HAVAINTOJA



Kaksi tällaista kupillista kahvia aamulla, eiku menoksi.

Minulle ehti iskeä ärsyttävä päänsärky. Kävin labrassa kokeissa ja piti olla syömättä ja juomatta. Moni tietää aamukahvin tärkeyden, ainakin minun kohdallani. Kyllä se on sitä edelleen, meikä ei käynnisty ennen paria isooooa kupillista, mutta päivät pärjään kyllä ilman kahvitteluja. Saman määrän lipitin labran jälkeen, nyt siis odottelen kahvin vaikutusta ja päänsäryn katoamista.

Huomaan, ettei tahdo edes näihin näppäimiin osua, kun olen vielä niin tokkurainen.

Viime viikkoinen aamuviiden kuutamo.

Vein pari typyä samalla kouluun, ehdin käydä hautamoikkaamiset ja sitten sinne labraan.

Sitten niihin havaintoihin, jotenkin taas olen useanakin päivänä ollut sellainen sivustaseurailija. Haudoilla havainnoin tuoreita kumpuja, kauniisti sulaneita kiviä, kun kynttilät niitä lämmittävät. Polkuja, kenen haudoille ne johtavat. Tuoreita jälkiä. Havainnoin myös rauhaa, pysähtyneisyyttä, hiljaisuutta, ikävää, mutta myös kauneutta ja hyvyyttä. Vaikka kävin kellon kanssa kilpaa, pikaisesti, joka ainoa kerta moinen vierailu pysäyttää. Pistää ajattelemaan, todellisuus läikähtää vahvasti. Muistot hulvahtavat. Yhä puhun ääneen, ikävääni kertoilen, paljon myös muuta lätisen. Yhä haluaisin tuntea lapseni maallisen läsnäolon, kuulla rätkätyksen ja havainnoida temperamentin ja asenteen.

 

Haju, sellainen hieman ummehtunut, jopa lialta löyhkäävä. Se oli labrassa vastassa. Saattaa nyt olla että yleistelen liikaa, mutta erityisherkkänä ihmisenä vainut ovat äärimmilleen viritettyinä, varsinkin nyt tänä aamuna kun oli heräämisaisti pois päältä, silloin monia muita asioita ja aisteja kärjistyy. Valtaosa jonossa olevista, noin kahdestakymmenestä, henkilöistä oli reilustukin ikäihmisiä. Tietylle ikäryhmälle tulee sellainen ominaishaju. Onko se lääkkeistä johtuvaa, aineenvaihdunnasta aiheutuvaa, tai ihan liasta ja likaisuudesta seurausta. Kuinka paljon hygieniatasot tippuvat, nuukuus ja säästäminen kärjistyvät ikääntyessä. Vessanpönttöjä raaskitaan vetää vain joka kuudes kerta, samoissa vaatteissa notkutaan viikkoja, jopa kuukausia. Pesulla käydään nopeasti, ettei vettä kulu, harvennetaan käyntikertoja, jotta aikaa ei kulu. Tai sitten ei yksinkertaisesti päästä pesulle, muisteta tai enää osata. Toki moni asuu myös vanhemmissa asunnoissa, vaikkapa rintamamiestaloissa, joissa saattaa olla jo sitäkin kautta oma tuoksunsa, ellei hajunsa.

Kaupoissakin saattaa olla joku henkilö, että hajuvana jää jälkeen, tietää mistä on kulkenut. Enkä nyt pahalla tätä jauha, sitä ei koskaan tiedä milloin itse on samassa hajuvanassa. Mutta näitä nyt vain haistelin ja itsekseni mietin.

Paljon on myös erilaisia kemikaaliyliherkkyyksiä, aistitaan pesuaineet ja parfyymit. Sekin on yhä yleisempää. Samaan aikaan mietityttää, kuinka samaiset ihmiset sitten kuitenkin vaikkapa tupakkaa polttavat, taukoamatta, jatkuvasti. Eikös siinäkin lie hajuja, kuinka niitä kestetään, jos muiden hajusteille reagoidaan. Olen myös käänteisesti miettinyt sitä, että meitä tupakoimattomia toistuvasti altistetaan hajulle, vaikkei siinä nyt ehkä mihinkään reaktioon saakka menekään. Paitsi nyt hajuinhotusreaktioon. Kyllä ne tupakoitsijoidenkin polut haistaa jo hyllyjen välistä. Käänteisesti ajateltuna, kuinka he sitten saavat levittää omaa tyypillistä hajuaan, jos kanssakulkijat eivät saa haista itselleen. Niin, no onko tupakka kemikaali? Itse en pahemmin reagoi, enkä varmasti ymmärrä ongelman laajuutta samalla tavalla kuin ihmiset jotka ovat moisille altistuneet. Mutta joskus olen konsertissa tai teatterissa kyllä haistanut läsnäolijat ja överit, kohtuus sentään siinäkin. Onko pakko laittaa parfyymejä niin että valuu ja puoli salia lemuaa, siinä ei ole kyllä lähimmäisiä pahemmin ajateltu.

Toki hajut tuovat myös muistoja mieleen. Navetanhajusta muistan lapsuuteni, lehmät ja paskakärpäset. Hyvällä tavalla. Silloinhan oli aina kesä, perhoset ja paskakärpäsilläkin kauniit verkkosilmät. Samoin sikalan hajun erotan kyllä, muistan tietyn ajanjakson maalla sekin , asuimme sikatilojen ympäröimänä. Keväiset lietteen hajut, niissä ei kyennyt pörräämään kaunissilmäiset paskakärpäsetkään. Tai en nähnyt, kun silmät valuivat vettä pelkästä hajusta ja kaasuista. Mennen-partavesi, se on myös nostalgiapläjäys, kun sellaisen papparaisen haistaa. Illodiini, sekin on lapsuuden haju, mummu käytti. Elnet-hiuskiinne, elämäni ensimmäinen hiuskiinnepullo, rippijuhlia varten. Tarkka päivämäärä 12.2.1984. Raukka suihkutin sitä niin innoissani paplarikiharoihini, että vieläkin suussa maistuu. Entäs sitten bensa, tykkäsin impata bensankatkua takaikkunan raosta, kun isä autoa tankkasi. Tämä siis selittänee montakin asiaa kohdallani, varmaan haistelin turhankin usein. Omat lapseni yrittivät ihan samaa, mutta minä kerroin heille, että muuttuu pääpöhölöksi jos liikaa haistelee. Kadulla jos näkyi hoiperteleva yksilö, niin lapset tiesivät heti mistä on kyse, pääpöhölö, joka on haistellut liikaa bensaa.

 

Nythän minä juutun vallan hajujuttuihin. Havainnoin minä muutakin. Ikäihmisillä on aina kiire, tarve kurkkia ovienraoista ja etuilla. Keskustelin aiheesta, tulimme siihen lopputulokseen, että ikääntyessä kärsivällisyys vähenee. Tästäkös kauhuskenarion sain, millainen vanhus minusta tuleekaan, haisen taatusti oudolle tai pahalle, olen yltä päältä kissankarvoissa, ja suunnattoman kärsimätön sähisijä. Kärsivällisyys kun ei nytkään ole niitä jaloimpia piirteitäni, saati sitten jos moinen vähäinenkin kärsivällisyys ikääntyessä poistuu. Vai miten sitten jos se onkin kärsimättömyys joka poistuu vanhetessa? Silloinhan muutunkin leppoisaksi.

Havainnoin myös yhden ikätoverini länkkäämisen terveyskeskukseen. Siellä me entiset bilehileet kohdataan, ennen nähtiin yökerhoissa, bileissä ja bailatessa. Nyt aamukahdeksalta terveyskeskuksessa. Näin ne ajat muuttuu.

 

Nyt herään, kahvi alkaa vaikuttaa nuppini heräysnystyihin. Ihana valaiseva tunne! Kuin aurinko nousisi, taivas kirkastuisi.

 

Pikakelaus tuohon menneeseen näyttöön, olinhan siellä havainnoitavana. Hyvin pärjäsin, kiitettävän arvioinnin sain, sanalliset asiat kuitenkin lämmittivät eniten. Havainnoijien mielestä olen selkeäsanainen, osaan havainnoida ohjauksen tarpeen, kannustaa. Mikä eniten lämmitti, olen kuulemma helposti lähestyttävä ja lämminhenkinen ohjaaja, jolla on hyvä huumorintaju. Itse kun pelkään olevani monellekin överi tapaus, jo ihmisenä ja ison ääneni vuoksi. Nyt ne nousivat vahvuuksina, hyvä näin. Keräsin myös kirjalliset palautteet, tein ruudukot valmiiksi, kolme ilmeilevää naamaa kertoivat oliko kivaa, ihan samaa vai tylsää. Pääsääntöisesti kaikki oli siellä hymynmaamassa, mikä minuun henkilönä ja ohjaukseeni kohdistui, mutta yhdessä lapussa kaikki oli ruttuturvassa, joka ainoa kohta. Mikään ei ollut hyvin, ei ajankohta, ei ohjeet, ei ohjaus, ei paikka, ei tila, ei mallit... Pistäähän se miettimään, oliko se hajuni, joka laukaisi moisen reaktion, olemukseni vai ääneni. Kyseinen henkilö tuli kurssille myöhässä ja kesken, oli alle kymmenen minuuttia, teki nopeat johtopäätökset ja lähti yhtä vauhdilla kuin tulikin. Totesi jo kaiken osaavansa, ei halunnut kirjallisia ohjeita, mutta kuitenkin otti jokaisesta mallityöstä itselleen kuvan. Miksi ne piti kuvata, jos kerran kaikki on jo niin nähty ja osataan, sehän on turhaa moisia tallentaa. Luulisin? Toki minä itse olen erittäin herkkä reakoimaan energioihin, sellaisiin näkymättömiin taajuuksiin ihmisten ympärillä ja välillä. Ilmeisesti meidän taajuutemme törmäsivät, hänen mielestään. Tai sitten hänellä oli yksinkertaisesti liian kiire elämässään, hän odotti pysäyttävämpää ja päräyttävämpää kokemusta, jolla olisi saanut oman hyppylaukkansa hetkeksi pysähtymään. Tähän palautteeseen arvioijatkin suhtautuivat hämmentyneenä, jäivät moista analysoimaan. Itselle kuitenkin tärkeä palaute siinä mielessä, että tekee sitten mitä tahansa työtä/ohjausta, siihen pitää mennä ajatuksen kanssa ja nöyrällä mielellä. Koskaan ei saa aliarvioida ketään tai luulla itsestään liikoja. Vaikka menin itse koko näyttöön napakalla tahdilla, panostin kuitenkin aika sata lasissa, itsearvioinneissa olen raaka, realisti, vaativa ja jopa armoton.

 

Uku ja Lele, Lele ja Uku.

Kolme sylikissaa, Tollo, Lele ja Uku, aamuvarhaisen kehräykset.

Sitten lopuksi aamun tärkeät kissahavainnot. Meillähän on niitä nyt viisi, kissaa meinaan, ihanaa meinaan. Kesällä Topi, ihana puhuva kollimme katosi. Joutui todennäköisesti pellolla leikkuriin, ajankohta ja uteliaisuus viittaavat moiseen. Harmi, ihana kissa, josta suunnittelin kaverikissaa, esim. vanhuksille tai vammaisille, niin oli poika lempeä. Aasinsilta monen mutkan kautta äskeiseen kissojen silittämiseen. Toinen villikissoistamme, Lele, on yhä hieman villi, ei anna ottaa syliin eikä koskea. Tuntee kyllä nimensä, seuraa joka paikkaan mukana, tulee itse syliin. Uku on musta, pitkähäntäinen, Lele on töpöhäntä, kirjava, ilveksennäköinen. Nyt sitten Lele antoi silittää pitkän aikaa, tuntui hyvältä, varmasti myös kissasta. Ihan silmät sikkurallaan nautti. Se on mieletön luottamuksen voitto, kun moisen kosketukseen jo pääsemme, luottamus on kova että siitä kehkeytyy vielä sylikissa. Havainnoin näiden kissojen pehmeyttä, Ukulla on luisevampi karva. Onko oikea määritelmä? Kissat tuntuvat erilaisilta, pehmeys ja karvan laatu ovat erilaiset. Nyt meillä on pikkumusta, Uku, ja isomusta, Väinö, loistava parivaljakko. Tollo-poikaa ne seuraavat, kiusaavat  ja häntää purevat. Virnu ottaa eniten riiviöihin etäisyyttä, nuoresta kissasta moiset viikarit ovat rasittavia. Eli kaikesta päätellen minun kohtaloni on olla, päätyä ja pysyä kissanaisena, tai kissamummuna. Kyllä kissoillakin on maalla mukavaa. Mutta se hyvä puoli tässä ainakin vielä on, että kissanpissa meillä ei haise, tai en itse sitä tajua. Kaikki ovat sisäsiistejä ja maailman ihanimpia elikoita. Myös koirat. Mutta kyllähän se on myös tosiasia, että ulkopuolinen haistaa meille tullessaan, että meillä on elukoita. Yksi kurssikaverini myös reagoi minuun istuessaan vieressäni. Olen marinoitu eläimellisellä pölyllä.

 

Nyt minä reagoin ihanaan aurinkoon, valkoiseen maahan, leveään vesirailoon jäätyneessä joessa. Kaiketi keskiviikko, marraskuu hiihtelee kohti loppuaan. Yksi havainto vielä, miksihän minä aina kirjoitan keksen, kun pitää kirjoittaa kesken. Moinen toistuu muidenkin sanojen kohdalla, joissa samat konsonantit ilmenevät. Tätä olen jo pitkään havainnoinut, yrittänyt muka keksittyä ja sama homma.