EILINEN

Eilinen, 15.2. oli kansainvälinen lastensyövän-päivä. Muistaakseni vuonna 2012 lapsemme hymyilevä, iloinen ja eloisa "valmis"- kuva oli kampanjan mainoskasvo. Paljon on ehtinyt vettä virrata näinä vuosina. Monta uutta kevättä on koettu, hymyä hymyilty ja kyyneltä kyynelehditty.

 

Minulla oli jokin aika sitten visio, että haluan junailla Helsinkiin, katsomaan ja osallistumaan. Siellä on tuoli jokaiselle viime vuonna sairastuneelle lapselle, tytöille punainen ja pojille sininen. Vuoden aikana menetetyille lapsille valkoinen tuoli, jolla palaa kynttilä. "Tyttö, 13 v, leukemia ja ristinkuva" Se on liikuttava ja pysäyttävä installaatio. Syöpyy tajuntaan eri tavalla kuin pelkät luvut. Mutta sitten arki, rahatilanne ja asioiden tärkeysjärjestys järjen kanssa veivät voiton, enkä lähtenyt. Olin päätökseni kanssa sinut, kunnes eilen iski paniikki, en ole paikalla. En ole näkemässä ja kokemassa lapseni tuolia ja kynttilää, huono äiti! Tajusin, että onhan noita tuttuja ihmisiä sielläkin päin ja otin rohkeasti yhteyttä. Tietty kauhealla paniikillakin, hah. Monta kuvauspyyntöä ei onnistunut, mutta yksi äiti tärppäsi kunnolla. Tämä äiti on lapsemme sairaalakaverin äiti, vuodelta 2011. Kas kummaa, hän oli sinne menossa, oli jo alustavasti ottanut oman kynttilän mukaan. Näinpä sain valtavan määrän, lukuisista eri kulmista otettuja kuvia lapsemme tuolista kynttilästä, kujeilevasta liekistä ja tunnelmista. Pääsin osalliseksi, voi kuinka olenkaan kiitollinen ja arvostan elettä suunnattomasti. Mitä ilmeisemmin matkallamme on annettu ihmisiä, jotka nousevat vuosien jälkeenkin arvoon arvaamattomaan, ovat mukana tavalla tai toisella. Tajuavat ja mahdollistavat.
 

 

Viime viikot ja päivät ovat olleet jänniä. Olen saanut yllättäviäkin yhteydenottoja ihmisiltä, jotka ovat jossakin elämänvaiheessa elämäämme sivuuttaneet, enemmän tai vähemmän. Eilen sain postia äidiltä, jonka lapselle, keijulle, olen tehnyt kukkakimpun hautajaisiin jo vuonna 2000. Muistan kyllä, jopa sen tarinan, tilanteen herkän haurauden ja käyttämäni kukat. Samoin postia on tullut sairaalakaverin äidiltä, jonka lapsi menehtyi kaksi vuotta sitten. Hänen kanssaan pidämme satunnaisesti yhteyttä, mutta puhumme kuitenkin niin samaa kieltä. Samoin uusissa ihmisissä, jotka olen saanut elämääni harrastusten kautta, olen löytänyt hengenheimolaisia. Hitsi kuinka hienoa moinen on kokea, on sitten elämäntilanne mikä tahansa, osalla on rohkeutta olla rinnalla, jopa tulla siihen. Toivon, että itsekin osaan (kirjoitin ensin osaisin, mutta kun pyrin pois tuosta -isi-päätteestä ajattelussakin) olla sellainen, rinnalla kulkija ja rohkea. Vertaistuen merkitys on valtava, eikä sen edes tarvitse olla omakohtaista vertaistukea, kunhan on rohkeutta kohdata ja kulkea siinä vieressä. Se on myös vastavuoroista, sillä toisen elämän kipupisteisiin voin myös osallistua, ei se siis ole minun kanssani märisemistä. Sitä en tarkoita tai odota, en edes jaksa. Olen yhä moniulotteinen ihminen, muutakin kuin märisevä äiti. Märisen kun märisytyttää, mutta en odota, saati halua, että minua itkemällä itketettäisiin. Kun olen se nopeasti kuivuva.

 

Noista tuoleista ja tilastoista vielä lisää. Tuoleja oli ollut nyt ennätysmäärä, 190. Vuosittain sairastuu noin 150 lasta, sekin on paljon. Luin eilisestä lehdestä, että Oulun, Oys:n alueella oli viime vuonna sairastunut 37 lasta. Pahimmalta kuulosti ja näytti luku 7, seitsemän menetettyä lasta yksistään yhden yliopistollisen sairaalan alueella. Se on paljon menetettyjä ihmisen alkuja vuodessa. Omamme on yksi niistä. Emme ole ainoita, mutta me olimme lukuisia vuosia myös voittajia, emme olleet noissa kuolinluvuissa. On myös tarinoita, että syöpätarinat ovat päättyneet ennen kuin ovat edes alkaneetkaan. Se on karua kuultavaa. Mutta niin totta.

 

Luin jonkun päivälehden artikkelin yhteydessä ja kommenttikentässä kommentin, että jos ihminen on (ihan vastikään) kuollut ja kuopattu, se tarina oli siinä, antaa olla, ei enää tarvitse asiasta tai ihmisestä puhua, kertoa tai muistella. Miksei? Kylmää kyytiä minusta. Minä ainakin käsittelen, jauhan, muistelen, koen ja elän loppuelämäni lapseni tarina mukanani. Kokemus varmasti määrittelee monia ajatuksiani, ja tuleviakin kokemuksiani. Olen niistä kokemuksista jopa jollain tavalla hyvilläni, kiitollinen ja ottanut opikseni, jos en tämän menetyksen kautta herää ajattelemaan tai toimimaan toisin, niin miten elämän minua pitää ravistella. Vuodet ovat muokanneet, ajatuksiani jäsennelleet ja kirkastaneet, minua aika kovalla kädellä, eikä minun edes tarvitse ajatella asioiden muita kantteja päivittäin. Vuodet ovat tehneet minusta rohkeamman, sitkeämmän ja uskoakseni myös laajemmin ajattelevan ja empaattisemman ihmisen. Eikä ne ole huonoja asioita ne. Toisaalta ne eivät ole myöskään vieraita asioita entisestä elämästäni, mutta ne ovat matkan aikana tavallaan kirkastuneet. Toivon myös jatkossa olevani, jollakin määrittelemättömällä tavalla "parempi" ihminen, sitä yritän opetella... Parempi siinä mielessä, että elän rehellisesti itselleni ja toivottavasti myös muille, pyrin olemaan sanojeni ja tekojeni takana suoraselkäisemmin. Toivottavasti saat johtolangan mitä ajan takaa, en koe olevani muihin ihmisiin verrattuna parempi, vaan itseäni ja elämääni, todellisuutta kohtaan. Parempi on vähän väärä sana, mutta en nyt muuta määritelmää keksi.
Ja minähän haluan varmasti muistella lastani, nostaa esille tarinoita, jotka ovat olleet elämässämme. Menetetty lapseni ei ikinä saa olla tabu, josta ei puhuta, ei muistella, ei ikävöidä. Hän elää yhä niin vahvasti mukana, uudessakin olomuodossa. En siis ymmärrä, miksi ihminen pitäisi poistaa tietoisuudestamme kuoleman myötä, eikä häntä saisi muistella. Joka ei kestä tai jaksa törmätä muistoihini, en voi sille mitään, niitä vain pulpahtelee varmasti jatkossakin.

Vademekkumin on tarkoitus olla myös muuta kuin lapseni sairautta, kuolemaa ja ikävää. Siihen pyrin, mutta nämä menneet eiliset merkkipäivät ovat nostaneet asioita pinnalle. Niin sen kuuluukin mennä, en edes yritä karsia tunnemylläköitäni. Ne on annettu minulle koettavaksi, ja meikämammahan kokee. Menee syvältä, kovaa ja lujaa. Kuitenkin kaikesta huolimatta näen auringon, jaksan oppia ja innostua uusista asioista, touhotan ja huuhailen yhä kiihtyvällä nopeudella. Uusilla kierroksilla, olen niin innostunut monista asioista, ettei tosikaan.

Heitänpä nyt roiskeita maalaamisestani. Olen siis kulkenut viikoittain kahdella taidekurssilla ja samalla ollut mukana taiteen markkinoinnin nettikurssilla. Aihepiiri kiehtoo ja kiinnostaa minua suunnattomasti, haluan oppia ja opin koko ajan. Maalaan siis paljon myös kotona, tuon oppeja käytäntöön, testaan ja kokeilen, opin ja oivallan.
Olen sitkeästi raahannut kotonakin maalattuja juttuja kursseille, saanut siellä rakentavaa palautetta ja kritiikkiä. Niin opettajilta kuin muilta kurssilaisilta. Jännä on myös tajuta ja huomata, että kannattaa rohkeasti viedä näytille, sillä itselle se epävarma ja hämmästystä aiheuttava työ saattaakin nousta arvoon arvaamattomaan muiden silmissä. On huikeaa kuulla, että sehän on valmis ja hyvä noin, ettei tarvitse muuttaa mitään. Mieletöntä. Toki pyrin tarvittaessa oivaltamaan muutokset ja tekemään ne, näkemään uusin silmin ja kauempaa. Olen testannut myös lukuisia eri tekniikoita ja materiaaleja. Maanantaina eksyin aivan lumoavalle rautavarastolle. Olin siellä kuin Liisukka ihmemaassa. Kuljin käppyrässä joka puolelle silmäillen ja säntäillen kädet levällään, nopiasti ja matalasti. Lumen sulamisten myötä pihalta paljastuu paljon mielenkiintoisia asioita, kuulemma kevätmallisto saapuu. Loistava ideologia. Minusta on tullut varsinainen roskisdyykkari, pärjään pitkällekin jämillä ja sälällä, niillä on helppo lähteä kokeilemaan ja oivaltamaan asioita. Nyt ostin kahdenlaista alumiinilevyä, tykkään niin kokeilla. Samalla löysin erilaisia verkon palasia, joista sain loistavia sabluunoita. Aarteita! Ateljeena on yhä keittiömme, saan siitä välillä vähemmän kannustavaa kritiikkiä ja palautetta perheeltämme. Joten minut maadoitetaan aika napakasti, jotten liiaksi lähde leijumaan. Tasapaino kaiketi säilynnee...
Yhden itselle epävarman taulun vein kursseille, hiukan häpeillenkin. Se sai hyvää palautetta ja yllättäen se ostettiin suoraan automme peräkontista. Samana iltana samalle taululle olisi ollut toinenkin halukas ostaja. Näinpä sitten olen maalannut uuden version samaisesta aihepiiristä. Se ei läpäissyt uuden ostajan mieltymyksiä. Näinpä otin kommenteista onkeeni ja maalasin kolmannen version. Siitä tuli kuulemma parempi kuin siitä ensimmäisestä. Ei tule mestaria, ellei tee ja pura. Se on ollut mottoni jo floristin ajoilta. Kannattaa ottaa alusta ja koettaa uudelleen. Oppia. Tämän tarinan opetus itselle oli se, että ei kannata häpeillä tai aliarvioida, mollata itse, sillä jollakin työllä saattaa olla jollekin muulle suurempi merkitys ja sitä tulee hänelle tärkeä.

Kello on nyt kymmenen, tässä se koneella aamukahvi tuli siemailtua. Olen tajunnut myös näppäimistön haalistuneen, kirjainmerkit ovat lähes näppäimistä kadonneet. Liekö olen tai olemme takoneet niitä niin kovasti, tai sitten minulla on aina sen verran liuottimia sormissa, että liukenee näppäimistötkin. Ei ole liuottimia ei, käytän vesiliukoisia, syy on siis ilmeisesti ahkeralla naputtelulla. Eilinen on siis mennyttä ja eilinen. Ikimuistoinen eilinen päivä sekin. Innolla odotan myös huomista. Mutta tämä päivä, nyt tartun sen antamiin mahdollisuuksiin ja tähän hetkeen. Muistelen lastani, jaan ideoita hänen kanssaan, keskustelen. Mikäli pääsemme muutamaan joskus, haluan sinne uuteen kotiimme ranskalaisen tauluseinän lapseni muistoksi. Tiedän jo mikä seinänpätkä, se tulee olemaan katosta lattiaan tauluja, lapseni ikiomaa tuotantoa ja hänen tarinansa kuvin. "Ranskalainen tauluseinä" termin ja ideologian opin eilisellä taidekurssilla. Sekin tuntui heti omalta. Nyt minua odottaa kantti kertaa kantti, iso ja ihana hapettunut alumiinilevy. Siitä valo heijastuu kauniisti ja siinä on jo valmiiksi elämän jälkiä, eilisenkin aiheuttamaa rosoa ja hapettumisesta.

Hyvää tätä päivää, ammenna siitä elämyksiä, niin voit huomenna muistella ikimuistoista eilistä.