ASIAN VIERESTÄ, KIRJOITUSKURSSIN VANHAA SATOA...

 

HAASTATTELU, VAI PITÄISIKÖ TÄMÄN OLLA HAISTATTELU? DIALOGI-HARJOITUS

- Helmikuu on aluillaan, mitkä ovat odotuksesi tälle kuulle?

- Miksi minulla millekään kuulle mitään odotuksia olisi, kunhan yritän päästä ja selvitä eteenpäin. Lusia, yrittää ratkoa ongelmia. Mitäkö ongelmia? En edes näe tarpeelliseksi avata, sen kun pyörit siinä haastattelijan kuplassasi ilman ongelmia, sanoa pamautan silmät kiiluen tai paremminkin salamoiden. Huomaan päästäväni ulos taas sellaisen ryöpyn, että toimittajapolonen säikähtäen ottaa askeleen taaksepäin.

- Minusta vain tuntuu, itse asiassa on tuntunut jo aika pitkään, että olen ongelmamagneetti. Kylkeen tulee rytinällä jos mitä kuonaa, eikä lähde kulumallakaan. Ajattelen samalla kaikkia niitä viime viikkoina ja vuosina rytisseitä ja niskaani nakattuja asioita. Välillä en ole tiennyt noin paha ihminen olevanikaan, jopa punainen vaate tai uhka.

- Toki odotan myös hyviä asioita, hyviä uutisia, kaikkea hyvää kaikille, vaikken tänään juuri hyvyyttä ympärilläni näe tai aivoissani tunne. Kunhan nämä alkukuun kuonat päästelen, niin eiköhän kuukauden positiivisillekin odotuksille jää tilaa. Siihen haluan uskoa ja luottaa… Yritän lepytellä säikkyä toimittajaa, vähän sanomisiani pehmitellä. Mutta kun sattui osumaan arkaan aiheeseen.

- Nythän on loistavat hiihtokelit, paljonko olet tälle talvelle hiihdellyt?

- Minä mitään hiihdä, inhoan sitä aivan suunnattomasti, kivahdan välittömästi ja minua ihan puistattaa.

- Jos törmäisin ala-asteen opettajaani, joka minua hiihdätti vaikka oksensin hangelle verta, niin antaisin täyslaidallisen. Päästäisin kaikki traumaperäiset muistoni niistä upeista hiihtokokemuksista, pakotetuista kilpailuista ja kaikesta. Siis kaikesta, siitä sonnasta, mitä osakseni sain. Selitän jälleen selittämällä uhkaavaa käytöstäni ja ehdotonta vastaustani, viattomankin kuuloiseen kysymykseen. Kysehän ei ole pelkästään hiihdosta, ajattelen asiaa paljon monisäikeisemmin ja laajemmin.

- Eli kiitos kysymän, en ole hiihdellyt, vaikka onkin upea talvi, paljon lunta ja ne upeat hiihtokelit. On minulla suksetkin, mutta ne eivät vain luista, kun sielussa paakkuuntuu yhä hiihtomuistot. Seuraava kysymys… Yritän taas kaivaa hymyn värettä naamalleni ja näyttää herttaiselta, jopa rohkaista jatkamaan.

- Oletko optimisti vai pessimisti?

- Tänään olen erittäin katkeraksi leivitetty vihainen pessimisti, pamautan taas kuin tykinsuusta. Mietin, kuinka ihmeessä jokainen kysymys osuu arkaan paikkaan.

- Näen ja koen pelkkää sontaa ja pahaa kaikkialla, en vain jaksa mistään mitään hyvää tai optimistista kaivella. Se kuormittaisi minua juuri tänään aivan liikaa. Haarniska on jostain syystä tänään ja tällä viikolla kauhean kankea. Kauhean raskas kannettavaksi. Se kalisee, kolhii, hiertää ja rajoittaa. Siinä ei silloin kykene muuta kuin surkeuttaan ruikuttamaan ja kaiken negatiivisen tajuamaan. On inhottavaa nähdä kaikki haarniskan sisältä käsin, ritilän takaa, todella rajoittuneesti, yritän taas vertauskuvilla selittää vastauksiani.

- Mutta välillä yritän uskotella itselleni ja esittää jopa onnistuneesti positiivista ja optimistista ihmistä. Nostan sormeni hymyillen, sormeni liikkeet yltyvät valtaviksi kahden käden kaariksi joita ilmaan piirtelen, kun selitän optimismin havaintojani toimittajalle. Hän näyttää epäuskoiselta.

- Olen senkin kuullut olevan ulkokullattua, sillä kuulemma olen todellisuudessa juuri pessimisti ja negatiivisen kireä ihminen. Mihin minun pitäisi uskoa? Toisaalta minulla on uskomattomat voimavarat, joidenkin ja ajoittain jopa omasta mielestäni, kääntää raskaatkin asiat jollakin ilveellä positiivisiksi asioiksi. Yritän vetää tähän nyt astrologisesta kartastani lukemaani ”faktaa”.

- Kunhan vain jaksan kääntää, vatvoa, kaulita ja survoa aikani, niin yleensä sieltä alkaa kohota pikkuhiljaa positiivinen lopputulos. Jostakin syystä nyt tulee mieleen lapsuuden pullataikina, joka maistuu sokerille, kardemummalle ja hiivalle. Se on vähän sama asia tuon peilikuvan kanssa, välillä se on muka iloinen, eloisa ja siedettävä. Sama peili saattaa toisena päivänä näyttää ruttuturvan, läskin ja epämiellyttävän ihmisraunion. Eli tänään olen todella paksuksi leivitetty ja ryvetetty pessimisti, mutta uskon sisälläni olevan yhä vilkassilmäisen hymyilevän optimistin. Mieleni haluaisi niin olla sellainen optimisti… Yritän jo aika epätoivoisesti vertauskuvin selittää, että sisälläni piilee pieni optimisti, vaikka ääntä pitää räyhäävä pessimisti.

- Ystävänpäivä, mitä se sinulle merkitsee?

- Yksinäisyyttä. Sitähän minun ystävänpäivääni kuuluu, siinä missä lukuisiin muihinkin päiviini. Vastaus on taas varmasti aivan muuta, kuin toimittaja odotti. Mutta näin taas pulpahti tulemaan.

- On minulla yhä luullakseni ystäviä, ainakin muutama, mutta he ovat kaukana tai muuten pääsemättömissä, selitän taas omaa ystävyyteni käsitystä ja ystävieni määrää.

- Siis, onhan se hienoa tulla muistetuksi, joo, mutta ystävänpäivä pitäisi olla joka päivä. Eikä mikään kaupallinen omantunnon lepytyssesonkipäivä. Minua ärsyttää, kun ollaan sitten niin höttö vaaleanpunaista ja imelän makeaa ystävää, kun on virallinen ystävänpäivä. Silloin kun todella tarvitsen ystävää, ei korvaa lotkauteta. Ja minusta kun tuntuu, että tarvitsisin ystävää ainakin 364 päivää vuodessa, tuon ystävänpäivän lisäksi. Taas pääsi tuollainen ennalta odottamaton purkaus ja kritiikki kulutusyhteiskuntaa vastaan.

- Toki olen lukuisia kertoja miettinyt omaa ystävyyttäni, olenko muille sitä, mitä muiden odottaisin olevan minulle. Usein minulle tulee joku ystävä tai henkilö mieleen, silloin otan häneen yhteyttä. Se on intuitio, telepatia, joka osuu aika usein oikeaan. Minua on ajateltu, minua on jopa kaivattu tai yhteydenotostani ilahdutaan aidosti. Silloin koen olevani hyvä ystävä ja se on juuri oikea päivä, oli se sitten vaikka lokakuun kolmas. Ystävät ovat karsiutuneet, jättäytyneet, jääneet. Mutta olen myös saanut yllättäviltä tahoilta uusia ystäviä. Mielestäni ystävyys ei katso ikää, ei sukupuolta, ei ulkonäköä. Se on sielunkumppanuus, joka löytyy joidenkin kanssa itsestään, joidenkin kanssa ei kaivamallakaan. Toivon siis olevani ystävieni luottamuksen ja ystävyyden arvoinen. Toivon omalta osaltani ystävänpäiväni olevan muutakin kuin yksinäisyyttä… Tempaisen itseni pystyyn ja olen valmis lopettamaan tämän haastattelun. Samalla ojennan toimittajalle makeanimelän kuppikakun, jossa on vaaleanpunainen kuorrutus ja sydämiä. Toimittaja ojentaa kätensä todella hämmentyneenä, kykenemättä edes kiittämään.