POMMEJA

Vaihteeksi aamu, vähänkö olen urautunut näiden asioiden kanssa. Kymmentä vaille seitsemän ylös, elukat pihalle, aamutoimet, kahvinkeitto ja koneelle tarkistamaan sähköpostit ja lukemaan ajankohtaiset uutiset, ne nyt ainakin… Rutiinit ne toistaa itseään ja samaan aikaan välttelen niitä, yritän olla rutinoitumatta. Tietoisesti teen asioita eri järjestyksessä, yllätän itseänikin, jotten liiaksi rutinoituisi. En esimerkiksi lue televisio-ohjelmia, jottei minun tarvitse tietyllä kellonlyömällä jättää omaa elämää elämättä ja eläytyä pelkkään fantasiaan tai muiden tosielämiinkään. Pian oma elämä jää vahingossa silleen oikeasti kokematta ja elämättä, luiskahtaa ohi. Tiedän tapauksia, ettei rutiineista voi poiketa sitten niin millään, vaikka kuinka innostaisi. Aina on saunottu lauantaina kuuden aikaan, koko ihmiselo, ei sitä voi edes tunnilla siirtää. Päivästä nyt puhumattakaan. Miksikäs ei, varsinkin jos on oma sauna, jonka lämmityksestä vastaa itse. Eihän se ole ongelma tai mikään, sytyttää, lämmittää, käynnistää, pistää tulille, starttaa saunan eri aikaan. Hitsi, päättä itse milloin sen tikun raapaisee, oma valinta.

Kirjoitin otsakkeeksi pommeja. Tänä aamuna olen asiaa ajatellut, ei sillä että olisin räjähtänyt, mutta pommi sanan monet ulottuvuudet vain jalkautuivat tajuntaani. Taustalla kuuluu haastatteluja syövästä. Sairastumisista, hoidoista, tutkimuksista ja lääkityksistä. Mitä kaikkea syöpäpommit sisältävätkään? Joka tapauksessa sehän on ihmisen sisällä tikittävä aikapommi, joka jossakin vaiheessa sitten päättää pamahtaa.

Pommi se on myös lähipiirille, sirpaleita lentää laajalle sairaan ympärille, nekin haavoittavat. Minulla on jotensakin syöpäkiintiö ihan täysi. Miksikö? Onko se itsesuojeluvaistoa, kiintiönylitys, todellisuuden pakoilua vai mitä. Mistä se johtuu, että aina vain törmää moiseen pommiin, vaikka kuinka yrittää jopa tietoisesti vältellä, unohtaa tai kierrellä pommivaarat. Aloitan elokuvan tai kirjan, kas kummaa juoneen kuuluukin syöpä. Ihan perussarja, miltä tahansa kanavalta, kas kummaa siellä käsitellään syöpää, tai kantasolusiirtoja. Kun itse on se pommin kanssa elänyt ja karhunpainia käynyt, saan hermoraivarit, kun asioita yksinkertaistetaan, jopa fantasioidaan ja viihteenä käsitellään, kun ei se niin vain mene. Ei sitä kantasolusiirteen luovuttajaa tuosta vain löydetä, ohikulkijaa testata. Se on äärimmäisen pitkä ja uuvuttava savotta monelle, jopa hengenvaarallinen. Eihän kaikille sitä koskaan löydy, saati sitten että siitäkään operaatiosta hengissä selviäisi, vaurioitumatta.

Mietin myös usein lehtiä lukiessani, luenko, haluanko kaivella aihetta. Muistuttaa kehoani, mieltäni tai elää mukana. Toki kun luen uusista onnistuneista hoidoista, joita lapsellemmekin suunniteltiin, joista jopa minä tiedän, tunnen suunnatonta kiitollisuutta onnistumisista. Onneksi jollekin on apu löytynyt, se ei ole meiltä pois. Monta huikeaa apua meidänkin lapsemme sai, eikä se ole keneltäkään toiselta pois. Minulta on myös kysytty kuinka suhtaudun perheisiin, joissa asiat on voitettu ja lapsi saatu terveeksi. Olenko heille kateellinen? En todellakaan, en uhraa ajatustakaan sille, että kadehtisin jonkun toisen syöpäpommia, saati sitten siitä toipumista. Kun sen tietää mitä kaikkea se pitää sisällään, toivon vain hartaasti että onnistuneitakin hoitoja saavutetaan. Ei se meidän lastamme palauta, vaikka muitakin menetettäisiin syövälle. Ei se minun tuskaani tai ikävääni kevennä.

Ikävästä pikku siivu. Ikävä on minulla erittäin fyysinenkin olotila. Varmaan ollut koko ajan, mutta nyt sen kykenen havainnoimaan. Sillä on paljon samoja vipuja käytössä kuin pelolla, mutta tunnistan niiden erillisyyden, erilaisuuden. Pelko ja epätietoisuus on ollut minulle aina vielä lamauttavampi, pitänyt pinteessään tiukemmin, ahdistaen ja sille ei ole olemassa aikajanaa, tai se ei ole niin nopealiikkeistä kuin ikävä, ainakin minulla se on liukasliikkeinen. Ikävä on menetettyjen asioiden kaipaamista, ikävöintiä. Ikävöin lastani, tuoksuja, kosketusta, ääntä, tulevaisuutta, yhteisiä muistoja. Ikävään liittyy paljon hyvääkin, toisin kuin pelkoon. Kun ikävä kouraisee, se sattuu. Se lähtee syvältä, matalalta, pohjalta. Se on kuin mankeli, joka jyrää koko kehon. Itselläni se notkauttaa polvet, kramppaa jopa jalat, kouristaa ja salpaa hengityksen. Saa jopa kaksinkerroin vääntäytymään, syvänalasta kiinni pitelemään. Tunnen kuinka se nousee aina alhaalta ylöspäin, kertyen pommiksi sydämen seudulle. Sellaiseksi valtavaksi puristavaksi, räjähdysherkäksi ja haavoittavaksi tunteeksi. Se salpaa hengityksen, sumentaa katseen, sohaisee aivotoimintaa, jopa lamauttaa… Sen kanssa on niin yksin, kun se yllätteleekin mitä ihmeellisemmissä asioissa ja paikoissa, on arvaamaton, sitkeä ja nopea, se sattuu suunnattomasti. Samaan aikaan tiedän sen olevan ohimenevän, onneksi. Se jatkaa vierimistään, mutta raatelee haavoja joka tapauksessa. Se on jo aika päiviä sitten räjähtänyt pommi, ei se enää paukahda, mutta se muistuttaa olemassaolostaan lahjakkaasti. Ikäväni on siis lahjakas, sitäkin, se puristaa minusta uusia asioita esiin, jopa lahjoiksi ne koen. Lahjakas siinä mielessä, että ikävä kyllä keksii monia asioita ilmentää itseään, joita ei aina järjellä ja aivotoiminnalla keksiksi. Voiko ikävältä oppia jopa, sen monimuotoisuudesta. Yritän ammentaa siitäkin, tulla sinuiksi sen kanssa, sillä se on minulle annettu loppuelämäkseni. Matkaseuraksi jokaiseen päivään, ihan jokaisesta askeleesta ja ajatuksesta, jopa valinnasta lähtien. Ikävä on minulle fyysinen tälli, joka poksahtaa ja paukahtaa ihan missä vain ja milloin vain, sitä ei voi itse säädellä.

Pommeista lisää, tämä onkin kiehtova maailma. Vakavalla sanalla on monia ulottuvuuksia, merkityksiä. Aikapommi, monikin asia on sitä ihan elämässä, milloin napsahtaa ja poks. Onko kyse sitten ihan räjähdyksestä, pinnan katkeamisesta, tai jopa elämän loppumisesta. Terveyskin saattaa olla siis tikittävä aikapommi, milloin mitäkin. Itse olen nyt tätä tikitystä kuunnellut ja analysoinut, enkä ole vielä toistaiseksi sanonut poks, mutta napse käy. Mikä on iän tuomaa naksutusta, mikä vakavampaa tikitystä. Mutta sen sanon, että johan auttoi, jätin lepäämisen, liiallisen itsetutkiskelun ja mittaamisen, palasin parketeille unohdin olevani kipeä ja raihnainen, niin johan löysäsi. Pommin viritykset purettiin. Perjantaina tanssimaan, hyvää mieltä ja rytmiliikuntaa, passelilla hikoilulla ja hengästymisellä. Lauantaina flamencoa kolme ja puoli tuntia, teki hyvää. Enää ei sohva kutsunut tai olot rasittanut. Passelit kivut, hyvät sellaiset valtasivat. Ja paineet laskivat kuin hissi Eiffelistä.

Pommit, kun niillä tuhotaan ihmisiä, asuntoja, alueita, historiaa, kansakuntia, saadaan pahaa aikaiseksi. Se on sairasta, mikä saa ihmiset olemaan niin pahoja toisilleen. Mikä sitä pahuutta ja tarvetta ruokkii. Sekin on asia, johon törmää jatkuvasti, mutta yritän olla imemättä siitä itseeni pahaa mieltä. Kun kaikkeen ei voi vaikuttaa, on lähdettävä itsestä ja omasta lähipiiristä. Yrittää omat pommit olla räjäyttämättä.

Kevyempiin pommeihin voi siirtyä jättämällä rasvapommit hankkimatta. Helppoa. Mikä on kaloripommi, sokeripommi, terveyspommi ja rasvapommi, onhan noita. Löysin eilen tarjouksesta aivan ihania keksejä, voin vain kuvitella mitä kaikkia luetelluista pommeista ne ovatkaan. Rasvaa, sokereita… njam. Yritän vältellä, paino sanalla yritän. Jotten olisi napsahtava terveyspommi.

Sitten seksi- ja povipommit. Käsittelen ne nyt yhdellä kertaa, vaikka saattaahan sitä olla povipommi luontojaankin, olematta sen suuremmin seksipommi. Ja toisinkin päin, ihan itsestä riippumattomista syistä, itseään korostamatta, olemalla vain oma itsensä onkin seksipommi. Eiks’ vain. Mietityttää ihmisten, siis lähinnä naisten tarve kuvata itseään joka kulmasta, todella niukissa vaatteissa tai ilman rihmojenkaan kiertämiä ja hiertämiä. Hakea julkisuutta ja huomiota tuolla tavalla. Mistä se kertoo. Julkaisevatko ja kuvaavatko miehet yhtä paljon ja niin monista vinkkeleistä itseään. En ainakaan lehdistä niin usein törmää miesten kuviin. Monta kertaa miehellä on paita ja shortsit ja naisella narubikinit yhteiskuvassa, miksei miehillä ole narushortsit. Tai sitten naisella on miniä ja antavaa kaula-aukkoa, vartaloa nuolevalla tavalla, miehellä vieressä perus tumma puku, kauluspaita ja kravatti. Vaatetta vartalon peittona kahdeksan kertaa enemmän kuin emännällä. Mikä tarve on puristaa ja tiristää, liiskata itseään aina kameraa vasten. Valita kuvakulma omasta yläviistosta tissivako napakoru perspektiivistä huulet mutrussa. Eikö muuta kuvattavaa ole, kuin oma itsensä. Puistattaa, mutta se johtuneekin omasta kamerakammostani, josta ehkä pitää irti päästä. Tai voinko ollakin siis tässä asiassa niin kade, että se puistattaa ja mietityttää? Sitäkö se onkin, viimeinkin kateuteni sain kiinni ja määritin, hah haa. Minussako olikin kytevänä moinen kateuspommi povipommeja ja seksipommeja kohtaan. Olenko noin säälittävä? En aivan hevillä myönnä, mutta kadehdin toki ihmisiä jotka kykenevät heittäytymään helposti kuvattavaksi, ihan vaatteetkin päällä.

Nyt kuului jyrähdys ulkoa, oikein kunnollinen paukahdus, olikos se nyt se pommi? Kuinka minun pitäisi suhtautua, en suhtaudu, jatkan naputtelua. Toki hävittäjien äänet kuuluvat myös, liekö niihin liittyvä paukahdus.

Urautumisesta vielä, niihinkin olen maalatessani törmännyt. Kuinka helposti lähden samaa kaavaa toistamaan. Onneksi opettajat ja muut kurssilaisetkin antavat aina uusia ärsykkeitä ja haastavat, joudun kokeilemisen kautta mukavuusalueeni ulkopuolelle ja epävarmuuttani koettelemaan. Hitsi kuinka tekee hyvää, heittäytyä, kokeilla, jopa oivaltaa. Onhan myös täysiä floppeja, joita saan aikaiseksi. Keittiö nyt on joka tapauksessa koko ajan kuin pommin jäljiltä, kun käytän sitä ateljeenani.

Toki epävarmuuteni ja orastavat paniikkini myös ovat koetuksella, sillä olen löytänyt ja tulen löytämään itseni estraadeilta. Olipas hieno ilmaisu, vaikka kyse on ihan ryhminä tehtävistä esiintymisistä, mutta yleisölle joka tapauksessa. Paniikkihäiriöpommini väreilee joka ainoa kerta. Olen monissakin asioissa laumasielu, osaan kyllä muiden mukana tanssia ja laulaa, mutta kun joudun tai joutuisin sooloilemaan olenkin pomminvarmasti lukossa. Paritanssissa toinen, eli viejä päättää milloin liikutaan, osaan kyllä sujuvasti seurata. Sooloillessa sitä pitää ihan itse keksiä tahdit ja rytmit, jotta evä värähtää. Flamencossa saan dramaattiset ilmeet vasta naamalle, mutta ainoakaan raaja ei liikahda, kun sooloni aika oli ja meni. Se on säälittävää ja yllättää joka ainoa kerta. Sitä olemme yhdessä jauhaneet, poisoppineet ja opetelleet. Enkä ole onneksi ainoa. Kuoron kanssa esiintyessä tunsin kuinka paniikkipommini sai minun huojumaan, notkumaan, hikoilemaan ja pelkäsin romahtavani. Auoin päätäni kuitenkin muiden mukana, taoin korkkareita lattiaan, jotta sain paniikin ravistettua. Ei sitä pahemmin ulkopuoliset huomanneet, kait. Mutta kaiketi ihmisyyteni on niin tikittävä aikapommi, kaikkine rasittavuuksineen, että moiset oireet muistuttelevat olemassaolostaan. Toki nämä asiat pistävät miettimään, jopa säikäyttelevätkin. Toki vaihtoehto voisi olla myös se, etten mene niille estraadeille panikoimaan, mutta en ajattele antaa moisille asioille koko kättä. Heilutelkoot vain pikkusormea, muistutelkoot, mutta menen näitäkin asioita päin. Niin kauan kuin se on mahdollista, eikä se hallitse liikaa. Mutta kropan rajallisuus ja kuormat ilmenevät näinkin.

Voin vielä paljastaa yhden mokan, joka sattui tuossa sunnuntain esityksessä, jälleen moka joka ilmeisesti voi sattua vain minulle. Mutta se ei tasan mitään paniikkia aiheuttanut, pisti vain nauramaan itselleni, räkänä. Tälle olisi pitkä johdanto, mutta kerron vain lopun. Päädyin estradille lainakoltussa, joka oli itse asiassa kaksiosainen äitiysasu, kokeilin sitä pikaiseltaan lauantain kenraaleissa, tarpeeksi passeliksi luonnehdin ja vedin kyseisen asun suoraan ennen esitystä päälleni. Huivi kaulaan, huuliin kiiltoa, äänenavaus ja esiintymään. Kun sitten palasin takaisin puvustamoon, huomasin kuinka helma raahasikin takaa pidempänä ja pitkin lattiaa. Kas kummaa tohinassa meikäläinen olikin pukenut sen äitiyshameen väärin päin. Se mahalle tarkoitettu pussiosa ja levitys olikin takapuolella. Siitä syystä siis takaa roikkui pidempänä kuin edestä, toki esityksen aikana tuntui hiukan hamonen myös laskeutuvan, kuminauhan ja äitiyspuvun vaikutusta kaiketi. Siskoni lohdutti minua, että ole tyytyväinen sinulla on perä kuin Jennifer Lopezilla, maha siis perää pienempi. Hameen levitys tarvittiin perälle, ei mahalle. Taidankin siis olla verrattavissa maailmankuuluun seksipommiin (kirjoitin vahingossa sketsipommiin), mitä ei aina vain arjessa tajua. Mitä kaikkea sitä ihmisessä uinuukaan, taidankin aamuni ratoksi lähteä mutristelemaan huuliani peilille… Muuten olen turvallisesti harmaaseen pukeutunut ja hiihtelen villauksissa. Ainakin olen saman ikäinen kuin JoLo, saattaahan sitä samaistua ajatuksellisesti, onhan hänelläkin kaksoset ja hän(kin) osaa laulaa ja tanssia. Voi kunpa vielä opettelen kuvaamaan ja somettamaan laukaisen teidänkin iloksenne pomminvarmaa kamaa. Mutta sen aika ei ole tänään, ei todellakaan. Nyt lähden pommittamaan taulunpohjia maaleilla...

 

 

 

VÄLITILA

Olen miettinyt tätä olotilaa, olemista, olemusta, elämää, kuolemaa. Yleensä elämän havainnointia. Kaikki on yhtä välitilaa, matkalla olemista, kohti jotakin ja samaan aikaan justiin ja nyt tässä olemista. Leijumista ja havainnointia, tajuamista. Ikä on myös välitila, paljon on takana näin lievällä kaksivitosellakin, mutta samaan aikaan luulen ja toivon ikää olevan edessäkin päin, eli välimaastossa leijun, kahlaan, taaperran, rämmin, huohotan. Siis jopa olemalla olen. Ei ole vara paikalleenkaan tähän tilaan jäädä, sitähän pian ruostuu, lamaantuu tai juuttuu kiinni. Tulee mieleen lapsuuden savivelli, johon olen juuttunut ensin kumppareistani ja sitten olen pyllähtänyt ja pyllykin on samassa liejussa jumissa. Ei auta kuin huutaa ja kiljua, jotta joku vetää ylös. Tai yrittää vapauttaa ne varpaat sieltä kumisaappaista ja vapautua jollain konstin itse. Onhan mahdollista, ettei kiljuminenkaan auta, jos kukaan ei ole kuulolla. Sehän saattoi käydä tuon tuostakin, näin maalaistytöntyllerölle. Paljasjalkaiset kaupunkilaiset eivät ehkä tiedä asiasta mistä kirjoitan. Paljasvarpainen tyttönen saattaa juuttua ihan mihin vaan, vaikka kotijoen rantaliejuun kiinni, kun se on upottavaa ennen kuin saa sen verran vettä mahan alle että kelluu ja pysyy pinnalla. Se välitila on kahlattava, aika nopeastikin, ennen juuttumista ja ennen veden varaan pääsemistä, ennen niin sanottua uimista.

Suvun lähipiirissä olemme päässeet jälleen tämän ikääntymisen tuoman välitilan todellisuuteen käsiksi. Kun meistä seuraava sukupolvi haurastuu, ihan luonnollisillakin tavoilla ja kuitenkin yllättäen. Olemme itse välitilassa, paljon tapahtuu omille lapsille, saati sitten seuraavalle sukupolvelle. Ruuhkavuosia ne nämäkin on. Samaan aikaan tajuntaan iskee todellisuus, etten aivan eilisen teeren poika ole itsekään, kun on vaikka mitä välitilahavainnointia. Elämän realiteetit paukkuvat joka puolelta. Muutama kymmenen vuotta eteenpäin saamme omassa sisarusparvessamme käydä omia luopumisiamme läpi. Omat lapset ovat silloin tässä vaiheessa, ruuhkassa ja välitilassa. Voin vain kuvitella kuinka Tiina-mummun toikkarointia huolestuneena seurataan. Kuinka se taas kompuroi jossakin, juuttui kiinni nutturastaan tai jopa rastoistaan, oli kaikkea muuta kuin siellä missä piti, teki täysin ennalta arvaamattomia tekosiaan. On yhä liukkaampi kuin ajattelu tai järki, tekee ensin ja ajattelee ehkä vasta sitten, jos ajattelee. Tiina-mummu ei muuksi muutu, vaikka kuinka paneroidaan ja rasvassakin keitetään, riiputetaan ja koulitaan. Yhä luulee olevansa kaksivitonen tai jopa se tytöntyllerö… Minulla on varmaan jokin mikrosiru tai seurantalaite, jotta paikantavat. Kuinka omat lapset ja sisarukset voivottelevat, huokailevat, jopa salaa nauravat… Ovat varmaan huolissaankin, aidosti.

Surussa ja ikävässä koen olevani myös jossakin raastavassa välitilassa. Ikävä on muuttanut muotoaan, takana pian neljä kuukautta lapsemme kuolemasta, monta monituista vuotta jo vähitellen tehdystä luopumisesta ja surutyöstä. Olen välitilassa tämän todellisuuden kanssa. Koen ajoittain suunnattomia vihan puuskia menetyksen vuoksi. Mikä järki ja paska käsikirjoitus on tuollainen, että lapsi otetaan pois, lapselle annetaan monen vuoden suunnaton rääkki ja paskaa niskaan syövän muodossa, kaikkine lieveilmiöineen, palkkioksi kokemuksista ja rääkistä viedään vielä henki. Hyväksyn edelleenkin sen että menetimme lapsemme, kun kaikki tehtävä oli tehty, tasan kaikki kivet käännetty, kaikki maallinen apu annettu. Siitä olen suunnattoman kiitollinen huippuosaajille ja yhteistyötä tehneille tahoille, monta monituista kertaa vuosien aikana oli mahdollisuus jättää asia sikseen ja antaa periksi, mutta aina yhdessä se positiivinen ja luottava uusi ja rohkea mahdollisuuden kivi käännettiin. Laajemmalla perspektiivillä ja muidenkin puolesta olen vihainen, suorastaan raivo, en hyväksy koskaan syöpää kenellekään, saati lapsille lusittavaksi. Se on niin paskamainen ja vihonviimeinen matkaseuralainen, siihen ei voi luottaa sitten pätkääkään. Miksi syöpä on noin kieroutunut ja katkera, myrkyttää ja saastuttaa niin paljon, kaikkialla. En myöskään usko, että syöpää saadaan koskaan parannettua maailmasta, vaikka kuinka hoidot kehittyvät ja yhä tehokkaammin nujerretaan moista paskiaista. Se iskee yhä uusilla tavoilla ja uusilla parantumattomilla lonkeroilla.  Se tulee varmasti aina olemaan asteen verran kierämpi kuin paraskaan hoito, lääke tai oivallus. Se on suunnattoman kierä ja ovela, ihmisjärkeä ja lääketiedettä himpun verran edellä. Näin minulle hematologikin mietiskeli lapsemme kuoleman jälkeen, vaikka kuinka paljon ja isoilla askelilla kuudessa vuodessa saavutettiin hyviä tuloksia ja kehitys jalkautui omaan elämäämme. Näiden asioiden vuoksi saimme lukuisat jatkoajat, kehityksen runsaasta välitilasta hyödyimme. Mutta lopputuloksen tiedämme kaikki, vaikka kuinka räpiköimme ja kaikkemme yritimme.

Viikonloppuna sain kuulla itse asiassa loistavan vertauksen ihmiselosta soittorasiaan. Soittorasiassa on vetoa tietty määrä, jokaisella oma biisinsä ja oma määränsä vedettyä virtaa. Se on meille jo valmiiksi vedetty, emmekä voi siihen suuremmin itse vaikuttaa, vaikka ja kuinka muka oikeita valintoja tekisimme. Jos veto loppuu kuin seinään, siinä ei auta vaikka kuinka räpiköi. Hautausmaalla sen voi kivistä lukemalla todeksi todeta, yllättävän monella se veto on loppunut meidän mielestämme kesken. Toisilla taas vetoa riittää vaikka kuinka moniksi vuosiksi, vaikka haluaisikin räpiköintinsä lopettaa ja olisi niin valmis vaihtamaan puolta. Soittorasiamme on vedetty jo syntymässämme, toisilla veto loppuu jo ennen syntymää. Tuskin itse pystymme sitä kovinkaan paljon muuttamaan, saatu mikä saatu. Toki räpiköintimme ja biisimme laatuun meillä on mahdollisuus omilla valinnoillamme vaikuttaa.

Oman lapsemme soittorasiaan saimme välillä rankkojen hoitojen kautta vedettyä muutaman kierroksen lisää, mutta aina se veto vain hiipui ja soitto kävi laahavammaksi. Onneksi soittorasiassa oli ajoittain lukuisia kepeitä sointuja ja ilosäveliäkin. Muistan siskollani olleen sellaisen ihanan ison soittorasian, olin siitä jopa kateellinen joskus, kun se aina vain jaksoi soida ja ilahduttaa pimputuksellaan. Minusta oli mieletöntä painaa muovinen soittorasia korvaani vasten, sulkea silmät ja antaa musiikin upota kallon kaikupohjan kautta koko kehoon. Vetää aina uudelleen ja uudelleen. Oli meillä joku muukin soittorasia, jonka tekniikkaan perehdyimme avaamalla ja tutustumalla siihen. Kuinka eri kohdissa olevat pienet nystyt määrittivät soinnut, kuinka pieni asia ihmissilmälle ja se väritti koko biisin ja tunnelman. Onneksi siis oman elämäni soittorasiassa on ollut kohtuullisen paljon niitä pieniä nystyjä jotka keventävät välillä mollisäveliä, antavat ilosointuja. Pirskahtelevat. Ilman näitä nystyjä nämä vuodet ja elämä olisi todella raskassointuista ja tylsää. Toisaalta käänteisesti ajateltuna ilman niitä raskaampia sointuja ei keveitäkään erottaisi. Kuinka yksinkertainen onkaan soittorasian ideologia, ja kuinka ennen vanhaan ne vain jaksoivat ja jaksoivat pyöriä, vaikka kuinka kuoret ympäriltä rakoilivat, soitto vain soi. Onkohan enää edes olemassa niin alkukantaisia vehkeitä, vaan onko siinäkin kilpavarustelu ohittanut alkuperäisen idean.

Tästä ikävän välitilasta, tämä on sitkeä vaihe elettäväksi ja koettavaksi, mutta tarpeellinen. Aikaisemmat kuukaudet olen ollut suunnattoman helpottunut ja kiitollinen lapseni nykyisestä tilanteesta, olen niitä edelleen. Lapsemme on sairauden lohduttomasta välitilasta päässyt perille. Se on mielettömän kevyt ja lohdullinen ajatus itselle, sillä välitila oli kohtuuttoman raastava. Mutta nyt viisari on kääntynyt eri sektorille, minulla on suunnaton ikävä yhteistä tulevaisuutta ja niitä asioita joita emme koskaan voi saavuttaa tai kokea, ihan vain elää yhdessä. Ihan vain siitä syystä että lapsellamme käpäisi muutaman vuoden syövän paskiainen ja vei mennessään. Ikävöin siis yhteisen tulevaisuuden menetystä. Toki ikävöin ihan konkreettisesti olemassa olevaa lastamme, hymyjä, silmiä, tekoja, luonnetta, tapoja, taipumuksia, harrastuksia, tuoksua, lämpöä, temperamenttia, tulta ja leimausta, ääntä, tarinoita, käsiä, lempeyttä, sitä valtavaa kypsyyttä ja ymmärrystä… Ikävöin niin kaikkea mistä lapsemme koostui. Tässä ikävän välitilassa on välillä sietämätöntä, raastavaa ja välillä todella ulkopuolista elää. Lukuisia kertoja olen välitilassa sivustaseuraajana, säpsähtelen todellisuutta.

Toki säpsähtelyjä aiheuttaa myös kroppani, joka on päättänyt muistutella lukuisilla tavoilla tilanteestamme. Stressi mitä ilmeisemmin puskee ulos vähän joka puolelta, jopa lamauttaen ja pistäen peruuttamaan, nöyrtyen. Kun tässä välitilassa yritän näitä viestejä lueskella ja makustella, löydän sieltä myös niiden viestin, armollisuuden ja maadoittamisen tarpeen. Jos ei höyryn nuppi ymmärrä, niin annetaanpa sellainen paukku tai oire, että johan ymmärtää. Tajuaa. Vauhtisokeus ja toiminta on myös aina ollut tapani selvitä, mutta se on myös kuluttavaa, silleen jos en osaa sanoa ei ja vauhti ja sokeus on jatkuvaa. Toisaalta en ole koskaan ollut lamaantuvaa tyyppiä, on sitten ollut mikä tahansa ja minkä tahansa elämänvaiheen välitila menossa. Opettelen koko ajan. Yöni nukun edelleenkin hyvin ja aamuisin on kiva aloittaa uusi päivä, minulla on pääsääntöisesti positiivinen vire päällä. Koen ja havainnoin kauneutta, hyviä asioita ja olen luova, mutta välitilaan mahtuu myös koko tunteiden rankempikin kirjo. Eilen asiaa systerin kanssa jauhoinkin, onneksi ei nuppi ole toistaiseksi, luullakseni lasahtanut, antaa nyt kroppani ja venttiileiden päästellä höyryjä ja vuosien paineita pois. Jospa nuppini lasahtamiselta totaalisesti säästyisin, toivon, vaikka materiaalia varmaan siihenkin olisi... Lyhyesti tiivistettynä; iho ja nivelet oireilevat, ovat oireilleet jo vuoden, vuosia, mutta nyt oikein kunnolla. Paineet hipovat myös huippuja. Viime viikolla liukkaus maadoitti minut kaatopaikalla kontalleen, moinen sätkii yhä hermokipuina valmiiksi resun niskan seudulla. Itse kaatuminen oli kuulemma nopea, notkea ja naurusta päätellen hauska. Olikin, mutta muistot jäivät kroppaan ja viipyilevät yhä. Perjantaina vasemman jalkani jalkapöydälle putosi painava lasilevy, huusin korkealta ja kovaa. Kolme varvasta edelleen mustana, hiukan arkuutta vieläkin, mutta tanssimaan onneksi kykenen. Olen ottanut muutaman kotipäivän, vain ollut, ollut, ja maalannut. Plääh, tylsääkin, mutta yritän ymmärtää ja hellittää, kunnolla tylsistyä. Mutta onhan sitä kuormitusta itsestä riippumattomistakin syistä vaikka ja mitä.

Kun nyt seuraamme vierestä lähipiirissä sähläävää syöpää ja uutta taistelua, sekin on jokin välitila. Tavallaan voimaton välitila, ei auta ja voi tehdä muuta kuin rinnalla kulkea. Muistan kuinka lukuisia kertoja itse tunsin olevani sivusta seuraajana oman elämämme tapahtumille ja kaikelle. Koin tajuavani asioita ulkopuolisesta vinkkelistä, siellä ne taas menee, siellä se taas hikoilee. Eikö se tajua mitä ympärillä tapahtuu, jopas sen nupissa on ajatuksen kaaoksessa. Mistähän se tuohon tuli, tajusiko koko matkasta mitään ja nyt istuu niin kuin olisi sata vuotta siinä istunut. Säpsähtäen tajuaa todellisuutta ja siirtyy sitten taas välitilaan, hiukan ulkopuoliseksi. Tätähän tapahtuu ihan arjessakin, urissa, tie-tai työura,  joissa vedämme ilman kriisin ripettäkään. Moniko muistaa työmatkaansa, ajaa vain samaa reittiä vuodesta toiseen, tai istuu nollana junassa ja poistuu tutulla asemalla ja tajuaa vasta kotisohvalla olevansa perillä siinä hetkessä. Sama ralli jatkuu uudelleen ja uudelleen. Välitilassa kiidämme kulutushysteriaan tai harrastuksiin, milloin olemme täysin läsnä siinä mitä kulloinkin teemme, varsinkin jos iskee vauhtisokeus.

Koen myös, että itse elämä, on se sitten minkä mittainen tahansa, on jokin välitila. Elämä on matka, matka on välitila alkupisteestä loppupisteeseen, kuolemaan. Voiko elinkaaremme olla siis välitila matkalla perille? Sillä minähän luotan siihen, että lapsemmekin on nyt perillä. Uskon, että siellä perillä leijunta jatkuu ilman etenevää ja tavoitteellista jatkumoa, ilman konkreettista välitilaa. On vain olemassaolon kepeys ja valo. Tai voiko se olla valonvälitilaolomuoto?

Että tällainen on tylsistyneen ja maadoitetun, tylsän ihmisen välitila-analyysi. Nyt minua odottaa uusi taulupohja ja selkeä visio jonka yritän toteuttaa. Lempeän pehmeän soljuva, hempeä, kepeä ja kevyt. Olette varmaan samaa mieltä, että jos tämä mamma paikalleen maadoitetaan, sekin on aika syvä luotaavaa ja jopa rankempaa kuin tekemisen kautta höyryäminen. Eli onneksi kykenen yhä olemaan luova ja näkemään kauneutta, värejä ja valon leikkiä. Äsken oli aivan mieletön auringonnousu. Tämäkin välitila putkahti ilmoille aamutuimaan, luulee siinä paineiden laskevan, jos oli näin paljon korvien välisessä välitilassa tavaraa poistettavaksi.  Päästettäväksi ulos, kirjoittamisen venttiilin kautta. Saan olla yksin kotona, otan tästä myös ilon irti!



Huomaan kirjaimien olevan sikin sokin, eri fontteja siellä ja täällä, olkoon. Jospa se kuuluu tähän välitila-aiheeseen ja vaiheeseen... En ymmärrä, enkä edes yritä ymmärtää moista fonttisekamelskaa. Hah!

 

MUURAHAISPESIÄ

Minulla on sana tai sanat hukassa, siis otsake ja aiheen tarkempi määritelmä hukassa, mutta kirjoitan silti. Tytöt lähtivät kouluun ja päätin istahtaa koneelle, nyt luulisin ettei minulla ole tästä ajolähtöä, paas kattoo kauanko maltan naputella. Arvatenkin on aamu.

Illalla kotiuduin Oulusta, moni asia, nähty, kuultu, keskusteltu ja seurattu jäi mietityttämään. Kun ihan anonyyminä istun vaikka kahvilassa, kuuntelen puolikorvalla keskusteluja, teen havaintoja, kuvittelen, teen johtopäätöksiä. Tai ihan oikeasti keskustelen jonkun kanssa, aihetta ruoditaan moneltakin kantilta. Kaikki mitä mielessäni pyörii ei siis suinkaan ainoastaan mielikuvitukseni tuotetta ole, paljon on myös ihan oikeasti kuultua ja sitä kautta mietittyä. Laajemmallakin skaalalla kuin tuo kaksi päivää kulutushysteriassa.

Mietin jatkuvaa kiirettä, mistä se johtuu, onko sitä oikeasti. Eilenhän oli siis sunnuntai, lepo - ja vapaapäivä useimmille. Itse arjessa olen usein touho ja teen muka sataa asiaa kerralla, rynnin menemään, mutta toivon etten kuitenkaan sontaa kanssaihmisten niskaan syytäisi vaikka niin sanottu kiire naputtaakin olkapäällä. Mikä on itse tehtyä, aiheutettua ja mikä oikeaa kiirettä? Niin, mihinkäpä minulla joutilaalla ihmisellä periaatteessa kiire olisi, mutta välillä tuppaa siltä tuntumaan, kun kalenterissa on jopa tuplabuukkauksia, osittain itse aiheutettujakin.  Kun sitten on aikaa vaikkapa tuolla ostareissa ja kaupoissa seurata ihmisten kiirettä, heittäytyä silleen niin kuin uteliaaksi kärpäseksi kattoon, mistä se kiire ja elämänrytmi kertoo. Toisaalta ihmisillä on suunnattomasti joutoaikaa vain olla niissä ostareissa ja kaupungilla, ihan vaan hengailla, mutta sitten liukuportaissa rynnitään, jonoissa etuillaan. Kulutushysteria ja ostosparatiisit on periaatteessa rakennettu juuri sitä joutilaisuutta ja materiaa varten, kulutusta varten, harva niistä suoranaiseen tarpeeseen on tehty.

Heristävän sormen osoitan myös eläkeläisiä kohtaan, vanhat naiset ovat jopa pahimpia, silleen oikeassa arjessa. Varsinkin maanantai aamut ovat ruuhka-aikaa. Heillä se vasta äkäinen kiire onkin perunapussiensa kanssa. Monta kertaa juuri he ovat nykynuorisoa moittimassa, mutta ei se vika aina nuorissakaan ole. Aikoinaan, siis kauan aikaa sitten, kun lapsia oli vielä neljä ja kun kaikki neljä olivat suhteellisen pieniä. Olin kassajonossa isojen ostosten ja laumani kanssa. Tytöt jäivät ostoksia tyhjentämään liukuhihnalle, lähdin hakemaan vessapaperia läheiseltä hyllyltä. Siinä välissä yksi tehokas tummu katsoi oikeudekseen röyhkeästi ohitella, syrjäyttää lapseni ja etuilla. Kysyin millä oikeudella etuilu suoritettiin? Kuinka paljon lapsia pitäisi olla, jotta heidät noteerattaisiin ja heidän oikeutensa tajuttaisiin, vaikkapa olemassaoloon ja omaan vuoroon kassajonossa. Miksi asiasta ei voinut kohteliaasti kysyä, varmaan olisimme tilaa antaneet. Tietty kiehahdin myöhemmin tytöille, heidän pitää oppia pitämään puolensa, mutta sekin pitää tehdä suuremmin loukkaamatta ja positiivisella itsetunnolla. Pian se osoittautuikin oikeaksi opiksi, sillä kirpputorilla papparainen katsoi oikeudekseen etuilla yhtä lapsistani. Jono oli näkyvä ja pitkä, tyttö oikeassa paikassa ja pappa vain kiilasi väliin. Silloin kuului napakka rykäisy ”Öhömmmm!” tyttöni suusta ja hän otti paikkansa takaisin kertoen että hänen paikka on tässä kohtaa jonossa. Hitsi kuinka olin ylpeä.

Yleensä kassajonoissa ajetaan kärryillä nilkoille, tuupitaan selkään, ahdetaan omia ostoksia vaikka lastaus on kesken, huokaillaan suureen ääneen, tupistaan, moititaan. Sitä ennen ollaan saatettu lorvia, hiplata ja velloa määrätön aika ilman kiirettä. Miksi kiire iskee aina jonossa? Itsellä on joskus meinannut paniikki iskeä kassajonossa, kuinka ruttuturpaista porukkaa siinä on ja millä asenteella, se negatiivinen hiljaisuus joka vallitsee ja ympäröi jonottajat. Eihän sitä hiljaisuutta edes uskalla rikkoa, vaikka tekisi mieli, ottaa vaikkapa tanssiaskel, pellehyppy, heittää hymy tai viheltää... Kaikkea sitä miettiikin. Toki välillä olen sohaissut jollakin ilveellä hiljaisuutta. Voin vain kuvitella miltä se muista kulttuureista peilattuna tuntuu, kulttuureissa jossa jonotuskin on äänekästä ja hauskaa. Miltä kassahenkilöstä moinen tuntuu, kun kohtaa liukuhihnalla moisia ihmisiä ja asioita. Uskaltaako siinä enää hymyillä tai toivottaa hyvää päivänjatkoa, jos vastapuoli on naama nurinpäin. Sitten moititaan kassahenkilöä, kun ei ole kohtelias ja niin edelleen. Mutta uskaltaako sitä ruttuturvalle olla kohtelias? Mikä moisen jonoahdistuksen aiheuttaa, tullaanko siinä liian lähelle ja omalle reviirille, kun pitää jonossa olla vaikka pakokauhu ja oman tilan tarve olisi suurempi. Toki jonossa minuutit ovat hitaampia, vessahätä kovempi ja nälkä kuuluvampi. Siinä on aikaa kohdata omiakin demoneja, joita yritti koko reissun vältellä, jonossa ne saavat kiinni ja ottavat otteeseensa. Sehän se, onneksi tajusin, siinä ollaan selkä seinää vasten itsensä kanssa ja sehän on tietty muiden syy. Eilen kotimatkalla jollakin citymaasturilla autoletkassa oli demoneja, piti ohitella, ajaa ylinopeutta, kiilailla, mutta lopulta olimme samassa liikenneympyrässä. Hih!

Eilen liukuportaissa rynni nuoria laumoittain, ohittelivat ja olivat hysteerisiä. Sillä ei nyt periaatteessa ollut kiireen kanssa mitään tekemistä, kunhan mennään ja metelöidään. Kaikilla järkijään on älypuhelimet toisessa kädessä, kun pitää joka askel päivittää ja olla reaaliajassa missä mennään. Pisti miettimään, onko somessa pakko roikkua ihan joka hetki. Toki itsekin tekstareilla pari huippu kohtaamista sovin, on se hyvä olla siis olemassa, se vapauttaa ja mahdollistaakin asioita. Mutta säilyyhän kännykkä taskussakin vaikka vartin, tunnin jopa tuntejakin kerrallaan, pitääkö sitä joka minuutti katsoa ja olemassaoloaan päivittää. Ja onhan siinä olemassa viestiäänet, kuulee kun tulee viesti tai oikea puhelu. Minä olen siis edelleenkin dinosaurus sosiaalisessa mediassa ja tekniikassa, ikuinen kapinallinen ja vanhanaikainen. Muistan kuinka ensimmäistä kännykkää en olisi millään huolinut, mutta vuosien saatossa se on myös paljon mahdollistanut. Olen yrittänyt mukautua. Sairaalajaksoilla ja löysässä hirressä vietettyinä vuosina, se on ollut monta kertaa ainoa väylä ulkomaailmaan ja myös vapauttanut.

Sitten minua mietityttää pelit ja jopa niistä aiheutuneet peliriippuvuudet. Sitten niistä aiheutuneet muut ongelmat, ja ongelmista aiheutuneet muut asiat… Saattaa olla että sohaisen nyt muurahaispesää. Olen tätäkin asiaa omien lasten kannalta miettinyt, mikä on se oma sokea piste asioissa, mitä en vain itse tajua tai halua nähdä. Myöntää. Eilen keskustelin pitkään ystäväni kanssa, joka on tehnyt töitä nuorten, syrjäytyneiden ja ongelmissa olevien kanssa. Joilla on elämän johtolangat hukassa. Mistä moinen uudenlainen syrjäytyminen on seurausta, nykypäiväähän se on kyllä. Nykyään olemme äärettömän lyhytjännitteisiä, kouluja lopetetaan kesken, kun ei huvita nousta aamulla ylös, kun päivärytmit ovat sekaisin, muu on mukavampaa kuin vastuullisen aikuisuuteen tai ammattiin tähtääminen. Vartin välein tai päivittäin pitää muistuttaa miksi koulua käydään, ketä varten. Mutta palaanpa noihin peleihin, mistä lapsemme pelinsä saavat, kuka niitä hankkii, kehottaa ja kannustaa pelaamaan. Peleillä tarkoitan nyt sellaisia luurit korvilla tappamisia, tuhoamisia, kaukana oikeasta elämästä olevia, epärealistisia asioita mitä voidaan tehdä ja joihin upotaan tunneiksi, joka ainoa päivä… Useimmiten me vanhemmat itse annamme luvan peleille, kun halutaan hetki omaa aikaa, saadaan lapset pois silmistä ja jaloista. Saadaan lapsi syömään, otetaan vehje pöydälle viihdyttämään. Saadaan lapsi potalle, otetaan viihde mukaan. Saadaan lapsi pukemaan, annetaan älypuhelin käteen. Autoissa on oltava pelit ja vehkeet. Tylsyyttä ja tylsistymistä vältellään koko ajan. Ja kuinka tärkeää on tajuta, oppia ja hyväksyä, että joskus on vain tylsää, ihan tyhjää. Aina ei ole kivaa ja aina ei voi tehdä sitä mitä haluaa. Nykyään kun tytöt sanovat, että on tylsää, onnittelen itseäni, tylsyyspiste on saavutettu, sitä tarvitaan. Pelaaminen, kehittävää onhan se, varmasti ja nykyaikaa, mutta samalla se myös harmittaa. Ollaan tuntikausia ja päiväkausia omassa kopissa pelaten. Missä menee rajat, määrittelemmekö aikarajoja tai mitä pelataan? Osalla lapsista ei ole myöskään ikärajoilla merkitystä, pelataan K16 ja K18 pelejä, vaikka ihmisen alku on vasta vähän toisella kymmentä. Itsellä kalskahtaa aina korvaan sanat tapetaan, tuhotaan, teurastetaan, elämät loppuu tai ostetaan elämä… Kun on vuosikausia oikeasti taistellut tuon elämän loppumisen ja hengissä pysymisen kanssa, ei sitä niin vain uutta osteta, jos pamautetaan kaveri säpäleiksi. Se on yksi ainoa elämä, joka meillä kaikilla on. Kun se raja ylitetään, ei ole enää uutta mitä ostaa. Luulen, että se on pojilla yleisempää, sillä minullahan on tyttöjä, en siis tiedä koko todellisuutta. Mistä tunnistaa kesälomalla pelaavan lapsen, hän on pääsääntöisesti kalpea ja monelle alkaa kertyä vatsamakkaraa. Hmmm, minun vatsamakkaranikin ovat siis osittain istumisesta ja koneella naputtelusta lähtöisin, myönnän, mutta saan minä välillä väriä ja punaakin naamaani.

Kun sitten miettii lukiota ja nykyistä tapaa opiskella. Yhä enemmän asiat digitalisoituu ja ruutuaika kasvaa ja kasvaa. Kun ruutuajasta jo muutenkin höyrytään ja kuinka kropat voivat huonosti, silmiin sattuu, hartiat jumittaa. Koulupäivän aikana ollaan koneella, läksyt tehdään koneella, etätehtävät ja kokeet samoin. Sitten ollaan somessa ja tavataan siellä kavereita, tai harrastetaan tietokoneiden tai tekniikan kautta. Tai pelataan. Saatetaan katsoa ihan perinteistäkin ruutua, kutsutaanko sitä isoa ruutua pääsääntöisesti kodeissa ja olohuoneissa vielä nykyäänkin televisioksi. Paljonko on paljon? Toki itseäni ajatellen, minun pitäisi oppia enemmän tietokoneen hallintaa, kuvankäsittelyä, nettisivustoista, kursseista… Eli minun pitää olla koneella enemmän, jotta kehittyisin, enkä kokisi tätä koko ajan negatiiviseksi asiaksi. Oppisin myös hyödyntämään ja löytämään mahdollisuuksia ruutuaikaa lisäämällä. Mutta mikä on oikea suuntaus ja paljonko on paljon, asiassa missä hyvänsä?

Eilen pyörin vaateliikkeessä, ihan vain puolisen tuntia kun ystävää odotin… Seli seli. No kuitenkin siihen tuli pari teininaista, siis naisenalkua, meidän tyttöjen ikiä. Oli jatkolettiä, rakennekynttä, tekoripsiä, vahvaa meikkiä ja se älypuhelin. Niin ja polvista revityt farkut, paljaat nilkatkin huomasin. No asiaan…. Tämä naisenalku puoli kahden jälkeen iltapäivällä v-sanoja laajasti viljellen kertoi kuinka ärsyttäviä vanhemmat olivat kun herättivät hänet jo nyt, heti puolen päivän jälkeen. Hän kehui kuinka oli koko joululomansa nukkunut joka päivä iltapäivällä neljään saakka. Siinä vaiheessa mietin, mikä mahtaa olla neidin unirytmi, asuuko hän hotellissa ja miten tuo on mahdollista? Mahtaa olla ankeaa palata arkeen ja koulurytmeihin? Mietin myös mikä monesterihirviöäiti minä olenkaan lapsilleni, kun meillä on vuorokaudenajat ja unirytmit kuta kuinkin kohdallaan, on sitten mikä vuodenaika tahansa. Ei meillä nukuta iltapäivään, eihän niillä edes riittäisi uni. Aamulla tai viimeistään aamupäivällä ylös, yöllä pääsääntöisesti nukutaan ja päivät ollaan hereillään. Tehdään vaikka juttuja kavereiden kanssa, stailataan itseä, leikitään pienempien serkkujen kanssa, elukoiden kanssa, osallistutaan lumitöihin, kokataan, siivotaan, huolehditaan omista asioista ja huoneista, ei odoteta valmista, pyykätään, hoidetaan hoidettavia asioita, ansaitaan viikkorahaa tai tarvittavia asioita. Pelataan Unoa, Skippoa, Aliasta, lautapelejä. Välillä otetaan yhteen kun pelien säännöt ovat mitkä ovat ja niitä tulkitaan väärin, puhutaan päälle ja päätetään ettei koskaan enää pelata yhdessä… Välillä tapellaan oikeasti, sanallisesti, nyrkeillä, jaloilla, ajatuksilla, sivalletaan sanoilla… Päästetään höyryt pihalle ja puhdistetaan ilmaa. Välillä luetaan, ollaan sovussa ja herttaisia, tehdään käsitöitä, huuhaillaan, ideoidaan ja visioidaan asioita, katsotaan elokuvaa kainalossa, varpaita hieroen, paljutaan, saunotaan. Auotaan päätä, väitellään. Itketään, herkistellään, muistellaan ja käydään haudalla. Käydään uimassa, lenkillä, laavulla, metsässä, yökyläillään, hikoillaan kuntosalilla, jokaisella on myös omia harrastuksia. Hoidetaan velvollisuuksia, lupauksia ja tähdätään tavoitteisiin. Olenko äitinä liian vaativa, teenkö vääryyttä nykynuorille, olenko liian ankara, vanhanaikainen, kun esimerkiksi höpötän ettei tämä ole hotelli ja jokainen kantaa oman kortensa kekoon. Nyt keksin otsikon, muurahaispesiä! Sorkinko siis muurahaispesiä, kun asioita avaan ja kirjoitan. Sorkinhan minä, kun aivoituksiani eetteriin lauon. Mikäs minun on sorkkiessa kun ei ole kiire mihinkään tälle aamulle.

Tässä muurahaispesiä sorkkiessa mietin itseäni, yritän tajuta ja kohdata, ennen kaikkea oppia itsestäni ja koetuista kokemuksista. Jopa hyötyä opetetusta elämästä, koota niistä voimapakettia itselle. Punoa niistä jotain loogista. Poistaa sen suin päin säntäilyn, liiallisen armottomuuden itseäni kohtaan ja realisoida turhat luulot itsestäni ja tärkeydestäni. Oppia jopa kohtelemaan paremmin ja hyväksyä asioita, minuuttani. Onhan tuo yhteiskunta pyörinyt ilman minua sen kuusi vuotta, pyöriköön vielä hetken. Yritän aikalisän kautta löytää sopusoinnut, omat voimani ja vahvuuteni, tutustua hyväksynnän kautta itseeni. Olen myös mielenkiintoisia testejä ja oivalluksia tehnyt, välillä myös ärsyttää asiat, jotka nousevat itsestä esille. Yksi testi kertoi minun olevan mm. avoin, luova, innostunut, vikkelä, huumorintajuinen, minulla on paljon eleitä. Voin sen mukaan olla vaikka taiteilija, ideoija, tunnelmavastaava… Tunnistan niin itseni. Sama testi väittää minusta että olen myös epärealistinen, holtiton, minun on vaikea keskittyä ja en osaa sanoa ei. Minun pitää oppia tekemään asia kerrallaan ja pitämään jalat maassa. Tunnen niin itseni noissakin asioissa, onhan meikäläinen melkoinen muurahaispesä kuhinoineni, niin helposti lähtee keulimaan meikäläisen mopo. Nyt pitää oppia jarruttelemaan ja koota tulevaisuuden ja itsetuntemuksen palapeli pala kerrallaan. Sillä olenhan yhä kuopassa, tyhjiin pumpattu, tyhjiössä ja uuden elämän alussa. Samaan aikaan polttelevassa, hämmennystä aiheuttavassa ja mielenkiintoisen kutkuttavassakin muurahaispesässä. Ihan oikeassa moniulotteisessa ja isossa kusiaispesässä, mitäpä sitä kiertelemään ja kaunistelemaan. Tässä istun, muuta en voi, mutta pää on pinnalla ja aistit valppaana, paljon mielenkiintoisia asioista ympärillä. Kaikkeen tottuu...

TYHJENNYS

Jatkan tyhjentävillä teemoilla, ei sillä että tänään aamulla tyhjää olisi. Päinvastoin, nyt on sellainen ajatusten sekamelska meneillään, ettei tosikaan. Olen lähdössä Ouluun, minulla on aikaa kirjoittamiseen rapiat kolme varttia, pakko hyödyntää. Mutta tyhjennän osan siitä mitä mielessä pyörii.

Loppianen oli eilen, tyhjensimme joulun pois. Aina yhtä vapauttava tunne, paljastuu tyhjiä neliöitä, avaruutta, liiallinen sälä piiloon. Niin se oli ja meni sekin joulu, jalkautui askeettisempi arki. Pelkäsin joulua enemmän tai minua jopa sillä peloteltiin, kuinka raskas siitä tulee. Niin kuin olen aikaisemminkin kirjoittanut, olihan se tunteiden sekametelisoppa, mutta sitähän samaa sekametelisoppaa on juhlapyhien välissä soljuva arkemmekin. Tunteet ja tunnelmat eivät siis yllätyksenä tulleet, koin jopa suunnatonta tyyneyttä ja kiitollisuutta ikävän velloessa.

Eilen sain touhupuuskan ja tartuin viimeinkin toimeen. Tyhjensin lapseni hyllyjä, jemmoja, laukkuja, pussukoita, aarteita, nyssyköitä. Mitä sitä nyt käsiltään taitavalta ja tavaroista pitävältä kolmetoista vuotiaalta jälkeen jääkään. Toki suurimmat tavaramäärät on laitettu jo kiertoon heti kuoleman jälkeen ja ne tavarat jatkavat hyvää elämäänsä muualla, vaikkapa serkkujen luona kärrynpyöriä tehden ja tanssien. Mutta silloin syyskuussa tuli seinä ja stoppi vastaan ja asiat jäivät puolitiehen, kun sattui niin. Ei sen puoleen, kyllä tuo eilenkin sattui, aivan kauheasti, mutta kykenin jotensakin tekemään. Nyt on aarteita yksi laatikollinen jemmassa, tärkeimmiksi säilytettäviksi aarteiksi nousi itselle yllättäviäkin asioita. Kuten vaikkapa toisessa kantasolusiirrossa käytetty neonkeltainen sifonkijakku, kuinka paljon siihen liittyy hauskoja muistoja. Hiuslenkki, jonka jätin edelleenkin myttyrälleen ja siinä olevat hiukset paikoilleen. Ruusuntuoksuinen vartalovoide, pullon jämät vuodelta 2010, kun ensimmäinen kalju sillä aina kiillotettiin ja tuoksutettiin. Kyniä, piirustuksia, vihkoja, taideteoksia. Ensimmäinen maalaus 22.10.2010 nimeltään Suta Huti. Peruukki, toinenkin, blondi ja blondimpi. Sukat ja säärystimet, jotka opettaja oli lähettänyt vuosi sitten ja niitä pidettiin tosi paljon. Yöpaita, venynyt ja vanunut, shortsipyjama, jossa säihkysääret vilkkuivat. Minun retro ponshoni vuosimallia 1978 tai jotain, joka kulki mukana jo ensimmäisessä kantasolusiirrossa 2011, jonka värimaailma upposi neitiimme. Tuoksuöljy marraskuulta 2015, kun aivovaurio jalkautui ja minä hieroin ja hieroin, hemmottelin ja tuoksuilla herättelin aisteja, kotona ja sairaalassa. Maskotteja ja pehmoja, varsinkin pöllöjä pokineen. Valokuva-albumi syksyltä 2012, kun Helsingissä oli taidenäyttely ja neitimme töitä oli siellä esillä. Susiaiheinen lasipallo, jossa äitisusi ulvoo kuono pystyssä ja lapsisusi on vierellä, matkamuisto Lapista 2014. Kehystetty vaaleanpunainen frisbii, joka on huutokaupattu lapsemme hyväksi, tuntematon perheenisä sen taiteillut ja lähettänyt. Ikoni, jossa suojelusenkeli kädet levällään suojelee, Valamon luostarin terveiset vuodelta 2015. Neidin oma tekemä puinen laatikko, kirkkaan keltainen, jossa lukee Isälle…  Arvatenkin sattuu yhä ja velloo ikävän aallot tätä kirjoittaessakin, mutta koen tämänkin tunteiden tyhjennyksen tulevan tarpeeseen ja olevan paikallaan. Tässä on ihan tekninen ongelma, en kyyneliltäni tahdo osua kiireessä oikeisiin näppäimiin, saati että kykenisin näkemään tekstiä. Oli hämmentävää tajuta tuosta Suta Huti maalauksesta ja päivämäärästä, kuinka varhaisessa vaiheessa syöpätaistelua olimme jo tarttuneet väreihin ja pensseleihin. Sairaalaan menimme 18.10.2010, muutaman päivän sisällä taideterapia ja luovuus olivat jo koppiimme jalkautuneet. Ne kulkivat mukana silloin ja kulkevat yhä. Eilinen tyhjennys oli pikakelaus kuuden vuoden taistelusta, kuinka paljon hyviä muistoja tulvahteli tavaroiden myötä. Tyhjennys oli paikallaan.

Tässä naputellessa tyhjensin itkuvarastoni ja lapseltani perityn  pöllökahvikupillisen vahvaa aamukahvia. Ulkona alkaa olla sinistä, uutta lunta, hiukan pyryä ja lauhaa. Minua ärsyttää kun maalliset asiat mietityttävät ja kuormittavat, mitenkähän nekin saisi jäsenneltyä ja tyhjennettyä. Mutta olkoonkin niin, että asioilla on tapana järjestyä, olen kuullut sanottavan. Tämän mittainen tämä tyhjennys, olipa hyvä kun ehdin naputella ennen matkaan lähtöä. Olo on suorastaan vapauttavan tyhjentynyt, nyt on hyvä lähteä ammentamaan uusia asioita ja vähän paljon rinnallakin kulkemaan… Huoh, tekipäs hyvää… Tyhjentävää viikonloppua!

TAAS TYHJÄÄ

Kyllä ihminen on kaiketi sanoista tyhjiin pumpattu, jos taas tekee mieli antaa otsakkeeksi taas tyhjää. Mutta annoin taas ja tyhjää.

Siinä mielessä tyhjää, että minua alkoi kirjoitatuttaa nyt, ehkä noin neljänkymmenen minuutin ajan, mutta en tiennyt sitä herätessäni. Oikeastaan aamua ja kirjoitusintoa ruokittiin kaikella turhalla, kiukulla, naukumisella, sättimisellä ja paukkeella. Kaikkihan tietenkin johtuu siitä, että on pakkasta, jonka yleensä vanhemmat, varsinkin äiti aiheuttaa. Paukkuva ja kireä pakkanen kiristää automaattisesti teinilauman tunnelmat. Toki osasyynä on myös eilen loppunut joululoma, kun koulu kiristää myös. Ei mikään tyhjäntoimittaja tämä äiti, kun hallitsee koulun alkamiset ja pakkasenkin. Kaiken kukkuraksi isä lapsensa autolla kouluun vei, mutta sekin kiristi.

Olen positiivisella tavalla hämilläni, kulunut viikko ja alkanut vuosi on ollut aika napakka. Laskin meillä olleen kymmenen yövierasta, lukuisina eri öinä ja eri ihmisinä. Sitten päivävieraita on ollut myös paljon, juuri passelilla tahdilla, virtauksella ja vuorotellen. Olen myös itseni löytänyt kyläilemästä ja yllättävistä paikoista, samoin puhelimitse olen laajasti saanut yhteydenottoja. Minusta tuntuu huikean hienolta, emme ole yksin, meitä ei ole jätetty yksin. Ennen kaikkea meille uskalletaan ja voidaan tulla, kaikesta huolimatta, lapsemme menetyksestä huolimatta. Yhä useammin meillä pyörii myös koulukavereita, sillä nyt meille voi tulla, kun ei ole aina jonkin sortin eristystä tai rumbaa meneillään. Sitä nuoret tarvitsevat ja olen otettu moisista teinilaumoista. Sunnuntaina laskin kattavani kahdelletoista ruokailijalle lautaset, osa ei kuitenkaan syönyt, mutta tarjolla oli. Yksi äiti huolehti minun pyykkivuorista. Eiväthän ne vuoret minulle kasaannu, tytöt huolehtivat itse, petit ja pyykit, tarjottavat ja tiskit. Mikä parasta, jos on kavereita tulossa, imuriin ja pölyhuiskaankin tartutaan itse ja tehokkaasti. Minä pääsen siis helpommalla. Kun kavereita on, ei kukaan myöskään tappele, kiukkua tai ammu sanallisesti kovilla. Elämämme on vieraiden aikana leppoisaa ja tirskuvan kivaa, vähemmän kireää. Sitähän minä juuri kaipaan…

Yksi ystävä ajeli junalla meille päiväkylään satoja kilometrejä. Työkaverilleen hän oli junassa kertonut mihin on matkalla ja mitä on tuliaisina, oli kuulemma hämmennystä aiheuttanut. Voitko tuosta vain tavallaan tuntemattomaan (suru)kotiin mennä ja viedä sen sata värikästä nappia tuliaisina… Olemme edellisen blogin myötä tutustuneet, muutaman kerran nähneet. Surunappikeskustelunkin olemme syksyn mittaan käyneet, minkä värinen on olisi meidän perheen surunappi. Olemme siihen tulokseen tulleet, että surunappimmekin on värikäs, niin kuin meidän surummekin. Nyt meillä on iso lasikupillinen kaiken kokoisia ja värisiä surunappeja pöydällä. Hieno tuliainen, upposi minuun ihan täysin. Hengästyttävän päivän päätteeksi kysyin häneltä, mitä mieltä hän on minusta ja teksteistäni nyt, olenko ymmärrettävästi tulkinnut ja kirjoittanut. Hän tunnistaa minut ja tapani edelleenkin, olen itseni, kaikesta huolimatta. Niin kuin olen kirjoittanut, tunteet vaihtelevat nopeasti ja olen herkillä, mutta en ole lamaantunut tai jatkuvassa alhossa. Vaikka koen ikävää joka siunatun päivä, välillä kouristuksiin astikin, elämä jatkuu ja tulevaisuutta kohti menemme. On tärkeää kuulla välillä hiukan ulkopuolisemman ihmisen mielipide asiasta, sillä lähipiirihän velloo samoissa fiiliksissä, samoilla surun ja ikävän aalloilla.

Pakkanen on yhä kireä, minä en. Uskon aikani tulleen täyteen koneella tälle aamulle. Teki hyvää hetkeksi istahtaa, sillä kireys jäi ilmaan pyörimään ja siihen olisi ollut helppo singahtaa mukaan kun tytöt kouluun lähtivät. Onneksi minulla oli tilaisuus istua alas ja moiset henkiset kireydet saada tasoitettua, sillä on kivempi olla kun ei kiristä. Toivon kireän paukkupakkasen nujertavan edes osan vellovista pöpökannoista. Ulkona on upeaa, talvi ja luonto antavat parastaan, tulkoon kaikkea muuta kuin tyhjä päivä.

TYHJÄ

Oma oloni kohisee tyhjyyttä, niin on tämä vuosikin vielä tyhjä. Arvatenkin on aamu, on sunnuntai 1.1.2017. Aikaisemmin kirjoittamaton aikalaskurin määre, huomenna jo eilinen, entinen.

Olohuoneen lattialla on siskonpeti, viisi lasta ja lemmikit. Minun vuoteni vaihtui uniharson jo hapuillessa, keinutellen mukaansa. Kuulin lasten tulevan paljusta ja siinä he hihkuivat, ”viittä vaille ensi vuosi” ja kas kummaa minuthan uni sieppasi jo ennen sitä hihkuttua ensi vuotta. Hyvät unenlahjani on ja pysyy, hyvä niin.

Joka vuosi tässä uuden vuoden tyhjässä tilassa minulla on tapana tehdä inventaario, tsekata mitä tuli tehtyä ja mikä olisi saanut jäädä tekemättä. Plussat ja miinukset, ikävät ja vähemmän ikävät asiat. Mitä kaikkea sitä ihminen aina rajalla kelaileekaan? Toki rajalla, sillä tunnen olevani lähestulkoon päivittäin. Kumman puolen valitsen. Toivon vai epätoivon, jaksamisen vai jaksamattomuuden, ilon vai surun, todellisuuden vai epätodellisuuden, pakokauhun vai tyyneyden, vihan vai kiitollisuuden, katkeruuden vai hyväksynnän. En tiedä onko muiden elämässä näin jokapäiväistä ja selkeää kamppailua, mutta näissä tunnelmissa harvan se päiväni aloitan, terällä keikun. Teen valintani, toki saattaa olla päiviä jolloin huomaan, aamun valinnasta huolimatta, loikanneeni rajan toiselle puolelle, siinä olen yllättävän notkeahko ja nopealiikkeinen myös. Kun ärsykkeet osuvat kohdalleen, avot’sii löytyy viha, katkeruus, raivo, kiittämättömyys, kapina…

Jälleen vertaan uutta alkanutta vuotta tyhjään valkoiseen taulupohjaan. Kun tartun maaleihin, minkä tunnelman ja vaikutelman valitsen. Tai minun tapauksessani sehän on maalit ja tunnelmat, jotka minut valitsevat. Minä vain tunnelmien välikätenä heilun niiden maalien kanssa. Liian harmoninen tai yhden värin työ on jopa tylsä. Kun siihen lisätään edes ripaus kontrasteja, vastavärejä tai muuta särmää, harmoniakin korostuu. Sama on taas toisinkin päin, liiallisten kontrastien kanssa sokeutuu, se vaatii jonkin tasoittavan elementin tai värin tehokeinona.

Elämä, se on mielestäni myös sopusointujen ja erilaisten asioiden kautta haettua jotakuinkin miellyttävää ja siedettävää kokonaisuutta. Minun tapauksessani en havittele edes harmoniaa, kunhan on siedettävää. Jollakin tavalla, edes jostakin kohtaa tasapainoista, tyyntä. Odotan niin, että elämäni laskeutuisi edes joskus, vuonna tuleva pipo ja karvalakki, siedettäviin mittasuhteisiin. En mielestäni havittele kuuta, en liikoja, kunhan olisi siedettävää, paikoin jopa tylsääkin. Toivon hartaasti viime vuoden olleenkin pohjakosketuksen, myös sitä edellisen vuoden olimme jo syvällä. Kun menettää lapsensa, voiko sen syvempää ja pahempaa pohjakosketusta vanhempana kokea. Ei äkkiseltään tule mieleen. Toki lukuisina uusina vuosina viimeisien kuuden vuoden aikana se on ollut tulevan vuoden suurin pelko, menettämisen pelko. Oli vapauttavaa eilen kelailla asiaa, nyt elämästä puuttuu se iso ja valtavan kuormittava tekijä, kroonistunut pelko. Se on jopa hämmentävän vapauttava olotila, paikoin jopa syyllinenkin, sillä elämä saattaa antaa häivähdyksen jo keveämmästä ajanjaksosta. Enkä usko sen noin vain tulevan, kunhan se hiipisi edes pikkasen lähemmäksi, pelottomampi arki. Jolloin ei joka ainoa päivä tarvitsisi tehdä niin tietoisia valintoja ja kamppailla jopa itsensä kanssa. Vaan valinnat olisivat enemmänkin jo sisäsyntyisiä, se terävä terä ei olisi joka päivä jalkojen alla.

Joitakin asioita tiedän jo tästä tulevasta vuodesta, tekee mieli sanoa asioita joita pitäisi tehdä. Mutta kun nappaa tuon surullisen kuuluisan, paljon viljellyn isi- päätteen pois, niin sehän tarkoittaa että nyt oikeasti pitää tehdä, enää ei auta jappasu. Tavoitteena ja monen osatekijän summana on muuttaa minun lapsuuskotiini. Meillä oli sinne jo olemassa olevat hyvät vammaispuolen remonttisuunnitelmat, joita me emme nyt tarvitsekaan. Mutta muuton tarvitsemme yhä. Olen muuttamiseen valmis, henkisesti kypsä. Mutta en ole ollut vielä valmis siihen myyntiprojektiin. Sehän tietenkin on typerää tässä yhtälössä, kun pitäisi myydä, jotta voi muuttaa. Tällä hetkellä olen yrittänyt kuumeisesti palauttaa ja pitää kynsin ja hampain kiinni itsemääräämisoikeudesta omassa elämässämme. Koota sitä ja omaa itseäni pala palalta takaisin tai löytää uudelleen edes jollakin määriteltävällä tavalla. Olen mielestäni ollut aina todella tarkka omasta tilasta, sen tarvitsen. Kun ihminen tulee liki, minulla on tietty selkeä raja, milloin mennään mukavuusasteessa sentinkin yli. Vaikkapa oppilaat, työntekijät, tanssikaverit, saati tuntemattomammat. Olen myös liiankin tarkka henkilökemioiden suhteen, nykyään suunnattoman mustavalkoinen. En jauha, halua tai jaksa edes yrittää liiba laabaa, sen pitää olla aitoa, mielellään luomua. Se tekee minulle ystävyyden ja henkilökemian ”ostopäätöksen”. Kuuden vuoden ajan olen joutunut omasta tilastani luopumaan, sairaaloissa ja omaishoitajana. Muualta on määritelty ja määrätty missä olen, nimettömänä ja määrittelemättömänä persoonana olen heilunut. Luojan kiitos minulle määrittyi kuitenkin omaishoitaja identiteetti ja jopa omaa etunimeäni sairaaloissa käytettiin. Siihen meni kolmisen vuotta, mutta se tuntui suunnattoman hyvältä. Olla sentään joskus itsensä niminen, eikä pelkästään nimetön äiti. Viime vuosilta iso kiitos siitä, että saimme olla sairaalassa omia itseämme, ymmärrettyjä, kuunneltuja ja luotettuja, vaikka kulissit olivat laitosmaiset ympärillä. Sen mahdollisti luontevat ja selkeät pelisäännöt, reilu peli henkilökunnan kanssa. Ainakin minä sitä tarvitsen, reilua ja inhimillistä vastavuoroisuutta.

Viimeinen vuosi rankassa tilanteessa kotona, vei perheemme ja oman itsemääräämisoikeuden lukuisilta kanteilta. Tavallaan sitä minulle tärkeää asiaa veisteltiin joka puolelta siivu kerrallaan. Oli päästettävä kotiin lukuisia ihmisiä, vaikka ei olisi halunnut tai henkilökemiat tökkäilivät. Mutta se mahdollisti meille myös kotona olemisen ja pärjäämisen. Sekin oli oma valinta, laitos vai koti. Mutta kuinka vaikeaa oli myös omassa kodissa siivu kerrallaan luopua siitä, kun aikaisempina vuosina kotona tätä asiaa nimenomaan kävin tankkaamassa, sain voimaantua olemalla edes rippeitä siitä mitä olin joskus ollut. Haeskella minuuttani, edes päivän silloin ja toisen tällöin. En tiedä kuinka moni selitystäni ymmärtää, mutta yritän yhä selittää. Eli nyt kun laitamme kotiamme myyntiin, sehän tarkoittaa sitä, että meille tulee toivottavasti sankoin joukoin ostajaehdokkaita ja löydämme uudet asukkaat.  Sehän siinä on idea, eikös vain. Mutta antaa oma elämä sen pinnat ja konkreettisuus, niin kuin tapetit, lattiat ja kaakelit, huonekaluineen muiden arvosteltavaksi ja tutkittavaksi. Kodissamme on valtava määrä myös meitä, se ei ole pelkkää pintaa.  Kun ne ovat omaa persoonaa kuvastaviakin henkilökohtaisia elementtejä. Tämä on oma tärkeä tila, kun oman tilan määrittäminen ja tarve on tällä hetkellä valtava, ei jotenkin millään halua sitä sorkittavan tai puhkottavan. Sitten pitää taas alkaa moisen tilan uudelleen kokoaminen, oman tilan kasvattaminen. Tällä hetkellä koen, että olemme aika herkillä, siihen ei enää turhia asioita halua ottaa taakaksi. Toivon hartaasti, että ostaja löytyy luontevasti, helposti ja hyvällä fiiliksellä. Hyvällä makuyhdistelmällä ja harmonialla. Se korttipeli olisi nopea ja kiva, eikä sellainen kuin viimeisen kuusi vuotta, soutamista ja huopaamista. Mutta tähän on heittäydyttävä ja luotettava. Odotan samaan aikaan innolla uusia suunnitelmia, visioita jotka ovat muhineet ja vaativat ulos pääsyä. Että sellaisella rajalla tämän asian suhteen… Tyhjässä tilassa, joka odottaa täytettä.

Nyt tämä tekstilleni määrittelemä tyhjä tila tulee taas täyteen. Tyhjyyteni sain jaettua. Jännä kuinka tyhjässäkin tilassa on näin paljon sanoja ja asiaa. Odotan jopa humoristisella kauhulla, entäs sitten kun minulla onkin täysi tila mistä alan kirjoittaa, ihan niin kuin asiaa, josta oikeasti tiedän jotakin. Kuinka herkästi se menee sitten jo yli. Tyhjä tulee täydeksi. Nyt menen kylppärinkaapille, otan ison huikan Vademecum- suuvedestä. Purskutan, pyörittelen, porskuttelen ja sylkäisen. Hahaa, mikä raikkaus ja sain suuni tyhjäksi moisesta. Tulkoon raikas päivä ja viipyköön raikkaus myös tulevassa vuodessakin. Onneksi on iso pullo, josta ottaa hömpsyt aina tarvittaessa, toistaa säännöllisesti. Raikas hönkäys itse kullekin!