Itkuja, niitä on monenlaisia, monesta syystä ja moneen lähtöön, myös moneen tarpeeseen.
Itken ilosta, itken surusta, itken muuten vain...
Aamulla varhain katsoin tallennettuna Tanssii tähtien kanssa ohjelman. Itkuhan siinä tuli valssia katsoessa, niin upeaa, koskettavaa, liikuttavaa ja uskomatonta. Se oli myönteisen liikutuksen ja elämyksen itku. Kuinka moinen saa kananlihalle, nostaa moisen tunteen. Olen jopa itse joskus omalla tanssiin heittäytymiselläni kyennyt aivan johonkin uuteen tilaan uppoamaan, kun musiikki, rytmi, liikekieli, kaikki menee itsestä läpi ja kykenet olemaan osa sitä kokonaisuutta. Tanssiessa ei välttämättä tunne tai tiedä edes ihmistä, joka vie, kunhan se vain toimii. Häkeltyneenä sitten biisin loputtua kiittelee ja kolahtaa todellisuuteen.
Olen yhden tanssikaverin kanssa miettinyt jopa tanssiopettajan palkkaamista kokonaiseksi tanssi-illaksi, vain ja ainoastaan itselle. Saisiko se moisen leijunnan aikaiseksi, liitelyn kun toinen olisi ammattilainen, kykenisikö itse heittäytymään enemmän vietäväksi lajiin kuin lajiin, vai menisikö sitä puujalakakippurakipsiin ja saisi märistä omaa pettymysitkuaan, kun ei osaakaan eikä kykenekään vaikka luulee ja haluaa...
Samaa elämystilaa saatan kokea, kun villikissanpentu tulee pyytämättä syliin ja antaa silittää. Silloin itse herkistyy, on hengittämättä ja liikuttuu luottamuksen määrästä. Eläimet yleensäkin liikuttavat, tarinat, kuvat, kehräys, pyyteettömyys ja vilpitön palvonta.
Maisemat, voi niillehän pystyy märisemään ja herkistelemään milloin vain, missä vain. Taivaan aurinkorannut ja pilvien liikut, sinisen sävyt, punaisen hehkut, tummat tähtitaivaat, kirkkaine tähtineen... Nyt kun olemme muuttaneet ja omaan kotirantaan muuttamassa, moisten asioiden merkitys on korostunut. Toivottavasti en koskaan kyllästy ihastelemaan ja ihmettelemään moisia asioita.
Liikuttunut olen kyyneliin saakka, kun vessan seinästä löytyi isäni piirustuksia. Hulvahti kesän -81 muistot mieleen, paljon muutakin. Pikakelauksena oma lapsuus, lapsuusmuistot. Samaan aikaan mietin koko ajan, mitäköhän isä moisesta remppaamisesta tuumaisi, sillä hänen mielestään se kaikki oli turhaa vouhotusta. "Niin kauan kuin tämä peukalo liikkuu, sitä ja sitä ei tarvitse tehdä, jos se kerran toimii."
Pyhäinpäivä, kyllä märisytytti, muistot ja ikävät. Kun haudoilla seurasi, tunsi muiden kouristavaa ja tuoreempaa ikävää, sekin herkisti. Nyt tavaroita läpikäydessä törmäämme Valonlapsemme tekemisiin yhä. On ihania äitien-, isän-, syntymäpäiväkortteja, elämän viisauksia piirroksin ja sanoin. Yhä hänen tekemisensä jaksavat ilahduttaa ja koskettaa, itkuiksi saakka. Tuttu käsiala, johan aukeaa kanavat,...
Sain myös pyhäinpäivänä muutamilta ystäviltä todella liikuttavia sanoja, viestejä, muistoja ja kuvia. On huippua, kuinka ihmiset mukanamme edelleenkin elävät ja kulkevat.
Perjantaina siis kävin yhden typyn kanssa ripustamassa Kädenjälkiä-näyttelyni Himangalle Kievarila Kissankelloon. Onhan se onnen-ja tyytyväisyyden kyynelhelmen paikka, kun pyydetään, taulujani kysellään ja saan yhä niitä ripustaa muidenkin nähtäville. Toivottavasi myös iloksi, vaikken nyt ole uusia ehtinyt maalaamaan.
Samoin minut saa liikuttuneeksi viestit, kuinka jokin taulu osuu johonkin tunteeseen, lukkoon tai elämäntilanteeseen ihmiselle. Sitä on erittäin vaikeaa sanallisesti määrittää, kummankaan osapuolen, eikä tarvitsekaan. Saati sitten ulkopuolisen ymmärtää, saattaa mennä aivan ohi, kuinka toinen voi liikuttua jostakin itselle merkityksettömästä asiasta. Huippua oli saada viesti, että oli kesken työpäivän hakenut tauluni matkahuollosta, tunnustellut sitä sormin, imenyt kaikilla aisteilla, kuinka se oli mennyt niin syvälle. Taulun nimi oli Pohjakosketus, kertoi siitä, että kun pohja tulee vastaan, siinä on suunta vain ylöspäin. Samaan aikaan voi ajatella, että pohjasta voi ottaa vauhtia ponnistaakseen kohti pintaa... Se oli taulu, jota mietin pitkään kehtaanko laittaa esille, ymmärtääkö sitä kukaan ja olenko noin syvällä muiden mielestä, kuin taulun sanoma ja rosoisuus antoivat ymmärtää. Mutta vajaa vuorokausi julkaisusta ja se oli jo kolahtanut sitä tarvitsevalle. Se saa itsellä myös tunteet surraamaan, onneksi tein.
Itkun saan aikaiseksi myös joistakin lauluista, sanoituksista. Sekä muiden, että joskus omistakin. Kuorossa harjoittelemme nyt kahta biisiä, joissa on sanoitukseni. Joulukonsertissa vuosi sitten oli myös kaksi. Onhan se huikea tunne, kun omista aivoistani tulleet sanavirrat saavat sävelen, lähtevät uudelle matkalle musiikin kanssa ja sen seurauksena soivat vaikkapa kolmiäänisesti, raikkaan kuulaasti yhteen kuorosovituksena. Kylmät väreet ja karpalot valahtavat myös silloin, kun kaikki kuorolaiset päätyvät lopuksi vaikkapa samaan nuottiin, aikansa kiemurreltuaan sanoitukseni mukana, ja sitten kaikki puhaltaa samaa. Vaikea taas selittää... Laulaessa minun ei tarvitse suuremmin märistä, toki välillä kierähtää vahvat palaset kurkussa, hiukan myös nuotit hämärtyvät, mutta ei se roiskumiseksi asti mene. Luin tekstarin, joka oli saapunut tätä naputtaessani. Yhtä kappalettani pyydettiin saada esittää tulevassa konsertissa, ihan toisella paikkakunnalla… Arvatenkin, hämmennyksen ja ilon karpalot vierähtivät moisesta.
Kun käyn jossakin hieronnassa tai muussa rentoutuksessa, se saattaa mennä tunteisiin. Joskus hoidon tavoitekin on mennä syvälle, nahan alle, sieluun saakka. Kuinka kokonaisvaltainen on se vaikutus jonka saa vaikkapa päälaesta tai jalkapohjista aikaiseksi. Samaa itkunsekaista leijuntaa voi kokea vaikkapa kampaajalla päähieronnan aikana, herkistää kummasti.
Itku, märy, saattaa tulla myös pettymyksestä, ikävistä asioista. Onnekseni minun kohdalla suurimmat valumiset saa nykyään aikaiseksi kauniit ja koskettavat asiat, ei niinkään ikävät. Toki suruitku sinällään on taas omaa luokkaansa, sille on paljon kipeämpi ja suolaisemi kanava meikäläisessä. Sekin on olemassa, onneksi, tulisi varmasti yli tai padot jossakin vaiheessa paukahtaisivat syöksyiksi, jos en tasaisen varmasti suruani vuodattelisi...
Suhtaudun vahvoilla tunteilla myös muiden elämään, kuviin ja vaikkapa päivityksiin, eläydyn helposti. Onko se sitten vahvuutta vai heikkoutta. Itselleni kyky tuntea on ehdottomasti rohkeutta ja vahvuutta, enkä suinkaan ole aina ollut tällainen. Minut on itkijänaiseksi muokattu. Yksi toimittaja kerran minusta kirjoitti, että olen itkun vahvistama, näin se onkin, lyhyesti ja ytimekkäästi.
Muistan ajan, jolloin häpesin jos liikutuin. Minua on jopa kielletty itkemästä ja näyttämästä tunteita, sitä yritin orjallisesti noudattaa, paino sanalla yritin. Vaikkapa hautaustoimistossa surevien asiakkaiden kanssa työskennellessä, ääneni väristessä puhuessa, itkun pärskähtäessä, maammelaululle, elämyksille, myötätunnolle. Minua hävetti moinen, yritin siis kovettaa itseni ja vältellä moista, saati sitten jos henkilökohtaiset asiat olisivat tarvinneet itkua. Mutta kun laitetaan rankalla kädellä seinää vasten ja itketetään oikein kunnolla, tajuaa myös itkun puhdistavan vaikutuksen. Yhden ystäväni sanoin, itku on kuin ikkunoiden pesua, välillä pitää pestä moneen monituiseen kertaan.
Mutta yhä näen ihmisissä pelkoreaktioita itkulle, onko heillä samainen esto päällä, pelottaa jos itkee vai pelkäävätkö he etteivät saa minun itkuani loppumaan, jos se moisen sattuvat laukaisemaan. Varmaan molempia. Yhä koen että Valonlapseni on puhumaton tabu monellekin. Näen ja tunnen sulkeutumisen täysin aihepiirin ympäriltä. Moni menee suorastaan kipsiin ja ajatukset jäävät täysin ulkoistamatta. Vaikkapa jonkin ihan yksinkertaisen asian yhteydessä, mikä on meille aivan luontevaa ottaa keskusteluissa, muistoissa esiin. Valonlapsemme on jokapäiväisessä elämässämme myös sanallisesti mukana. Toki siinä on varmasti ulkopuolisen puolesta myös kipua meidän kohtalomme ja todellisuutemme suhteen, vilahtaa kenties mielessä kuinka sitten jos omalle kohdalle moinen annetaan elettäväksi...
Roosanauha-tanssiohjelman katsoin, kuuntelin tarinat, katsoin esiintyjien vahvat tunnelataukset. Kuinka monia meistä, teistä, syöpä yhä ja aina vain koskettaa. Aivan liina monia. Se vetää edelleenkin nöyräksi ja kontalleen. Saa voimattomuuden kyyneleet virtaamaan.
Itkun saan aikaiseksi myös avuttomuudesta, tunteesta kun itse ei voi eikä kykene auttamaan. En kyennyt auttamaan, pelastamaan omaani, enkä varmasti myöskään voi konkreettisesti auttaa muitakaan, kunhan avuttomuudesta huolimattani kykenen kohtaamaan. Pari viikkoa sitten törmäsin aikuiseen ihmiseen, joka on joutunut käymään ison prässin lävitse. Tunnemme toisemme pitkän ajan takaa, mutten kuitenkaan niin hyvin, että soittelisin kuulumisia. Mutta tuo satunnainen kohtaaminen oli hyvä, loistava. Näin kuinka mielellään hän jakoi asioita kanssani, puhuimme samaa kieltä, osasin kommunikoida aiheesta. Itselle se oli tärkeä tapaaminen, näytti myös hänelle olevan, siinä hetkessä kiire ja hössötys jäivät. Itselle nousi helpotuksen karpalot silmäkulmiin ja valahti poskille, olen niin onnellinen hänen tilanteestaan, eikä se ole minulta pois. Onnistumisiakin tarvitaan.
Mutta nyt en ehdi enempää märisemään, tai paremminkin kirjoittamaan itkusta, sillä elämätön elämä odottaa. Menen ostamaan etikkaa, kenties jollakin minulle tärkeällä tuoksulla terästettyä. Sitten heittäydyn ikkunoidenpesuun vahvalla tunnelatauksella siivitettynä. Siis oikeiden kolminkertaisten ikkunoiden pesuun, siinä varmasti ehdin tunteellakin olla mukana, varmaan kilahtaa myös kiukkuiset väsyitkut, kun niitä ikkunoita vain riittää...
Hyvää alkanutta uutta viikkoa. Itke jos itkettää, anna valua, se puhdistaa...
PS. Tunnistitko itsessäsi moisia samoja itkijän piirteitä, vai olenko aivan överi näissäkin?