MARRASKUU JO MAATA NÄYTTÄÄ



...vai miten se sanonta oikein menikään. Viime viikkoinen upea talvi on muuttunut sulaksi ja vedeksi. Aurinko paistaa kauniisti. No, ehtiipä tuo vielä talveksi muuttua. Kaikki ajallaan.

 

Jälleen haudalta tulin, pyhäinpäiväkin on ylihuomenna. Tuuli oli sen verran napakka, että vain yhden kynttilän sain luullakseni onnistuneesti sytytettyä, yksi sammui aina ja yksi jäi nuuruamaan. Harmitti moiset tuulahdukset, jotka aina sammuttivat liekit. Mutta se on sitä hautaelämää, miksei sielläkin tuulisi, jos aavoillakin tuulee. Saati näillä lakeuksilla.



Maagista.

 

Yhdellä tytöistä on tutkielma aiheesta lemmikkien vaikutus hyvinvointiin. Miksei siis suoranaisesti myös terveyteen, elämään, elämänlaatuun, aktiivisuuteen, siivoukseen, mihin kaikkeen ne kykenevätkään vaikuttamaan. Vaikka ja mihin. Itse liputan niin lemmikkien puolesta. Varsinkin kehräävät kissat, jotka tulevat itse syliin, ne rauhoittavat kummasti. Salaa olen myös huomannut, että ne saavat aikuiset miehetkin lässyttämään, hempeilemään ja leppoistumaan. Varmasti antavat myönteisen positiivisia signaaleja, vähän niin kuin salakavalastikin olemassaolollaan ja vilpittömyydellään.

Nyt vaihtui vuorokausi, yhä olemme kuitenkin marraskuussa, kas kummaa. Eilen sain äkkilähdön huuvantekijänpajalle, mentävä oli. Siihen lisäksi lamppuhankintoja, kynttilähankintoja, lahjan tekoa, panelointia, raksasiivousta ja maalaamista. Jalkatreeni tuli korkealle jakkaralle pomppiessa, kattoa paneloidessa, samalla venyi myös hartiat ja kädet. Kyykkyyn ylös ja joustoja saa samalla kun telalla rullailee maaleja seinään. Vähän venytystä oikealle, sama toistuu vasemmalle. Katon maalauksesta resu niskani ei todellakaan pidä, se on tauotettava huolella ja onneksi nuorempiniskaiset sitä ovat harrastaneet. Päivääni kuului myös tulinen jauhelihakastike, niin ja nautinnollinen kampaajakäynti. Ei tarvinnut unta ootella, kun saavuin lopulta kotiin, naps vaan uni saavutti minut. On se hyvä että nukahdin vasta kotona, enkä matkalla.

Tälle päivälle olen hoitanut laskut ja kirjanpidon ajan tasalle, oli ja meni, systeemillä. Auto on lastattu tauluilla, sain yllätys näyttelypyynnön tiistaina ja nyt olen menossa sitä ripustamaan. En kyllä tauluja ole ehtinyt maalaamaan, on ollut muutamaa kattoa ja seinää sudittavana, mutta sen verran varastoa löytyy, että näyttelyn jos toisenkin saisi tuosta vain. Kyllä minä huuhaamaalaamistakin kaipaan, mutta se on nyt tauolla. Näyttelypyyntö tuntui hyvältä tässä tohinan seassa, onkohan lie kahdeksas näyttely tälle vuodelle, ei huono. Viime vuonna tosin näyttelyitä oli 14. Ompelukoneeni vein huoltoon liki kuukausi sitten, enkä vieläkään ole saanut takaisin. Olisi ompeluttanut, ihan koulujuttuja ja omiakin juttuja. Mutta kait tälläkin viivästyksellä on jokin tarkoitus, että maltan tehdä enemmän remppaa, kuin nypyttää ja ommella vaikkapa verhoja. Kovasti minua kiehtoo ompelussa konekirjonta, se on hiukan kuin langoilla ja ompelukoneella maalaamista, sellaista vapaasti hurauteltavaa leijuntaa.

Koira lämmittää paljaita varpaitani, kahvi on tässä samalla juotu. Opiskelijat, koululaiset ja työläiset ovat sorviensa ääressä. Minulla ei tänään ole töitä, mutta huomenna on. Tälle viikolle olen ollut kolme iltaa töissä, hyvä saldo sekin. Tekemäni kehitysvammaisten perhehoitotyö on tärkeää, omaishoitajille ja perheille kehitysvammaisen perheenjäsenen/lapsen/nuoren sitovuus ja hoidon tarve on tauoton. Omalla työlläni voin heidän arkeaan hiukan tauottaa, ottaa kopin muutamaksi tunniksi ja mahdollistan happihyppelyt tai ihan oikeatkin asiat. Itse toivon, että työni kautta saatu aika menisi omaishoitajilla omien akkujen lataamiseen, jotta he jaksavat arjessaan.

Omina omaishoitajavuosina moisen tarpeellisuuden tunsin ihan konkreettisesti. Toki meidän vuosiimme mahtui myös keveämpiä vuosia, jolloin jatkuva läsnäolo ei ollut niin tarvittavaa, uskalsin poistua jopa kotoa, kunhan kännykkä oli seurana.
Muistan yhden tanssikurssin, kun juomatauolla aina kännykän tarkistin. Yksi mies kysyi hiukan halveksien olenko riippuvainen kännykästä, kun aina käyn tarkistamassa. Sanoin moisen laitteen minulle kurssin myös mahdollistavan, olen tavoitettavissa, ja uskallan poistua kotoa edes puolen tunnin sykleissä.

Kukapa meistä aina toistensa taustoja tietää, varsinkaan anonyyminä harrastaessa. Eikä tarvikkaan tietää, minusta on kiva harrastaa nimettömänä, tai ennalta määrittelemättömänä persoonana. Tästä tuli mieleen reilun vuoden takainen tanssilavakokemus. Tanssin tutun perheenisän kanssa, jonka kanssa olin tanssinut vuosia, todella usein ja monilla lavoilla. Yhtäkkiä hän pyysi saada tarjota minulle jotain, suostuin, koska näin että jokin painaa mieltä. Vast'ikään hän oli saanut vaimonsa kautta kuulla ja ymmärtää, että olen menettänyt lapseni. Tämä perheenisä oli järkyttynyt, pyysi anteeksi jos on mieltäni pahoittanut tai loukannut, kun ei ole tiennyt että minuun pitäisi suhtautua jotenkin surevan äidin perspektiivistä. Millainen se perspektiivi sitten on? Kenties sanojaan varoen, huumoriaan pidätellen tai silkkihansikkain. Toisaalta onhan se hyvä jos minusta surun ja ikävän marinadi ei ihan näkyvästi valu, kykenen nauttimaan ja löytämään myös ilon elämässäni. Mutta sehän ei suinkaan tarkoita, ettenkö lastani muistaisi tai ikävöisi. Minulla ei ole tarvetta, ei aikomustakaan unohtaa, ei koskaan. Hän on yhä minun lapseni, uudessa ulottuvuudessa, koen yhä tekeväni asioita, joista hänkin pitää. Voin kuvitella hänen rätkätyksensä ja kuplivan ilonsa, kun seuraa tämän klaanin toimintaa ja touhottamista.

Eilen kun haudalla kävin, mietin ikävääni, suruani ja kaikkia menetykseen liittyviä lieveilmiöitä. Paljon uusia kumpuja, tuoreita suruja. Tuttuja kiviä, niissä tuttujen nimiä, vuosien tarinat ja menetykset vilisivät silmissäni. Epäreiluus ja elämän arvaamattomuus korostuvat haudalla. Pian on myös isäni kuolinpäivä, neljä vuotta sitten, varoittamatta sekin.
Sain myös muutama viikko sitten viestin ystävältä, hän muisti vuosipäivämme. Hän kysyi miltä kahden vuoden jälkeen tuntuu? Lähinnä siinä kysymyksessä oli aikalaskurina kuolinpäivä. Yhä tuntuu, se tuntuu jopa kipeämmältä ajoittain, siis sellaiselta kovemmalta, raakemmalta ja sattuvammalta. Onneksi alussa, heti kuoleman jälkeen, helpotus ja kiitollisuus moista kipua pehmensivät, se olisi varmasti ollut todella raadollista. Kun seuraa perheitä, joille menetys on annettu yllättäen, ennakkoon valmistautumatta, näkee heidän konkreettisen tuskansa. Meitä asiaan valmistettiin, onneksi olimme hitaita oppimaan, saimme pitää lapsemme niin kauan kaikesta huolimatta. Tosin enhän minäkään tiedä millainen muiden silmissä olin heti menetyksen jälkeen...
Kosketti myös kovasti tällä viikolla saatu tieto, että tyttäremme sairaalakaveri sai viiden vuoden hoitojen lopettamisen jälkeen terveen paperit. Sekin neiti on niin kovan koulun käynyt, että huh huh. Samalla olen kiitollinen loistavista hoidoista ja siitä, että hurjista lähtökohdista huolimatta myös onnistumisia on paljon, vaikkakin itsellä tuo menetettyjen lasten määrä ja tietoisuus on todellakin valitettavan suuri.

Olemme ajatelleet muuttaa kotiimme kahden viikon kuluessa, hiukan hikeä pukkaa moinen visio, mutta se on ihan realistinen. Se on myös selkeä tavoite ahertamiselle. Mielestämme homma on hyvällä mallilla, suurimmat jutut on tehty, enää "pikkuviilauksia"... Ihan pientä vain, hah.
Tosin klaanimme on hiukan hajallaan näinä viikkoina, minulla on kouluviikko, töitä, muutama kalenterimerkintä muidenkin asioille ja näyttö samaan rytinään, myös kirpparia pyöritämme. Tytöillä on töitä, meneillään koeviikko, reissuja ja kaverijuttuja. Ukkokullalla saattaa olla yllättäviäkin reissupäiviä töiden ohessa. Mutta näillä mennään, se kalakattaa ramppaa, joka on paikalla. Kunhan viimeiset ovenkarmit saamme viikonloppuna vaihdettua, niin saa alkaa siivoamaan, hiukan on tuota pölyä ja rapsutettavaa. Eilen saimme laatat keittiön välitilaan ja puuhellan seinustalle. Ne kummasti ryhdittävät ja viimeistelevät olemusta. Huusholli alakaa olla asuttava, jos asuttavuuden kriteerejä on toimivat vessat, pesutilat ja keittiö. Toimii.

Olen myös törmännyt, saanut kuulla, muutamistakin lähteistä ja yllättäviltäkin tahoilta, että yhä tekstejäni luetaan. Kiitos, ihmiset, jotka olette yhä kulkeneet mukana, vaikka kirjoitan todella harvoin ja varmaan laulan samaa laulua yhä uudelleen. Tämä kirjoittamiseni on erittäin satunnaista ja teen sen todellakin ohimennen ja puolihuolimattomasti.
Jossakin vaiheessa minulla oli tästä bloggaamisesta isompiakin kuvitteluja olemassa, muitta onneksi arjessani on paljon muutakin, kuin omien päänsisäisten asioiden jauhaminen. Tunnen eläväni sisältö-ja tapahtumarikasta, ihan omannäköistäni elämää. Olenko muuttunut vuosien saatossa, olen, varmaan sisäinen muutos on hurjin, elämän perspektiivien muuttuminen, selkeytyminen, mustavalkoistuminen värikkyydestä huolimatta. Olen jättänyt taakseni paljon ihmisiä, joiden kanssa ei enää ole yhteistä perspektiiviä, samalla olen saanut elämääni erittäin paljon uusia taajuuksia, jotka kohtaavat. Kait tälläkin on ollut tarkoituksensa.

Mutta tämän marraskuisen aamun tarkoitus on saada päivävaatteet päälle, tehdä pirteä vihersmoothie ja panna töpinäksi. Tulkoon tästäkin hyvien asioiden, kirkas, kuulas ja valoisan pirskahteleva marraskuinen päivä.

Hyvää huomista pyhäinpäivää kaikille, osaa se koskettaa kipeämmin, ja on myös ihmisiä, joille se ei merkkaa mitään.
Minulle se on jälleen pysähdyksen, muistojen, valon ja kiitollisuuden, suurien tunteiden päivä.