltä löytyy hetkittäin itsellekin nostetta antavia kohtia. Kuinka tärkeää on löytää se pienen pieni vähäeleinenkin hetki isosta kokonaisuudesta. Sama on elämässä, vaikka kuinka ruuhkaa pukkaa, koitan löytää niitä kauniita hetkiä.

 

Öisin olen nähnyt paljon unia, osittain jopa painajaisiakin. Pahimmat peikot ryömivät uniini entisten työnantajieni muodossa... Siellä nyt muutama ex-työnantaja kauhulla lueskelee, mitähän nyt eetteriin lävähtää. En lähde erittelemään, eikä suinkaan kaikista painajaisia saa aikaiseksi, on kivojakin ex-pomoja. Heistä olen kyllä leppoisiakin unia nähnyt. Mutta mistä nyt moiset ex:t puskee tulemaan. Antaisivat minun nukkua rauhassa, sillä olen tasan kellokorttini leimannut menneisyydessä oikeilla perusteilla. Mitä kaikkea alitajunta työstää? Niin, viimeyönä työsti kyllä reippaalla kädellä myös tämäniltaista flamencoesitystäkin. Enkä siitä kyllä sitä hetkellistä nautintoa kyennyt erottamaan, suunnatonta häpeää ja koheltamista, kompurointia tyystin koko show. Huumorinsekaisella kauhulla odotan sitä hetkeä, kun minun pitää astua lavalle... Liukastelenko, niin kuin harkoissa korkkareilla, kun otin pikkasen liian laajoja askelia, sivuluisuun päädyin. Vai osaanko sivistyneesti naputtaa ja taputtaa. Kun keksityn taputtamiseen ja rytmin laskemiseen ilmeisiin en sillä hetkellä kykene keskittymään. Joko hymyilen ja taputan päin honkia, tai sitten olen totinen ja pysyn tahdissa. Jää niin nähtäväksi.

 

Jäin tässä miettimään ovatko hetket aina kauniita? Eivät suinkaan. Mutta jotenkin haluan niihin hyviin, kauniisiin ja positiivisiin hetkiin tukeutua ja turvaitua, korostaa niitä ja kehystää. Rauhoittaa ja nostaa esille. Se auttaa kummasti jaksamaan. Alitajunta työstää ja antaa muistettavaksi lukuisia hetkiä, milloin minkäkin matkan varrelta. Varsinkin lapseni sairastelun varrelta. Kyllä siihen mahtuu uskomattoman monia kauhun hetkiä, epätoivon hetkiä, vihan hetkiä, tuskan ja avuttomuuden hetkiä. Hetkiä kun olo on niin tyhjä, niin loppu, niin kuormitettu. On hetkiä jolloin on luullut itse loppuvansa, sekoavansa, kun todellisuus on meinannut hirttää ja hukuttaa samanaikaisesti. Onneksi vastapainoksi muistoista kierähtää niitä ikimuistoisia ja hyviäkin hetkiä. Naurua, elämänpaloa, -janoa, puhtaita tuloksia, uusia alkuja, selviytymisiä toisensa perään, voittoja, tärkeitä maaliviivoja ja tuuletuksia. Aivan käsittämättömän hienoja hetkiä. Yksi ikimuistoisimmista, jopa uskomattoman kaunis ja valoisa hetki edelleenkin on lapseni kuolema. Kun hän nopeasti ylitti sen rajan, vaihtoi puolta, saavutti mielettömän rauhan ja tyyneyden. Kaikessa hirveydessään ja luopumisen tuskassaan se on edelleenkin minulle hetki, joka antaa voimaa jaksaa jokaiseen uuteen hetkeen.

 

Joku saattaa ajatella, että tuosta se vain jaksaa jauhaa, kuolemasta ja lapsestaan. Mutta ne asiat kulkevat hetkien helminä jokaisessa päivässäni. Onneksi tänään tuo kirkas kevätaurinko saa tuon kauniin helminauhan hohtamaan, loistamaan ja kimaltamaan. Ruuhkasta ei tietoakaan, kun keskittyy hetkistä koostuvan helminauhan kauneuteen... 

 

EILINEN

Eilinen, 15.2. oli kansainvälinen lastensyövän-päivä. Muistaakseni vuonna 2012 lapsemme hymyilevä, iloinen ja eloisa "valmis"- kuva oli kampanjan mainoskasvo. Paljon on ehtinyt vettä virrata näinä vuosina. Monta uutta kevättä on koettu, hymyä hymyilty ja kyyneltä kyynelehditty.

 

Minulla oli jokin aika sitten visio, että haluan junailla Helsinkiin, katsomaan ja osallistumaan. Siellä on tuoli jokaiselle viime vuonna sairastuneelle lapselle, tytöille punainen ja pojille sininen. Vuoden aikana menetetyille lapsille valkoinen tuoli, jolla palaa kynttilä. "Tyttö, 13 v, leukemia ja ristinkuva" Se on liikuttava ja pysäyttävä installaatio. Syöpyy tajuntaan eri tavalla kuin pelkät luvut. Mutta sitten arki, rahatilanne ja asioiden tärkeysjärjestys järjen kanssa veivät voiton, enkä lähtenyt. Olin päätökseni kanssa sinut, kunnes eilen iski paniikki, en ole paikalla. En ole näkemässä ja kokemassa lapseni tuolia ja kynttilää, huono äiti! Tajusin, että onhan noita tuttuja ihmisiä sielläkin päin ja otin rohkeasti yhteyttä. Tietty kauhealla paniikillakin, hah. Monta kuvauspyyntöä ei onnistunut, mutta yksi äiti tärppäsi kunnolla. Tämä äiti on lapsemme sairaalakaverin äiti, vuodelta 2011. Kas kummaa, hän oli sinne menossa, oli jo alustavasti ottanut oman kynttilän mukaan. Näinpä sain valtavan määrän, lukuisista eri kulmista otettuja kuvia lapsemme tuolista kynttilästä, kujeilevasta liekistä ja tunnelmista. Pääsin osalliseksi, voi kuinka olenkaan kiitollinen ja arvostan elettä suunnattomasti. Mitä ilmeisemmin matkallamme on annettu ihmisiä, jotka nousevat vuosien jälkeenkin arvoon arvaamattomaan, ovat mukana tavalla tai toisella. Tajuavat ja mahdollistavat.
 

 

Viime viikot ja päivät ovat olleet jänniä. Olen saanut yllättäviäkin yhteydenottoja ihmisiltä, jotka ovat jossakin elämänvaiheessa elämäämme sivuuttaneet, enemmän tai vähemmän. Eilen sain postia äidiltä, jonka lapselle, keijulle, olen tehnyt kukkakimpun hautajaisiin jo vuonna 2000. Muistan kyllä, jopa sen tarinan, tilanteen herkän haurauden ja käyttämäni kukat. Samoin postia on tullut sairaalakaverin äidiltä, jonka lapsi menehtyi kaksi vuotta sitten. Hänen kanssaan pidämme satunnaisesti yhteyttä, mutta puhumme kuitenkin niin samaa kieltä. Samoin uusissa ihmisissä, jotka olen saanut elämääni harrastusten kautta, olen löytänyt hengenheimolaisia. Hitsi kuinka hienoa moinen on kokea, on sitten elämäntilanne mikä tahansa, osalla on rohkeutta olla rinnalla, jopa tulla siihen. Toivon, että itsekin osaan (kirjoitin ensin osaisin, mutta kun pyrin pois tuosta -isi-päätteestä ajattelussakin) olla sellainen, rinnalla kulkija ja rohkea. Vertaistuen merkitys on valtava, eikä sen edes tarvitse olla omakohtaista vertaistukea, kunhan on rohkeutta kohdata ja kulkea siinä vieressä. Se on myös vastavuoroista, sillä toisen elämän kipupisteisiin voin myös osallistua, ei se siis ole minun kanssani märisemistä. Sitä en tarkoita tai odota, en edes jaksa. Olen yhä moniulotteinen ihminen, muutakin kuin märisevä äiti. Märisen kun märisytyttää, mutta en odota, saati halua, että minua itkemällä itketettäisiin. Kun olen se nopeasti kuivuva.

 

Noista tuoleista ja tilastoista vielä lisää. Tuoleja oli ollut nyt ennätysmäärä, 190. Vuosittain sairastuu noin 150 lasta, sekin on paljon. Luin eilisestä lehdestä, että Oulun, Oys:n alueella oli viime vuonna sairastunut 37 lasta. Pahimmalta kuulosti ja näytti luku 7, seitsemän menetettyä lasta yksistään yhden yliopistollisen sairaalan alueella. Se on paljon menetettyjä ihmisen alkuja vuodessa. Omamme on yksi niistä. Emme ole ainoita, mutta me olimme lukuisia vuosia myös voittajia, emme olleet noissa kuolinluvuissa. On myös tarinoita, että syöpätarinat ovat päättyneet ennen kuin ovat edes alkaneetkaan. Se on karua kuultavaa. Mutta niin totta.

 

Luin jonkun päivälehden artikkelin yhteydessä ja kommenttikentässä kommentin, että jos ihminen on (ihan vastikään) kuollut ja kuopattu, se tarina oli siinä, antaa olla, ei enää tarvitse asiasta tai ihmisestä puhua, kertoa tai muistella. Miksei? Kylmää kyytiä minusta. Minä ainakin käsittelen, jauhan, muistelen, koen ja elän loppuelämäni lapseni tarina mukanani. Kokemus varmasti määrittelee monia ajatuksiani, ja tuleviakin kokemuksiani. Olen niistä kokemuksista jopa jollain tavalla hyvilläni, kiitollinen ja ottanut opikseni, jos en tämän menetyksen kautta herää ajattelemaan tai toimimaan toisin, niin miten elämän minua pitää ravistella. Vuodet ovat muokanneet, ajatuksiani jäsennelleet ja kirkastaneet, minua aika kovalla kädellä, eikä minun edes tarvitse ajatella asioiden muita kantteja päivittäin. Vuodet ovat tehneet minusta rohkeamman, sitkeämmän ja uskoakseni myös laajemmin ajattelevan ja empaattisemman ihmisen. Eikä ne ole huonoja asioita ne. Toisaalta ne eivät ole myöskään vieraita asioita entisestä elämästäni, mutta ne ovat matkan aikana tavallaan kirkastuneet. Toivon myös jatkossa olevani, jollakin määrittelemättömällä tavalla "parempi" ihminen, sitä yritän opetella... Parempi siinä mielessä, että elän rehellisesti itselleni ja toivottavasti myös muille, pyrin olemaan sanojeni ja tekojeni takana suoraselkäisemmin. Toivottavasti saat johtolangan mitä ajan takaa, en koe olevani muihin ihmisiin verrattuna parempi, vaan itseäni ja elämääni, todellisuutta kohtaan. Parempi on vähän väärä sana, mutta en nyt muuta määritelmää keksi.
Ja minähän haluan varmasti muistella lastani, nostaa esille tarinoita, jotka ovat olleet elämässämme. Menetetty lapseni ei ikinä saa olla tabu, josta ei puhuta, ei muistella, ei ikävöidä. Hän elää yhä niin vahvasti mukana, uudessakin olomuodossa. En siis ymmärrä, miksi ihminen pitäisi poistaa tietoisuudestamme kuoleman myötä, eikä häntä saisi muistella. Joka ei kestä tai jaksa törmätä muistoihini, en voi sille mitään, niitä vain pulpahtelee varmasti jatkossakin.

Vademekkumin on tarkoitus olla myös muuta kuin lapseni sairautta, kuolemaa ja ikävää. Siihen pyrin, mutta nämä menneet eiliset merkkipäivät ovat nostaneet asioita pinnalle. Niin sen kuuluukin mennä, en edes yritä karsia tunnemylläköitäni. Ne on annettu minulle koettavaksi, ja meikämammahan kokee. Menee syvältä, kovaa ja lujaa. Kuitenkin kaikesta huolimatta näen auringon, jaksan oppia ja innostua uusista asioista, touhotan ja huuhailen yhä kiihtyvällä nopeudella. Uusilla kierroksilla, olen niin innostunut monista asioista, ettei tosikaan.

Heitänpä nyt roiskeita maalaamisestani. Olen siis kulkenut viikoittain kahdella taidekurssilla ja samalla ollut mukana taiteen markkinoinnin nettikurssilla. Aihepiiri kiehtoo ja kiinnostaa minua suunnattomasti, haluan oppia ja opin koko ajan. Maalaan siis paljon myös kotona, tuon oppeja käytäntöön, testaan ja kokeilen, opin ja oivallan.
Olen sitkeästi raahannut kotonakin maalattuja juttuja kursseille, saanut siellä rakentavaa palautetta ja kritiikkiä. Niin opettajilta kuin muilta kurssilaisilta. Jännä on myös tajuta ja huomata, että kannattaa rohkeasti viedä näytille, sillä itselle se epävarma ja hämmästystä aiheuttava työ saattaakin nousta arvoon arvaamattomaan muiden silmissä. On huikeaa kuulla, että sehän on valmis ja hyvä noin, ettei tarvitse muuttaa mitään. Mieletöntä. Toki pyrin tarvittaessa oivaltamaan muutokset ja tekemään ne, näkemään uusin silmin ja kauempaa. Olen testannut myös lukuisia eri tekniikoita ja materiaaleja. Maanantaina eksyin aivan lumoavalle rautavarastolle. Olin siellä kuin Liisukka ihmemaassa. Kuljin käppyrässä joka puolelle silmäillen ja säntäillen kädet levällään, nopiasti ja matalasti. Lumen sulamisten myötä pihalta paljastuu paljon mielenkiintoisia asioita, kuulemma kevätmallisto saapuu. Loistava ideologia. Minusta on tullut varsinainen roskisdyykkari, pärjään pitkällekin jämillä ja sälällä, niillä on helppo lähteä kokeilemaan ja oivaltamaan asioita. Nyt ostin kahdenlaista alumiinilevyä, tykkään niin kokeilla. Samalla löysin erilaisia verkon palasia, joista sain loistavia sabluunoita. Aarteita! Ateljeena on yhä keittiömme, saan siitä välillä vähemmän kannustavaa kritiikkiä ja palautetta perheeltämme. Joten minut maadoitetaan aika napakasti, jotten liiaksi lähde leijumaan. Tasapaino kaiketi säilynnee...
Yhden itselle epävarman taulun vein kursseille, hiukan häpeillenkin. Se sai hyvää palautetta ja yllättäen se ostettiin suoraan automme peräkontista. Samana iltana samalle taululle olisi ollut toinenkin halukas ostaja. Näinpä sitten olen maalannut uuden version samaisesta aihepiiristä. Se ei läpäissyt uuden ostajan mieltymyksiä. Näinpä otin kommenteista onkeeni ja maalasin kolmannen version. Siitä tuli kuulemma parempi kuin siitä ensimmäisestä. Ei tule mestaria, ellei tee ja pura. Se on ollut mottoni jo floristin ajoilta. Kannattaa ottaa alusta ja koettaa uudelleen. Oppia. Tämän tarinan opetus itselle oli se, että ei kannata häpeillä tai aliarvioida, mollata itse, sillä jollakin työllä saattaa olla jollekin muulle suurempi merkitys ja sitä tulee hänelle tärkeä.

Kello on nyt kymmenen, tässä se koneella aamukahvi tuli siemailtua. Olen tajunnut myös näppäimistön haalistuneen, kirjainmerkit ovat lähes näppäimistä kadonneet. Liekö olen tai olemme takoneet niitä niin kovasti, tai sitten minulla on aina sen verran liuottimia sormissa, että liukenee näppäimistötkin. Ei ole liuottimia ei, käytän vesiliukoisia, syy on siis ilmeisesti ahkeralla naputtelulla. Eilinen on siis mennyttä ja eilinen. Ikimuistoinen eilinen päivä sekin. Innolla odotan myös huomista. Mutta tämä päivä, nyt tartun sen antamiin mahdollisuuksiin ja tähän hetkeen. Muistelen lastani, jaan ideoita hänen kanssaan, keskustelen. Mikäli pääsemme muutamaan joskus, haluan sinne uuteen kotiimme ranskalaisen tauluseinän lapseni muistoksi. Tiedän jo mikä seinänpätkä, se tulee olemaan katosta lattiaan tauluja, lapseni ikiomaa tuotantoa ja hänen tarinansa kuvin. "Ranskalainen tauluseinä" termin ja ideologian opin eilisellä taidekurssilla. Sekin tuntui heti omalta. Nyt minua odottaa kantti kertaa kantti, iso ja ihana hapettunut alumiinilevy. Siitä valo heijastuu kauniisti ja siinä on jo valmiiksi elämän jälkiä, eilisenkin aiheuttamaa rosoa ja hapettumisesta.

Hyvää tätä päivää, ammenna siitä elämyksiä, niin voit huomenna muistella ikimuistoista eilistä.
 

 



ASIAN VIERESTÄ, KIRJOITUSKURSSIN VANHAA SATOA...

 

HAASTATTELU, VAI PITÄISIKÖ TÄMÄN OLLA HAISTATTELU? DIALOGI-HARJOITUS

- Helmikuu on aluillaan, mitkä ovat odotuksesi tälle kuulle?

- Miksi minulla millekään kuulle mitään odotuksia olisi, kunhan yritän päästä ja selvitä eteenpäin. Lusia, yrittää ratkoa ongelmia. Mitäkö ongelmia? En edes näe tarpeelliseksi avata, sen kun pyörit siinä haastattelijan kuplassasi ilman ongelmia, sanoa pamautan silmät kiiluen tai paremminkin salamoiden. Huomaan päästäväni ulos taas sellaisen ryöpyn, että toimittajapolonen säikähtäen ottaa askeleen taaksepäin.

- Minusta vain tuntuu, itse asiassa on tuntunut jo aika pitkään, että olen ongelmamagneetti. Kylkeen tulee rytinällä jos mitä kuonaa, eikä lähde kulumallakaan. Ajattelen samalla kaikkia niitä viime viikkoina ja vuosina rytisseitä ja niskaani nakattuja asioita. Välillä en ole tiennyt noin paha ihminen olevanikaan, jopa punainen vaate tai uhka.

- Toki odotan myös hyviä asioita, hyviä uutisia, kaikkea hyvää kaikille, vaikken tänään juuri hyvyyttä ympärilläni näe tai aivoissani tunne. Kunhan nämä alkukuun kuonat päästelen, niin eiköhän kuukauden positiivisillekin odotuksille jää tilaa. Siihen haluan uskoa ja luottaa… Yritän lepytellä säikkyä toimittajaa, vähän sanomisiani pehmitellä. Mutta kun sattui osumaan arkaan aiheeseen.

- Nythän on loistavat hiihtokelit, paljonko olet tälle talvelle hiihdellyt?

- Minä mitään hiihdä, inhoan sitä aivan suunnattomasti, kivahdan välittömästi ja minua ihan puistattaa.

- Jos törmäisin ala-asteen opettajaani, joka minua hiihdätti vaikka oksensin hangelle verta, niin antaisin täyslaidallisen. Päästäisin kaikki traumaperäiset muistoni niistä upeista hiihtokokemuksista, pakotetuista kilpailuista ja kaikesta. Siis kaikesta, siitä sonnasta, mitä osakseni sain. Selitän jälleen selittämällä uhkaavaa käytöstäni ja ehdotonta vastaustani, viattomankin kuuloiseen kysymykseen. Kysehän ei ole pelkästään hiihdosta, ajattelen asiaa paljon monisäikeisemmin ja laajemmin.

- Eli kiitos kysymän, en ole hiihdellyt, vaikka onkin upea talvi, paljon lunta ja ne upeat hiihtokelit. On minulla suksetkin, mutta ne eivät vain luista, kun sielussa paakkuuntuu yhä hiihtomuistot. Seuraava kysymys… Yritän taas kaivaa hymyn värettä naamalleni ja näyttää herttaiselta, jopa rohkaista jatkamaan.

- Oletko optimisti vai pessimisti?

- Tänään olen erittäin katkeraksi leivitetty vihainen pessimisti, pamautan taas kuin tykinsuusta. Mietin, kuinka ihmeessä jokainen kysymys osuu arkaan paikkaan.

- Näen ja koen pelkkää sontaa ja pahaa kaikkialla, en vain jaksa mistään mitään hyvää tai optimistista kaivella. Se kuormittaisi minua juuri tänään aivan liikaa. Haarniska on jostain syystä tänään ja tällä viikolla kauhean kankea. Kauhean raskas kannettavaksi. Se kalisee, kolhii, hiertää ja rajoittaa. Siinä ei silloin kykene muuta kuin surkeuttaan ruikuttamaan ja kaiken negatiivisen tajuamaan. On inhottavaa nähdä kaikki haarniskan sisältä käsin, ritilän takaa, todella rajoittuneesti, yritän taas vertauskuvilla selittää vastauksiani.

- Mutta välillä yritän uskotella itselleni ja esittää jopa onnistuneesti positiivista ja optimistista ihmistä. Nostan sormeni hymyillen, sormeni liikkeet yltyvät valtaviksi kahden käden kaariksi joita ilmaan piirtelen, kun selitän optimismin havaintojani toimittajalle. Hän näyttää epäuskoiselta.

- Olen senkin kuullut olevan ulkokullattua, sillä kuulemma olen todellisuudessa juuri pessimisti ja negatiivisen kireä ihminen. Mihin minun pitäisi uskoa? Toisaalta minulla on uskomattomat voimavarat, joidenkin ja ajoittain jopa omasta mielestäni, kääntää raskaatkin asiat jollakin ilveellä positiivisiksi asioiksi. Yritän vetää tähän nyt astrologisesta kartastani lukemaani ”faktaa”.

- Kunhan vain jaksan kääntää, vatvoa, kaulita ja survoa aikani, niin yleensä sieltä alkaa kohota pikkuhiljaa positiivinen lopputulos. Jostakin syystä nyt tulee mieleen lapsuuden pullataikina, joka maistuu sokerille, kardemummalle ja hiivalle. Se on vähän sama asia tuon peilikuvan kanssa, välillä se on muka iloinen, eloisa ja siedettävä. Sama peili saattaa toisena päivänä näyttää ruttuturvan, läskin ja epämiellyttävän ihmisraunion. Eli tänään olen todella paksuksi leivitetty ja ryvetetty pessimisti, mutta uskon sisälläni olevan yhä vilkassilmäisen hymyilevän optimistin. Mieleni haluaisi niin olla sellainen optimisti… Yritän jo aika epätoivoisesti vertauskuvin selittää, että sisälläni piilee pieni optimisti, vaikka ääntä pitää räyhäävä pessimisti.

- Ystävänpäivä, mitä se sinulle merkitsee?

- Yksinäisyyttä. Sitähän minun ystävänpäivääni kuuluu, siinä missä lukuisiin muihinkin päiviini. Vastaus on taas varmasti aivan muuta, kuin toimittaja odotti. Mutta näin taas pulpahti tulemaan.

- On minulla yhä luullakseni ystäviä, ainakin muutama, mutta he ovat kaukana tai muuten pääsemättömissä, selitän taas omaa ystävyyteni käsitystä ja ystävieni määrää.

- Siis, onhan se hienoa tulla muistetuksi, joo, mutta ystävänpäivä pitäisi olla joka päivä. Eikä mikään kaupallinen omantunnon lepytyssesonkipäivä. Minua ärsyttää, kun ollaan sitten niin höttö vaaleanpunaista ja imelän makeaa ystävää, kun on virallinen ystävänpäivä. Silloin kun todella tarvitsen ystävää, ei korvaa lotkauteta. Ja minusta kun tuntuu, että tarvitsisin ystävää ainakin 364 päivää vuodessa, tuon ystävänpäivän lisäksi. Taas pääsi tuollainen ennalta odottamaton purkaus ja kritiikki kulutusyhteiskuntaa vastaan.

- Toki olen lukuisia kertoja miettinyt omaa ystävyyttäni, olenko muille sitä, mitä muiden odottaisin olevan minulle. Usein minulle tulee joku ystävä tai henkilö mieleen, silloin otan häneen yhteyttä. Se on intuitio, telepatia, joka osuu aika usein oikeaan. Minua on ajateltu, minua on jopa kaivattu tai yhteydenotostani ilahdutaan aidosti. Silloin koen olevani hyvä ystävä ja se on juuri oikea päivä, oli se sitten vaikka lokakuun kolmas. Ystävät ovat karsiutuneet, jättäytyneet, jääneet. Mutta olen myös saanut yllättäviltä tahoilta uusia ystäviä. Mielestäni ystävyys ei katso ikää, ei sukupuolta, ei ulkonäköä. Se on sielunkumppanuus, joka löytyy joidenkin kanssa itsestään, joidenkin kanssa ei kaivamallakaan. Toivon siis olevani ystävieni luottamuksen ja ystävyyden arvoinen. Toivon omalta osaltani ystävänpäiväni olevan muutakin kuin yksinäisyyttä… Tempaisen itseni pystyyn ja olen valmis lopettamaan tämän haastattelun. Samalla ojennan toimittajalle makeanimelän kuppikakun, jossa on vaaleanpunainen kuorrutus ja sydämiä. Toimittaja ojentaa kätensä todella hämmentyneenä, kykenemättä edes kiittämään.

 

HIDASTA VAI NOPEAA

Vaihteeksi maalaan. Käytän pääsääntöisesti akryylivärejä, ne sopivat luonteenlaatuuni, ovat nopeasti kuivuvia. Minua kiehtoo ajoittain ajatus maalaamisesta öljyväreillä. Mutta sitten minun pitäisi jaksaa odottaa niiden kuivumista, sillä se on hitaampi prosessi. Ne kun ovat niitä hitaasti kuivuvia.

Eilen, ja jo sunnuntainakin, minulla oli paljon kyyneliä. Ne virtasivat runsaina poskilla, kaulalla, pitkin naamaa. Kyynelien runsaudesta huolimatta ne kuivuivat nopeasti. Minun ikäväni, suruni ja itkuni on verrattavissa luonteeseeni ja käyttämiini väreihin, nekin ovat nopeasti kuivuvia. Ensimmäinen lapseni taivassyntymäpäivä, järisyttävä kokemuksena, todella epäreilu ja epärealistinen, samaan aikaan liiankin totta. Uskon, että taivaassakin oli juhlat, sillä lapsemme sai aikaan juhlat asiasta kuin asiasta eläissäänkin. Eilen viestittelin yhden ystäväni kanssa, joka on myös lapsensa menettänyt. Uskon heidänkin löytäneen toisensa rajan toisella puolella. Jos äideillä synkkaa, varmasti lapsillakin. Lapsemme taivasystävien määrä on varmasti kasvanut. Sunnuntaina meillä oli paljon vieraita, meteli ja naurun määrä oli mieletön. Osa tuli myöhemmin ja nauroi jo tullessaan valtavaa puheen sorinaa ja äänien runsautta, sukelsivat sekaan ja yrittivät saada oman äänensä kuuluviin.

Millaista 14 -vuotiaana on olla jo kuollut? Kauhea ajatus, aivan keskeneräinen elämä, valitettavan totta monen lapsen kohdalla.. Kuinka saada vastaus? Ei mitään järkeä, ei mitään kohtuutta. Samaan aikaan mietin ja yritän kuumeisesti ottaa selvää, miltä tuntuu olla kaksosena ja elossa? Kuinka paljon asia mietityttää, on ajatuksissa ja mihin kaikkeen se vaikuttaa. No, 14 -vuotiaalta ei aivan suoria vastauksia saa. Onneksi tämä puolikas oli tiukasti kainalossa pitkin iltaa. Ajoittain nopeastikin siinä käpäisi, jatkoi sitten omiin touhuihinsa. Haudalla kävimme koko perheen voimin, märisin nopeasti sielläkin. Veimme kukkia ja kynttilöitä. Otimme koiratkin kumpua moikkaamaan, sillä naapurikummun koira käy meidänkin lapsemme haudalla lähes päivittäin. Karmiva yhtälö, käydä oman lapsen haudalla, nyt teki pahaa. Samaa sanoi siskoni, että nyt oli tehnyt kipeää, kun tähän asti on ollut levollisilla mielin ja tyyni asian suhteen. Samaa monet aikaisemmin lapsensa menettäneet sanovat, syntymäpäivä on raskas kohdata. Oli ihanaa, kun lastamme muistettiin edelleenkin korteilla, kynttilöillä ja kukilla, monilla oli ajatus mukana elämisestä. Vaikka raja onkin ylitetty, mukana hän on yhä, niin monilla tavoin. Uskon, että tulee jatkossakin olemaan. Lukuisat ystävät muistivat meitä viesteillä eilisen aikana, myötäelivät.

Tänään on ystävänpäivä, tärkeä päivä. Tänään on kiva saada ja lähettää teemaan sopivia viestejä. Kenties korttejakin. Mutta samalla itseä tympäisee päivän kaupallisuus ja osittainen pinnallisuuskin. Ystävyys kun on kokonaisvaltainen ja hyvä olotila, ei se krääsää tarvitse pönkittääkseen. Ystävänpäivä kuuluu olla joka päivä, eikä vain silloin kun mainostetaan. Ystävyys mielestäni mitataan juuri ystävänpäivien välissä olevina päivinä. Kun on rohkeutta olla ystävä juuri silloin kun toinen sitä vähiten osaa pyytää, tai vähiten sitä ansaitsee. Ystävyys ei mielestäni katso aikaa, ei paikkaa, eikä ikää. Syksyn mittaan ystävät ovat nousseet arvoon arvaamattomaan, jotkut ovat rohkeudellaan kirineet valtavaan hehkuun. Ovat olleet rinnalla kun olemme tarvinneet.

Ystävyydessäkin on useita eri laatuja, jotkut ovat nopeasti kuivuvaa ja jopa nopeasti loppuvaa sorttia. Katoavaa ja hiipuvaa. Onneksi on myös niitä hitaasti kuivuvia ja riittoisia ystävyyssuhteita, jotka pysyvät tuoreina pienelläkin ylläpidolla, jopa vuosien saatossa vahvistuen. Vaikka ihmistä ei konkreettisesti näe, ei kohtaa, ei ole arjessa mukana, kulkee hän jossakin sisimmässä ja syvällä. Se on olemassa, aina. Ystävyys saattaa löytyä yllättävissä asioissa, joidenkin kohdalla se syntyy välittömästi. Tänäänkin haluan olla kiitollinen kaikille ystävilleni, jotka ovat rinnallamme kulkeneet ja kulkevat yhä.

Vaaleanpunainen ja todella märkä rutistus, pidetään ystävyyden maali tuoreena….

 

 

VALOA JA HAITARIELÄMÄÄ

Makkarimme nurkassa on tulostin. Nyt siihen oli piirretty sydän. Ai mitenkö? No ihan vaan varmaankin oikean käden etusormella, pölyyn. Esikoisen tervehdys, ilmeisesti juuri minulle tarkoitettu… Olohuoneessamme on myös mustalla lasilla päällystetty tv-taso. Ai että minä niin tykkään siitä, varsinkin tähän aikaan vuodesta. Aurinko nousee takapihan puolelta, siivilöityy suoraan sisälle, tietystä armottomasta kulmasta. Pidän niin valosta, pidän niin auringosta. Tuntuu ihan kropassa, kun kaamos hellittää ja valo ottaa voiton. Mutta nuo pölyt, leijuvat pölyhiukkaset, niistä en tykkää. Ne ovat kauneudestaan huolimatta armottomia ja loputtomia, ärsyttäviä. Tyttöjen ollessa pieniä, he kisailivat hiukkasten perässä. Äiti, mitä täällä leijuu? Näetkö?

Pakkasta tälle aamulle kuusitoista ja rapiat, hohtavia pikkuhankia pelloilla, valoa ja mielettömiä auringonnousuja. Varsinaisia väri-ilotteluja. Räystäissä roikuskelee jo jääpuikkoja. Iltaisin lähes täysikuuta, revontulia ja tähtitaivasta. En valita. Työläiset pääsevät jo valoisan aikaan pois töistä tai töihin. Kuulemma otsalamppujen käyttöä on työmatkoilla pystynyt vähentämään. Sehän on kevättä. Pakkaslumi kirskuu jalkojen alla, antaa myös napakkaa pitoa peilikirkkaisiin verrattuna. Haudallakin oli levollisen kaunista, sellaista herkällä kuuralla peitettyä, johon kevään valo taittaa. Kivessä on timanttikuuraa vaikka kuinka.

Haudalla palelee aina, on sitten mikä vuodenaika tahansa. Sellainen vapina valtaa olemuksen, onko vapina aina palelua. Jostain ne syvät väreet nousevat, liekö ikävää ilmentävät. Ikävähän nousee joka ainoa aamu välittömästi kun minäkin nousen. Se on jo valmiina, kun silmiäni raottelen. Ai että se jaksaa kouristella, ilmentää itseään kaikkialla, kaikessa. Aamulla tuntui siltä, että nyt olen ikävästä jo vihainen ja menetyksestä katkera, sillä se on niin hallitseva olotila. Onneksi se oli vain hetkellinen voimanpullistus katkeruudelta, en halua sitä pysyväksi. Mutta jotensakin sitä jälleen kerran kelailee niitä lukuisia helmikuita, jotka tämän asian kanssa elimme. Moniako muistijälkiä ja muistoja yksistään juuri helmikuihinkin riittää. Jollakin kirjoittajakurssilla olen aiheesta kirjoittanutkin, ”elämäni helmikuut”, miksiköhän se kuukausi on minulle sellainen merkkikuukausi johon on kiteytynyt lukuisia tapahtumia. Onko se juuri nämä kevään ensimerkit, kun kaamos helpottaa ja valo alkaa valloittaa.  Onko helmikuu minulle sellainen havaintojen kuukausi, tajuaa olevan jossakin taitekohdassa jälleen. Taitekohta, niitä kyllä meikäläisen elämään mahtuu. Tulee mielikuva sellaisesta haitarielämästä, yhtä taittamista ja taitekohtaa tyystin. Ei ole tämä elämä kovin tasaista, tuskin pysyykään.

Eilen juttelin entisen syöpä-äidin kanssa. Kun lapsi on saatu syövästä hoidettua, äidin olo onkin tyhjä, täysin turta. Mistä moinen johtuu, kun ei tulekaan sitä valtavaa helpotuksen tunnetta, jota jopa kaikki vuodet on odottanut tai pelännyt, hartaasti toivonut. Voiko siihen suhtautua noin, suuremmin tunteilematta tai jopa helpotukseen vajoamatta. Kuulemma myötäeläminen meidän menetyksemme mukana syksyllä oli paljon rankempaa aikaa. Olen hyvilläni, että heidän asiansa ovat hyvin ja pahimmat aallonpohjat ovat jo meidän mukanamme käyty. Varmaan itsellänikin pahimmat asiat, syvänteet, pohjakosketukset ja montut kävimme lapsemme vielä eläessä. Kun pelkäsimme joka ainoaa päivää, joka ainoaa oiretta, joka ainoaa tutkimusta, saati sitten niitä romahtamisia, aivovaurion seurauksia, syövän uusimisia. Paljonko yhdelle lapselle voi kohtalo antaa kestettävää, se on aivan kohtuutonta. Se ei ole missään suhteessa reilua oman lapsen kohdalle, eikä muidenkaan kohdalle. Olisin toivonut kaikkien rankkojen hoitojen jälkeen sen voitonkin saavutettavan. Minkä ihmeen takia toivostakin tehtiin sellainen haitari, toivo, epätoivo, toivo, epätoivo. Taitekohtaa toisensa perään. Ei sen puoleen, taitekohdillakin saimme lukuisat jatkoajat. Käänteisesti ajateltuna tuosta elämämme haitarista olen myös suunnattoman kiitollinen. Tänään minulla on menetyksestä huolimatta levollinen ja huoleton olo lapseni suhteen, se on valtavan valoisa olotila. Enää ei tarvitse elää sitä jatkuvaa haitarielämää.

Nyt aamuaurinko osuu olohuoneessa olevaan tauluun ja lapsemme kuvaan. Ihan kuin silmät loistaisivat ja hymynkarekin paremmin erottuisi. Kiitos valolle, joka osut juuri oikeaan kohtaan, valonlapseemme.

HIEKKA VALUU

Lapseni kehotuksesta tartun koneeseen, kirjoittamiseen. Päällimmäinen ja selkein tarkoitus on saada minut omiin oloihini, pois nuorison parista. Etten mokaa, puhu tyhmiä tai käyttäydy sopimattomasti. Aamulla, siis nyt on jo sunnuntain aamupäivä, olohuoneestamme nousi kuusi nuorta, kamareista lisää. Lattiat olivat pelkkää siskonpetiä. Hienoja, hauskoja ja hyväkäytöksisiä nuoria, peukku heille! Kävin kyllä kyselemässä onko se peti siskonpeti, jos siitä poikiakin nousee? Kuulemma mielenkiintoinen kysymys, enkä saanut suoraa vastausta. Jäivät aihetta pähkäämään. Onko se veljespeti, pelkkä peti, brospeti, nuorisopeti, teinipeti, lattialaavu… Voiko pojat nukkua siskonpetissä?

Kävimme eilen päiväseltään Oulussa. Todistelemassa sitä mitä syöpä saa aikaan. On se vihonviimeinen seuralainen. Vetää nöyräksi. Kuka sen saa kantaakseen, mikä aiheuttaa, kenelle se annetaan? Onhan noita kysymyksiä, myös kysymys ”miksi?” kävi alkuaikoina mielessä useinkin. Samaan aikaan vastaus kuuluu ”miksi ei”.  Miksi siis ei meidän omaan piiriimme, jos kerran muillekin, ei kukaan voi sanoa olevansa parempi ihminen, eikä moiselta voi välttyä. Vaikka kuinka yrittäisi.

Minulla ei ole yleensä tapana vastailla suoraan kommentteihin, olen sen jo alusta selväksi tehnyt, mutta saatan teksteissäni käsitellä aihepiirejä joita kommenteissakin ilmenee. Kuka sairastuu?  Lukuisia kertoja silloin matkamme alussa mietin, ynnäsin, vertasin, laskelmoin… Ennen kaikkea lasten syöpäperspektiivistä. Kun elämää on vasta takana muutama kuukausi, tai jopa syntymässä todettu, ensimmäisinä elinvuosina kohdattu. Kun lapsi ei ole itseään auringolla, huonoilla elintavoilla, tupakalla tai muilla kuormittavilla tekijöillä altistanut. Siltikin syöpä paukahtaa pieneen ihmiseen. Mikä on syövän syntymekanismi? En tiedä siitä tarpeeksi, mutta minulla on se käsitys, että meissä jokaisessa on sekä pahoja että hyviä soluja. Välillä syystä tai toisesta pahat kaappaavat vallan. Kaikessa kauheudessaan yksinkertaista. Mikä altistaa vallankaappaukselle? Tarvitaanko sille edes selitystä, saadaanko vallankaappaajaa edes määriteltyä, kun lopputulos tiedetään. Silloin aikoinaan mietin imetystä, korvikkeita, ruokavaliota, elinolosuhteita, lääkkeitä, tulehduksia, lastentauteja, omia tekoja, omia valintoja, raskausaikaa ja valintoja, ilmastoa, hengitysilmaa, omaa asennetta, omaa maailmankatsomusta,… Mitäpä kaikkea sitä miettiikään kun oma lapsi sairastuu. Voitte vain kuvitella. Mutta näinä vuosina olemme saaneet todeta, ettei siihen kyetä suoraa altistavaa tekijää määrittelemään, tuskin koskaan. Sillä kas kummaa saattaahan syöpä valita kohteekseen kenet vain, vaikkapa syöpälääkärin, -tutkijan, huippu-urheilijan, papin, vanhuksen, kaivosmiehen, sairaanhoitajan, puli-ukon, täysin terveen tai ikänsä kaikkea muutakin sairastaneen. Lasten syöpäosastoilla on lukuisat erilaiset perhetaustat, uskonnot, yhteiskuntaluokat ja elämänkatsomukset edustettuina, kautta maan. Toki itse olen ehdottanut, voiko syövän aiheuttaa antibiootit vuonna pipo tai korvikkeet… Mutta ei kuulemma voi, sillä täysin luomulapset ja terveetkin saavat kyseisen seuralaisen. Näinpä en enää ole ajatuksiani, omia aivoituksiani moiselle uhrannut, olen moisesta syyllisyydestä itseni vapauttanut. Sillä onhan äitinä muutama muukin syyllisyydentunto kannettavanaan, en nyt syöpää niskoilleni ota.

Toki lukuisia kertoja olen saanut kuulla, että olen tarpeeksi vahva, siksi lapseni sairastui. Se on minusta mielettömän loukkaavaa, syyllistävää, inhottavaa kuultavaa. Huitsin kuikkaan vahvuuteni, haluaisin olla heikko ja avuton, jos sillä syövältä olisi säästynyt. Mutta syöpämatkamme aikana ei ole ollut varaa aivan älyttömän heikoksi ja avuttomaksi heittäytyä, on ollut oltava vahva, rohkea ja jaksava. Vaikkei sitä olisi halunnutkaan, ei ole ollut vaihtoehtoja. Olen jyrkästi asiaa vastaan kapinoinut. Toki asialla on kääntöpuolikin, uskon että vahvuuteni vuoksi olemme myös jotensakin jaksaneet. Jaksaa, jaksaa, se on niin moniselitteinen sana, sama sana monta merkitystä. Kun odotin tuplia, minulle sanottiin, ettei niitä kaikille anneta, minulla oli kuulemma tarpeeksi sitä jaksua. Silloin määritelmä lämmitti, tuntui hyvältä. Mutta saman sanan käänteinen terä muuttui itselle jopa uhkakuvaksi syövän myötä. Jälleen yksi ihminen muutama viikko sitten otti napakastikin esille jaksamisen, minulla on siihen tarvittavat eväät ja keinot, usko vain. Minun pitää luottaa omaan jaksamiseeni ja selviytymiseeni. En osaa sitä selittää tai kirjoittaa, mutta jossakin aivoissani vipu on hiukan hyväksyvämmäksi kääntynyt moisen ajatuskuvion takia. Toivon, että sekin auttaa uuden elämän jatkamisessa, kun hyväksyy tuonkin nyanssin asiasta ja elämästä. On suuri luottamus ottaa vastaan tuplat, saada elää ruuhkavuodet lauman kanssa, ilman omaa jaksamista niitäkään en olisi kokenut, saati sitten viimeistä kuutta vuotta jaksamisen kääntöpuolineen ja tulevaisuutta määrittelemättömine aihepiireineen ja tilanteineen, jotka jaksamisen kautta määritellään. Moni asia on siis omassa kupissani bonusta, saada tuplat ja saada lapsi pidettyä noinkin kauan elämässämme, syövästä huolimatta. Kuinka upean lahjan me elämäämme saimme, moisen tytön, joka jätti paljon oppeja jälkeensä. Olen siitä suunnattoman kiitollinen. Vaikka meille keskeneräinen elämä valui loppuun kuin hiekka tiimalasissa, tyhjäksi.

Nyt menemme jo maanantaissa, aika valuu kuin hiekka käsistä. Käsittämätöntä. Mihin kaikki katoaa, karkaa, menee, johtaa ja kuluu? Kuinka paljon moinen kuluttaa meitä itseämmekin. Toki tunnen jonkin sortin kuplassa eläväni edelleen, näen ja tajuan kuinka muut menee ja porskuttaa, itse olen sivusta seuraajana omalle ja muidenkin elämälle. Toki omassa huushollissa tajuaa konkreettisestikin hiekan valumisen ja ajan kulumisen. Ensi viikolla on tuplien syntymäpäivä, se aikalaskuri ja hiekan valuminen tekee kipeää. Minua on mietityttänyt sekin, että ikääntyykö kuoleman jälkeen samalla tavalla kuin eläessä, aikalaskurilla laskettaessa. Voinko sanoa tuplien olevan silloin neljäntoista? Vai kuuluuko minun ajatella että tuplani ovat toinen neljätoista ja toinen kolmetoista. Minulla on käsitys että meillä aikalaskuri ja hiekka jatkaa valumistaan, vaikka toinen tuplista onkin rajan toisella puolella. Tuplamme ikääntyvät samalla noin vartin ikäerolla kuin tähänkin saakka. Lapset kasvaa, elämä etenee ja hiekka valuu aina vain nopeammin, ei tässä omassa maailmassa ja ikääntymisessä tahdo mukana pysyä.

Lauantaina kävin tanssimassa. Naapurikunnassa on alettu uudelleen järjestämään tansseja, nostalginen paikka lukuisilta eri vuosikymmeniltä. Sain tanssia paljon, bändi oli loistava ja tavoitin kaipaamani hyvän fiiliksen ja tanssin ilon. Yksi mies haki minua valssille. Pyöritti todella hyvin ja taitavasti. Kiitin tanssin lopuksi miellyttävästä tanssikokemuksesta. Siihen tämä mies sanoi, kiitos samoin, tanssiin tarvitaan aina kaksi.  Voi veikkoset, kuinka hiveli itsetuntoa moinen palaute. Jonkin aikaa sitten pyörähtelin valtavassa tyytyväisyyden nosteessa. Jälleen yksi papparainen pyysi minua tanssimaan. Hyssyttelimme kohtuullisen hyvin. Samalla kävimme keskustelua siitä, olenko aiemmin samalla tanssipaikalla käynyt. En ehtinyt sen enempää vastaamaan, kun papparainen jatkoi täsmäkysymyksellään, joko minä silloin kuuskytluvulla olin mukana? Hiukan häkellyin, hmmm, kuuskytluvullahan olen ollut aika mitättömän kokoinen ja pyörinyt muualla kuin tanssilattialla. Sillä olenhan edelleenkin vasta lievä kaksvitonen. Näin ne vuodet vierii ja valuva hiekka naamankin naarmuttaa ja hiukset hiekan värisiksi muuttaa. Mikäli olisin jo kuuskytluvulla tanssannut, minun olisi pitänyt syntyä jo parikymmentä vuotta aikaisemmin. Ai että minua yhä mietityttää, minkäköhän ikäisenä se papparainen minua oikein piti? Tänään en ole pahemmin naamaani peilaillut, yritän sulatella moista ajatusta ja työstää sitä. Mutta kyllähän se itsetunnolle kolauksen taas antoi, ehken enää olekaan ihan se sama kaksvitonen joksi itseäni luulen. Tai sitten ihminen on juuri sen ikäinen kuin itsensä tuntee, jatketaan hiekan valumista mieluummin tällä motolla. Ja katsotaan mitä alkavalla viikolla ja kuluvalla kuukaudella on annettavanaan. Saati sitten kun lumet sulaa ja hiekka on valuvassa muodossa. Sitä odotellessa...

 

 

 

LAPSENMIELI

Pikaisesti raapaisen aiheesta lapsenmieli. Kuinka vahvana se on meissä? Onko sitä? Entäs kuinka hyvin annamme sille tilaa? Löytyykö sitä? Mitä ilmeisemmin minulla on todella löysässä oleva lapsenmieli, se tuikkii ja ilmenee päivittäin. Tykkään heittäytyä, ajatella asioista lapsen vinkkelistä, nähdä asioita lapsen silmin, innostua ja kokeilla. Kaiketi olen erittäin lapsellinen. Lapsellisinta tässä lapsellisuudessa on ehkä se, että en edes yritä peittää tai osaa edes hävetä moista piirrettäni. Se auttaa lukuisia kertoja päivässä, kun heittäytyy ja pelkistää, jopa taantuu suoraviivaisemmaksi . Se on kodallani ratkaisu moneen asiaan, vaihtaa aikuisuuden vinkkeli lapsellisuuden vinkkeliin.

Olin torstaina kutsuttuna vieraana LC:n illan kokouksessa. Vierailun tarkoituksena oli kertoa enemmän itsestäni ja esitellä asioita, joista minut vuoden merkkihenkilöksi kruunattiin kesällä. Valinnan perusteena oli pitkään jatkunut vaativa omaishoitajuus, luovuuden lukuisat ilmentymät, kirjoittaminen, bloggaaminen ja niin poispäin. En edes kaikkia perusteita muista. Päätin ottaa mukaan maalauksiani, valmiita, ja jalostettavia. Tein pinon korttimalleja ja otin niihin tarvikkeet mukaan. Minulle oli aikaa varattu noin kolme varttia. Kerroin töistäni, esittelin niitä, kerroin aiheista, tunnelmista joissa työ on syntynyt, aukaisin tekniikoita, muotoja, käyttämieni materiaaleja ja värejä. Kerroin kuinka vahvasti maalaaminen ja taide, lapsenmielinen innostus ja heittäytyminen ovat tätä päivää, omaa selviytymisstrategiaani.

Omaishoitajuuden loppuminen lapsen menetyksen kautta näytti satuttavan voimakkaasti koko porukkaa. Kerron kyllä aiheesta, mutta mielestäni en jää siihen kippuroimaan tai halua pitää kuulijoita pinteessä. Herkkyyden näyttäminen tai itkun irti päästäminen on monelle kova paikka. Mutta nyt näin aitiopaikalta, kuinka se sattui muihinkin, jopa ääneen sai itkemään ja pärskimään. Se hirveydessään lämmitti syvästi, vahva myötäeläminen, saan kokea yhä välittämistä. Eilen näin myös yhden äidin joka menetti aikuisen poikansa nyt loppuvuodesta. Halatessani tajusin kuinka hauraalta tämä äiti tuntui. Jäin miettimään, voinko minäkin tuntua hauraalta ihmisten mielestä. Vai onko siinä jo iän tuomaa haurautta mukana. Tämä äiti sanoi jotensakin näin, että puolison menettäminen on kuin toisen puolen itsestään menettäisi, mutta oman lapsen menettäminen raastaa sydämestäkin palasen. Onhan se näin, oman sydämen alla valmistunut ja kasvanut lapsi on niin oma, raaka, raadeltu, revitty pala itseä. Kun lapsen menettää, siinä lähtee satuttava ja iso pala mukana, ihan syvältä omasta itsestä. Ikuisiksi ajoiksi, se arpeutuu mutta se on osa minuutta loppuelämän.

Mutta palaanpas nyt siihen lapsenmieleen. Kun olin työni esitellyt, kerroin että porukka saa itse askarrella kortin. Vaikkapa ystävänpäiväksi tai ihan muuhun haluamaansa tarkoitukseen. Mukana minulla oli esivalmisteltuja materiaaleja, helppoja työstää ja jatkaa, saada nopeasti valmiiksi. Jälleen aitiopaikalta sain seurata ilmeitä ja eleitä. Vastarintaa ja kapinaa, ihan huvittavia reaktioita, jopa pakokauhun välähdyksiä. Kuinka sitä nyt arvonsa tunteva, valmis, tärkeä ihminen voisi muka alentua lapsellisesti askartelemaan? Hiukan sain jopa ääneen lausuttua vastarintaa, inttämistä, osa oli kuulemma voinut pahoin ja alkanut vapisemaan. Yksi kortti, jonka itse tekee, valmiiksi annetuista materiaaleista? Ilman arvostelua, voiko se olla noin vaikeaa, heittäytyminen. Ha? Osalle saattoi olla jopa vuosikymmeniä siitä, kun on viimeksi moiseen heittäytynyt tai paneutunut. Miksi, no koska eihän moinen lapsellinen touhu kuulu aikuisuuteen tai aikuisuuden merkittäviin tekosiin. Ja minä polo teen joka päivä jotakin lapsellisiksi verrattavia tekosia.  Mutta kun sen lauman sai käyntiin, ensimmäinen askel korttiaskartelun saloihin saatiin otettua, tunsin ylpeyttä. Sainpas mukaan ja kaikki jopa tekemään. Innokkaina, vertaillen, päät kallellaan miettien, mallaillen, värejä ja muotoja funtsien. Kauniita lopputuloksia, taatusti ainutlaatuisia kortteja syntyi. Eikä tasan kahta samanlaista. Kaikessa hiljaisuudessa pakkasin kimpsuni ja kampsuni. Sain iloisia heippoja ja lapsellisia kädenheilutuksia askartelun lomasta. Uskon että oli vapauttavaa, itse kullekin, olla se näpertelevä ja innokas lapsenmieli, edes sen vartin. Nyt tämä lapsellinen äiti ja ihminen heittäytyy tulevaan päivään.  Toivon säilyttäväni lapsenmieleni, vaikka missä liemessä tulen keitetyksi. Silmät kiiluen ja mieli avoinna, sydän verellä…

P.S. Eilen aamulla sain ison kunnian keksiä aamulla syntyneelle lehmivasikalle nimen. Alkukirjain on nyt O. Heti vilahti omat lapsuusmuistot ja nimikisat mieleen, kuinka kiva niitä nimiä oli elukoille miettiä. Tätä nimeä minun ei periaatteessa tarvinnut edes miettiä, kun mielestäni pärskähti "Ottiilia". Vitsi kuinka kiva päivän aloitus ja mikä tuttu tunne sieltä jostain kumpusi tulemaan...