lauantai 25. helmikuuta 2017

TUOKIOKUVIA

Aamun hiljaisuudessa sytytän kynttilän lapseni kuvan viereen. Mustalla tasolla on pölyä, joka erottuu aamuauringossa loistavasti. Siirrän enkelipatsaan paistattelemaan aamuauringon säteisiin. Patsaasta jää jälki pölyyn. Valonlapseni siinä aamuauringon paisteessa hymyilee. Olo on turvallinen, ikävä läikähtää...
 
Sain aamulla tekstiviestin ystävältä. Onko hän huono äiti, jos ei ole yöllä herännyt esikoisensa kotiutumiseen. Kun aina jännittää lastensa puolesta, jopa pelkää mitä kaikkea voi sattua. Nyt hän ymmärtää myös omaa äitiään, vaikka aikoinaan kapinoikin oman äitinsä paapomista ja pelkoa vastaan. "Ymmärrät vasta kun olet itse äiti", oli aikoinaan oman äidin sanonta huolehtimisesta kapinoivalle teinille. Näin se menee. "Äiskän tehtävä on jännittää kun lapset elää. Mietin pitkään voinko kirjoittaa sinulle elää, kun R on kuollut. No kirjoitin kuitenkin. Kova hinta on äidin maksettava ettei tarvitse jännittää lapsensa puolesta..." Minua lämmitti ajatus siitä, kuinka pitkälle hän oli minuakin ajatellut viestiä kirjoittaessaan. Voiko elää -sanaa minulle kirjoittaa? Kun se eläminen ei ole kaikkien lasteni kohdalla enää mahdollista. Toki voi, ihan ilman omantunnontuskia. Eletään ja elämöidään meilläkin todella vahvasti, vaikka yksi tärkeä ihminen onkin poistunut. Uskon hänen elävän ja elämöivän uudessa ulottuvuudessa, josta minun ei tarvitse huolehtia tai olla peloissaan. Minulle riittänee nämä maanpäälliset huoletkin, omine jännittävine asioineen. Hyvät muistot kannattelevat.
 
Eteisessä on pino pahvilaatikoita. Eilen illalla pakkasimme jo lasitavaraa niihin. Maanantaina on kotimme kuvaus, nyt alkaa myynti ja toivottavasti sen myötä myös muutto. Kaappien kätköistä tuli käsiin paljon muistoja, kipeitä ja hassujakin. Kuinka valonlapsemme oli tehnyt 2011 oman joululahjansa koko perheelle kuvakollaasin muodossa. Sinä hän tillotti kameraan milloin kaljuna, milloin kortisonipöhöttyneenä, milloin entisensä terveenä, milloin kasvomaaleilla maalattuna... Aina oli hymy huulilla ja ilo silmissä, vaikka kasvot olivat välillä lähes tunnistamattomat. Kaapeista löytyi myös valtava määrä lääkkeitä, mietin josko katukaupassa pistäisin ranttaliksi ja kokisin äkkirikastumisen huikean autuuden, saisin tutustua aivan uusiin ihmisiin... Niistä saisi kunnon pöllyt, on opiatteeja ja jos mitä tajunnan räjäyttävää kamaa ampulleittain. Taidan kuitenkin pysyä mukavuusalueella, en siis ryhdy katukauppiaaksi pakkaspäivänä, vien lääkepussin apteekin kierrätykseen.
 
Aurinko nousee kirkkaana, puhdasta lunta on paksusti. Eilen satoi koko päivän, lumitöitä sai toistaa useita kertoja. Katsoin lumihiutaleiden rauhallista ja kaunista leijailua yksitellen jostain määrittelemättömän ylhäältä alas. Yksilö muuttuu yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi saavutettuaan maanpinnan, tai paremminkin lumikinoksen, jossa jo moni muu hiutale odottaa. Otin lähikuvia, kuinka kauniita hiutaleet ovatkaan, kun niistä taittuu valo ja näen niiden yksityiskohtia selvemmin. Samalla mietitytti, kuinka hiutale näyttää pyöreältä ja pehmeältä, mutta läheltä katsottuna koostuukin pitkistä tikkumaisen terävistä kiteistä. On se taidetta, jaksaa hämmästyttää.
 
Viime viikolla tanssiessa yksi tanssikaveri kertoi minulle tanssin aikana jotain kaunista, hämmästyttävää. Aina kun hän kuulee yhden laulun tai laulaa sitä karaokessa hänelle tulee tyttäreni mieleen. Siinä laulussa kerrotaan kuinka paljain varpain kuljetaan valkoinen kukka hiuksissaan. Tällä miehellä ei ole itsellä lapsia, eikä hän ole koskaan minun lapsiani nähnyt, blogin kuvien perusteella ja mukana eläessä kuitenkin näin vahvasti kokee. Torstaina uimahallin aulassa yksi isä tuli poikineen vastaan. Hän halasi minua välittömästi, sanoi kuinka ovat mukana kulkeneet, kulkevat yhä. Sekin läikähti syvästi. Kaupassa taas sain kyyneleisen halauksen puolestaan tanssikaverilta, naiselta, kuinka hänkin elää mukana edelleen. Kuulin myös, että koulun kuoro oli esiintynyt vasta yhdessä valtakunnallisessa tilaisuudessa. He olivat laulaneet laulun Lohtu, joka on kulkenut mukanamme hyväntekeväisyyskonserteissa, koulun muistojuhlassa, lapsemme juhlissa jne. Täysin asiasta tietämätön henkilö oli muille ihmetellyt lasten esityksen vahvuutta, sielukkuutta, kuinka he olivat sen huikean tosissaan esittäneet. Uskon laulun olevan heille yhä tärkeän, tulevan sydämestä. Kiitos että se soi yhä... Ihminen joka tästä meille kertoi, herkistyi myös itse sitä kertoessaan. Nämä asiat ovat olleet minulle hyvä muistutus siitä, kuinka lapsemme muisto elää yhä niin monien mielessä ja sydämissä. Välillä kun itse olen ajatellut, muistaako enää kukaan, saanko asiasta muistuttaa, ottaa puheeksi ja mitä minun omasta herkistymisestäni ajatellaan. Mutta herkillä ovat edelleen muutkin menetyksen suhteen, mikä lohduttaa minuakin aivan suunnattomasti.
 
Viime lauantaina ainoan tuplamme luokkakaverit äiteineen järjestivät lapsellemme yllätysjuhlat. Meidän muu perhe oli juonessa mukana, yllätysjuhlat onnistuivat loistavasti. Saavuin neidin kanssa kotiin kauppareissulta ja haudalta, kotona odotti herkkuja notkuva pöytä, koristeet ja kikattava teinilauma. Hörötys ja ilo tulivat sydämestä, niin yllärin järjestäjiltä kuin yllätetyltäkin. Itse seurasin kyyneleet valuen sitä ystävien halausten ja tärkeyden määrää. Viisi ystävää jäi siis meille yöksikin. Onnistuitte, iso kiitos! Näistä asioista huomaa, kuinka olemme yhä muidenkin mielessä ja juuri näillä arjessa eteen tulevilla asioilla, teoilla ja sanoilla on meille valtava merkitys. Ne kannattelevat yhä.
 
Eilen sain koneelle uuden näppäimistön, uuden hiiren ja vieläpä ergonomisen hiirimaton. Onhan kepeää naputella. Ai että. Ja kirjaimetkin erottuvat, ei tarvitse summassa osua. Luulen, että nyt irtoaa enemmän tekstejäkin..., menee jopa nautinnon puolelle. Ihotautilääkäri suositteli minulle kuivia töitä ja harrastuksia, kirjoittaminen olisi kuulemma hyvä vaihtoehto. Eli minulla on asialle ihan lekurin suositus, tavallaan resepti, eikös se ole silloin lupa, kannustus ja määräys. Eilen istuttelin myös kukkia, vaihdoin multia ja uinuva floristi puski minusta esiin. Itselle se on tärkeä elämän ja kasvun merkki, kevät antaa voimia, valo herättää ja valloittaa, innostaa kasvuun ja loistoon. Mutta onhan se myös sellainen asia, jossa pitää jarrutella. Niin helposti mopo lähtee keulimaan tässäkin asiassa. Odotan niin muuttoa, siellä mahdollistuu kenties tilan puitteissa viherkasvien käyttö enemmänkin. Nyt ei vain mahdu. Minulla on visio, että lapseni kuvista koostuvan ranskalaisen tauluseinän vireen tulee sellainen rauhallinen nurkkaus, kenties lukemiseen tuolikin, siinä on paljon kasveja, erilaisia ja ne oikein puskevat loistoonsa ikkunoiden edessä. Ikkunoista siintää rauhallinen jokimaisema ja laineiden liplatus rentouttaa... Minulla on myös visio, että navettaan saan ateljeen. Unelmoin karjakeittiöstä ja maitohuoneesta, jossa minulla on maalaustelineet, pelit ja vehkeet. Olen jo ideoinut, josko ikkunoita laajentaisimme, haluaisin kollaasin kierrätysikkunoista, jotta valo virtaisi runsaammin karjakeittiöateljeen uumeniin... Lähinnä saan päänpuisteluja ja syviä huokauksia asian puitteissa. Pitkä on matka vielä tuohon navetan kierrätysikkunakollaasiin... Tiedetään. Kun olen jollekin visioitani selittänyt, ilmeet ovat kertoneet aika paljon. Kuinka joku voi olla navetasta noin kikseissä, odottaa navetta-ateljeeta enemmän kuin uutta keittiötä. Tollo, mikä tollo, lisäksi myös todella outo... Olen.
 
Kolme isoa kassillista olen pakannut kehystettyjä maalauksiani. Tiistaina käyn rakentamassa näyttelyn. Pienimuotoisen, mutta ikioman, aivan uudenlaisia juttuja. On ollut kiva tehdä. Toivottavasti muutkin saavat kiksejä ja tykkäävät edes jostain. Ymmärtää niitä ei tarvi, sillä ne eivät esitä yhtikäs mitään, ovat abstrakteja tajunnanvirtauksia ja tuokiokuvia. Toivon, että mahdollisimman monelle löytyisi uusi hyvä koti...
Ensi viikonloppuna on kokoontuminen kahden surusiskon kanssa, varmaan melkoisia tunnekuohuja tiedossa. Luotan myös seuran rentouteen ja hauskaan yhdessäoloon. Elämää ja elämöintiä, kyyneliä ja kyynelöintiä, naurua ja naurulointia. Joidenkin kanssa on luontevaa kokoontua, kun taas tässä vaiheessa minulle ei tulisi mieleenkään lähteä vieraiden ihmisten kanssa sururyhmään tai muuhun sellaiseen jauhamaan suruani auki. Koen, että minulla on tarvittavat verkot jo vesillä, olleet jo pitkään ja luotan niihin. Viikolla sain myös ihanan viestin yhdeltä surusiskolta. Häneltä oli kysytty jokin aika sitten, ketkä kolme ihmistä hän ottaisi mukaansa autiolle saarelle. Kuulemma omat perheenjäsenet ja puoliso eivät ole laskuissa mukana. Ensin hän oli ajatellut, ettei halua niin montaa mukaan. Kunnes oli päättänyt: äiti, yksi sisko ja meikäläinen! Olihan valtava luottamuksen osoitus, että lukuisista ihmisistä minä olin valittujen joukossa. Jokin side on vain niin vahva, ymmärrys ja ystävyys, ettei sitä kykene sanoin selittämään. Ja mikä parasta, sitä ei edes tarvitse selittää tai perustella, riittää kun sen tietää ja tunnistaa.
 
Mitä ilmeisemmin minun pitää nyt terästäytyä ja lopettaa tämän aamuinen tuokiokuvien kirjoittaminen. Elämä odottaa ja elämöinti on jo aika kovaa. On yhden piirongin siirtoa uuteen kotiin, lumitöitä, muutama laatikko odottaa vielä täyttymystään. Paljutakin voisi, upeiden lumisten puiden alla tähtitaivasta taivastellen. Haudalla haluan käydä, tervehtimässä, ikävääni höpöttämässä, tekemässä lumeen jäljet, polut ja viemässä valoa kynttilöiden muodossa. Kukkien istutuspuuhat ovat myös hiukan vaiheessa, mietin haenko yhden jos toisenkin kasvin vielä lisää. Samoilla sotkuilla muutama kevään merkki lisää hoidettavaksi. Tämä on sitä meikäläisen elämää, uskon muutaman hienon tuokiokuvan piirtyvän tähänkin viikonloppuun. Elämä on...

1 kommenttia:

28. helmikuuta 2017 klo 14.51 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Nämä sinun tuokiokuvasi ... ne aivan näkee silmissään, tuntee sielussaan. Kiitos että jaksat kirjoittaa!

 

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu