tiistai 26. maaliskuuta 2019

RISUKASAOSUM(I)A

"Vademekkumi toimii toivottavasti arkesi raikastajana. Saa tuulahduksen aikaiseksi, poistaa tunkkaisuutta ja antaa viipyilevän raikkaan jälkimaun, elämääsi tai päivääsi."

Iso anteeksi, sillä tavoitteet eivät todellakaan ole täyttyneet viime aikoina. Tuskin on viipyilevän raikkaita jälkimakuja, kenelläkään. Toisaalta tavoite on ollut myös kertoa elämästä ja arjesta. Noooh, eihän tämä aina ole sitä ruusuilla tanssimista, vaikka piikkejä löytyykin. Piikkejä löytyy niin piikkilankavalaisimista kuin risukasoistakin.
 
Eilen kävin ripustamassa näyttelyn, jota minulta odotettiin ja pyydettiin. Nyt sen aikataulujen vuoksi sain tehtyä. Toki ennen sitä sain kuulla luullulta avustajataholta, ettei avusta, eikä näyttelyni voi vähempää kiinnostaa. Noooh, jälleen yksi käsipari ja jalkapari vähemmän projektissa, saa aikataulutkin muuttumaan, kaiken käsityksen mukaan venymään. Mutta tulipahan jälleen selväksi, mitä mieltä noistakin projekteista ollaan. Mutta menin yksin, ja sainkin apua toiselta suunnalta. Mistä olin todella hämmentynyt, kuinka joku voi vapaaehtoisesti ehdottaa auttamista ja auttaakin. Se oli kirkas osuma risukasaan.
 
Ripustelin kaksi suurinta työtä suoraan seinälle, lähin hakemaan seuraavia tauluja. Kun palasin, oli yksi ihminen kiinni taulussani, halaamassa sitä. Kokemassa ensisilmäyksellä rakastumisen, jonka sain todistaa vierestä. Se osui ja upposi häneen heti, samoin upposi uusi säde risukasaan. Sain osakseni halauksia, tuttuja olikin paljon. Kättelyjä virallisemmilta tahoilta, kehuja, kiitoksia ja myönteistä palautetta. Voi kuinka risukasa olikin valaistunut, todella hämmentynyt moisesta, että vielä kehujakin... Sillä hetkellä tuntui, että olen tehnyt jotain oikein tai ainakin merkittävää, jos joku ilahtuu edes hetkeksi jostakin minun tekemästäni. Jos jollakin jokin sielussa heilahtaa, koskettaa myönteisellä tavalla. Nuo osumat olivat ja tulivat todella tarpeeseen, samaan aikaan ne myös positiivisesti takavasemmalta yllättivät. Kun olin jo perumassa vastatuuleen rämpiessä kaikkia suunnitelmiani, kun uskoin jo moisen olevan sitä todellisuutta, jota en raukka ollut tajunnut.
 
Viikonlopun tyrskysumassa sain myös toisen näyttelypyynnön, sekin osui kirkkaasti. Ensin vastasin, että minun on syytä miettiä ja harkita, ajattelin perustelevani itselleni moisella harkinta-ajalla ja analyysillä myös kieltäytymisen. Sillä kaiketi lähipiirin analyysien mukaan sekin on niin turhaa, itsekeskeistä ajatteluani ja toimintaa. Sitten iski sellainen uhmasalama, kirkas leiskaus, pistin uuden viestin kolmen minuutin harkinnan jälkeen, että totta kai ja kiitos mielelläni tuon taulujani näyttelyyn. Onhan se surkeaa, jos meikäläinen muutamasta tyrskystä lamaantuu, onhan se. Uhastakin ajattelin tyrskynsilmistä nousta, hiukan taas vaahtovana ja nuppi sekaisin. Mutta nämä ovat osa minuutta, kuuluvat valitettavasti pakettiin. Turha odottaa että muuttuisin pelkästään laiskaksi sohvaperunaksi, passiiviseksi, vaikka sitä kuulemma pelkästään olenkin. Eilisen näyttelyn jälkeen sain kuitenkin aamulla tyrmänneeltä taholta peukkuja sosiaalisessa mediassa. Ristiriitaista, kuka esittää? Jos ei voi vähempää kiinnostaa, niin kuitenkin vapaaehtoisesti peukku irtoaa. Noooh, se napsautettu peukku osui kuitenkin jälleen tähän risukkoon, ehkä se aamullinen purkaus olikin muuta kuin minun tauluihini ja näyttelyihini kohdistuvaa, ne vain kanavoituivat juuri sillä hetkellä juuri sitä kautta. Tavallaan nyt kun ajattelee, sehän meni juuri niin kuin pitikin, tauluni saivat aikaan tunteen, analyysin ja koskettivat. Sitähän mää just haluankin, herättää tunnetta, aivoitusta, koskettaa ja sanoittaa... Olipa onni, että oivalsin tänä aamuna moisen, siinähän vallan jälleen yksi säde vilahti risukasaan.
 
Olen ommellut, niin kuin uhkasinkin. Minulla on sellainen perus-Singeri, mutta minulle riittävä. Kesällä kun höyrysin kestokassejani, ompelin yötä päivää, alkoi alalanka sylttäämään. Kotikonstit eivät auttaneet, huollatin ja samalla siihen löydettiin konekirjonta-apuvälineet. Maksoin rutkasti moisesta, koneen hinnan liki pitäen. Noooh, sattuneesta syystä en ole pahemmin ommellut, on nääs ollut muutama muuttuja. Seli seli, laiskuuttahan sekin on... Nyt olen koneeni kaivanut keskusvarastosta, teen koeponnistuksia näyttöä varten, johon tarvitsen konetta enemmän ja vähemmän. Sunnuntain kulki kuin unelma, ompelin viitisen tuntia, eilenkin kulki kuin unelma, mutta kolmen tunnin jälkeen lakkasi kulkemasta. Taas alkoi alalanka sylttäämään. Purin, langoitin, aloitin yhä uudelleen. Sama takkuaminen sen kuin jatkuu. Vaihdoin myös neulan, soitin huoltajalle, sitäkin hän ehdotti. Eiku mitä takkuaa yhä. Toki varmaan risukasalle tekikin hyvää kun muutama säde vedettiin takaisin, ettei luule valaistuneena itsestään liikoja tai nauttivansa tekemästään. Körttiperheen kasvattina, varmaan meni myös synnin puolelle, mitäs ajeli sunnuntaina, pyhitettynä lepopäivänä. Kesällä teki samoin yhtenä sunnuntaina, toimi kuin unelma, mutta sunnuntaina kosti. Olemmehan nyt körtti-Hilma-mummun lapsuuden maisemissa, reviirillä, tontilla, ne olivat tarkat säännöt silloin aikoinaan mitä sai tehdä. Minä lipsuin jo silloin, näytän lipsuvan yhä, syntiin meinaan. Hah, haa, olinhan liukas liikkunen, liian värikäs, äänekäs väärällä tavalla ja en aina muistanut mikä kaikki olikaan syntiä, kunnes minulle siitä kerrottiin. Jo lapsena tein paljon käsilläni, olin tuottelias, mikä hirveintä saatoin neuloa jopa sunnuntaisin! Onko se jokin karman laki? En katso Wikipediasta, se ei ole nyt risukasapostaukseni juoni.
 
Eilen sain yllättävältä taholta myös yhteydenoton ja viestejä, sekin tuli hyvään saumaan. Vilahti osumana risukasaan. Ihan niin kuin tämä henkilö olisi paatoksellisen tyrskyavaukseni lukenut, vaikka tiedän ettei hän lue. No, hyvä sattuma ja osuma.
 
Nyt on ollut leppoisampaa, avautuminen teki nähtävästi hyvää, muille. Nähtäväksi jää, milloin risukasassani huomaan myönteiset vaikutukset. Sillä koen olevani rantakivikossa vielä tyrskyn jälkeen kontallani, pöllyytyksestä sekaisin ja aivan ulalla. Mutta sulattelen. Olen ehkä sen sata kertaa sanonut ja kirjoittanut, mielestäni on/olisi tärkeää puuttua ja sanoittaa asioita pitkin matkaa. Kun kaiken pitää sisällään, jossakin vaiheessa painekattila vain pimahtaa ja pamahtaa. Jostakin syystä tässä kohtaa minulle tulee aina Tohtori Sykerö mieleen, joka pomppii hyppykepillään, jossakin taustalla on höyryävä painekattila, jonka venttiileistä ja liitoksista puskee uhkaavasti höyryä. Toisekseen olen hyvilläni, että itse olen risukasa, harva ja vuotava, toivon ettei sen poimuihin jää kovin paljon paineita, ja olisin oppinut asioita ulkoistamaan. Vaikkapa nyt maalaamalla, kirjoittamalla, puhumalla, jakamalla, oivaltamalla... En tiijä taas, luulen hallitsevani keinot, mutta eiköhän minulle joku päivä taas totuus kerrota.
 
Olemme lähdössä Ouluun. Olenkin päätynyt sinne mri-tutkimuksiin. Jossakin vaiheessa tuuletin täällä, että minulla epäilty juttu, sydämessä, ei olekaan minulla. Näin sanoi ultrannut kardiologi. Kunnes sitten tuli uusi ultralähete, saman kardiologin laittamana. Toinen kardiologi löysikin jotain, jotain minkä edellinen kardiologi kumosi. Hämmentävää, eipäs juupas pompotusta, myös toisen kardiologin mielestä. Nooh, tänään minut työnnetään tuubiin, tutkitaan tarkemmin. Eipäs juupas, sitten määritellään olenko sairas, vai olenko terve, kenties luulosairas, no laiska ainakin. Laiskuuden määritelmään tuskin tuubia tarvitaan, riittävätköhän lausunnot ja ääninauhat kotoa. Tuleepahan käytyä Oulussa, pikareissu, kun hiihtolomalla vain sohvailin, muka sairaana ja jäi Oulun-keikka käymättä.
 
Minulla on ollut menossa kankaiden ruostevärjäys, kokeilu nimenomaan. Koululla oli kivoja testituloksia, joita ajattelin omin nokkineni hyödyntää näyttöäni varten. Noooh, aloin tonkimaan ladon nurkista rautaromua, eipä pahemmin löytynyt. Isoja kylläkin, viikatetta ja sirppiä, pitkiä putkia, muttei sellaista pesuvatiin mahtuvaa sälää. Kipaisin pellon poikki serkkupojan rautaromuja tonkimaan, mukanani koirat ja villikissat. Kestohankia hipsuttelin vatini kanssa, kunnes muutaman kerran upposi, kengät hörppäs lunta ja nauhat aukeili. Paluumatkalla onnesta soikeani loikin vatini kanssa tulemaan, jossa kolisi rautaromut. Kunnes kestohanki päätti pettää juuri kanavan kohdalla. Notkahdin ja syvälle, nauraen ja noituen. Kippuroin vatini kanssa ja jatkoin matkaa, kunnes alkoi romua putoilemaan varpaille. Vatihan tietty halkesi moisessa vajoamisessa. Kokosin roinani ja kippuroin perille kotiin. Tein testini siivousämpäriin; rautaromua, lakanoita, etikkaa, vettä ja suolaa ja vuorokaudeksi muhimaan. Ei ihan sekään mennyt kuin Strömsöössä, hiukan väri vaihtui, mutta etikka irrotti todella hyvin konerasvat romuista, moisia jälkiä oli lakanoissa enemmän kuin niitä toivomiani ruostejälkiä. Lakanat pyykkiin, suunnitelman mukaan, konerasvat lähti, mutta saadut ruostevärit säilyivät. Vaatii vielä harjoitusta, ehkä... Sillä konstilla saisi niin kauniin värin.
Nyt kuulin, kuulemma pesuhuoneen hana on ruostunut! Kas kummaa minuunhan moinen syyte napsahti. Miten siitä jäikin jokin roiske pesemättä, vaikka muuten jopa kaakeleiden saumatkin pesuhuoneesta pesin ja ihan ilman ruosteroiskeita olevat. Luulin ruosteroiskeetkin pesseeni pois, mutta mitä vielä. Onneksi joku huomasi ja pääsi sanomaan, pitämään minut ajan tasalla ja tietoisena touhuistani. Nyt minulla olisi tavoite maalata "pari" taulua ensi viikon näyttelyyn. Voitte vain kuvitella, että tulee jälleen jännää, sekä maalarille että perheelle. Mutta jos minä lupaisin käyttää sellaisia tekniikoita, joissa ei roiskita, tekisin hillityn hallitusti, ilman tuhoa ja jälkityrskyjä... Kauhistuttaa koko ajatuskin, mutta onneksi olen aamuvirkku, sutaisen muiden vielä nukkuessa. Voi kunpa menisi plussalle, ulkoistaisin itseni. Risukasaosumaratkaisua!
 
Tänään paistaa aurinko, nyt puhun luonnosta, en itsestäni. Kaunis pirtsakka kevätaamu, taivas oli kirjavan kukertava. Pikkupakkanen, linnut alkavat kukertelunsa heti aamun valjetessa. Joutsenia, töyhtöhyyppiä, muuttolintuja lentelee. Sehän keväästä enteilee. Liukasta on, eilen surautin hiukan pitkäksi muutamassa kohtaa, kun lumen alla olikin peilijää.
Samalla kun kirjoitan täällä nurkkauksessa, jonka moiseen ajattelin ja suunnittelin, pälyilen ympärilleni ja ajattelen muutakin. Paljon on käsitöitä ympärilläni, kierrätysjuttuja, muistoja, tärkeitä esineitä ja alusta asti tehtyjä. Valonlapseni töitä on myös esillä, hän katselee hiukan yläviistoon hyllyltä, hymyillen. Etuseinällä on entisöimäni pyyhenaulakko, nyt avain ja tilpehöörihyllynä. Ylähyllyltä kuikistelee ja muikistelee isäni, tuttu virne kasvoillaan. Minä niin tiedän, että ne katsovat hymyillen ja myhäillen touhujani, ovat taajuuksilla. Kyllä minä molempien kanssa olen ottanut yhteen, tulta ja tappuraa koko klaani, mutta siitäkin huolimatta tiedän hyväksynnän. Ne katseet kuvista ovat myös itselle säteitä, valonpisaroita, risukasaan.
 
Mutta nyt kutsuu Oulu, jotensakin jaksan naiviudessani odottaa kivaa päivää tästäkin. Kyllä sitä ihminen on sitkeä, kaiketi tämä risukasa ei ole koppuraksi kuivunut vaan tuore ja elastinen. Itseasiassa taitaa olla sellainen vielä koivussa kiinni oleva sekainen tuulenpesä, joka näyttää risukasalta, mutta on yhä elämän sykkeessä ja vuodenajoissa kiinni. Odottakaas, kun kevät tulee ja risukasa alkaa taas puskemaan silmuja...

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

TYRSKYVAROITUS

Vasemmalla maalaukseni tyrskystä.
Tyrsky, sehän on melkein kuin myrsky, kirjaimen erolla. Jos kerran on myrskyvaroituksia, miksei siis tyrskyvaroituksiakin. Niin, annettakoon nyt sellainen.
Wikipedia avaa aihetta sanoilla: rantaa, karia tai muuta estettä vasten vaahdoten murtuva aalto.
Hä, olenko siis murtumassa, vaiko jo murrettu? Siinäpäs vasta aivoitus tälle aamulle. No vaahtoava ainakin.
 
Välillähän myrskyt tyrskyineen nousevat aivan salaa, takavasemmalta, huomaamatta ja kauhean nopeasti. Silloin joudutaan myrskyn-tyrskyn-silmään. Tänään(kin) on tuntunut siltä. Mitä on olla silmässä, jos toisessakin, yllättäen, huomaamatta, tiedostamatta, kohteena.
 
Olen luullut tekeväni asioita oikein, perustellusti ja jopa harkiten. Muka johdonmukaisesti, tiedostaen ja jakaen. Mutta saankin kuulla ja ymmärtää, ettei monikaan asia ole mennyt niin kuin luulen. Säälittävää, olla luuloissa. Itsestään. Halveksittavaakin, eikä lainkaan itsetuntoa kohottavaa, naaman saa loksahtamaan roikkuvaan asentoon, kyllä siinä ryhtikin meni. Taas se luuli itsestään, ja väärin luuli. Mutta sitä ei olla minulle asiallisesti kerrottu, kunnes laukaistaan asiattomasti, tyrskynä joka nousi jostakin. Mutta kohde tiedetään. Tässäpä räpiköin.
Verbaalinen lahjakkuus on nähtävästi periytyvää, myös miehelleni. Sen siitä saa, onhan sanottu, että aviopuolisot alkava muistuttaa toisiaan, enkä tällä hetkellä moisesta ajatuksesta pidä yhtään. Tytöiltäkin irtoaa, kiitettävästi, erittäin yllättävästi ja laajasti. Samaan aikaan saan olla ylpeä laajasta tulkinnasta, mutta se saa maitohapoille kun kohteena olen minä, maali on kaikilla sama. Se saa häkeltymään, pyytämään selitystä, mutta siihen ei suostuta. Asiahan menee nääs niin, että he ovat saaneet sanottavansa sanottua, eikä sitä enää jauheta. Tarkentavat kysymykset eivät kuulu asiaan, saati sitten oma näkemykseni. Puolustuksesta nyt puhumattakaan. Toisaalta olisin halunnut ehkä pari selventävää...
 
Sunnuntai, niin sehän on pyhitetty lepopäivä. No mitä teen, no pesen pyykkiä. Toinen lakanapyykkikoneellinen jo menossa. Eiliset pyykit juuri kuivina keräsin. Tässä kohtaa pätee vanha viisaus, laiska töitänsä luettelee, nyt sitä jälleen elän todeksi.
Ehdottelin yhteistyötä, vähän muissa teemoissa kuin pyykinpesuissa, mutta se ei ihan luonnistunut. Näinpä päätin ulkoistaa itseni koneelle, kuuntelemaan pyykkikonetta, seuraavaksi starttaan kujelmapuikot, virkuukoukut, silitysraudan ja ompelukoneen. Niin kerta, tällä energialla, aggressiolla saan kaikki tekemättömät valmiiksi. Otan niille tasan nyt aikani, jota en yleensä arjessa saa. Kas kummaa, kun tämä alani, tai molemmat alani virike- ja työtoiminnanohjaus ovat aikaa vieviä ja kaikkien kauhuksi materiaaliin painottuvia aloja. Eikä se ole muiden mielestä kivaa, ei suotavaa, ei tarpeellista... No, alaa tuntevat tietävät kassien määrän, materiaalien runsauden ja kansioiden aikaa vievyyden. Vaikea on tehdä, jos ei voi tehdä. Kun on sitten päiviä, jolloin luulee voivansa tehdä, ohjautuvuus tapahtuu monelta eri sektorilta, viisi(toista) lähtöä päivässä projektien parista, siinä ei paljon projektit etene. Sekös alitajuntaa kuormittaa, tekemättömyys raivostuttaa. Niin itseä kuin tasan muitakin. Eilen piti alkaman listoitus, kunnes sirkkeli sanoi suhteensa irti, ainakin jäähylle. Joku pieni väkänen jossakin oli lasahtanut, eikä teräsuoja nouse, vaikeuttaa kummasti sirkkelöintiä. Samaan aikaan kun tuo lasahti, alkoi vesisade, sähkölaitteet kiireellä sisälle sateelta suojaan. Kun haluaa valmista, mutta mutkia, tyrskynmyrskyjä on aina jossakin piilemässä.
Samoin oma terveys on ollut nyt taas inhottavan herkillä, flunssaa toisen perään, röhää ja räkää. Niin kuin minä paastotessa tammikuussa olin onnessani kun yskästäni vapauduin, näin kauan se vapautus kesti. Räkäinen Hah.
 
Kouluviikko oli ja meni, olihan sitkeä, alkuviikko pelkkää aggressiota. Enkä minä ollut ainoa tässä tunteessa kieriskelevä, monen tekijän summa. Meinasin kiivaana ihmisenä jo hanskat nakata, mutta sitkuttelin. Osa lähti tunneilta kesken ja osa jätti tulematta. Sillä onhan se näin, että menemme saamaan opetusta, oppimaan, innostumaan. Ja kun nämä kriteerit ei täyty, se kuohuttaa. Osaamme kotonakin yotube-videoita katsoa, jos se on tuntien sisältö. Sokea sokeaa talutteli, toinen oivalsi toisen silmukan, toinen kolmannen, sitten yhdessä jahkasimme, josko se olisi oikein oivallettu. Toki itseohjautuvuus ja kaverin auttaminen korostuivat, mutta se ei ole käsitykseni mukaan opiskelun ja oppimismotivaation tarkoitus. Ryhmämme kutistuu kutistumistaan, oikeastaan kukaan ei ole kartalla ketä on jo onko vielä. Hämmästyttävää.
Torstain ja perjantain sain oppia oikein kunnolla, kaislasta pannunalunen, kukkaro parkkinahasta ja ylimääräisenä vielä "luuneula" visakoivusta. Onneksi en lyönyt hanskoja tiskiin, sillä sain kokea sen oppimisen ilon, innostumisen ja onnistumisen kahden päivän aikana, mitä tavoittelin koko viikolle. Mutta kun saavun kotiini aina uusien kukkaroiden kanssa, kummasti ne heti katoavat, sillä olen perheen mielestä liian tuottelias. Olenkin, mutta minkäs sille voi. Toisaalta se on erittäinkin ala-, materiaali- ja persoonasidonnaista. Yritän koko ajan keksiä hyödykkeitä, joita teen tai minimalisoida tekemieni asioiden koon. Toisaalta syksyllä tekemäni piikkilankavalaisimet saivat valtavaa vastarintaa ja kritiikkiä kotona. Mutta kas kummaa keittiössä roikkuu piikkilankakruunu ja olkkarissa on vastaava piikkilankapallojalkalamppu. Toisaalta salaa hykertelen, kun tyttöjen kaverit moisia ihastelevat. Tai vessojen tapetteja, tai vessan valaisimia, tai keittiön tapetteja, tai meidän makkarin tapetteja, tai olkkarin seinämaalin sävyä... Onhan noita kritiikin paikkoja mahtunut tähän puoleen vuoteen, mutta onneksi joku ulkopuolinen sitten minunkin kuulteni jonkin kiitoksen tai kehun lipsauttaa. Paino sanalla ulkopuolinen.
 
Sitten some, lähinnä facebuukki. Olen ollut siellä nyt opiskelun ajan. Nyt kun olen ollut enemmän kotona, varsinkin sairaana, en paljon oikeita ihmisiä kohtaa tai näe. Minulle ei enää soita muut kuin äiti ja yksi sisko. Aika hiljastahyssyä sosiaaliselle ihmiselle. Tanssipaikat ovat olleet kiinni, lähimaastossa, maaliskuun ajan. Harrastuksiin en paljon pysty sitoutumaan opiskelun ja epäsäännöllisen työni vuoksi, on harrastettava omin nokin. Helmikuussa kaikki viikonloput olivat täysbuukattuja muista syistä. Toki myös tekstareilla pidän yhteyttä ihmisiin, monet tekevät vuorotyötä, tekstari on helpoin tapa saavuttaa joskus henkilö jollakin tavalla.
Tykkään kuvata omia juttujani, tauluja, käsitöitä, havaintoja, ilmoja ja eläimiä. En niinkään ruokaa, drinkkejä, huveja, elämyksiä tai omaa pärstää, en ripsiä, en urheilusuorituksia tai vatsalihaksia. Toisaalta vaikea kuvata sellaista mitä ei ole, tai on liikaa, vertaan nyt vaikka vatsalihaksiin, niihin ei riitä laajakaistakaan. Kun maalaan, olen niin innoissani, että haluan jakaa väri-ilotteluja muillekin. Ihan siitä syystä, että jospa se jotakin muutakin ilahduttaisi. Ravintola-annoksia en kuvaa, kun en harrasta niitä. Tai tietty koululla on hirmu hyvät, monipuoliset sapuskat, pitäisikö minun alkaa niitä kuvaamaan ja jakamaan somessa. Elämysmatkailua kuvaan kyllä, näin paistaa aurinko pakkasella näihin sähkölinkoihin tänään Haapavesi-Ylivieska välillä. Näin ne paistoi eilen, samat linjat, sama kohta. Peltoaukealla heijastelee tällä tavalla tänään illan valo, vertailuna heijastelu samalta aukealta aamun valosta. Minä kun rullaan tuota väliä ees ja taas. Jaksan luonnon kauneutta moni-ilmeisyyttä hämmästellä mennen ja tullen. Kun sitten innoissani lataan someen näpertelyistäni kuvia, pikakuulumiset vaikkapa viikon ajalta. Samalla kerron kuinka olen ollut poikki ja lapset siivoa, kun minä sohvailen.
Samaan aikaan kotirintamalla saan kuulla olevani laiska, sohvaperuna, somessa hämmästellään energisyyttäni ja innostustani. Todella ristiriitaista. Ketä minä oikein huijaan? Miten minä annakin noin vääristyneen kuvan todellisuudesta. Välillä inhottaa moinen kuva itsestäni, en halua moista ylläpitää, koska en todellakaan ja kuulemma ole sellainen. Olenhan julkisestikin ja sanoitetusti patalaiska, jolla asiat vain roikkuvat, keskeneräisyys on laaja-alaista. Niin ja lihavuushan on kävelevä merkki laiskuudesta, sekin tiedetään. Se on todella iso ongelma, monelle, usein. Niin ja tutkimuksethan osoittavat myös älykkyyden peittyvän rasvan alle, sen vähäisenkin. Olen senkin huomannut, aina vain tyhmempi olen.
Kännykästä vielä, sehän on nykyisin myös tietokone ja paljon muuta. Näpertelen sitä myös nähdäkseni opiskeluun liittyvää postia, näyttösuunnitelmani edistymistä, aikataulutusta, ajankohtaisia asioita ja sellaista mihin pitää olla reaktionopeutta. Myös tyttöjen asioihin, koulun viesteihin. Minulla ei ole aikaa ja mahdollisuutta istua lehtiä lukemassa, vaikka enemmän kahisevasta tykkäisinkin, yritän pysyä ajan hermoilla ja maailmanmenossa mukana vaikkapa samalla kun sohvailen. No, perheellehän tämä on määritelmä laiskuuden huipentumasta, sohva, kännykkä ja muka sairas. Varmaan olenkin, enkä pitäisi itsekään näkemästäni.
 
Teen mielestäni kohtuullisesti kotitöitä, toki imurointi, tiskikoneet, ruuat  ja pyykit on helpompi hoitaa jos on fyysisesti paikalla. Vaikea on täyttää kone 90 kilometrin päästä. Huushollimme, nykyiset liki tuplaantuneet asuinneliömmekin vaativat enemmän. Remppasotkut ja myllätty piha. Niin ja lisääntyihän meillä kotieläimetkin villikissojen myötä. Toki, useina aamuina ennen kuin lähden kouluun, vaikkapa puoli seitsemän paikkeilla ajamaan, siivoan keittiön, laitan tiskikoneen pyörimään, hoidan seitsemän elukkaa. Mutta sehän on sitä näkymätöntä, toiset saavat nousta jo pestyille astioille ja ulkoilleille ja syöneille lemmikeille, jotka ovat jo rentousvaiheessa. Itse olen ollut vaikka jo nukkumassa, kun ihmislauma syö iltapalaa, sitten astiat jäävät lojumaan, minä ne aamulla hoidan lojumasta. Mutta sehän on näkymätöntä työtä. Pyykitkin voin kerätä hiljaa aamuvarhaisella. Mutta auta armias, jos imuroin, silloin kun olen kotona, siinähän nousee raivoisa takkutukka jos toinenkin.
 
Itse asiassa olen tässä nyt miettinyt ja tullut johtopäätökseen, että on vaikeaa olla minä. No, sehän on muiden tyrskyäjien mielestä täysin itsekästä ajattelua. On niinkin, mutta kun toivoisin löytäväni työkaluja jotta olisin jollakin ravalla edes siedettävä muillekin, enkä sokeutuisi luulemaan olevani oikeilla urilla. Sillä aivoriihen ja tyrskyvaroituksen ja suoranaisen myrskyn jälkeen tajusin olevani aika ulapalla rooleissani. Ei sen puoleen, tyrskyt ja myrskyt kyllä puhdistaa ilmaa, myrskyn jälkeen on kuulemma poutasää... Mutta ollappa itse silmässä, jopa tietämättään, koteloituna, kapseloituna. Vähän kuin muoviroskana aalloilla, siinä se kelluu, on haittana, eikä se maadu. Mutta on erittäin näkyvä ja sitkeä, aina vain kelluu, tyrskystä myrskyyn ja takaisin.
 
 
Mutta nyt olen naputellut, tyrskynnyt, enkä yhtään märissyt. Olen tyrskyn nostattaman vaahtopäisen paskan itsestäni hämmennyksissäni ulkoistanut. Minulle on tärkeää, että moiset kuonakertymät eivät tee, tekisi pesää minuun. On sitten kuonan syy ja aiheuttaja mikä tahansa.
Lapsemme kuolemastakin tuli ja meni 2,5 vuotta, pian tuhat päivää. Elämä on välillä perseestä, vaikkei sitä itse aina tajua, onneksi se sanoitetaan minullekin. Onnekseni, ilokseni ja positiiviseksi hämmennykseni olen saanut kuulla myös anteeksipyyntöjä. Mikä on aika iso asia, siis todella ISO asia. Kaiketi tyrskynneet ovat huomanneet ampuneensa todella kovilla.

 
 

tiistai 19. maaliskuuta 2019

SILMIÄ PAINAA

Silmiä painaa, ei uni anna lainaa. Jostain syystä nyt soi rahtareiden biisi päässä, sillä itse ajan koulumatkarallia, tämän viikon ja viime viikko meni jo. Onneksi alkavat tiet sulamaan, mutta paikoitellen oli loskaa pientareilla paksusti. Koulumatkalle sattuu muutama kymmenen kilometriä myös pikkuteitä, kevät saapuu niille paljon myöhemmin.
Huomenna aamusta takaisin taas. Kulttuuritietoa ja loppuviikosta perinnepuutöitä. Alkuviikko on ollut neulontaa ja virkkausta. Kyllä minä olen huono oppilas pysymään ohjeissa. Kahta riviä pidemmälle en tahdo ehtiä, kun keksin jo omat suunnitelmat, tai en muista edes niitä ensimmäisiäkään rivejä lukea. Toivoton, olen. Mutta kivaakin on, silloin kun on kivaa. Toki porukkamme harvenee päivä, kerta kerralta. Osa lopettaa, kiireisimmät ovat valmistuneet, osa on sairaana, osa jättää tulematta, kun tuntien sisällöt eivät vastaa odotusta. Osa opiskelee itseohjautuvasti kotona. Meitä on niin moneen junaan ja rekkaan.
 
Kuoroon menen pian, nyt kyllä väsyttäisi. Aamuisin olen heräillyt 05 ja jotain, kylläkin ilman herätyskelloa. Nyt iski väsytys. Kyllä se siitä alkaa taas meikäkin vinkumaan, kunhan kuoroon menen, mutta justiin nyt väsyttää. Meillä on pian konsertti ja muitakin pienempiä esiintymisiä, on siis ihan kohtuullista olla harjoituksissa. Muuten ei ole aihetta estraadeille.
 
Minuun meinaa iskeä uudelleen flunssa, ärsyttää, sanoinko jo että ärsyttää. No kyllä ärsyttää. Sain kuulla lähteneeni liian aikaisin liikkeelle, mutta kun on pakkokin hoitaa asioita. Ja kun painetta tulee yhdestä, jos kolmesta suunnasta. Milloin ihminen on liian sairas? Flunssaisena meinaan liian sairas. Kun ei ole enää kuumetta, ääni on vielä poissa, jaksaa kohtuullisesti, ei yski eikä röhise. Varsinkin kun on ollut viikon toista kierrokset nollilla, nollaillen. Tytöt olivat kuumeessa peräti viikon, siis kaksi kolmesta.
 
Tulin juuri haudalta. Että roiskahti ikävä taas syvältä. Samalla jälleen uusia hautakiviä tutkailin, kukitettuja kumpuja laskeskelin. Niissä perheissä on tuoretta surua, meillä jo ylihuomenna kaksi ja puolivuotta vanhaa kuolemansurua. Onnekseni olemme jo tässä surumme vaiheessa, sillä nykyisillä voimavaroilla en kykenisi jaksamaan syvimmässä surussa. Toki myöskään koulurallia, opiskeluun liittyvää stressiä ja organisointiakaan minulla ei olisi jos lapseni eläisi. Samaan aikaan mietin, kauanko olisin jaksanut hoitaa, sillä viimeinen vuosi oli fyysisestikin käsittämättömän rankka. Samaan aikaan olen suunnattoman kiitollinen, ettei lapseni tarvitse yhtään enää kärsiä, olla kehonsa vankina ja taistella helevetin syöpää vastaan. Nyt hän saa olla kivuton, vailla pelkoa. Voiko äitinä muuta toivoa, kuin helpotusta.
 
Sitten olen joutunut miettimään viime viikkoina aihetta pelko. Mielestäni minun pelkoskenariokiintiöni, kuusi vuotta yhtäjaksoista, on täynnä. Toki se pelko oli jotain niin käsittämättömän vahvaa, kokonaisvaltaista ja avutonta, ettei sitä voi verrata vaikkapa maallisempaan pelkoon. Mikäli voin vaikuttaa asioihin, niin silloin teen sen. Mikäli pystyn kiertämään pelon, arvatkaa vaan kierränkö. En halua, koe tarpeelliseksi olla tieten tahtoen pelon kanssa tekemisissä. Olen siis tekemässä joitakin muutoksia arkirutiineihini, koska voin itse vaikuttaa. Ei mitään maata mullistavaa ja mittavaa, ei huolta, mutta itseäni kuunnellen.
 
Viime viikolla olin rumpukurssilla, tein melkein noitarummun, ainakin huuhaarummun. Sellaisen alkukantaisen shamaanirummun, puusta ja nahasta. Maalasin lopuksi itselle tärkeitä aiheita, merkkejä ja symboleja. Olihan hyvä kurssi, käsittämättömän hienoja rumpuja porukka teki. Sama materiaali, jokainen rumpu taatusti ainutlaatuinen. Koululla joku oppilas tarvitsi näyttöään varten kuvattavaa. Opettaja kysyi, minä lupasin antaa oman rumpuni kuvattavaksi vitriinistä. Jännä oottaa millaisia kuvia siitä otetaan. Kuulemma saan kuvan palkkioksi, hieno juttu.
 
Mutta nyt on aika kaivaa nuotit esille, kirmata kuoroon. Son moi. Lalalallallallalallllllaaaaaaaaaaaaaa!
Silmiä painaa, painaa, lalallaaaa.
 
 

lauantai 9. maaliskuuta 2019

JAARITUS

Eilen, kas kummaa, tein taas oivalluksen. Lähinnä tietty oivaltelin, kun ByPeppiinan oivallukseen törmäsin.
 
FENIX LINNUT
NOUSEE TUHKASTA.
VAHVAT NAISET
NOUSEE PASKASTA.
 
Eikös olekin lyhyt, ytimekäs ja tällaiselle maalaiselle sopiva ilmaisu. Toki taas vahvan naisen ponnahdusalustan koostumushan saattaa vaikuttaa nousuun. Olisiko se niin, että kovalta on helpompi ponnistaa.
 
Eilen sain kuulla yksistä syöpähoitojen lopettamisista, kaikki mahdollinen on tehty. Sain kohdata toisen ihmisen, jolla syöpä on kroonistunut, tekee tuhojaan... Tälle aamulle yksi menetetty äiti ja mummo syövälle.
Kun eilen pähkäsin tuota ajatusta, ettenkö osaa päästää irti aiheesta. Niin, kyllähän tuota materiaalia on mistä ammentaa, eikä irti päästäminen tai asioiden sivuuttaminen periaatteessa juolahtaisi mieleenikään. Minulle on itsestään selvää, että uskallan kuulla, kuunnella, kohdata ihmisiä joita moinen todellisuus koskettaa. On äärimmäisen tärkeää, että minulle uskalletaan kertoa, laittaa viestiä missä mennään. Mikä tilanne. Kauheaa jos kaiken pitää sisällään, eikä ole ketään kelle kertoa. En tietenkään usko, että olen ainoa, jolle on kerrottu, vaan se, että kuinka tärkeää on käydä asioita läpi. Kieltämällä on hurjat seuraukset, on sitten syy, kriisi tai trauma mikä tahansa, joskus se kuplii jostakin rööristä ulos.  
 
Tänään meillä röhisee kaksi muutakin, lapsi rievut, loma menee talteen. On myös harmillista, jokseenkin huvittavaakin, kuulla myös muista lomilla sairastavista. Lähteä nyt merta edemmäs kalaan, sairastua siellä sitten vaikkapa mahatautiin. Sekin on koettu muutamilla perheemme "lomilla".
Voi kunpa elämä olisi vain tylsää, puuduttavaa ja turvallisen tavallista arkea! Usein sekin riittäisi.
 
Saamme lunta, tänäänkin. Hiukan vaikuttaa pyryksi muuttuvan, tänäänkin. Onni, ettei tarvitse olla liikenteessä. Viikko sitten, hautajaisreissulla, ensimmäiset 200 kilometriä oli aivan järkyttävä keli. Samaan aikaan hiihtolomaliikenne, olihan se melekosta sompailua, mutta selvisimme. Yötä vasten kun kotiin palasimme, autoilu kävi jopa nautinnosta. Kirkas tähtitaivas, liikenne minimaalista, keli loistava ja kaunis pakkasluonto.
 
Kukkiiko tänään huumori, enpä tiedä, miksikö pitäisi edes kukkia. Olisiko kylmiä jäisiä kuurahuumorikukkia. Meneekö fiilikset jo turhautumisen ja hatutuksen puolelle, kakkaperspektiiviin. Ei paljon hampaita naurata, kun tekemistäkin olisi, mutta ja mutta. Kun ei raukan kunto kestä, hiki laiskan syödessä. Kärräsin minä eilen hiki hatussa pannuhuoneeseen puita. Joku saattaisi luulla, että oli kovempikin urakka, kun niin kovasti ohtassa helmeili. Apunakseja oli lauma, varmaan kissat puitakin kantaisivat, jos kykenisivät, koirat kyllä kantaa.
Aurinko, sieltä se pilkistelee pyryn seasta. Kyllä kevät on jälleen ihmisen parasta aikaa, siinä missä kesä ja syksykin tai oikein kuulas talvikin. Vuodenajat ovat aivan huippujuttu.
Listoittaa piti, mutta kun ei aivan sitä löydy mitä tarvitsisi, pitää kehittää ratkaisuja, miettiä mistä ja mitä. Ovella kävi juuri "vieraita". Lapsia varmasti hävetti nuutuneenryytynyt äiti, yöpaidassa, ponchossa ja tukka sekaisin. Sukatkin makkaralla, niin ja hirmu hyvässä kasvussa olevat säärikarvat... Kauhia, nyt alkoi itseäkin naurattamaan, ehkä myös hävettämään lasteni puolesta. Mutta näillä mennään. Välillä ei siis ole ihme, että on hiukan hiljaisempaa vierailurintamalla...
 

Mistäkö tietää, että harrastan palashampoita? Palashampooloilua? No tietty siitä, että seuraavana päivänäkin saattaa kampauksestani löytyä palashampoon palanen.  En aina ymmärrä, miten se onnistuu. Mihin se pala kätkeytyy, löytyäkseen kaiken sen pöllyyttämisen jälkeen.
 
 Nyt itseohjautuva imuri, yhden typyn tahdosta, aloitti työsarkansa. Pyykkirumbaan ajattelin heittäytyä seuraavaksi. Pölyjen pyyhkiminenkin on aiheellista, mutta lakanapyykille ja petivaatteiden tuulettamiselle en ala. Siinähän tulee pian hiki, laiskalle.
 
Nousin kuudelta, kohtuullisen yön jälkeen, ihan pirteänä. Toissayö meni yskän rymistellessä.
Viikko sitten oli aivan skitso yö. Ensin rappasi joku kissa jotakin ovea. Sitten soi ovikello. Rappaaminen lakkasi, lähdimme ovelle. Kello lähenteli silloin aamuneljää. Ovella ei ketään, mutta ovikello jatkoi soimistaan, kunnes soi yhtäsoittoa. Soittoäänenä on sellainen kumea voimakas ding dong, vähän niin kuin kirkonkello. Se ei lakannut, vaan jatkoi, kunnes koko mööpeli irrotettiin seinästä. Kun lopulta pääsimme takaisin nukkumaan, alkoi se kissan oven rappaaminen uudelleen. Taas ylös ja muistaakseni joku kissa halusi kamariin, kyseessä ei siis suinkaan ollut halu tai tarve päästä ulos, kissa halusi sänkyyn ja viereen nukkumaan. Ovikelloon uusittiin patterit, sama yhtäsoittoa soittelu alkoi uudelleen. Mystinen vehje, nyt se taas toimii, niin kuin oletamme ovikellon toimivan.
 
Jopa on tyhjänpäiväistä ajantäytettä tämä jaarittelu. Turhakkeeksi itseni tunnen, varsinkin kun jouduin työvuoronikin perumaan kun röhän sain. Ja muutaman muunkin asian olemme jälleen saaneet perua, kaikki kun on jollakin tavalla sidoksissa toisiinsa. Kaksi seuraava viikkoa napakasti koulua, osat illoista myös töitä, samoin viikonloput. Parasta siis aivan oikeasti yrittää vaikka jaarittelemalla saada tämä tauti selätettyä, jotta kykenen kaikkeen mihin haluan ja olen lupautunut.
 
Oi jaari jaari jaa,
oi jaari jaari jaa.
 
Oi jaaaaaaa!
 
 

perjantai 8. maaliskuuta 2019

SUPPIJAA

Tänään(kin) oivalsin, tiedostin ja tunnistin olevani suppija, kauhean suppija. Jotenkin moinen suppeus taas peilistä katsoi, heti aamusta.

Vuodesta toiseen jauhan samoja asioita, oivallan muka samoja aivoituksia. Minulle joskus sanottiinkin, olisiko ollut vuosi 2011, etten osaa päästää irti, lähinnä siis syövästä. Kun aina vain jauhan samaa tematiikkaa, aihetta ja teemaa. Vieläpä kirjoitan moisesta surkeudesta ja hirveydestä julkisesti, tai saatan ihan esitelmöidä aiheesta. Jakaa kenties kauhuefektejä täydelliseen kuplaan. No niin oon jauhanut, aina ja vain. Kunnes minulle annettiin uutta jauhettavaa; menetys, kuolema, suru ja kaiken maailman lieveilmiöt. Suppijana ihmisenä olen sitten noihin aihepiireihin juuttunut. Minunhan täytyy olla ihmiselle, läheisille ja ennen kaikkea entisille ystävilleni varsinainen riesa. Ei siis ihme, että on paljon entisiä ystäviä. Muka olen jauhamatta, mutta moni varmaan tietoisesti myös karttelee minua, kun eihän sitä tiedä vaikka jauhan taas syövästä tai kuolemasta. Ihan vaikka surusta, ikävästä, ihan vaikka sivulauseessa, muussa yhteydessä. Tartutan, ikään kuin pisaratartuntana, todellisuuden. Moni on varmasti varpaisillaan seurassani, mitä tulee, mitä tuo suppeus tänään päässään pyörittelee. Ymmärrän ja en ymmärrä.

Moisen suppijan tajunnanvirtauksen päästelin alulle alkuviikosta. En ehtinyt pidemmälle, mutta tänään kun koneen aukaisin, kieltämättä voin jatkaa samalla aihepiirillä. Joten kaiketi suppijana vedän yhä, suppeus katsoo tänäänkin peilistä. Sama suppeus rahisee myös keuhkoissa, ainakin putkissa.

Kävin eilen suppijana laboratoriossa. Minun asiani olivat hyvin, olin varmasti paljon paremmassa kunnossa kuin ne huonokuntoiset ja todella sairaat siellä odotustilassa. Kunhan rahisin. Asiakkaita vauvasta vaariin. Kun siellä istuin, päädyin taas, jälleen ja kerran tarkkailijaksi. Muuan pikkulapsi tuli vanhempiensa kanssa. Muuan pikkulapsella oli ikää ehkä 3-4 vuotta. Vanhempien silmäterä, ymmärrettävästi. Mutta mietin, pitääkö sitä hyvää, kenties täydellistä ja osallistuvaa vanhemmuutta tulla julkiselle paikalle esittämään. Muuan pikkulapsi sai riekkua, heilua, juosta, vaatia ja elämöidä. Kunnes toinen vanhemmista päätti myös elämöidä, lukea suuren suurella äänellä Nalle Puhia. Mikäs siinä hienoa vanhemmuutta, osallistuvaa, mutta toimisiko systeemi, jos jokainen lapsi saisi moisia etuoikeuksia ja tulisi yhtä äänekkäästi huomioiduksi. Suppijana, entisten pikkulasten äitinä, nyt kenties katkeran karvaana keski-ikäisenä ja keuhkoista vinkuvana, meinasin näyttää muuan pikkulapselle pehmustetun penkin mihin istua. Käskeä olla hetki paikallaan, niin kuin muutkin lapset. Varsinkin silloin, kun tämä muuan pikkulapsi sai törttöillä labrakärryihin niin, että pipetit ja putkilot kilisi... Kyllä sain suppeuttani niellä, onneksi he pääsivät piikitettäväksi, sai jonottava yleisö rauhan.
Tänä aamuna sama suppija keksi-ikäinen jonotti taas labrassa. Tai siis yritti saada jonotuslappua. Ei tullut lappua, kas kummaa kerkesin painaa muutaman kerran ja aina sylttäsi. Kunnes sain ohjeen painaa ylimmästä napista. Kas kummaa, niinku tämä suppija ei olisi jo painanut. Pyysin siis henkilökuntaa apuun. Siinä vaiheessa en ollut enää yhtään suppija, varmaan moni jo kadehti, sillä  minulla oli jonotusnumerot 16-20 hallussani. Hyvä etten kauppaa niillä tehnyt. Meinasi itsekseen naurattaa, hytkyin siellä pehmustetuilla penkeillä. En ehkä ollut enää omassa hauskassani suppija, vaan enemmänkin outo.

Tuota lasten käyttäytymistä olen miettinyt paljonkin, myös entisessä toisella tavalla suppijassa elämässäni. Kyllä joku roti pitää olla, mitä lapset saavat ravintoloissa, kaupoissa, julkisissa paikoissa ja kylässä tehdä. Vanhempien kuuluu opettaa, tai kuka sitten vastuun kasvatuksesta kantaakin, mutta lähipiirille se kuuluu, eikä välikäsille kuten kassahenkilöille, opettajille, ravintoloitsijoille tai bussikuskeille. Ehkä olen ollut jyrkkä, todella suppija äiti silloin aikoinani. Olinkin, koska oli oltava. Ja kun olin, pystyin myös lasteni kanssa tekemään vaikka ja mitä. Yrittäjäaikoina ostoksilla oli koko neljän lauma mukana. Mikäli kaupassa apinoitiin, jätettiin ostokset tekemättä. Mikäli näin kävi, syötiin teatraalisesti kaurapuuroa, vaikka, jotta muksut tajusivat käytöksensä seuraukset. Hyvin ne honasivat syy seuraus-ideologian. Jos en muussa kasvatuksessani ole onnistunut, niin kyllä nuo ainakin julkisesti osaavat käyttäytyä. Suppijana äitinä, luulen, luotan ja uskon. Ihan sata varmasti käyttävät samoja kasvatusmetodeja sitten omien laumojensa kanssa, ajattelevat mielessään suppijaa Tiina-mummua...

Saimme lunta, varmaan sen 15 cm viime yönä. Kivaa, no on ja ei. Kun aamulla auraamattomalla tiellä suhasin, sain ihailla jälkiäni. Onneksi on leveät rattaat autossa, tuli kauniita kaaria kun kurvailin. Ehkä myös pitoakin on enemmän. En tiedä niin kauheasti noista rengasjutuista, suppija kun olen. Yksi typyistä oli lumitöissä, kissojen ja koirien kanssa. On kiva seurata kuinka kissat kirmailevat, heittelevät lumipalloja ilmaan, hyppivät kinoksiin. Ai kauhia, taas minä kerron kissoista, miten minä taas noihin elikoihin lipsahdin. Mutta enpäs ole kirjoittanut aamukahvista, sinisistä hetkistä, maalaamisesta, koulunkäynnistä, ikävästä, kädentaidoista... Hah, ehken olekaan niin suppija ja kaavoihin kangistunut, kuin pelkäsin(t).

Mutta hautajaisista kirjoitan. Viikko sitten, sain osallistua. Koskettava, kaunis, epätodellinen ja voimauttavakin kokemus. Tuntui hyvältä, tärkeältä olla mukana. Jollakin tapaa tutut tunnelmat, tilanteet ja tunteet, mutta tällä kertaa seurasin ja elin mukana kirkon penkkirivien puolivälistä. Muistan lapseni hautajaisissa, että rekisteröin vierailla olevan paikoitellen jopa tiukemmat paikat, kuin ihan ydinperheellä. En voi nyt tässäkään tapauksessa muiden puolesta puhua, mutta monissa keskusteluissa se tulee ilmi. Sain tutustua uuteen surusiskoon, olimme heti taajuuksilla, puhuimme samaa kieltä. Ääneen toistelimme, kiitollisuuttamme, lapsiemme parasta. Itkien nauroimme ja nauraen itkimme, samaan aaltoon koko tunneskaala. Sekä älytön rauha ja realismi asioiden suhteen.
Samassa pöydässä istui nuoria sukulaisia, varmaan heitä kauhistutti kuunnella, katsoa ja tajuta tilanteemme. Siinä ne lapsensa menettäneet mammat nauravat ja itkevät kilpaa, puhuvat kaikesta, toisilleen tuntemattomat. Ihan sama tietty mitä muut ajattelivat, emme häirinneet tilaisuutta, ja naisenergiassa on voimaa. Voimaa selvitä monesta liemestä ja tilanteesta. Itse asiassa se sopii tällekin, naistenpäivälle, teemaksi.

Mistähän suppijan piti muusta kirjoittaa, en nyt muista. Nyt lähen puhaltelemaan pulloon, niin että porreet porisee. Nenäsuihkettakin sieraimiin, niisk. En ole räkäinen, en nuhainen, mutta moiseen kannustettiin, niin tottelen.

Katolta tippuu kasoittain todella painavaa lunta, olen huolissani, etteivät kisut jää alle. Ovat nimittäin uteliaita ja paljon pihalla. Minäpä en lähde lumitöihin, makaan vain sisällä, peiton alla ja kissalauman alla. Yölläkin sohvalla oli päälläni 3-4 kissaa, vierihoitajia.

Suomessa hallitus kaatui, olihan tuo odotettavissa. Olemme muutoksen kourissa. Olen myös moiseen ajatukseen törmännyt, kauanko ja kuinka kovalla vauhdilla kehitys voi kehittyä. Jossakin varmasti tulee tappeja vastaan, realismia, jopa pakollisia peruutuksia. Joutuuhan sitä tavallisessakin elämässä ottamaan takapakkeja vastaan, hakemaan uuden suunnitelman ja suunnan ja sitten ajan kanssa uudelleen, kenties jalostetulla versiolla. Mutta toivon edelleenkin, että saamme elää hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa annetaan apua kaikille sitä tarvitseville. Lähinnä ajattelen lääketieteellisestä perspektiivistä. Että käänteisesti "lottovoittajia" saadaan yhä tähän maahan, eli kalliit hoidot mahdollistetaan kaikille, oli sitten status mikä hyvänsä, se ei ratkaise. Ei asema, titteli, pankkitili, asuinpaikka tai vaikka uskonto. Ja turha luulla, olla siinä uskossa, että olen poliittisesti aktiivinen, olen suorastaan luottavainen, välinpitämätön ja flekmaatikko. Äänestän, mutta on asioita, joihin ei omalla angstilla kykene vaikuttamaan, enkä haukkumalla ihmisiä. Asiat ne ovat jotka taistelevat keskenään, varmasti jokainen yrittää parhaansa, omasta perspektiivistään. Poliitikoissa meinaan. Mutta uskallan puhua myös asioista, eri asia on sitten ymmärränkö, taidan olla enemmänkin suppija siinäkin aihepiirissä. Antaa ihmiset hoitaa, jotka osaavat, enhän myöskään leikkaa muiden hiuksia, vaikka luulen osaavani.
Eilen olin kavereiden kanssa Club for fiven konsertissa. Olin lievästi haltioissani, mihin kaikkeen turpavärkki ja ihmiskeho voikaan taipua, upeaa musisointia ja laulua. Huh! Varmaan siellä minun viimeinenkin ääneni katosi, kun laulaa luikutin mukana. He esittivät Kirkan musiikkia. Osasin kaikki ulkoa, olen niin monia Kirkan keikkoja heilunut ja laulanut mukana. Tietty nuoruus vilahti mieleen, muistot 1990-luvulta. Kuinka helposti hänetkin on unohdettu? Kun maailma jyrää vain menemään, poisnukkuneet, kuolleet unohdetaan kovin helposti. Kaiketi se on samaa unohdusta omankin lapsen tai läheisen menetyksen kohdalla. Toiset unohtaa, läheiset eivät halua unohtaa. Sehän aiheuttaa kipuilua, kun muut porskuttavat kuin ennen tai kiihtyvällä tahdilla, ilman moista tragediaa.

Varmaan pettymyksen olen hiihtolomaileville tyttärilleni langettanut. Mamma sohvankulmassa, hissutellen, omaa suppeuttaan vinkuen. Ehkä oli lapsilla muita toiveita? Ulkoilua, piirtämistä, musiikkia, taidetta, urheilua, kavereita, yövieraita, naurua, kylkikylkeilyä, herkkuja, meikkaamista, kampauksia, lötköilyä, lukemista. Noista asioista on heidän lomansa tehty, Ouluun olisivat halunneet... Sinne nyt ainakin.

Niin piti siihen pulloon puhaltamani, äsken unohdin, kun tippui sitä lunta, kävin vessassa, laskin kissat ja tiskailin...

Törmäsin Albert Einsteinin ajatukseen:

"On kaksi tapaa elää:
joko niin, että
mikään ei ole ihmeellistä,
tai niin, että
kaikki on ihmeellistä."

Nautitaan ja havainnoidaan pienetkin ihmeet, vaikka suppijastakin vinkkelistä!