maanantai 19. syyskuuta 2022

TUUTTAUS

Aikaa on hetki, sitten lähden juna-asemalle ja juoksemaan juostavat. Joten ajattelin tuuletella vaikkapa tänne, tuutata fiiliksiä. Jospa se sillä tämäkin viikko saataisiin avattua ja käyntiin. Työrintamalla tuli muutoksia matkaan, oikeastaan asioita joita olen peräänkuuluttanutkin, mutta nyt mentiin överiksi. Omakin kalenteri heitti samalla häränpyllyä, enkä todellakaan tiedä olenko ollenkaan enää siellä missä pitäisi olla. Mutta ehkäpä tämä tästä aukeaa, teen itse asioita myös avatakseni asioita. Kysehän on lastensujelusta, siellä työskentelystä ja pätevyydestä. Siis minun epäpätevyydestä. Se on ollut tiedossa koko kaksi vuotta, mutta töitä on ollut. Mutta nyt kilpailutuksen myötä, rima nousi sellaiselle tasolle, että asiat menivät todella mutkikkaiksi epäpätevän keikkalaisen puolesta. Lyhyt versio on se, etten enää saa lastensuojelussa tehdä mitään itsenäisesti, yksin, epäpätevänä. Aina pitää olla pätevä mukana. Esimerkkinä kuljetukset, retket, asioiden hoitamiset, yksiköissä työskentely. Minä en saa nuoren kanssa tehdä mitään omatoimisesti kahdestaan, minua ei saa yksikköön jättää yksin nuorten kanssa epäpätevänä. Näinpä sairaanhoitaja hoitaa esimerkiksi kauppa-asiat nuoren kanssa, tai kotilomakuljetukset. Minä jään yksikköön toisen pätevän kanssa, joka on vaikka sosionomi, tekemään sitä mitä saan/osaan/voin tehdä. Työhöni ei kuulu omaohjaukset, ei kuukausikoosteet, ei sossupalaverit, ei kouupalaverit, ei koulutukset. Niinpä siivoan jääkaappeja, pyyhin pölyjä, ja veivaan helekatin sämpylöitä. Niihin minun epäpätevyyteni riittää. Niin ja olen huomannut myös tiskikoneen täyttämisen ja tyhjentämisen, siihen olen niin niin pätevä. Sitten nämä pätevien henkilöiden hommat ruuhakautuvat, kun he pätevänä juoksevat/ajavat/hoitava asioita, joihin ennen olin riittävä, mutta en enää. tarvittaessa töihin kutsuttuna olen mennyt vaikka aamuvuoroon, huomannut tekeväni yksin kahden vakituisen sairaslomien sijaisuuksia. Tehnyt, saanut tehtyä, pärjännyt. Nyt en saa mennä, enkä tehdä, ellei paikalla ole pätevää. Mutta herää kysymys, mistä saada sitten päteviä keikkalaisia tai tekijöitä, jos niitä ei tähänkään asti ole ollut saatavilla. Kuka lähtee yhtä nopeasti kuin tällainen vanhahtava epäpätevä, joka vetää kuteet niskaan ja ajaa paikalle. Voinette kaikessa hiljaisuudessa miettiä, kuinka olen turhautunut. Minulla on suoraan sanottuna turhautuneen kahlittu olo, se korostui koko viikonlopun töitä vääntäessä. Meinasin ottaa hatkat ja lyödä hanskat tiskiin. Alkaa nuo jääkapin siivoukset tökkimään. Siinä se tuuttaus, nyt menoksi. Mutta nyt tämä nuorten mielestä 38-vuotias epäpätevä lähtee pätemään omia asioitaan kylille. Lähinnä linnuille ruokaa, sukkahousut ja kehykset. Vähänkö olen tärkeässä roolissa. Ugh!!! Kyllä tämä tästä vielä korjautuu.

maanantai 29. elokuuta 2022

VARTIN SIKERMÄ

Pikkuhiljaa alan taas palautella kirjoittamista. Vaikka vartin sikermä kerrallaan. Katson mitä vartissa irtoaa. Maaanantai, uusi viikko aluillaan, elokuu vetelee viimeisiä päiviä. Huomenna on hopehääpäivä, hyvä me. Ukkokulta ei kuulemma halua mitään erityistä, edes juhlistaa moista. Passaa minulle. On minuole hopeiset sormus ja korvikset hankittu lomamatkalta. Minä olen tehnyt rihkamahelmistä rannekorun, voin vain kuvitella ilmeen, ei varmasti pidä. Mutta lastensuojelussa askartelimme, sattui sopivasti nimikirjaimet ja hopeiset helmet. Eikö se ajatus ole tärkein... Minä lähden huomenna perhetyökeikan jälkeen lapsen luokse Ouluun, sillä minulla on harvinaista joutoaikaa. Samalla saamme vielä suurempia hankintoja kotiin tehtyä, autolla haettua, viime viikonloppuna oli muutto. Ihana isompi koti, uskon että viihtyy. Aamukastetta oli napakasti, lämmin elokuun aurinko, tuoksuu syksy, valmius ja maisema värittyy okraan. Kävin juuri lintuni laskemassa. Laskin ne myös pihalle kirmailemaan. Ankat ovat ennallaan: Uolevi, Olvi, Hessu, Ruu ja Pii. Kanalaumamme sai lisäystä yllättäen lahjakanojen muodossa. Siis Ukkokullan kaverin linnut etsivät uutta kotia, joten meiltähän se löytyi. Victor kukko keekoileee laumansa päällikkönä. Sitten on nämä meidän alkuperäiset Herne, Maissi, Paprika ja Porkkana. Neljä uutta kanaa, joista yhdellä oli nimi Hertta. Sitten on sellaista pyrstötöntä rotua oleva kana sai nimen Klaara. Kaksi mustaa Korppi ja Kottarainen. Ovatkin oikein kiiltomustia, petroolin metallisella sävyllä. Korppi on lähes kokomusta, Kottaraisella on kaulalla vaaleampaa. Ovat ihan nimiensä näköiset. Koirissa edelleen ikinuori 13-vuotta lokakuussa täyttävä Kaino, lisäksi viime vuoden pennut Alma ja Pluto. Nuoret ovat aktiivisia ja tekevät edelleen tekosisaan. Kissaluvussa on käynyt ikävä kato. Juhannuksena Tollomme luottavaisuus kostautui ja jäi traktorin silppurin nielaisemaksi. Ikävä on kissapoikaa, meillä on laskujeni mukaan monen kissapersoonan mentävä aukko, niin ja väreissäkin olisi tarve valkoiselle ja punaiselle, sekä vähän harmaallekin.... Väinö 12 v on edelleen mukana, samoin Virnu, Uku ja Lele. Tänään aamusta kotoilua, ehkä ehdin sienimetsään. Töitä 13-22 Oulaisissa. Eilen olin töissä Nivalassa, lauantain vapaalla ja muuttoapuna Oulussa. Perjantain töissä Oulaisissa, torstain keikalla Viitasaarella. Keskiviikon taisin olla vapaalla. Tiistain töissä Ylivieskassa ja muistaakseni viikko sitten maanantain Oulaisissa. Vaihtelevaa, välillä pitää kalenterista tsekata mihin suuntaan autonkeulaa tähtään, etten vallan eksy työmatkalla. Nyt petaamaan petit, kaurapuuron keittoon, kahvia olen tässä samalla juonut ison kulhollisen. Sitten metsään ja töihin. Toivottavasti ehdin ilmottautumaan myös taidekurssille, sillä tänään avautuu kansalaisopiston syksyn kurssien ilmoittautumiset. Paikkoja on vain rajoitetusti... Yhdeksältä starttaa Irmeli, robotti-imurimme. Se on hyvä keksintö. Tosin en ymmärrä millä loogisuudella sekin kulkee perässäni, ihan kuin lemmikit. Kaiken kukkuraksi se "nuolee" varpaitani. Alan jo tottumaan, mutta ensi alkuun se oli puistattavaa. Vartti, se oli siinä. Tulkoon hyvä viikko!!!

perjantai 26. elokuuta 2022

KIROSANAMIETELMIÄ

Omassa lapsuudessa ei saanut kiroilla, sehän oli todella rumaa, syntiä ja epäkohteliasta. Isä tosin päästeli välillä, jos jokin asia vastusti, mutta ei puhettakaan, että muut meidän perheessä olisi kiroilleet. Mutta niin vain on nykyisin sekin asia kärsinyt inflaation, kirosanoja viljellään mennen tullen palatessa. Monissa eri ikäluokissa ja ihmisryhmissä. Minua kyllä ärsyttää moinen, vaikka itsekin päräyttelen. Mutta se, että omaa egoa pönkitetään ja tehostetaan överisti kiroillen. En tykkää. Tai sitten jos on tietty määrä "repliikkejä tai puheaikaa" vuorokauteen varattu, minkä ihmeen takia se pitää käyttää kiroiluun. Silleen haaskataan tyhjään. Lastensuojelussa, kyllä siihen kiroiluunkin tottuu ja turtuu, kun nakellaan päin näköä sen kymmeneiä repliikkejä päivässä. Samaa asiaa saa rajata joka toisessa lauseessa, mutta se ei vain korjaannu. Aika turhauttavaakin. Kiroillaan ihan syyttä suotta. Viime syksynä meikäläinen päräytti ihan syystä, ja isosti. Johan porukka hiljeni, säikähti, että nyt on eukko tosissaan. Hääräsin keittiössä, laitoin uuniin ruokaa. Huomasin, että uuniritilä olikin kuumassa uunissa. Otin sen patakintaiden kanssa pois, laitoin ritilän päälle mitä pitikin. Siinä vaiheessa tartuin paljain käsin kiinni siihen tulikuumaan ritilään ja pikkasen niin kuin kirosin. Kun en vaan tohkeissani muistanut sen ritilän kuumuutta. Leiskautin sikermän kirosanoja niin että kuului. Samaan hengenvetoon huusin myös anteeksipyynnät yhtä äänekkäästi. Jo tuli nuorten keskuudessa syvä hiljaisuus, oli se sen verran tehokasta ilmaisua. Nuoretkin vallan säikähtivät, että nyt se taitaa olla tosissaan. Mielestäni on kuitenkin outoa, että jopa viesteissä kiroillaan, kommenttiketjuissa kiroillaan, julkisesti kiroillaan. Eikä asioita voi sanoittaa ilman ruokotonta kielenkäyttöä, vähän asiallisemmin. Vai eikö ole enää minkään maailman sensuurivipua olemassa. Toki tietyt aikanaan rumat kirosanat enää ne eivät ole niin pahoja, ne ovat yleisiä. Mutta kun ei tarvisi olla. On ikävää saada vastaukset tai kommentit silleen, että ne on aina höystetty voimasanoilla. Entäs jos oikeesti välillä sanottaisiin vain se asia, ilman tehosteita. Kärsisikö siinä kovisimago tai eikö enää olisi niin vaikuttava. Tällaisen tekstin olen aloittanut toukokuussa, mutta se on jäänyt kesken, julkaisematta, joten päräytän moisen kirosanamietelmän eetteerriin tässä samalla.

IHANA ELOKUU

Olen törmännyt muutamaan henkilöön, tai saanut muita yhteydenottoja. Kiitos niistä. En kuulemma ole kirjoittanut. No en näköjään, hämmentää, että joku on turinoitani kaivannut. Lämmittää, että joku on tarinointiani odottanut. Oisko se jonkin sortin huijarisyndrooma, olen pommittanut itseni moisesta turinoinnista ja kirjoittamisesta vallan alas, luullut ettei kukaan kaipaa tai lue. Enkä osaa tarpeeksi tai ei ole aikaa. Nooh, tälle aamulle en tiennyt aikaa olevan ja tässä naputtelen. Kynnet kopsuen ja aivot sauhuten. Olen myös nollannut salaiset tunnuslukuni, kunnes sitten loin uudet ja täällä ollaan. Minua ärsyttää unohdus, se ei ole tapaistani. Toki noita tunnuksia ja salasanoja on niin joka suuntaan, että ilimankos jokin jää takavasemmalle. En vaan muista. Töissä kun on pakko muistaa. Ja minulla on tapana tuulesta temmata uudet salasanat, mutta kun on tuulinen pää, en ehkä huomenna enää muista mitä eilen tuli tuulesta temmattua. Mitäkö kuuluu, missä mennään? Hyvää kuuluu, kesä oli työntäyteinen, silloin tällöin pidin lomasen. Olemme reissanneet ja kyläilleet. Tarvittatessa töihin kutsuttavana minun on helppo piirtäää itselle lomapätkiä milloin huvittaa tai on tarve. Eli kun haluan etäisyyttä työntekoon, otan lomaa. Ei tarvitse vuosilomia odotella tai vapaita anoa. Joka kuukausi olen ainakin sen viikon lorvinut. Töitä on, olisi paljon enemmänkin, mutta sanon usein ei. Sitten on myös kääntöpuoli, josta en vielä tiedä tykkäänkö, tällä hetkellä se on ajoittain ahdistanut jopa. Minulla on ollut huhtikuusta saakka työkalenteri jo lähes täynnä elokuulle. Enkä minä sitä halua. Haluan edelleenkin olla se tarvittaessa vauhtiin hyppäävä. Toisaalta tämähän kertoo itselle myös sen, etten halua ottaa vastaan vakituista työpaikkaa, tai pitkää sijaisuutta, koska moinen alkaa heti altajunnassani kiristämään. Monen moista pakettia on liki kahdessa vuodessa ollut tarjolla, ja minä vain kieltäytyen kiittelen. Toki eihän sitä tiedä milloin tilanne rauhoittuu sijaisten kannalta ja sitten en itseäni kiittele, mutta sitten vaikka naputtelen konetta, maalaan, huuhailen ja höpötän elikoille päiväkaudet. Vaihtoehtoja on. Kehitysvamma- sekä avustajapuolella on myös huutava pula tekijöistä. Monta kertaa minua on takaisin pyydetty tai lisää ehdotettu. Mutta sanon ei, kun ei kalenteri anna periksi ja osaan muka rajoittaa jo. Hyvä ikä siinä mielessä, että itsekkäästi moisia kieltokiitoksia jakelen. Tämä on äärimmäisen hyvä ja suosittu ikähaitari työelämässä. En näe mitää ikärasismia tai hyljeksintää. Kannattaa siis ikääntyä. Mitäpä muuta, niin minua pyydettiin satutädiksi kirjastoon. Olihan taas hämmentävä puhelu, sain sen tarpoessani sienimehtässä Paskalannevalla. Otin moisen roolin, mietittyäni, vastaan. Ihan palkan edestä, kerran viikossa saan satuilla omia tai muiden satuja. Syyskuussa alkaa, saas nähdä mikä siitä tulee, tuleeko mitään. Omat lapseni ovat kyllä varoitelleet, etten saa eläytyä liikaa, sillä herkemmät oudot lapsukaiset saattavat säikähtää. Tunnistan tasan oireen, liiallisen eläytymisen heittäytymisisneen, siinä sitä onkin piteleminen. Keväällä oli yksioppilasjuhlat, Valonlapsemme tuplasisko kirjoitti ylioppilaaksi. Olen niin ylpeä tytöistä, on ne melkoisia naisenalkuja. Kaikki opiskelevat itselle mieluista alaa, pääsevät kouluihin, saavat hyvät toikkarit. Heille tarjotaan töitä, pyydetään milloin mihinkin. Uskaltavat myös muuttaa suunnitelmia, kokeilla uutta, kieltäytyä ei mieluisista ja itsetään selvyyksistä. He osaavat ja uskalatavat muokata elämäänsä, karsia pois ja hypätä uusiin juttuihin rohkeasti. Työkavereilta tulee ihan minunkin korviini kiitoksia ja kehuja. Tunnistan niin tyttöni kehuista, asiaa ne kehuvat. Äitinä olen ylpeä, antanut tarvittavat pelimerkit elämälle. Pelimerkkejä on jaellut myös isä, joka heittytyi myös kesän aikana uuteen ja tuntemattomaan. Sanoi itsensä irti, piti lomat ja loikkasi uuteen työhön. 56-vuotiaanakin voi, uskaltaa ja kannattaa. On vain niin paljon ihmisiä jotka vuosikausia naukuvat ja narisevat, kun työ on pelkkiä epäkohtia tai ei ole kivaa. Miksi eivät sitten tee muutoksia. Kaiketi meidän huushollissa on totuttu siihen, että on asioita joihin ei voi vaikuttaa ja sitten asioita joihin todellakin itse voi vaikuttaa. Sitten on tehtävä niitä omia vaikutuksia ja uudistettava itseään. Kuinka paljon työyhteisöissä vie aikaa ja syö muita sellaiset jotka ovat niitä leipääntyneitä ja katkerankarvaita, jotka tulevat töihin kun pitää, saikuttavat tuon tuostakin, Välttelevät velvollisuuksia, eikä siksi että saavat töitä tehdä. Ugh, tämä asia niin minua sylettää. Enkä halua siksikään vakituista työpaikkaa, koska pelkään samanlaiseksi muuttuvani. Olisin varmasti lahjakas katkeruuden ja epökohtien kaivaja, jos minut siihen rakoon työnnettäisiin. Hyi! En kestäisi itseäni, saati sitten työyhteisössä... Mutta nyt en oikeasti kirjoita enempää. Minun piti linuille vedet vaihtaa, käydä Lintulassa höpöttämässä. Haistella syysaamun kirkasta kirpeyttä. Moni asia on kaikesta huolimatta hyvin ja saan olla elämälle kiitollinen.

tiistai 19. huhtikuuta 2022

SIITÄ ON VAIKEA PUHUA: LUPAUS

https://radioplay.fi/podcast/siita-on-vaikea-puhua Joitakin kuukausia sitten sain yllättävän pyynnön, yhteydenoton. Podcast: Siitä on vakea puhua, halusi meidän perheen tarinan muidenkin kuultavaksi. En tykkää kuunnella ääntäni, en tykkää nauhoituksista, enkä moisiin liittyvästä etäyhteydestä tai tekniikasta. Olin myös käheänä koronan seurauksesta. Mutta lupauduin lopulta mukaan, sillä minun mielestä vaikeistakin asioista on hyvä puhua. Edelleen ja aina vaan. Podcastin tuottaja, tekijä ja julkaisja Jenny osoittautui myös erittäin lämminhenkiseksi ja elämää konkeneeksi ihmiseksi itsekin, hänellä oli syvä perspektivi aiheeseen. Hän tiesi, mistä on vaikea puhua, ja kuinka tärkeää juuri siitä on puhua. On ollut myö äärimmäisen ihanaa ja voimauttavaa itselle, kun niin moni on kuunneltuaan ottanut yhteyttä. Vuosien takaa, sairaalakaverit, uudet ihmiset nykyisestä elämästä. Yritin linkkiä tuohon jakaa, mutta en tunetustikaan ole närtti, joten jos et tuosta pääse, kokeile muita reittejä. Meidän jakson nimeksi oli tullut Lupaus. Kokemus oli itselle jälleen erittäin vahva, voimauttava, raakakin, mutta koin että on tärkeää sanoittaa ja kuunnella itsekin itseään.

TYHJÄKÄYNNILLÄ

Mietin kovasti miltä tämä aamu tuntuu, sitten tajusin ropsuttavani ja pöriseväni tyhjäkäynnillä. Entisajan vehkeissä piti aamuisin antaa ryyppyä, jotta moottori saatiin startattua ja sitten se tyhjäkäynti oli sellaista aaltoilevaa surinaa, mutta käynnistyttyään se pysyi käynnissä. Nukuin kuin tukki, reilut kymmenen tuntia putkeen, sitä ennen yllätin itseni jo sohvalta nukkumasta. Katsoin muka elokuvaa. Syy moiseen nukkumiseen on tehdyt kolme pitkää, 12 h, yövuoroa. Päivät niiden välissä menee suhteellisen vähillä unilla, mutta luotan siihen että turnauksen jälkeen otan unta nuppiin kunnolla. Ihan pöllähtäneenä moisen unimäärän jälkeen sain aamuuni herätä. Nousin ylös jo seitsemältä, levänneenä, virtautuneena, joskin hiukan pihalla kaikesta. Nyt menee kahvia, aurinkoa ja aamufiiliksiä. Minulla on tulossa ja menossa löysä viikko. Ihan vain vähäisillä perhetyön työtunneilla, tulevalla vapaalla viikonlopulla. Syöpälapsiperheiden äitien kokoontumisajot viimeinkin Oulussa, monta kertaa siirretty ja muutettu, mutta nyt sinne pääsee. Kyllä minulle on töitäkin tarjottu, useammalta taholta, mutta osaan sanoa myös EI. Se on jännä, laukaista vain, että en tule, en ole käytettävissä, olen vapaalla, olen muualla, ei kiitos, en löydä nyt moiseen kalenteristani aikaa... Hitsi kuinka hieno mahdollisuus keikkatyöläisenä moiseen on. Toki olen tehnyt alkukuusta kohtuullisen paljon jo töitä, kun on ollut mahdollista ja on tarvittu. Ennen kaikkea olen halunnut, koska minua on huvituttanut työnteko. Minä nimittäin huvitun työnteosta, se on minulle tärkeää, kivaa, välillä hiivatin rankkaa, mutta sillä on valtava merkitys. Odotan niin innolla aina töihin pääsyä. Viime viikolla olin keskiviikon vapaalla, ihan itsekkään yksin liki koko päivän. Se on harvinaista herkkua, varsinkin olla yksin, välillä niin kaipaan moista. Jo edellisenä iltana syyhytti niin seuraavan aamun suunnitelmat, mutta pitäydyin. Halusin siivota vaatehuoneen, siis oikein intona moista ootin. Eli yöpaitalook koko päivän, musiikkia tai änikirjaa taustalle, välillä ihan hiljaisuutta, eikä kiire mihinkään. Yleensä hiljaisuuden rikkoo ainakin yhden koiran äänekäs kuorsaus... Sain vaatehuoneen siivottua, samalla pyykkäsin. Sitten näin taas makkarin yhden valkoisen seinän, joka on minua askarruttanut. No askartelin siitä maalilla petroolinsinivihreän, samalla maalilla kuin viereisen seinän. Yritin myös maalata taulua, en onnistunut, kehystin maalauksia, siinä onnistuin. Tein myös muutaman alkoholimustetyön jatkojalostuksen. Vihersisustin, lisäsin multia, kehuin ja silittelin kasveja, keväänmerkkejä bongailin. Lannoitin ja pyörittelin. Sitten ikkunat, tuvan isot ikkunat. Niihin ilmestyy aina semmoisia sieraimen ja turvan jälkiä, näinhän se yleensä lapsiperheissä menee, ja meillä on kaksi vuodenikäistä koiraa. Koirat sohvalta seuraavat liikennettä joella, ilmassa, talon takana, muuten vaan... Eli pesin ikkunat, sisältä, ulkoa ne ovat vielä niiin niiin likaiset. Olet ehkä kuullut myös karvanlähdöstä, me elämme sitä todellisuutta, karvanlähtöä on havaittavissa. Sekä pihan sulamisen myötä myös tassunjälkiä. Eli tällä hetkellä imuroinnin tarve on ainakin joka päivä, vapaalla imuroin pari kolme kertaa akuuteimmat läjät. Kyse ei ole siis villakoirista niitä meille ei kerry, vaan aidosta koiranvillasta ja kissanvillasta, jota kyllä kertyy. Suhteuta villan määärä kolmeen koiraan ja viiteen kissaan. Onneksi linnut ovat Lintulassa, sillä niilläkin on sulkasato... Rapatassunjälkiä, niitä tulee menee ja risteilee. On myös ehdotettu tassujen pyyhkimistä, saa ehdottaa, saa myös itse tulla pyyhkimään... Toki enimpiä koirilta pyyhimme, mutta kerroin on moisessakin aika hulppea. 8 nelijalkaista kertaa noin kuusi viiva kahdeksan ulkoilua vuorokaudessa... Tämä on se aika, joka ainoa vuosi, itse olemme moiseen ryhtyneet, muut saavat vain kauhistella. Niin tuohon vapaapäivääni kuului tietenkin Lintulapuuhailuja: ruokintaa, kuivikkeiden levitystä, munien keräämistä, silitykset ja kehut. Tähänkin puuhaan taivun yöpaidassa, pilkkisaappaissa ja toppatakissa. Niin nytkin. Koirat oli tietenkin apuna. Kunnes Alma päätti ottaa omia oikeuksia, lähti seikkailemaan irrallaan. No tuossa vaatetuksessa sitten koiran perässä ulkoilin pitkin kestohankia, pihaa ja rantoja. Almalla oli kivaa, oli koko ajan suhteellisen lähellä. Kuuli hangen alta myyrien ja hiirien liikkeitä, sukelteli, kaivoi onkaloita. Kirmaili kissojen kanssa rannassa, syöksähteli ja tonki sielläkin, välillä kävi jokijäällä vainunsa varassa. Koko ajan oli sellainen hymy naamalla, koirahymy, silmät innosta kiiluen. Lopulta tunnin seikkalun jälkeen lähti kohti autotietä, veti siksakkia pellolla, koko ajan tietä kohden edeten. Minä yöpaitasillani perässä. Piti soittaa apuun Ukkokulta, hädissäni myös siskoni. Tulivat autoilla, jotta koira saatiin ajettua pihaa kohti. Ja kuinka ollakaan Ukkokullan ei tarvinnut kuin pyytää, Alma puolikuurotottelematonkoiranriiviö kiipesi syliin ja kannatti itsensä sisälle. No siinäpä tuli sen päivän reipas ulkoilu kestohangilla minullekin. Ei ihan mennyt suunnitelman mukaan, mutta sain happea ja nautin keväästä, joskaan en nauttinut koiran tempauksesta. Saan kritiikkiä usein siitä, kuinka "tehokkaasti" vapaa-aikani vietän. Siis kun touhuan ja teen asioita, saan aikaiseksi sellaista mitä olen haaveillut. Varmaan monen mielestä suhteellisen näkyvää tai kuuluvaa. Mutta se on minun tapani viettää vapaata, rentoutua ja ladata akkuja. Minä en lataudu makaamalla, olemalla vain, tosin toisille se on vapaa-ajan tavoite ja tapa, merkitys. Minusta on niin kiva tehdä ja touhuta, saada aikaiseksi, tuuletella ideoita, keksiä ja keskittyä, luoda uutta. Sitten illan päätteeksi olla tyytyväinen omiin aikaansaannoksiin, ja nupin nollaukseen. Osaan myös niinsanotusti laiskotella, mutta se ei ole minulle tyypillinen tapa viettää aikaa. Tai siinä riittää vartti tai tunti, ja sitten menoksi. Me olemme niin erilaisia tässäkin, mutta jokainen toimikoon itselleen tyypillisellä tavalla. Tosin itse en mielelläni halua olla televisiomaratonia seuraamassa vieressä tai pelkässä nollatilassa, jossa ei värähtele mikään idea tai aivoitus. Moisesta turhaudun ja kerään painetta, eli pyrin välttelemään sellaista. Minulle on lepoa ja latautumista siis kaikenlainen toiminta tai värähtely. Kello on nyt pian yhdeksän, on tiistai. Lintula-keikka tehty, Alma oli hihnassa. Alan oppia. Edelleen ropsuttelen tyhjäkäynnillä. On muutama joutoaikaidea. Tässä aivonystyröitäni jumppaan, mille alan ja missä järjestyskessä. Olen yksin kotona, saan olla taas ituhippi, syödä just mitä haluan itsekkäästi. Viime viikolla vedin tankoparsalla, tuoreella pinaatilla, kevätsipulilla, ankanmunilla ja iduilla. Njam, niin hyvää, siihen päälle rosepippuria ja yrttisuolaripaus. Mitä sinun tyhjäkäyntiisi kuuluu? Hyvää huhtikuun loppupuolta, kevättä ilmassa, lintuja taivaalla, lumet sen kuin vähenee ja aurinko lämmittä todella kirkkaasti- Hieno vuodenaika.

torstai 10. maaliskuuta 2022

TORSTAIN TAJUNNANVIRRAT

Tajunnanvirtaa ajattelin päästellä, sehän on hyvä tapa avata sanahanat. Sanahana, olihan kiva sana. Mutta sitähän se on hanojen aukomista sanoilla. Katsoin äsken sotilaspoikien paluita rintamalta, kaiketi amerikkalaisia. Kuinka saivat tiukkoja rutistuksia, niin vanhemmilta, tyttöystäviltä ja kavereilta. Jälleennäkemisen ikävä omaa lastani kohtaan läikähti jälleen. Voi kunpa saisin rutistaa, kohdata, tuntea. Mietin samalla, että onkohan se sitten aikanaan Tuontakaisessa samanlainen jälleennäkemisen riemu, toivon ainakin. Tai jos neiti ei enää halua minua tuntea, jos onkin jäänyt jotain hampaankoloon maallisessa. En kyllä usko. Tunteeko silloin fyysisen olotilan, jos molemmat ovat Tuontakaisessa, vai halaako siinä tavallaan tyhjää. Kauhaisee värillistä pilveä, sumua, sielua. Ikävä siis velloo, josko tänään haudalle raahautuisin, tai siis kahlaisin. Lunta on todella paksusti, olen haudalle kahlaamisia laiminlyönyt. Mikä on taas omaatuntoani syönyt. Sehän oli riimipari. Kotona palaa kynttilät lähes päivittäin. Sain olla mukana myös sellaisessa asiassa, joka käsitteli kuolemaa, menetystä, sairautta, surua. Eli teemat ovat yhä arkeani. Samaan aikaan on uusia menetyksiä, sairauksia, suruja, tuntemattomia vastuksia. Elämän edessä on nöyränä, haavi auki ja avuttomana. Ei voi tietää mitä tarina tuo, millaisin sanahanoin sitä avaisin. Toissayönä oli vähän jännää. Näin jännäriunen, siinä oli teemaan sopivat musiikit ja kaikki. Sokkeloinen, betoninen tehdashalli, teatteri tai vastaava, välillä isoja tiloja, joihin mentiin käytäviä pitkin. Oli myös portaita, kerroksia, mutta tiesin mistä mihinkin pääsi. Välillä kuliseissa jänniteltiin. Hienoja ovi- sekä ikkuna-aukkoja joista valo virtasi sisään. Valoja ja varjoja, tuulahduksia, hienot oli kulissit, näin ajattelin. Päädyin roolissani, joka oli siis jännärissä, pussilakanan sisään. Oiristelin siellä, näin valoa vasten piirtyvät sormeni, käsieni ääriviivat. Muistan kuinka eläydyin rooliin. Vinguin, huutelin, vaikeroin. Samaan aikaan näin valoja vasten kuinka sormeni piirtyivät dramaattisesti lakanan läpi. Hieno kohtaus, taiteellinen, tehokas. Sitten heräsin, Ukkokulta ravisteli minua hereilleen. Olin kuulemma eläytynyt siihen oikeasti vinkunut ja huudahdelllut. Läpsinyt miestä käsille, naamalle, kun sekoitti hyvän kohtauksen. Muistin selkeitä katkelmia, herätessäni, ajattelin että se oli jännä ja onnistunnut roolitus, hyvä kohtaus. Samaan aikaan nauratti, se kun olin ääneen eläytynyt. Hölmö tunne. Sitten kolisi ovi, yksi lapsista tuli katsomaan mikä hätänä. Oli koiratkin heränneet, samoin vävy. Arkajalat koirat ja vävy eivät uskaltaneet tulla edes katsomaan, oli kuulemma kuulostanut karmivalta pikkulapsen huudolta. Ehdotin siis jännityselokuvan, edes lyhytelokuvan tekoa. Viime yönä uskon heränneeni jokaiseen kääntymiseeni, ajatelleeni, että nytpäs en ole pussilakanan sisällä, nytpäs en huuda. Minä vaan nukun, en ole roolissa, en lyhyelokuvassa. Toisaalta vähän järkyttyneenä ajattelin, josko nämä huutoroolit alkavat toistumaan, onhan sekin kuormittavaa. Mutta hyvä näin. Aaamuni aloitin ajanvarauksia selaten, haluaisin jotain itsekästä. Värjäystä hiuksille, hierontaa, nyyttihoitoja, hemmottelua, mitä nyt vain. Mutta tuloksetta, kaikki paikat näkyi olevan lomalla tai varattuja. Ehkä siis on itse vaivauduttava hiukset laittamaan, sillä eilen saunan jälkeen menin kosteilla hiuksilla nukkumaan, ja sen huomaa. Kauhea takkupallo. Laitoin äsken kahvipannua jääkaappiin, se mietitytti, miksikö näin. Olenko yhä noin unessa, aivosumussa, vai onko mistä kyse. Vaiko vain väärä vipu, kun pannun virutin. Hölömö tunne, olisiko tuossakin lyhytelokuvban ainesta, no olisi. Vävy tykkää kuvata ja editoida, siksi kait näitä ideoita pukkaa tulemaan. Vartin yli yhdeksän, onko se paljon vai vähän. Onhan se kohtuullisen paljon vapaapäivän aktiiviseksi aamuksi, jos olen vasta kahvikuppini kanssa koneelle raahautunut. Tähänkö jymähdän, entäs jos jymähdänkin. Siksihän tavallaan niitä tajunnanvirtoja aloin päästelemmään, josko sormet ja tajunta vetreytyisivät muuhunkin tuotantoon. Onko se sitten kirjoittamista, maalaamista, tai muuta huuhailua. Ja samaan aikaan napsahtaa tajunnanvirrastani äidille ruokien teko. Tartunko moiseen, siinäpä menee sen kuusi tuntia rattoisasti, tarkoittaa tehokkaan hikisesti, erittäin epäitsekkäästi. Vai pyhitänkö päivän omille asioilleni, vaikka itsekkäästi. Osaisinko? Laskin ruokien vielä riittävän liki kolmeksi vikkkoa, siinä mielessä ei kiire, mutta se tikittää alitajunnassa. Tiki tiki. Alkoi korvissakin kutittamaan moinen, sekö se onkin, joka aina kutkuttelee. Muistutus kokkaamisesta, tikittää alitajunnasta ja muuttuu korvien kutinaksi. Olihan teoria! Varpaat on jotenkin jännästi, mitenhän ne noin menee, silleen rullalle, jalkaterä painaa niitä. Paleleekohan, toisaalta koira nukkuu vieressä voin varpaita siinä lämmittää. Kanantipuja tekisi mieli haudotuttaa kanoilla. Olisihan ne ihania, millaisia persoonia sieltä kuoriutuisikaan. Voisko tehdä munavaihtareita toisissa kanaloissa, hakisi vaikka harmaita ja suklaamunia, veisi omia tilalle. Huomaisikohan ne jos veisi ankanmunia. Sitten ne hautoisi, ja putkahtaisikin ankka kanan siipien alta. Olisihan sekin kiva yllätys. Tai en tiedä olisiko? Tällä viikolla olen taas tajunnut kuinka olenkin ylätyksistä pitävä ihminen, siis sopeudun muutoksiin nopeasti. Ja tulen niitä aina muillekin tarjonneeksi... Töissä sitä liikkuvaan junaan hyppäämisen helppoutta on kyllä ihmetelty, mutta taas se aukeni uudelle tajunnantasolle. Hyvä näin, ainakin minun mielstäni. Sillä olen tottunut siihenkin, ettei hommat aina suinkaan menen todellakaan omien suunnitelmien mukaan. Jos aina kokee kauheaa vastarintaa, marmattaa, tekee siitä ongelman, sehän alkaa hallistemaan elämää. Marmatus, tuskailu ja vastustaminen. Entäs jos vain heittäytyy, sopeutuu muutokseen. Mukautuu, ja opettelee uusia asioita, uskaltaa jopa nauttia tai mennä mukaan. Tarttuu hetkeen, elää tässä ja nyt, mitä sitä murehtimaan jos jokin asia ei mennytkään suunnitellusti. Jokin asia mielessä vierähti, sanahanoista virtasi. Niin, eilen taas järkkäsin työkuvioita. Eihän minun periaatteessa tarvisi, mutta kun sain hyvän idean. Vähän vietittelin ja nyt se on käytössä. Minulla oli suunniteltu työvuoro Oulaisiin maanantaille. Samaan aikaan minulle olisi töitä tarjolla myös Ylivieskassa. Otanko siis vuoron sovitusti vastaan. No enpä ota, vaan tarjoan sitä työkaverilleni, joka myös keikkailee. Hän voi sen tehdä. Sitten kysäisien Ylivieskan pomolta, onko minulle yhä käyttöä. On. Lanseeraan ajatuksen siis pomoilleni, että muutetaan vuoroa, annan sen toiselle ja otan itse toisen vastaan. Näin ollen tulee kaksi yksikköä autettua ja kaksi keikkalaista työllistettyä. Sehän on puolet enemmän molempia kuin mitä oli hetki sitten kalenteroitu. Samoin kun jouduin sovitun sunnuntaivuoroni jättämään väliin koronan vuoksi, tarjosin sitä itse työkaverilleni, sitten ilmoitin pomolle olevani siaraana ja tuuraajakin on jo järkätty. Sain kiitoksia, kahdesta suunnasta. Helppoa, teen näin luontaisesti ja mielelläni. Onko lie se organisointisuoni vielä olemassa, ratkaisukeskeinen ajatusmalli. Onhan se ja syvällä, onneksi sitä moni katsoo hyvällä. Taas iski runosuoni, sekö onkin päivän juoni? Son moi!