lauantai 30. joulukuuta 2017

MISTÄ MIHIN?

Vuosi vaihtuu, mennyt haihtuu. 
Päivän värit

Elämää
 
 
Mistä on tuleva vuosi tehty, mistä mennyt koostui? Jälleen on aika elämän inventaarion. Useina vuosina olen ajatellut uuden vuoden olevan kuin tyhjä, puhdas, valkoinen taulupohja. Se värittyy vuoden aikana elämänväreillä, tässä vaiheessa vuotta ei ole enää paljoin tehtävissä, maalaus on valmis.
Toki keskeneräistä on yhä, sillä elämänmaalaushan jatkuu niin kauan kuin on elämää, mutta vuoden aikana maalattu on kerran maalattu. Ei voi enää korjata mennyttä, voi vain lukea maalausta, miettiä mistä mikin väri, tunnelma tai viiva on saanut alkunsa. Miksi se jälki tai väri on siihen vedetty. Mistä syystä juuri se? Mistä se sai innoituksensa, aiheensa, ajatuksensa. Oliko sille mitään eritysitä selitystä, oliko se vain tunne jonka väritin, itsestäni välitin.
 
Mistä mihin suru jatkuu?
Mistä mihin äitiys määritellään?
Mistä mihin ikävä kestää?
Mistä mihin muistot kantaa?
Mistä mihin avuttomuus kouristaa?
Mistä mihin tunnen vihaa elämän epäreiluutta kohtaan?
Mistä mihin kirjoitan surusta?
Mistä mihin ajatukseni kiinnostavat?
Mistä mihin sattuu näin kovasti?
Mistä mihin luulee selviytyvänsä?
Mistä mihin luulee jaksavansa?
Mistä mihin olettaa pärjäävänsä?
 
Nyt jatkan oikeaa elämää, kauhanvarressa ja hellan ääressä. Mielessä on vaikka kuinka paljon ajatuksia, mutta nyt en ehdi.
 
Kiitos kaikille kanssakulkijoille, tästäkin vuodesta.
Odotetaan uutta ja odotetaan valon lisääntyvän...
 
Annetaan uudelle vuodelle mahdollisuus.


Ps. Haluan heittää taas sanat alitajunnasta, kiitos kivoista vastauksista mitä edelliset ovat kirvoittaneet. Tai nyt nuo sanat nakkelee tytöt, tietämättä mihin käyttöön, osan sensuroin heti;-)

KORU
SUKKA
PUHDAS
 

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

LUMENA


Annoin itselleni luvan vartin  naputtelulle, aika alkoi just nyt...
Portaat olivat lumessa, kun elikot aamupissalle päästin. Hormissa kohisee tuuli, liekö lumituiskua siis ilmassa. Lunta puski sisään oven rakosestakin, kun haistelin aamua. Tollo viihtyi vain hetken ulkona, samoin koirillakin oli kiire sisälle. Väinö ulkoisti itsensä vasta aamupalan jälkeen.
Kissanhiekkaa oli lattialla, pienet olivat hiukan vauhdikkaasti jälleen kuopineet laatikollaan. En vielä imuroinut, kun suurin osa ihmisistä on yhä unten mailla. Kuulemma se ei ole lomalla kiva herätys, kun herään imuria pyörittelemään. Kovin on monenlaista koostumusta kissanhiekoilla, osa pitää hyvin myös kissanpissaiset tuoksut omana tietonaan, osa hiekoista taas vapauttaa tuoksunsa huusholliin. Arvaatko kummasta hiekasta pidän enemmän.
Kun kissamme puoli vuotta täyttivät, olihan silloinkin luminen aamu 8.12., onnittelin heitä lumella. Toin ison köntsän oikeaa suvilunta kodinhoitohuoneen altaaseen. Kyllä oli kissat kuin ihmemaassa, varmaan huvipuisto-olo, kun lumeen tutustuivat. Sitä piti kuopia, kosketella, haistella ja maistella. Osasi Virnu siitä jopa palloja tassuillaan pyöritellä. Ja ihmetellä mihin kaikki katoaa, kun sen kanssa leikkii. Tuosta vain kissat saivat vietettyä aikaansa uutta ihmetellen.
Perinteisesti meillä on tehty isosta lumikasasta liukumäkilinnoituslumihotellikaivanto. Paas kattoo ilmestyykö tänä talvena. Lumihotelli on se perinteinen, siinä on huone poikineen, eläimetkin osallistuvat sen asuttamiseen. Tähän saumaan roihahti ikävän aalto Valonlastani, se oli eristysaikoina kiva leikki, sai olla kotona, suunnitella ja heittäytyä luovaksi... Muistan myös kuinka joulukuussa -15 ulkoilimme pyörätuolin kanssa. Täällä oli pyörätiet niin tukossa, että sai vetää, työntää ja puskea. Sairaalasta kun ulkoilimme kelillä millä hyvänsä, pyörätiet olivat kunnossa, tai aina oli valittavana jokin aurattu pätkä. Toista se on täällä maalla, silloin kaipasin Ouluun noinkin tyhmästä syystä kuin lumitöiden teon vuoksi. Auraukset mahdollistivat paremmin liikkumisen ja ulkoilun, joka oli ainakin kahdesti päivässä meille henkireikä, pääsimme ulos huoneesta, muistan kuinka tyttö oli hiljaa, ei kapinoinut ja nautti kun lunta oli, tuli ja riitti. Vaikka kuinka pyrryytti ja olimme kinoksen peitossa, me ulkoilimme... Ikäväitku kirvelee.
Illalla yskitti, meinasi jo harmittaa. Miksi yskä muistuttaa aina juuri silloin kun on nukahtamaisillaan, se herättää. Mutta niin vain nukahdin ja kahdeksalta vasta heräsin. Yskä, jonka sain elokuussa keuhkokuumeen mukana kesti 137 päivää. Se oli pitkä aika yskittäväksi. Nyt siis ollut muutaman viikon rauhallisempaa, mutta eikö eilen, niin se taas yskitytti. Syytä yskälle ei löytynyt, olen lukuisilla testeillä täysin terveeksi julistettu, niitä on siis uskominen. Kait se vain on niin pitkäpiimästä tuo moisesta keuhkokuumeesta toipuminen...
Nyt jonottelemaan verotoimistoon, toivottavasti se on auki, on vain ma-ke, ja eikös ma-ti ole jo lusittu. Jännä juttu tuokin, kun syksyllä veroprosenttiani lasketutin näiden opiskeluun liittyvien asioiden tiimoilta, nytpäs olikin lipsahtanut lisäprosentille sopivasti juuri joulukuussa. Tyhmänä, varmaankin lumisokeana luotin toimittamiini todisteisiin ja laskelmiin, en kyylä kytännyt... Niin kuin minä aina kyylään ja kyttään yhä, kaikkea, aina pitää tarkistaa tarkistamisen jälkeen.
Onneksi tänään ei tarvitse olla lumen seassa liikenteessä pidempää matkaa. Mutta hyvä kun tulee lumena, nythän on talvi ja kuuluukin lumena tulla.
Vartti, siinä se meni, jauhaessa jonnin joutavia. Tämä lie se lumisokean joutoaikapäivitys. Eiku lumitöihin.

Tällekin aamulle nakkaan ajatusvirrastani sanat;

KAUKALO
PEUKALO
KOLO

Että semmosta...




tiistai 26. joulukuuta 2017

VALONA

Moneskohan lie kerta, kun haudalta näin joulunaikaan tulin. Mones. Tänä vuonna on ollut lunta, on ollut tunnelmaa, on ollut sen verran tyyntä, että kynttilät ovat palaneet. Tai ne on sentään saatu syttymään.
Haudalla on ollut ikävä, kotona on ollut ikävä, unissakin on läikkynyt ikävä. Ikävä on sellainen sisääni koteloitunut tunne, joka heiluu ja häilyy, läikkyy eläessä. Ikävällä on monia muotoja, on sellainen itkettävämpi ja surullisempi. Äsken taas oli ääneen hörisevä ikävän muoto, niin juuri haudalla. Olenhan aina ajatellut lapseni olevan Valonlapsen, mutta nyt jouluna meni hiukan överiksi, nyt hänellä on ollut suoranainen roihu haudalla. Ei mitään pikkuvaloa, vaan oikein loimuttaen, kujeillen ja roihuten. Ainakin jäljistä päätellen. Harmi vaan kun en ole ollut näkemässä. Löysin kaksi kynttilän hiiltynyttä kantta, hiiltyneeltä haudalta. Siinä oli mennyt kanervat, oksat ja savustettu pöllöpatsas. Voin vain kuvitella tulen leikittelyn ja kujeilun oksissa, kaikessa mikä suinkin palaa. Minulle ei edes nokisien sormien kera tullut paha mieli, höristen keräsin jäänteet ja ajattelin Valonlapseni hiukan innostuneen. Taidan olla todella outo, ihan sama, siellä hänen hautansa valona on loistanut ja valoaan muillekin jakanut. Sellainenhan hän oli aina, jakoi ja nakkeli valoaan muille, tartutti jopa tahtomattaan, kipinöitäkin sinkoili ympärilleen. Kyllä hän räiskyi ja rätisikin. Ihana lapseni, nyt iski ikävän kaihoisampi puoli kun häntä niin kaipaan. Tähän, viereen, elämään ja olemaan...
 
Joulunaika on lipunut käsistä, jollakin tapaa se on karannut, ollut ehkä jopa saavuttamattomissa. Kuvittelin, että ehdin tehdä vaikka ja mitä, mutta en ole ehtinyt. Kuvittelin kirjoittavani yötä päivää, lukevani siinä sivussa, ulkoilevani samalla, herkuttelevani myös, kyläileväni, rentoutuvani, pelaavani, hemmottelevani... Herkuttelukierteen olen toteuttanut, joo kyläillytkin olen ja ulkoillut myös. Mutta rentous, milloinkahan ja millaisen toivoin saavuttavani? Olen saunonut kyllä, katsonut mieluisia ohjelmia. Mutta päivissä on vain tietty määrä tunteja, aina tulee tappi vastaan ennen kuin saavuttaa tavoittelemansa. Ilmeisesti minulla on niin paljon noita ideoita, että siksi törmään noihin tappeihin tuon tuostakin, kun eihän mopolla mahdottomia. Kirjoittamisen suhteen minulla olisi vaikka mitä intohimoja ja ideoita, mutta koneen naputteluun löytyy yhä harvemmin mahdollisuuksia, tai minulla on yhä enemmän noita muitakin mielenkiinnon kohteita. Ei ole sellaista tyhjiöpaikkaa, ideatonta päivää. Välillä toivon sellaista seesteisempää ajanjaksoa, jolloin saisin nuppini ruuhkan purettua.
 
Sain myös pyynnön floristin hommiin muutamaksi päivää, yllättäen ja lennosta. Liekö siitä syystä hiukan ruuhkan omien asioiden suunnitelmat pukanneetkin, kun tein muutaman pitkähkön päivän kukkien parissa. Jostain se sisäinen uinuva floristi käynnistyi, itse asiassa aika mutkattomastikin, olin ihan täpinöissäni. Kivaa oli, joskin täysin vieras paikka ja vieraat ihmiset, mutta itsehän pyysivät. Ilmeisesti saivat mitä pyysivätkin, sillä töitä olisi enemmänkin tarjolla. Hyvältä kuulostaa, tekee myös itsetunnolleni kutaa, mutta ei sitä noin vain opiskelijana voi loikata, yhtään mihinkään. Kalenteri on jo kesäkuulle saakka buukattu, moisessa on ymmärtäminen jo muutenkin, ei sinne pahemmin uusia suurempia ja sitovia roolituksia saa mahtumaan. Tai yritän löytää itselleni armollisuuttakin, ei ennää vanahana tarvitse joka paikkaa repiä ihtijään... Varmaan olette ihan samaa mieltä edellisten kirjoitusteni pohjalta, tämä mamma handlaa niin tuon armollisuuden ja kohtuuden. Kuiva vitsi, joo, yritän opetella sanomaan ei, vetämään rajoja. Olen oikeasti jotain oppinutkin, omasta mielestäni kyllä joo.
 
Mielenrauhaa aamulla väritimme koko perheen voimin. Siis sellaisia värityskirjoja, joiden vaikutuksena pitäisi rentoutua, saavuttaa mielenrauha. Enpä tiedä saavutinko, mutta kivaa oli. Minulla kun on tapana lähteä helposti siinäkin hommassa sooloilemaan, lisäilemään ja kehittämään omat kuvani. Sillä tavalla kyllä saan mielenrauhaa, kun piirrän viivoja, pisteitä, annan kynän liidellä, kujeilla ja kertoa tarinaansa. Koulussa olen aivan onnessani kaikista piirustustehtävistä, saatan nousta ennen herätyskelloa piirtämään pilkkuja ja viivoja. Tänäänkin aloitin värittämisen kissojen kanssa, kahvia juoden ja kynttilän loisteessa. Kun talo oli vielä hiljainen, kaiketi siis jotain rauhaa saavutin.
 
Jälleen alkaa päivä hämärtymään, kello on puoli kolme. Pikkupakkasta ja tyynen seesteistä. Koirien kanssa aamulla löysin paljon kuvattavia kohteita, näin asiat harmaana. Oli ladonseinää pyryn jäljiltä, jäisenä kiiltäviä junanraiteita, puunrunkoa lumikuorrutteella, puuliiterin hirsiseinää, aidantolppia, romahtanutta pärekattoa... Kaiketi silmä lepää värikylläisenä juhlana sitten ulkona jossain alkukantaisemmissakin asioissa. Mutta joo, nyt alan naputteleen seuraavaa ideaani. Ai niin, pitikin kertomani myös, että kissalapsemme ovat antaneet kuusen olla pystyssä jo yli kaksi vuorokautta! Minä kun luulin niiden riiviöiden kaatavan sen alta aikayksikön. Kyllä siitä koristeita ja oksia on irroteltu ja välillä kirmattu kohti latvaa, mutta kuusi ei ole vielä kaatunut. Jihau, se on jo jotakin. Väinö-kolli on kaatanut kuusemme ollessaan pentu, nyt se on niin ihana vanha kollinvötkäle ja rauhallinen kehrääjä. Jospa noista riiviöistäkin vielä sellaiset kuoriutuu, ainakin ensi jouluna ne ovat jo asteen verran viisaampia.
Ehkä me, itse kukin jotain olemme taas elämästämme oppineet ensi jouluun mennessä. Elämähän on yhtä oppimista ja oivaltamista, välillä tosin oppirahat ovat kalliit ja oppiminen satuttaa vietävästi, mutta näillä mennään...

Ps. Päätin heittää tähänkin postaukseen muutaman sanan, josko niistä irtoaisi virityksiä. Kiitos edellisisistä, lämminhenkistä luettavaa.


VARVAS
KARVAS
ARMAS

Johan aivoituset tupsahti, itsellekin tuli tunne, pitäisikö viritellä...

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

VARTIN VIRITYS

Annoin itselleni aikaa vartin, nyt tähän hättään ja naputtelulle. Jalat ovat jo lähtökuopissa, mitä kaikkea pitää hoitaa, missä käydä. Samaan aikaan nupissani sinkoilee aivoituksia suuntaan jos toiseenkin, yleensä ne törmäilevät toisiinsa, ne ajatukset. Sillä niistähän ei ole pulaa.
Lukuisia kertoja saatan kysäistä ihmisiltä mitä nupissa liikkuu tai mitä ajattelee. Lukuisia kertoja saatankin osua siihen tyhjään kohtaan, jolloin saan vastauksen "ei mitään". Samalla alkaa kauhulla omassa nupissa pyörimään ajatus siitä, onko siellä koskaan tyhjää, ei mitään kohtaa, hiljaista osiota. Olenko ajatuksillani överi, kaiketi olen, mutta missä se raja menee jos jollakin toisella on vain tyhjää. Pitäisikö siihenkin puuttua, että saisi edes jonkin ajatuksentyngän ajateltavaksi. Onhan sekin aika hullua tyhjään ämpäriin huudella, kun on vain oma kaiku vastassa.
En nyt tiedä mistä moinen ajatusvirta jälleen singahti, se vain tupsahti kun annoin luvan kirjoittamiselle. Nyt alkoi kiehtomaan ajatus siitä, että paketoisi jollekin sanan, tai ajatuksen joulunajaksi pyöriteltäväksi. Miltä se kuulostaisi kun sitä joku toinen pyörittelee. Vähän niin kuin lumipallo, kun se ottaisi massaa, ajatuksensiivuja, ympärilleen pyöräytys pyöräytykseltä. Minusta kun on niin äärimmäisen mielenkiintoista kuulla, lukea, oivaltaa myös muiden aivoituksia. Voihan ne olla aivopieruja, aivan uuden ajatuksenkulman turskautuksia, eikä niiden todellakaan tarvitse myötäillä omiani. Kunhan saan kuulla muidenkin nupin sisäisistä prosesseista, mitä toisella hyrrää.
 
Tuoretta maksaa, tarjosin kissoillemme. Aluksi hämmästelivät, viiksikarvat heiluivat vinhasti. Myös kummastelivat silmät ymmyrkäisinä ja maksanpaloja nakkelivat. Minkä siivon ne saivatkaan aikaan kodinhoitohuoneen pöydälle, kun aina palaset kupista pöydälle nostivat. Niin, kissojemme ruokintahan tapahtuu kodinhoitohuoneen pöydällä, syystä että koirat muuten söisivät kissannaksut. Kuinkahan paljon koostumus eroaakaan kissan- ja koiranruualla. Alkaako kissat haukkumaan ja koirat naukumaan, jos menee sekaisin. Illalla maksanpaloja löytyi myös keittiön lattialta, kun kissat päättivät saaliinsa kanssa kirmaista lattialle ja piiloon syömään. Minua ei kehuttu ihmisten taholta, mutta elikot ovat edelleenkin todella otettuja moisesta herkusta. Ne ymmärsivät sen aivoitukseni tarkoituksen. Osuin siis kissanaivoituksiin, osuma se on sekin.
 
Kynttilöitä olen viemässä haudalle, isälle ja lapselleni. Kuinkahan siellä on liukasta. Viime talvena lensin ja pahasti, koko pituudeltani sinne kivien väliin. Aikani itseäni kuuntelin, ajattelin asennon olevan jo soppelin, jos olisi ollut tyhjä monttu, ei olisi tarvinnut kuin vyöryttää... Mutta sitten täräytykseltäni tajusin kipuaaltojen sinkoilevan kropassa, sehän on kaiketi elon merkki, jos kipua tuntee. Niinpä kokosin itseni raaja kerrallaan ja tunnistin olevani erittäin vahvasti tunteva ihminen, ei ainoatakaan tunteetonta kohtaa. Kauhulla ajattelen iäkkäämpiä ja raihnaisempia, mitä kaatuminen voi aiheuttaa. Itse kaaduin niin nopeasti, etten kerennyt ajatella, joten kaiketi säästyin siis isommilta vammoilta kun en ehtinyt raajojani eteen asetella ja yrittää estää moista liikettä.
 
Kaiketi vartti vilahti, aika koota ajatukset teoiksi ja toimiksi. Pukeminen, asioiden kokoaminen, äidin asioiden hoito; laskuja, papereita, kynttilöitä, muikkuja ohjelmoitiin eilen, sitä ennen ehdottomasti haudoille, kohta tulee ystävä, mitähän tarjoan, joulupullaa on vielä, pipareita, torttuja ei, kanasalaattia lounaaksi, illaksi töihin, joulukortti mukaan, muutama kortti matkalla laatikkoihin, ai niin paketin haku, eilen tankkasin, yksi pikkuostos lisää, eiku kaksi. Onneksi hiukset on eilen pesty ja laitettu, ei kiinnostaisi niiden laittaminen, kynttilät pitää puhaltaa ennen lähtöä, yksi opiskelija herättää virkkamaan. Onpas lämmin tuo Kaino, joka nukkuu paljailla varpaillani. Tänään en siivoa, tytöt ovat siivonneet eilenkin, hyviä huushollaajia. Miltähän joulu tuntuu, jokin tuoksu puuttuu? Hyasintteja on, olisiko sypressi, tai jouluruusun paikka. Se ei kyllä tuoksu, on kaunis. Mitähän kissat siitä tykkää. Mistäpä ne eivät tykkää. Mutta nyt meni jo kaksikymmentä minuuttia, ihan hyvin osuin tänä aamuna näppäimiin, ei tarvinnut kauheammin korjailla. Olisiko päivässä sittenkin aihetta suuremmallekin naputtelulle, onhan noita projekteja...
 
Idea!!! Siitä se sitten lähti...
 
Annan sanan, tai parikin sanavaihtoehtoa.
Anna sinä itsellesi aikaa vaikka viisi minuuttia.
Anna meidän muidenkin lukea mitä ajatuksia sana herätti.
 
KÄPY
HYASINTTI
YKSINÄISYYS
 
Sellaiset kolme sanaa aivoni tuottivat, ilman suurempaa ajattelua.
 
 

maanantai 18. joulukuuta 2017

JOULUMUISTELOITA


Joulu ei ole päivämäärä, se on mielentila.
Joulumielentila saavutettu viikonlopun aikana. Hirmuiset määrät pullaa, leipää ja pipareita. Pullista ainakin yksi kristalliversio on jo syötykin. Siinä leipomusten ohessa saimme joulusiivot myös hyvälle mallille tehtyä. Tai siis tehtyä ja tehtyä, milloin meidän huushollissa olisi siivous valmis. Täysin tuntematon käsitys. Mutta silleen, tällä hetkellä pöly saa laskeutua puhtaille pinnoille, tällä hetkellä listoista, lampuista ja hyllyistä ei veny seittejä, tällä hetkellä ei ole villakoiria, tällä hetkellä ei ole tassunjälkiä laminaatissa. Viikolla tekemiäni huovutusjuttuja olen levittänyt sohvalle ja pöydille liinaksi. Se joulusiivoista, nyt aiheeseen opiskelu.
Olihan hyvä kouluviikko, villasta tuotteeksi kurssin lumoissa. Jälleen kerran meinasi uskonpuute yllättää, ainakin muilla, kun näkivät huovuttamani levyn laajuuden. Jotenkin jälleen mopo alkoi keulimaan, toisaalta samalla ajattelin tehdä reilun, onhan sitten mitä käyttää. Muut saivat omansa valmiiksi, kuivaksi jopa tuotteeksi saakka, kun meikäläinen hartiavoimin hikikarpaloiden valuessa väänsi ja veivasi että saisi ison palan edes huopumaan. Muut olivat jo kotimatkalla, kun minun palani alkoi esittää huopunutta. Ja hyvin esittikin. Sain siitä tehtyä vaikka ja mitä, ison sohvatyynyt, käsikorun, pohjallisia 10 kipaletta ja sitä on edelleenkin jäljellä. Yleisesti ottaen muut tekivät sen kokoisia huovutuksia, että siitä ne parit pohjalliset sai, noin niin kuin vertailun vuoksi. Mutta kannatti ja johan otti kroppaan. Seuraavana yönä oikea käsi ilmoitti huovuttaneensa, sillä vasen käsi tahtoo olla minulla laiskanlainen ja seuraa vain joka kolmannen kierroksen perässä. Miten ihminen voikaan olla näin oikeakätinen? Voi, kun voi. Kokeilin villan eri muotoja liinoiksi ja tableteiksi useita eri versioita, onnistuneita ja ei niin onnistuneita. Mutta epäonnistuneet olen sitten ikään kuin jatkojalostanut joksikin, sillä onhan niissäkin muotopuoliklöntsissä oma viehätyksensä.
 
Viikolla satoi lunta oikein läjäpäin. Kun torstaina sitten olin lähdössä kotiin, aloin kaivamaan autoa kinoksesta. Korkea lumivuori, joka kaivaessa mataleni matalenemistaan. Luulin kaivavani korkeaa tila-autoa esiin, mutta löysinkin normikorkuisen farmarin. Merkki oli vaihtunut myös, samoin auton väri. Muut luuli, että kaivoin ihan väärän auton, ei oma se oli, mutta en muistanut ennen kaivamista mitä lähdin kaivamaan. Ja se kinos huijasi kovasti. Mikäli olisin kaivanut väärän auton, olisin varmaan syytänyt lumet takaisin päälle, olisi se sen verran harmittanut turha hikoilu.
Noista villatöistä vielä, joita nyt löytyy joka paikasta. Eniten niistä tykkää meidän elukat, kas kummaa. Ne osaavat jopa itse huovuttaa, imemällä, lutkuttamalla ja tassuilla. Kun saavuin kotiin, oli pussissa jämiä villasta, heti keksivät mitä tehdä. Kun olen tyynyjä levittänyt, ne tykkäävät niihin nojailla sohvalla. Kun tv-tasolle kaitaliinan levitin Väinö-kolli koko pituudeltaan sen valtasi, kellii ja kieriskelee sen päällä. Kait se on eläimellinen tuoksu ja viihtyy villan pehmeydessä.
 
Taas tässäkin kuussa vilahtelee läjäpäin muistoja, joulumuisteloita, joilla on selkeät päivämäärät. Todella selkeät muistikuvat. On kipeitä muistoja ja kauniita muistoja, on kouristavia, avuttomia, huikeita, jännittäviä ja pelottavia. Kaikkea on mahtunut näihin vuosiin. Kaksi vuotta sitten, 16.12.-15 kotiuduimme sairaalasta täysin muuttuneen lapsemme kanssa. Lääkärit käskivät viettää joulun heti, sillä heidän mielestään emme tulisi oikeaa joulun päivämäärää saavuttamaan. Jouluaattoon saakka pelkäsin, ai että pelkäsin jokaista päivää, mutta joulupäivänä olin niin voittaja. Saavutimmepas joulun, ihan oikean kalenteripäivämääränkin.
Eilen näkyi hyväntekeväisyyskonsertti Logomosta Turusta, kolme vuotta sitten se näkyi 15.12. Siihenkin konserttiin kiteytyy monia muistoja. Silloin lapsemme tarina oli tv:ssä. Ennen syöpätodellisuutta en edes pystynyt katsomaan moisia ohjelmia, kun otti niin sielusta, piti niin märistä ja ajattelin, että on se joillakin kauheaa kun moisen kanssa joutuu elämään. Ajattelin sen olevan vain muilla, kauhea kohtalo, kun lapsi sairastuu ja onneksi meillä oli terveet lapset... Oli helppoa kääntää kanavaa, ettei tarvinnut niin märistä, tajuta, myötäelää muiden mukana. Kunnes moinen elämä itselle annettiin, kuuden vuoden helvetti langetettiin ja se lapsemme menetyksellä kruunattiin. Kauhu, sairaus, syöpä ja pelko antoivat sen minkä uhkasivatkin, veivät omansa... Kaikesta huolimatta, vaikka kuinka taistelimme ja erävoittoja napsimmekin. Paskiaisilla oli sitkeyttä uuvuttaa ja voittaa. Kun meitä kuvattiin inserttiin konserttia varten kotona sunnuntaina lokakuun 24. päivä, sairastui isäni vakavasti. Kun lämmittelimme spottien valossa ja kerroimme omaa tarinaamme, saimme sännätä ambulanssin perään, kun kaikki kääntyi niin nopeasti muuksi. Kuukausi siitä isäni nukkui pois, rankan kuukauden tehojakson jälkeen, me puolestamme lensimme seuraavana päivänä konserttiin Turkuun itku silmässä. Uudenlainen puoli todellisuudesta ja menettämisestä oli räiskäisty päin näköä. Se kuukausi kun isä oli teholla, lapsellani jatkui kontrollit ja hoidot samaan aikaan. Mietin rooliani, kun Oys:ssa kirmasin isän vuoteen viereltä tyttären roolista lastenklinikan puolelle äidin rooliin. Muutama askel, ja huoleni muutti muotoaa, yrittää siinä pysyä sitten kasassa ja ottaa järki ja muisti mukaan. Pian on taas isäni hautajaisten muistopäivä, samoin mummuni hautajaisten... Kun on hyvä muisti, niin noita päivämääriä ropisee tajunnasta. Toki hyvienkin asioiden päivämääriä, mutta näin loppuvuodelle on oikein kunnon suma sitä raskaampaa muisteltavaa. Oisko se sitä raskasta joulua....
Tänään, joulun lähestyessä minä en pelkää, se on uskomattoman vapauttavaa ja voimauttavaa, olla peloton. Jännitysmomentteja kyllä tunnistan, mutta pelkoa en ole lapseni menettämisen jälkeen kokenut. Pelko vapautui minusta kuoleman myötä. Huikea tunne, samalla tyynen levollinen. Toki monet muut stressianturit ovat edelleenkin todella liipaisuherkässä, tunnistan kuinka helposti ne napsahtavat valppaiksi, tunnen sen sisäisen kouraisun. Ne ovat ja varmaan pysyvätkin minulla, aina, mutta niiden kanssa pystyy elämään, kunhan ne eivät jatkuvasti pongahtele pystyyn.
Nyt viikonloppunakin olen törmännyt Valonlapseni asioihin tuon tuostakin, niitä aina tulee eteeni. Kantis-vihko, tarkkaa kirjanpitoa jokaiselta päivältä, huikeita onnistumisia, kantasolun itämistä, kuinka moiset kirvoittivatkaan muistoja aivan virrata asti. Kävin myös hautajaiskuvia läpi, selasin koneella. Värikkäät, eloisat, iloiset ja kauniit olivat ne juhlat. Välttämättä ei useidenkaan kuvien perusteella voisi kuvitella mitä niissä juhlittiin. Ai että, ne olivat niin lapseni näköiset bileet, hyvin hän ne suunnitteli.
Viime jouluna vihaisin joulun mustaa lumettomuutta, kovaa tuulta ja vesisadetta. Haudalla kynttilät sammuivat sihisten sitä mukaa kun ne sai syttymään ja vettä tuli kaatamalla. En minä sellaista ensimmäistä joulua lapseni haudalle halunnut. Halusin kauniin, seesteisen kynttilävalomeren, lunta ja timanttikuuraa. Paas kattoo kuinka tänä jouluna käy, sihisenkö jouluraivoa sammuvien kynttilöiden sihinän mukana. Voi kuinka toivoisin lapseni olevan yhä luonamme, mutta ei... Onneksi on muistot, voi kunpa minuun ei iskisi koskaan minkään sortin muistisairaus, etteivät nuo aarteet katoaisi.
 
Nyt loikkaus tähän aamuun ja päivään, typyillä koeviikko, joulusiivouksia ja töihin kutsua tälle viikolle. Mulla on leppoisa viikko, muutama työkeikka, muuten saan kieriskellä tässä saavutetussa joulumielentilassani. Kinkku on hankittu, nisut leivottu, leipää löytyy, kortit postitettu, niillähän pääsee jo pitkälle. Kauppoihin ei opiskelijabudjetilla ole asiaa, siellä saa kulutushysteria pyöriä ilman meikäläistä. Varmaan pyöriikin ihan hyvin, en ole välttämätöntä enempää itse pyörinyt moista aistimassa. Mutta nyt alkaa aikatauluramppa kalakattamaan. Eiku menoksi, on muutama hoidettava asiantynkä tällekin aamulle... Säilyköön tämä joulumielentila, antakoon tuleva joulunaika uusia joulumuisteloita reppuumme, vaikka onkin vasta maanantai.
 

perjantai 8. joulukuuta 2017

JOULUVIEROKSUJA

 

Keksin tälle aamulle itselleni uuden termin, nimittäjän, analyysin. Kun mietin mikä olen tämän päälle painavan sesongin suhteen. Olen siis jouluvieroksuja. Vieroksun tuota ympärillä vellovaa hysteriaa, kaupallisuutta, älytöntä turhuutta. Mitä kaikkea pitäisi tehdä, olla hankittuna, olla haalittuna, olla hamstrattuna. Olen jopa kauppoja vältellyt, kauhukseni kävin isommassa marketissa viikolla ja joulutietoisuus suorastaan vyöryi ylitseni, jäin sen alle, se peitti minut tukahduttaen. Haluan olla jouluihminen ihan muista syistä, tiedän myös olevani, kunhan saan vieroksunnan käsiteltyä.
Minä kun olen sitä mieltä, ettei sitä ihmisarvoa, hyväksyntää ja arvostusta tulisi mitata kulutuksella ja lahjonnalla. Ei sillä, tykkään antaa lahjoja, muistaa kaikkina juhlina läheisiä, mutta se on välillä jouluna niin väkinäistä, pakkopullaa monellekin. Pitää ja pitää, minä kun toivon monenkin asian lähtevän sydämestä, ei pakosta. Saati velvollisuudesta ja paineesta.
Isovanhemmat (kummit, vanhemmat) hikoilevat lastenlastensa vaativien lahjatoiveiden kanssa, osaako ostaa kaikkea, oikeaa ja riittävätkö rahat. Kun pitäisi olla tasavertainen koko lastenlapsilaumallekin, kenties. Voiko kieltäytyä, olla hankkimatta sitä mitä määritellään valmiiksi, pyydetään tai pakotetaan. Tyytyykö nykylapsi villasukkiin, kirjaan tai johonkin ajattomampaan, tai vaikka itse tehtyyn lahjaan. Eikö mummu ole hyvä mummu, jos ei toivottuja muotireleitä, kotkotuksia, pinnallista tai materiaa hanki. Voiko pappa kieltäytyä hankkimasta peliä, jossa hakataan, tapetaan tuhotaan ja ostetaan uusi elämä tuosta vain. Jos pappa on itse vaikkapa sotaorpo, tai aikaisemmissa sukupolvissa on elämä kertaalleen menetetty, eikä sitä oikeaa elämää voi hankkia marketista tai Visa-kortilla lisää. Tai maksaa osamaksulla, jos tuli tuhonneeksi muutaman elämän liikaa tai epähuomiossa. Yksi (ihan hyväkuntoinen, joskin eläkkeellä oleva) mummu mietti muutama viikko sitten, kuinka raskas joulunaika hänelle aina on, kun pitää passata, olla valmiudessa, palvella ja paapoa. Voisiko hän lapsilleen sanoa, että tehkää joulunne itse, luokaa omat perinteenne, käykää joulun jälkeen tai muulloin, älkää tulko jouluksi asumaan ja odottamaan valmista. Rohkaisin häntä kertomaan oman toiveensa! Jouluhan on myös yhdessä tekemisen aikaa. Meidän joulutraditio suvulla on ollut nyyttärit, se on toimiva ja ihana juttu, kaikki kantavat osansa yhteiseen pöytään.
 
Varmaan omaan jouluun virittäytyminenkin pääsee jossakin vaiheessa vauhtiinsa, mutta vielä ei syki, ei olleskaan. Jouluhysterian kapinamieli on paljon vahvempana meikäläisellä, ainakin tänään. Kynttilät meillä palaa kesät talvet, lähes yötä päivää. Joulukortteja olen tehnyt, satoja, joulukirjettäni makustelen ja ajattelen. Tykkään tehdä niitä, samoin saaristolaisjoululeipää ajattelen leipoa. Mutta tuskin hurahdan viiteen erilaisen kuivakakkuun, kahdeksaan uuteen reseptiin, hankin paljon ylimääräistä. Tiedän tasan mikä ruoka menee meidän huushollissa, sillä pärjätään, hyvä niin. En pakota syömään lipeäkalaa, en laatikoita, en luumuja tai herneitä. Ajattelen joulun olevan, isolla toivomuksella, sopuisaa aikaa, en siis ala moisia pakkoruokia veivaamaan. Itsenäisyyspäivänä kokeilin hasselbacanjuureksia, perunoista idean version virittelin, ja hyvää tuli. Helppoa, kuorineen viiltoja pintaan, valkosipulivoisulalla sivelin, korppujauhoilla kuorrutin. Uunin kautta lautaselle, palsternakkaa, perunaa, porkkanaa ja punajuurta. Kylkeen lihaa ja salaattia. Helppoa ja halpaa, ja ennen kaikkea hyvää. Kinkkua tulee menemään pitkin päivää ja yön hiljaisina tunteina, paljon. Rosolleja ei niinkään, raikkaita salaatteja kylläkin... Torttuja leivotaan yksi satsi, toissajouluna hirmusatsi, jonka koirat salaa söivät.
Mitä kuuluu joulusiivoukseen, en vaihda hyllypapereita, en joka huoneen verhoja. Jouluhämähäkinseitit saatan imuroida tai huitoa pikaisesti seinähyllyistä, tai sitten himmennän valaistusta. Typyt viikko sitten omat huoneensa mööbleerasivat, siivosivat perusteellisesti, vaihtoivat jopa kamareita ja niitä verhoja... Hyvällä mallilla siis sekin, silausta vailla. Minä käyn vielä viikon koulussa, jahka sieltä palaan, saatan koulu/harrastus/puuhapussini jouluksi kätkeä, ellei sitten inspiraatio ole tullakseen juuri sesongin lähestyessä. Josko maalaisin jouluhysteriassa suurimmat teokseni tai sitten päätän ommella koko suvulle chanelletyynynpäällisiä ja kalannahkakukkaroita... Tai valaa betoninalleja, lyhtyjä, ovistoppareita, aplikoida joulupaidat tai ostoskassit. Eihän sitä taas tiedä vaikka tämä joulukapinamieleni hiukan tasoittuu ja saan uutta intoa tulevasta villasta tuotteeksi kurssista...
 
Mutta nyt yksi typyistä kotiutuu koulusta, käymme asioilla ja sitten lähden terveyskeskukseen poistattamaan varpaankynttäni. Siinä sitä on hysteriaa tarpeeksi tällekin päivää. Ulkona on hirmukinokset tuoretta lunta. Aamulla mietin, onko se luonto nyt kaunista ja saako siitä hyviä kuvia, lumipyryn ja -myrskyn jäljiltä. Puut ovat paljaina, oksia pitkin poikin. Mutta kinoksissa on kauniita notkelmia, taitoksia, aaltoja ja taidetta. Sen verran olen ulkona varpaisillani käynyt, että havaitsin sinisen hetken vahvan sinisyyden, kykenin erottamaan valojen ja varjojen hienot vaihtelut. Lumikinosten kauniit muodot, yllättävät veistokselliset keräytymät. Kuinka puhdasta ja kaunista, ajattoman koskettavaa, puhuttelevaa ja vilpitöntä. Sellaista joulunaikaa itsekin tavoittelen. Kunhan tästä vieroksunnasta ja kapinastani tokenen. Kyllä tämä tästä vielä hyvänmielenjouluksi muuttuu....
 

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

TUNNELATAUSKELAUS

 




Aamulla herätessäni ajattelin kuinka hyvä on herätä. Monellakin tapaa. Ei väsyttänyt, olo oli pirteä, ei aikatauluja, kodintuntu ympärillä. Mies ja kuusi elikkoa samassa huoneessa, jopa samassa sängyssä, en kerro kuka oli missäkin. Tytöillä asiat kaiketi hyvin, Aurinkolapsellamme asiat hyvin. Ikävän kyllä tunnistin heti, huikkasin huomenet yläilmoihin, sinkosin suuren määrän tunnetta. Jälleen myös suuren määrän kiitollisuutta ylitseni vyörytin, siitä, että minulle annettiin lainaksi niin huikea lapsi. Vaikkakin se myös minulta riistettiin.
 
Eilen kun kävin haudalla, mietin että uusilla hautakummuilla on tuore suru, meidän surumme ei ole enää aivan tuore, vaikka se onkin läsnä. Suru muuttaa muotoaan, jollakin tapaa ikävän ja suruni kanssa olen ollut enemmän herkillä kuin ensimmäisenä vuonna. Kenties ensimmäinen vuosi oli taistelua ja selviytymistä päivästä toiseen, vaikka luulenkin suhteellisen hyvin selvinneeni. Nyt kun suru ei enää ole niin kauhean tuore, se antaa merkkejä jälleen uusilla tavoilla ja yllättävissä tilanteissa. Se on laajempaa, se ei ole niin tiivistä ja kompaktia. Mutta samalla ikävä ja suru on äärimmäisen kaunista, jopa voimauttavaa, sillä kykenen tuntemaan ja kaipaamaan. En siis ole niin jumissa suruni kanssa, ettenkö reagoisi tai tajuaisi tunteitani, ikävästä kiitollisuuteen ja kaiken maailman muita versioita.
Tosi rankkaakin on olla vahvasti tunteva, onhan sekin olotila. Testien mukaan olen vahvasti tunteva ihminen, aivan överi, moni muukin asia menee niin tunteisiin. Joten välillä tunnehyöky on todella ravisteleva, mutta edelleenkin nopea. Niin, en tiedä voiko moista sanoin kirjoittaa tai selittää, mutta tunnen ja kipeästi välillä. Mutta voin kipuilla kaiken muun elämisen ohessa, onnekseni se kipu ei ole minua lamaannuttanut. Siitä olisi varmasti paljon rankempi nousta, minulla on kivulleni monta tapaa purkaa ja käsitellä sitä. Samaan aikaan tunnen kuinka lapseni minulle on kaiken tämän nykyisen mahdollistanut, opettanut ja antanut.
 
Kelaanpa viime viikkoja hiukan taakse päin, mitä olen tuntenut. Ensinnäkin viime sunnuntain oli erittäin poikki, sieluun sattui ja kyyneleet vain valuivat ilman sen konkreettisempaa syytä. Mitä ilmeisemmin tämä oli vahvan tunnelatauksen syytä, jonka taas aiheutti mm. Huurteinen maa konsertti. Konsertissa sain olla mainosten teossa mukana ja ihan konkreettisesti lavastamassa/somistamassa lavaa. Väliajan jälkeen tauluistani otokset pyörivät koko salin täydeltä musiikin tahtiin kaikelle yleisölle. Suurimmassa roolissa oli kuitenkin sanoitusteni kantaesitykset. Mitä ilmeisemmin olen teksteihin pistänyt palan sieluani mukaan. Siis olen kirjoittanut todella henkilökohtaista ja kipeääkin, ei siis mitä ilmeisemmin.
Kun omat sanat, ajatusvirrat, tunteiden sanoitukset, saavat sävelet, saavat stemmat, alkavat soida onhan se järisyttävä tunne. Käsittämätön fiilis. Kun ihmisten suusta tulee minun aivoitustani, kauniin melodian kera, sitä on todella vaikea selittää. Välillä harjoituksissa on pala ollut kurkussani, myös kuorolaisilla. Mutta se on soinut, kuoro on ollut vahvasti mukana, varmasti myös surutyöni jakamisessa. Vasta nyt senkin akkaporukan tärkeyden tajuan, se on ollut minulle vahva verkko, jossa olla reilun vuoden ajan. Kun Enkelin hento kosketus esitettiin konsertissa siinä oli paljon muutakin mukana, se oli minulle aivan älyttömän vahva kokemus. Mutta pystyin laulamaan, nauttimaan ja eläytymään. Yleisö tykkäsi, meidän tekijät kukitettiin, laulu pyydettiin uudelleen ja yleisö taputti seisaallaan konsertin päätteeksi. Se että sain olla osa tuota, jopa omien tekemisteni kautta, ei sitä tässä yöpuvussaan tukka sekaisin ja kamarin nurkasta voi käsittää. Sunnuntaina vein saamani ruusut innoittajani haudalle, hän on ne ansainnut, hänestä minä yhä inspiroidun kun koen jotain noin vahvaa. Hänestä olen niin suunnattoman kiitollinen.
 
Mutta kelaanpa hiukan muutakin, sillä viime viikolle pukkasi hiukan ruuhkaa. Enkä aina tiennyt mikä olisi se tärkein rooli, missä minun kuuluisi olla. Äidin muutto sattui samaan aikaan kun lavastaminen, harkat ja esitys. Ainutkertaista sekin, mutta en voinut muuta kuin pyörähtää paikalla mennen tullen palatessa. Mutta homma tasan hoitui ilman minuakin, kiitos perheen ison yhteisen hiilen ja tekijöiden. Mutta tunnelataus tuohonkin liittyi, monelta kantilta, liittyy yhä. Samoin minulla alkoi jälleen näyttely Himangalla, Kievarila Kissankellossa. Työssäoppimispaikassani oli joulumyyjäiset, jotka olivat myös aherruksen ja tavoitteiden huipentumat. Veivät aikaa ja rahkeita. Niin ja minähän teen myös iltatöitä, ihan ansaitakseni valuuttaa opiskelijaperheeseen. Sattuipa siihen myös kouluviikko ja todella innostavat aiheet. Oli plastista sommittelua, viivoilla leikittelyä, ohjaustoiminnan syvempää tarkastelua, tyynynpäällisten ja laukun ompelua ja kirjasta laukuksi iltakurssi. Päivissä ei tahdo nuo tunnit riittää, sillä meikäläisen överi innostus sieppaa niin mukaansa. Moni asia on ollut useiden kuukausien työn tulosta, osa taas nopeidenkin turnauksien tulosta. Mutta kaikki sattui viime viikonlopulle, saa se tunteisiin mennäkin. Edelleenkin tunnen mihin kykenen, tiedostan ja osaan aikatauluttaa. Kaikki saatiin purkitettua ja koin vahvoja onnistumisen tunteita. Saa siinä, ja pitää, väsynyt ollakin moisten jälkeen.
On huikea tunne, kun jotenkin onnistumisia ja etappeja rytisee, en ole olemassa ja "riehumassa" turhaan. Kokemani ei ole turhaa, siitä voi olla hyötyä myös muille, kun asioita voi jakaa. Välillä kun olen pitänyt itseäni turhakkeena, nyt se on hiukan lieventynyt. Toki suurimman osan asioista olen tehnyt talkoilla, ilman korvausta, tekemisen ja innostuksen voimalla. Kyllähän sellaiselle aina on kysyntää, nyt on pakko rauhoittaa, jotten hajota itseäni liikaa ja väsymällä väsy.
Haudalla olen kohdannut myös tuoretta surua, täysin järjettömän yllättävää. Mutta samalla olen myös kokenut, että minun kuului olla paikalla juuri silloin. Sillä tämäkin äiti oli lukuisia kertoja minua omassa surussaan ajatellut. Jos voin tukea, jakaa, kulkea rinnalla, sen teen.
 
Työssäoppimispaikoissani olen ollut tekemisissä vammaisuuden koko laajan kirjon kanssa. Viihdyn, olen saanut hyvää palautetta ja arvioinnit huippuluokkaa. Samaan aikaan olen kokenut myös helpotusta siitä, ettei minun lapseni tarvitse pyöriä niissä piireissä. En tiedä osaanko ymmärrettävästi selittää, mutta pääsääntöisesti vammaiseksi on synnytty, siihen on kasvettu, ei ole kokemusta muusta ns. terveestä tai normaalista elämästä. Vammainen on monta kertaa tyytyväinen siihen omaan elämäänsä, kun ei ole vertailukohtaa. He pärjäävät, monet pärjäävät hyvinkin, mutta osa tarvitsee suuren määrän apua. Oma lapseni sai olla terve lapsi, tietää mitä on terveys ja normaalius, pärjätä, olla liikkuva ja lahjakas monella sarkaa. Kaikki tämä itsenäisyys otettiin aivovaurion myötä pois, muiden armoille heitettiin, vaikka sisällä kehonsa vankina oli edelleen sama 13-vuotias. Kuka pystyy määrittämään tai ymmärtämään sen tuskan ja ymmärryksen jota hän sisällään koki? Kun oli täysin muiden autettava ja armoilla. Päättäjien mielestä hänen paikkansa olisi ollut laitos, koska he eivät lastani tunteneet ja ymmärtäneet. Tavallaan se helpoin ratkaisu, laitostaa. Samaan aikaan opettajat, läheiset ja tuntevat olivat sitä mieltä että muiden ikäistensä pariin, avustettuna ja autettuna, siellä hänen paikkansa on. Samoin sisaret pitivät hänen puoliaan, napakasti ja tukien. Vaatteet he valitsivat, koska tiesivät ja ymmärsivät mistä hän tykkää. Musiikki oli sitä mistä hän piti, ohjelmat ja mieliteot entisiä. Tytöt puolustivat häntä napakasti, sanoivat mitä hän haluaa ja tarvitsee. Samoin me itse tiesimme ja se hänelle mahdollistettiin. On onni, että jaksoimme taistella, vaatia, hoitaa ja olla hänen puolellaan ymmärtäen. Vammaispuolella kuulemma ymmärrän ja luen hyvin eri asteisia ihmisiä, löydän kanavat ja vahvuudet. Viihdyn ja koen työni tärkeäksi, vaikken tietoisesti ole sinne sektorille hakeutunut. Työlläni on merkitystä. Joka ainoa päivä olen myös kiitollinen siitä, ettei lapseni tarvitse olla moisessa mukana. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän jauhaa ja avata. Yhden ystäväni kanssa olen asiasta keskustellut, hänen oma lapsensa tukehtui, täysin yllättäen. Hän sanoi ymmärtävänsä, ja kommentoi ettei hän varmaan olisi yhtään onnellisempi jos lapsi olisi saanut jatkaa elämäänsä vaikeasti vammautuneena, sillä hapettomuudesta olisi varmasti seurannut pahatkin vauriot... Toki jos olisin saanut itse lapseni pitää, vaikeasti vammautuneenakin, olisin erittäin otettu. Mutta edelleenkin koen, että hänen on parempi näin, olla tähtenä ja valaista elämäämme ilman huolia ja tuskaa. Hänen elämänsä antoi meille sen mikä hänelle oli käsikirjoitettu. Hänen oppinsa, elämänpalonsa ja muistonsa elää yhä erittäin vahvasti monenkin elämässä.
 
Mutta eihän minun moista noin pitänyt syvästi kelata. Kelailuni tarkoitus oli myös nostaa esille hyvinvointiyhteiskuntamme ja itsenäisen maamme ansioita. Suuri on se kiitollisuuden määrä, jota koen omaakin pappaani kohtaan. Siellä hän eturintamassa, tarpeeksi matalana, taisteli ja piti meillä tämän itsenäisen maamme.
Maan jossa hoidetaan sairaat, ei ole sotaa, saamme ajatella omilla aivoillamme, on pääsääntöisesti turvallista, rauhallista ja kaunista. Omille lapsillemme on vapaus valita mitä haluaa, kenen kanssa avioituu, jos avioituu. Ei ole pelkoa ja pakottamista, elämästä voi jopa nauttia ja siihen itse vaikuttaa. Opiskelulla voi saavuttaa paljon, myös tyttönä ja naisena on mahdollisuus toteuttaa unelmiaan. Oma Aurinkolapsemme sai kaiken mahdollisen ja parhaan hoidon, hän oli osa maailmanlaajuista tietotaitoa, huippulääketiedettä, auttamista. Siinä ei tarvinnut ajatella riittääkö varat ja kuinka, pystyimme luottamaan että asiat hoidetaan, uskalsimme luottaa huippuosaajiin. Joka ainoa kivi käännettiin, uudelleen ja uudelleen. Sen ansiosta saimme monta huikeaa lisävuotta lapsemme kanssa. Lapsemme tarina on antanut myös käsikirjoituksen uusille hoidoille, hoitokaavioille. Hänen tarinansa tulee auttamaan monia muita, selviytymäänkin toivottavasti. Hän opetti meitä vanhempina, perheenä ja myös huippuammattilaisia.
 
Haluan kirjoittaa Enkelin hento kosketus- laulusta muutaman itselle tärkeän fraasin. Hyvää Suomi 100-päivää ja ollaan enkeleitä toisillemme.
 
"Joulu on ihan lähellä, miksen tunne sitä sydämellä?
Tahtoisin pienen hetken tuntea mä sen.
Kiireen ja touhun keskellä, tunnen hipaisun korvanlehdellä.
Istahdan ja kuulen äänen ihmeellisen.
 
Hiljaa, niin hiljaa, tuo enkeli kuiskasi sen.
Hiljaa, niin hiljaa, ilosanoman lohdullisen.
 
Ääntä jään ihmettelemään, se saa oloni värähtelemään.
Kiire väistyy minusta, otteen saan joulusta.
Päälleni enkelpölyä, hiljaa leijailee höyheniä.
Tunnen joulun ilmassa, lämpönä rinnassa.
 
Tunnetko kosketuksen, lempeän häivähdyksen.
Tunnetko kosketuksen, joulun puhtauden..."

SUOMI 100


MAAMME RUNO, SUOMI 100

 

Oi maamme,

Suomi-neito kaunoinen, notkea ja laajahelmainen.

Muotosi tutut ja turvalliset, metsät, alavat maat ja joet.

Virtaa puhtaat veet tuntureiden joissa, yhä kahlaa kurjet korpisoissa.

Luonto puhdas ja rikas läsnä kaikkialla, sitä kaipaa maailmalla.

 

Suuret ikäluokat ikääntyy vauhdilla, kuka heidät hoitaa nykyisellä tahdilla?

Syntyvyys laskee maassamme, emme ole enää ole omillamme.

Pian meitä syntyy vähemmän kuin kuolee, pian tuonti-ihmiset lautasiltamme nuolee.

Rajat on auki monille, apua annamme tarvitseville.

Yhteinen valuutta on helppoa käyttää, aika euron mahdin näyttää.

Samalla luokalla on rotuja monta, tarinaa lapsella uskomatonta.

 

Koulutus on edelleen maailman huippua, eikä kehitykselle näy loppua.

Meillä kaikilla on käsissä maailman maat, ne kotiisi helpolla saat.

Rajat on auki suuntaan jos toiseen, alamme pikku hiljaa tottua moiseen.

Tekniikka kehittyy kovalla vauhdilla, pian me lennämme moottoroiduilla vesisuksilla.

Olemme monessa asiassa maailman huipulla, se ei tule pelkästään laiskottelemalla.

Äly on lähes jokaisen luurissa, elämänpalo on yhä duurissa.

 

Elämämme tempo on hurja ja kova, itsekkyys on monen suunta, ainoa ja oma.

Harva enää naapureitaan tuntee, ei tiedä mitä pinnan alla kytee.

Jokainen tuntee oman napansa, liikaa keskittyy siihen kansa.

Yksinäisyys vaivaa meitä, on paljon elämään pettyneitä.

Köyhyys ja rikkaus käsitteet laajat, heikoilla ovat tukien saajat.

Eliitti omillaan pörrää, ei tiedä kuinka arki köyhillä rullaa.

Kansamme osaa kyllä sujuvasti lukea, mutta saako ihminen tarvitsemaansa tukea.

 

Lääketiede on valtavan laaja, jokainen meistä on avunsaaja.

On lottovoitto syntyä Suomeen, voimme luottaa järjestelmien toimivuuteen.

Kaikki saavat apua kyllä, toista se on maailman kylillä.

Jaamme tietotaitoa maailmalla, moni asia ratkeaa jakamalla.

 

Maailman pahuus pelottaa meitä, Suomen rauhaan tottuneita.

Silmien sinisten on aika aueta, ei anneta maailman rauhan raueta.

Mitä voisimme tehdä hyväksi Suomen, jotta meillä on parempi huomen?

Ollaan ihmisiä toisillemme, annamme apua sitä tarvitseville.

Pidetään huolta toisistamme, seuraavat sata vuotta hetkessä saavutamme!