tiistai 2. marraskuuta 2021

MITÄ SINULLE KUULUU?

Mitä sinulle kuuluu? Kuinka usein sen kysymyksen kuulemme, saati sitten että siihen odotetaan vastausta, tai kyetään ottamaan vastaus vastaan. Kuuntelemaan. On tiettyjä henkilöitä, jotka eivät sitä koskaan minulta kysy, vuoden 2013 jälkeen olen lakannut laskemasta ja odottamasta. Yhtäkkiä vain tajusin, asia minulle kirkastui. Vähän niinkuin honasin. Kyllähän se munaa, pokkaa ja rohkeutta vaatii kysyä, ennen kaikkea kuulla. Noh, olen aika paljon ihmisiä karistanut elämästäni, tai ihan itsekeenkin he ovat karisseet, väistyneet, kun moinen ei kiinnosta. Itse kun pyrin pysymään rinnalla, niin vastamäessä kuin myötäiselläkin. On toki ihmisiä jotka tietävät tämän ja sitten antavat kuulua itsestään kun ollaan tiukilla, mikä on huikeaa. Kun halutaan puhua, kohdata suoraan ja kaartelematta. Yksi ystävä palasi nyt elämääni, taukoa noin 24 vuotta. Mutta rohkeasti otin yhteyttä, kun sain pienenkään tiedonjyvän olemassaolosta. Minä tykkään niin halki poikki pinoon tyylistä, ettei tarvitse arvailla. Pari vuotta sitten lastensuojelun keikoilla, sain mennä suoraan syvään päähän, ihan amatööriperspektiivistä. Minuun otettiin yhteyttä, että nyt on tarve, ja sinä tulit mieleen. Jälkeenpäin toimitusjohtajakin mietti, mistä moinen idea tuli, ja kuinka hyvin siitä selvisin. Mutta ehkä nämä meikäläisen marinadit ovat olleet sen verran täpäkkää tavaraa, että ne toimivat yhä. Nuorten parissa, eilenkin, sain moisen asian äärellä pysähtyä. Sain kuunnella, kun lopulta nuori oli valmis kertomaan. Kysynyt olen useinkin, mutta eilen olin juuri oikeaan aikaan juuri oikeassa paikassa. On mieletön luottamuksen osoitus, kun nuori käskee laittamaan oven kiinni ja saan jäädä kuuntelemaan, pitämään kädestä. Ymmärtämään ja avaamaan asioita. Kenties selventämään ja sanoittamaan, varsinkin jos on väärinkäsityksistä kyse. Aikansa asioita pyöriteltiin, nuoren olemus muuttui, hänen vastarinta ja tefloninsa sulasivat hieman. Vastapuolelta sain myös kiitosta, sovittelijan roolistani. Huikeaa. Sanoinhan, että huikeaa, no oli! Munat, ankanmunat, taitavat olla jo kypsiä. Pinaattikeitolle kaveriksi keitin. Minulla on vapaapäivä, kuuntelen musiikia, höpötän elikoille, kokkaan jotain. Kohta lähden pihalle Lintula odottaa minua, linnut ovat kyllä jo lähes portailla. Munat aamulla jo keräsin ja kanat silittelin kopeissaan. Söin peräti kaksi munaa, kun en osannut kumman munan valitsen. Pii-ankan ja Maissi-kanan munat. Nyt on siis lounas nautittu, oli simppeliä ja hyvää. Koirat vaativat pihalle, niin myös oma mieli ja kroppa. Siivoan Lintulan, pistän puhtaat uintivedet ja ruokaa. Meillä kävi talvi, se oli ankoista todella kivaa, nauttivat suunnttomasti lumesta. Kukko vähän epäluulosteli, mutta lopulta uskaltautui harppomaan lumeen kanaset perässä. Nyt minä lähden kumppareissani harppomaan, jatkan jos jatkan. Moikkelis. Mitä sinulle muuten kuuluu?

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

AAMUA

Heräsin herätyksiin. Olin kyllä pariin otteeseen hereillään, mutta oottelin herätyksiä. Ja kas kummaa, olinkin syvässä unessa, sitten kun herätyksen aika tuli. Siinä vaiheessa mietin, miksi ihmeessä venyin ja jäin oottamaan noita herätyksiä, kun en tahtonut sitten tajuta yhtään mistä kyse kun nukahdin. Aikajana oli sellaiset 20 minuuttia. Noin monisanainen oli heätykseni, aamun aivomylläkkä. Juon kahvia, maistuu, toivon myös tehoavan. Minulla on aikaa puolisen tuntia, sitten lähden töihin. On hiukan pitkä päivä tulossa, mutta itse moisen lupasin tehdä. Sijaisuuksia riittää yhä, välillä saisi tehdä töitä kolmessa yksikössä yhtä aikaa. Mutta en ole moiseen taipunut, eipä siihen kyllä taivu moni muukaan. Heh. Olen myös ihan listoilla työvuorosuunnittelussa, eli aika paljon tiedän jo ennakkoonkin olemiseni. Minulle tämä tapa tehdä töitä toimii, ei tarvitse olla huolissaan. Tykkään niin työstäni, töistäni. Näillä töillä on merkitystä, koen onnistumisia, saan olla mahdollistajanakin paljossa. Lastensuojelun lisäksi siis kehitysvammatyö, tilapäinen perhetyö, omaishoitajien vapaat ja avustukset. Tukihenkilöksi tai avustakasi minua on monelle muullekin pyydetty, mutta en voi ottaa enepää vastaan. Onhan minulle jo viisi lasta näissä asioissa. Mutta jos sinulla riittää aikaa ja sydäntä, tai omalla nuorellasi, niin tartu tehtävään. Lukuisat nuoret/lapset kaipaavat omiin juttuihinsa tukihenkilöitä tai avustajia. Uiminen, retket, pelaamiset, kaupassakäynnit, elokuvat, reissut, poikien- tai tyttöjenjutut. Olen ylpeä meidän klaanista, he tekevät tällaista työtä, opiskelun ohessa esimerkiski. Jokaisella paikkakunnalla on varmasti tarvitsijoita. Kauhea kuinka hidas olen kirjoittamaan, kun en ole pahemmin koneella ollut. Minua kyllä kirjoituttaisi, mutta en vain teho ehtiä. Tai sitten jää paljon muuta tekemättä. Paljon vie aikaa myös nuo elikot, pihalla tulee oltua päivittäin useita kertoja ja puuhailtua siellä. En varmaan kertonut, että pari viikkoa sitten meille tuotiin Somerolta saakka eläisuojelun kautta pelatettu kukko Victor. Eli silloin kun menetimme Hectorin, näin ihan sattumalta "etsitään kotia" ilmoituksen, kukkolauma tarvitsi koteja. Laitoin sähköpostia, etenimme kuvaviesteihin ja lopulta haastatteluun. Meidän Lintulamme kukkoadoptioon hyväksyttiin. Sain määritellä millaista kukkoa haemme, sain kuvan neljästä komistuksesta. Tässä vaiheessa kerroin kotona projektista, sain myötätuulta ja teimme valinnan. Näin sitten Victor Töyhtö Tuulispää yhtenä sunnuntaina illalla oli meille saapunut. Kanarouvat ottivat kukon hyvin vastaan. Victorilla on sen verran kokoa ja luonnetta, että jopa ankat väistää. Hän on komea, ylväs, värikäs ja lempeä sylikukko. Kukkoherra patsastelee irrallaan pihalla siinä missä muutkin, vaikkei ollut koskaan ulkona ollut. Voisin toki adoptoida muutaman kukkoherran lisääkin... Jotenkin ajatus kiehtoo. Salakavalasti perheessä moisia ideoita tykitän. Hienot yksilöt päätyvät aivan liian usein pataan. Nyt alan vaatteitani haeskelemaan, tai siis kyllä minä tiedän missä ne ovat, lähinnä pukemista odottavat. Eilen olimme isolla porukalla keilaamassa, mikä ei hyvää tuolle resulle jalalleni tehnyt. Heinäkuussa kun keilasin viimeksi, polvi suorastaan räjähti ja turposi. Siitä tuli pitkä kipukausi. Toivon, että nyt vetämäni lääkkeet ja voiteet ennaltaehkäisevät moisen kipurallin. Minulla on paljon ajatuksia syksystä, taiteesta, huuhailusta, räsumatoista, ankanmunista, elämästä, eläimistä, kuolemasta, ikävästä, todellisuudesta, ideoista, aivoituksista. Mutta jääkööt ne muhimaan tai pyörimään itsekeen tuonne ajatushautomoon. On ehkä laitettava hiukset, vedettävä pinoteksit pintaan, maalattava silmät esiin ja lähdettvä töihin. Lintulan väki kuulostaa vaativalta, käyn nekin moikkaamassa, siis sellaisella oktaavia korkeammalla äänellä lempeästi lässyttämässä. Ai että, tästä tulee hyvä päivä.

perjantai 17. syyskuuta 2021

SALASANOJA

- En meinannut päästä tänne sitten niin millään. Salasanoja vain surisi ja pörisi päässä, mutta ei havaintoa tästä. Vehje kertoi minun salasanani vaihtaneen. Sen muistin sitten hämärästi, niinpä taisin vaihtaa. Mutta mikä on se uusi? Surinaa... Vaihdoin viime viikolla kännykkäni, ihan ajatuksen kanssa, ennakoiden ja kaukaa viisaasti. Edellinen alkoi ajoittain vikuroimaan, ja kun moinen vehje on jopa elämänhallintaaani vaikuttava asia, niin ennakoin uudella vehkeellä. Nämä asiat ovat niitä todellisisa mukavuusalueelta poistumisia, kuvottavia ja nöyryyttäviä minulle. Siinä rytäkässä piti yhtä jos toista salasanojen suhteen. Tein minä niistä jopa kirjallisen koosteen, mutta eihän se nyt aina ole kädenulottuvilla. Olen myös aloittanut jo kahdessa uudessa lastensuojelun yksikössä, ja kolmas perehdytys on maananantaina. On siinä muutama salasana poikineen ja tyttöineen. Uusissa kohteissa ei myöskään se oma salasana ole se tärkein asia, vaan pikkasen on muutakin opittavaa, ajan tasalle yksikkö kohtaisesti päivitettävää. - Illalla tulin perhetyöstä. Kaukosäätimemme televisioon oli osunut koirien maitohampaisiin, siis aivan silppuna. Juuri äsken Alma vielä näppäintä numero 2 imeskeli. Plutolla on tuota kokoa ja se yltää vaikkapa mihin. On siinä mennyt minun kuoropaperitkin ja Novelle-pullo oli "juotu" sohvalla. Voi sitä sotkun määrää. Ukkokulta oli työmatkalle ruotsiin lähdossä viikko sitten, pesi itselleen matkavaatteita. Koiruukset olivat sitten kauluspaidan ottaneet pyykkikoneesta ja syöneet joka ainoana napin paidasta. Jokaisen napin kohdalla oli siisti reikä. Alusvaatteita on myös ilmastoitu, hyvin kiertää ilma, tuskin hiertää sauma. Villasukat ovat myös maistuneet. Kengät on hajasiljoitettu ympäri huushollia, välillä näyttää että kengien päiväkoti on siirtynyt pöydän alle ja eskari olkkarin lattialle. Metsässä ollaan käyty koko lauman kanssa. Kaino on niin esimerkillinen metsäläinen. Nuo kaksi nyt vielä suhteellisen vietävissä, varsinkin aistien. Korvat toimivat ajottain. Mutta hyviä palkkionmetsästäjiä he ovat kyllä, mikä on tärkeää. Mutta kyllä niistäkin metsäläisiä tulee. Meidän lähipelto on niiden lempipaikka, leikkivät delfiiniä. Almalta näkyy vain hännän kiehkura ja ajoittain selkä ja pää vilahtavat kun ne siellä loikkivat. - Lintulassa on täysi hyörinä heti aamusta. Joka aamuisiin rutiineihin kuuluu, tänään jo ennen seitsemää, aamutervehdykset. Kyllä niillä on asiaa, juttelevat isoon ääneen koko lauma. Sitten avaan oven ja alkaa ankkaralli, kanatkin juoksentelevat omaan tapaansa. Kanojen juoksu on niin kuin ne pussihousuissa juoksisivat, hauskaa katsottavaa. Kanat osaavat olla jo käsivarrella, tasapainoilla kävellessä, antavat silittää ja sylittää. Välillä olen nostanut niitä puidenoksille, osaa ne itsekin sen verran pyrähtää, sekä ylös, että alaspän. Kerroin Hectorista, menetimme sen, kaiketi saanut niin kovaa kyytiä muiden lintujen osalta, että vammautui. Onhan tämä rankka rooli Lintulan emännällekin. Mutta itseä on lohduttanut keskustelut muiden lintuharrastajien ja ammattilaistenkin kanssa aiheesta. Nämä ovat asioita, joita valitettavasti tapahtuu kaikkialla, ne on vain hyväksyttävä. Ne on niitä inhottavia oppirahoja... - Munavaraisomatalous, omavaraismunatalous, siinä olemme huipulla. Eilen oli munaennätys, kuusi munaa, kaiken järjen mukaan kaikki munakykyiset munivat. Viittä munaa on useinkin, tälle aamulle vasta neljä, kohta kanaset turskauttavat vielä munan kaksi. Ennustan... Kyllä jaksaa hämmästyttää kanojen kyky "synnyttää" joka ainoa päivä uusi muna. Kanan rooli on hiivatin rankka, näkee olemuksesta koska alkaa supistelut, kuulee ja näkee olemuksesta myös koska on munittu. Silloin kirmataan vilkkaasti, kaula pitkällä ja kotkotetaan riehakkaasti. Onahan se kevyt olo moisen mötkylän jälkeen, ja sma toistuu joka ainoa päivä... Yhtenä päivänä mnulla oli yksi ankka hukassa. Sitä kyynel simässä hain ympäri pihaa, koko lintulauman ja nelijalkaisten avustuksella. Lopulta se ankka löytyi keskeltä pihaa, maastoutuneena heiniin ja humalanlehtiin. Siellä se supisteli. Voi sitä helpotusta ja iloa, kun löytyi. - Nyt on aamupuuron aika. Ukkoukulta tuli yöllä kolmen jälkeen kotiin Ruohtinreissulta, elikot lievästi riehaantuivat moisesta kesken unien. Tein linnuillekin aamusörsselit, tarjoilen ennen omaa työpäivääni. Kahvia on mennyt meikäläiseen jo sankollinen. Istuin aamutuimaan tovin yöpaidassani portailla Alma kainalossa lintuja seuraten. Onse vaan ihana lauma, tästä minä kaiketi olen haaveillut. - Mutta minulla on vielä muutama salasana hukassa, en ole saanut ladattua niitä äppejä kännykkääni, kun en ole niitä salasanoja keksinyt. Op mobiiliin oli moiset numerosarjat hukassa. Alitajunta puski jos vaikka mitä. Kävin jo pankissakin, missä kokeiltiin. Virkailija sanoi nuivasti, ettei moinen ainankaan, sillä se on Nivalan pankkitunnus, vuodelta 2004 siis kun siellä asuimme. Meinasihan tuskastuttaa, jos aikahaitari on noin kaukaa haettavissa, jotta sarjat muistan. Mutta sitten yks kaks liikenteessä kun olin, alkoi taas jokin sarjanumero vilisemään. Ajoin heti parkkiin, ja se olikin oikea sarjanumero siihen tarkoitukseen. Huh huijaa. - Salasanoilla tai ilman, hyvää viikonloppua.

keskiviikko 25. elokuuta 2021

SATEESTA MOI

Johan on vaikeaa osua näppäimille. Olen vieraantunut, olet kaiketi huomannut. No yritän kuitenkin. Kokoilen lyhyesti aatteitani, kenties kuulumisiakin. Tai sitten en, saatan lopettaa jauhamisen aika lyhyeen, kuka tietää. Riippuu tietenkin siitäkin osunko näppäimille. - 5 vuotta sitten otettu kuva, hymyilemme auringossa Valonlapseni kanssa. Ihana, iloinen ja valoisa kuva. Samaan aikaan oli se vihon viimeinen lähtölaskenta ja kuolinviikot polkaistu elettäväksi labratulosten perusteella. Kun alkoi useammassa solulinjassa olemaan muutoksia, diffi kuitenkin edelleenkin puhdas. Suoraan sanottuna helevetti ja kauhu elettäväksi, oma avuttomuus tunnustettavaksi. Mutta se oli kohdattava, mikä annettiin kohdattavaksi. Kuva ei kerro, ei todellakaan kerro mitä kamppailua kävimme. Eihän moisessa tilanteessa nautita auringosta, hymyillä leveästi. Tartuimme kuitenkin siihenkin hyvyyteen, nauroimme, kun oli siihen tilaisuus. Koskaan ei voi tietää millaiset kamppailut ulkokuoren alla on, itse kullakin, joten pitää yrittää ola tuomistematta ja tekemättä omia johtopäätöksiä. - Toista viikkoa lomalla, en tiedä onko tämä minulle oikea tapa kuluttaa aikaa. En suuremmin nauti, alan olla vinkuva ja itseeni turhautuva ihmisraunio. Mutta opettelen, vaikka kohtaamaan tämän vinkuvan ihmisraunion. - Kävimme Lapissa. Mieletön mökki, oikea luksusmökki, jossa saimme asustella syöpäystävien kanssa. Kiitos heidän! Uskaltauduin jalallani metsäterkille, sillä maasto oli sopivan matalaa ja helppolkulkuista. Sieniä piirakkaa ja salaattiin. Loistavat lomailusäät muutenkin. Kävimme siis Levillä, Pallas- ja Yllästuntureillakin. Teki hyvää, Lapissa on paljon elementtejä joita sieluni kaipaa ja ammentaa. - Paluumatkalla esikoisen luona Rovaniemellä, hän muutti sinne viikko sitten. Siellä silmiin osui koirailmoitus. Haimme samalla reissulla iloksemme Pluton, 18 viikoisen Latvian tuonnin, saksanpaimenkoiraremixin Almalle kaveriksi. Todellakin järkevä veto, oikeasti, nyt Alma saa jyskätä. Pluto loksahtaa hyvin laumaamme, kissatkaan eivät enää juuri hätkähdä, kulkevat samoilla ovenavauksilla koirien kanssa. - Hector, kukkomme oli heikossa kunnossa kun tulimme, hoiperteli ja oli alakuloinen. Siis olen saanut silkkikukon synttärilahjaksi, Hectorin. Kukko on ehkä arkajalka noiden röyhkeiden ankkojemme kanssa ja liekö kanatkin vahvempia. Olen ottanut Hectorin nyt omaan häkkiin, katsotaan miten jaksaa, toipuuko. Vien ruokaa, seuraan syöntiä, silittelen ja juttelen... Pesuhuonettakin jo ajattelin, mutta en ehkä sinne uskalla salakuljettaa. - Tälle aamulle olen leiponut sieni- ja omenapiirakkaa, sienileipää, sekä fetatäytteistä kesäkurpitsaa. Omasta maasta saa paljon kokkaukseen tuoretta. - Olen ulkoillut koiralauman kanssa, päästänyt ankat jaloittelemaan. Nyt ne osavat itse pyytää häkistä pois ja takaisin. Tarvii enää ovi avata, niin vaappuvat sisään jonossa. Ankat ovat jo isoja ja niin kauniita. - Lauantaina on jälleen isojen asioiden päivä. Toinenkin tyttö muuttaa, tällä kertaa Ouluun. Muuttokuormaa ja muuttoapuilua. Samalla keikalla on myös hautajaiset. Muutama viikko sitten anoppi nukkui pois, liki 95-vuotiaana. Syksyyn mahtuu siis isoja muutoksia ja asioita. Mutta edelleenkin pidän syksystä. - Mutta nyt otan rekkamiehen tirsat sadeaamun ratoksi, juon kahvia, ja nukahdan vartiksi. Siitä se loppupäivä käynnisyy, toivottavasti.

torstai 8. heinäkuuta 2021

SUIT SAIT

- Kävin koneella ihan asia asialla. Suit sait aattelinkin napauttaa muutaman rivin, ottaa sen ajan itselle. - Olen töihin lähdössä, alkuviikko lorvailtu. Loppuviikko napakasti töitä. - Eilen illalla päätin värjätä hiukseni, lapseni avustuksella, tänään olen sitten brunetti. Tekipä hyvää mönjätä väriä päähän, piristi harmaata olemusta. Mun hiukset ovat pidemmät kuin koskaan viimeisen 40 vuoden aikana. Kauhean iso kiharapörrö, pistin yöksi hiukset sormikiharoille, nyt vain auki harjasin. Helpot ja kestävät kiharat. - Aamulla paistoin kaksi munaa, liekö ne niitä luomuja ja onnellisten kanojen munia. Haluan niin uskoa, moinen oivallus vallan herkisti. Jokin etappi saavutettu, omavaraismunatalous. Yksi tytöistä kysyikin, onko tämä nyt sitä mistä haaveilit... Myönsin monelta osin olevan. Saamme asua maalla, on noita elikoita, tilaa ja moni asia hyvin, verrattuna siihen että kauhean huonosti olisi. Kiitollisuus ja nöyryyskin on läsnä jokaisessa päivässä, monine muine tunnevilinöineen. - Kesäkukka-alennusmyyntiin päädyimme, aivan ihania amppeleita, lisäkukkia istutuksiin. Muutama huikea havukin ja perenna mukaani lähti. Nyt ne pitäis vain istuttaa, havut ja perennat meinaan. Illalla jo kesäkukat tuikkasin multiin, samalla penkit perkaksin. Vesiheinät menee suoraan linnuille, helppoa ja nopeaa. Yksi typy poikakaverinsa kanssa sai urakakseen tyhjentää ankkojen uma-altaat penkkeihin. Luomua sekin lie, ankanakakka höystevesi. En nyt nuorten innostuksesta tiedä, mutta tehtävä suoritettu. Kehuin minä niitä. - Tälle aamulle en ole antanut lintujen pihaa vallata, sitten kun iskee aikataulukiire, ne eivät varmasti itse ohjaudu häkkiin. - Huomasin ruskettuneeni, naama on saanut väriä, vähän muutkin raajat. - Kalajoella on tuulut pyörähdettyä tuon tuostakin, on se vain kaunis merenranta, ja niin lähellä. - Raparperi-mansikka-minttu kesäjuomaa tein viisi litraa, raikasta. Edellinen satsi oli mustaviinimarjanlehdistä. Teen suhteellisen vähällä sokerilla, ehkä järkevämpää niin, jos sillä janon meinaa sammuttaa. - Äitin eiliset juhlat, nehän siitä kehittyivät. Onneksi leivoin piirakan, koristelin vaahdolla ja marjoilla, pistin muutakin pöytään. Pesun jälkeen kiharsin sankarin hiukset. Sitten tulikin muutamat vieraat, siinä kahviteltiin yhdessä. Jospa näitä vieraita riittäisi nyt tipotellen, pidemmäksi aikaa, niin tulisi äitillekin sosiaalista elämää korona-vanhuus-yksinäisyyteen. - Nyt juon vitamiinit, taas kulkee ja tulee hyvä päivä. Suit sait sullekin!

keskiviikko 7. heinäkuuta 2021

HELTEESTÄ MOI

En kuulemma ole kirjoittanut, no en ole. En ole kotikoneelle istunut aikapäiviin. Nyt ajattelin rääpäistä helteestä kuulumisia. Jää nähtäväksi kauanko räävin ja mitä kirjoitan. - Helle, on ja pysyy. Hienoa, mutta kuluttavaa ja uuvuttavaa. Luonto alkaa huutaa jo vettä. Toivottavasti vaikka öisin sitä saadaan. Mutta kaunista kesää. Hankin sublaudan, sillä nuoriso on joessa puljunnut. Minä vain uinut, en uskalla tuolla jalallani subbaileen. - Alma, on edelleen nakki ja junttura. Omintakeinen elukka, joskus jopa minunkin mieleen. Yhä kapinoin ajatuksellisesti, sillä suloinen koiramme ei vastaa minun koirakäsitystäni. Ainakaan vielä. Piti olla koirankokoinen, onkin kissankokoinen. Piti olla hiljaa, onkin usein äänessä, jopa räksyttäjä. Piti pysyä lattiatasossa, onkin sohvaytyynyihin kaivautuja. Piti palvoa minua, kulkea imussa, ei palvo vaan puree ja riiviöi. Piti olla sisäsiisti, mutta onkin ulkosiisti. Siis Almahan on tuntikausia pihalla, touhuaa ja pysyy irrallaan. Mutta touhuaa niin paljon, ettei muista kakata sinne, rykäiseee sitten kun käy sisällä. Ei suinkaan aina, mutta kuvio on usein toistunut. Toki pentuhan se on yhä, kehitystä tapahtuu joka viikko. Eilen sitten söi Kainon ruuat, ja siitähän seurasi kakkararumba. -Lintula, saimme eilen ensimmäisen munan. Omavaraismunatalous! Ankat ja kanat kulkevat pitkiäkin aikoja irrallaan pihalla. Kavereina on koirat, sekä kissat, myös siili. Mutta aina ei noista meidän kissaeläimistä tiedä, milloin leikki muuttu todeksi. Kyttäävät puiden oksilla, makailevat ankkojen ja kanojen seassa varjossa, seuraavat ja kurkkivat lintujen mukana. Ankkarallia saa seurata usein, voi sitä menoa ja meininkiä, kun ne juoksevat siivet levällään, pyrähdellen ja kaakattaen. Aamulla kuuntelevat kun ovi avautuu, heti huutavat huomenet. - Kanojen kanssa on jouduttu kokemaan myös epäonnea ja pettymyksiä. Meillä oli myös kaksi ihanaa silkkikanantipua, nimenomaan oli. Kyllä kanankin menetys sattuu. Heikolla hetkellä kaikesta syyttää itseään, en osaa edes kanoja pitää hengissä. Enkä lastanikaan. Toki siihen ajatusmaailmaan meni sitten kaikki menetetyt lemmikit, surut ja valtava oman lapseni ikävä. Monen mielestä tämä on sairas yhtälö, millä tavalla mieli rinnastaa, mutta kyllä ne vain samoja suruvipuja aktivoivat. Ja onko hoivaviettini lapseni jäljiltä niin kova, että haluan sen eläimillä taltuttaa. Miten vain asian haluaa nähdä. Haluan olla tärkeä, edes kanoille ja ankoille. Kyllä ne minua kehuukin, tosin aika vaativaankin sävyyn välillä, lemmikit meinaan. Joka ainoa päivä niiden kanssa tulee touhuttua, siliteltyä, syliteltyä. Vekkuleita ja kauniita eläimiä. Joskus uskomattoman viisaita, välillä taas ihan saappaita. Varsinkin eilen, kun yksinäni yritin saada ankat häkkiin. Kanat olivat menneet itsekseen. Juoksin länkkäämällä pitkin pihaa, kiersin puita, hain jo haravan kättä pidemmäksi. Oli siinä Almakin apuna, välilä koira seistä törötti häkin ovella tukkona, ja taas ankat vetivät ohi. Moinen ralli jatkui tovin, välillä ne hyppäsivät altaaseen ja kastuin likomäräksi. Ei auttanut kuin yksitellen saada kiinni ja laittaa häkkiin, viimeinen meni kävelemällä. Usein nämä menevät siis jonossa kaakattaen ihan itse häkkiin. Olivatko eläimet eilen seiis tyhmemipiä, vai testattiinko siinä minun tyhmyyttäni. Moisen jälkeen ei voinut kuin nauraa. - Työkuviot ovat asettuneet uusille uomille, olen tehnyt muutoksia. En muista olenko kirjoittanut, mutta päädyin irtisanoutmaan neljästä henkilöäkohtaisesta avustuksesta. Summa sum marum, kaikella on tarkoituksensa, koen nyt. Eli kun alpakkaonnettomuuden vuoksi jouduin saikulle ja kävelykyvyttömäksi, en voinut tehdä noita "liikkuvia" avustajan töitä. Kela suuressa viisaudessaan ei myöskään myöntänyt sairauspäivärahaa, kehoitti tekemään korvaavaa työtä. Jota oli siis pakko tehdä, ei muuten tämä paatti kellu. Olin syksyllä hekenut lastensuojelun tuntitöitä, tulin valituksi, näille siis tarjoutui tällä tavalla tilaisuus. Minulle tarjottiin korvaavaa työtä samaan syssyyn enemmän ja vielä enemmän. Ja olenkin tehnyt niitä koko ajan, sen mitä on huvittanut, sillä paljosta olen myös kieltäytynyt. Eli ajatuskuvioni menee näin, että moisen jalkaonnettomuuden myötä minulle mahdollistui töideni uudelleen organisointi ja uudet työkuviot. Aamen. Ajauduin lastensuojeluun, joka on erittäin vaativaa, raskasta, samaan aikaan suunnttoman palkitsevaa työtä. Viihdyn, vaikkakin olen natsiohjaaja. Mutta koen olevani odotettu, ainakin ajoittain nuorten parissa. Samoin työyhteisö, siihen on huippua kuulua, olla osana jotakin. Olla nimenä jo seinällä työvuoroissa. Se teki yllättävän hyvää korvien välille. Olen jotain, olen kyennyt moiseen tehtävään, mina pyydtään ja minuun luotetaan. Varmaan jokin kytkin puuttuu, sillä minulle ei ole ongelma heittäytyä vaativimpiinkaan tehtäviin. - Tein viikonloppuna kolme yötä, se on kesäaikatauluilla 12 h, kuumuudella rankka laji, palautumiseen menee aikaa vähän turhankin paljon. En ottanut alkuviikolle tarjottuja työvuoroja vastaan, teen tällä viikolla torstaista sunnuntaihin. Itsekkään ihanaa. Voin itse määritellä, mitä teen, paljonko, jopa työvuoroni kulkuun pystyn vaikuttamaan. Teen paljon viikonloppuja, koska haluan tehdä paljon viikonloppuja. Toki minua säälitään ja jopa puolestani rukoillaan, että saisin arkipäiville työn, virka-ajalla. Mutta se on kohdallani vähän turhaa rukoilua, sillä en halua moista. Kannattaa nekin paukut kohdistaa toisin, vaikka kysyä minulta millaista rukousta puolestani välitetään. Sitten on ollut sulatteleminen, kun tajusin, että olen vanhin työyhteistön jäsen, muut jopa puolet nuorempia. Vuosikausia, omaishoitajana ja harrastusteni kautta olen ollut usein se tyttönen, auttamattomasti nuorin. Omaishoitajathan ovat pääsääntöisiesti ikäihmisiä, varsinkin vesijumpissa ja sen sellaisissa. Toisaalta minulle kerrottiin, että näin se normaalissa työlyhteisössä onkin . Usein noin 50 on se kokenein, vanhin, työkaverit helpostikin puolet nuorempia. Eli onko tilanteeni siis normalisoitumassa, on, koen näin. Kiitollisuudella. Ja sekin on kiitollisuuden paikka, että tässä iässä olen pyydetty ja odotettu töihin, minulle tarjotaan töitä. En koe ikärasismia kohdallani, päin vastoin, ikä ja elämänkokemus on etu. - Jalka, roikkuu edelleen mukana. Kuukausi sitten siitä imaistuiin taas nestettä, laitettiin kortisonia, kukonhelttaa, puudutetta ja kipulääkettä. Se on ollut jo paljon parempi, olen jopa luullut vain kuvittelleeni kaiken. Mutta nyt se on taas öisin herätellyt, toissapäivänä oli aivan tönköksi turvonnut ja vaikutti liikkumiseen. Eli se ei sittenkään ole vain mielikuvituksen tuotetta. Haluan tanssimaan, mutta en tiedä miten siinä käy, jos huonosti käy. - Leivoin juuri raparperipiirakkaa, päälle mansikoita ja vaniljakastiketta. Vien äitille, hän täyttää tänään 80 vuotta. Olimme järjestämässä sunnuntaille perheen kesken brunshijuhlia nyyttärimeiningillä, mutta äiti kieltäytyi. No, ei sitten järjestetä. Toisaalta harmi, sillä olimme järkänneet loma- ja työsuunnitelmat tuota silmällä pitäen, eikä sankari sitten haluakaan. Toisaalta tarjouduttu on, niin oma valinta. Vanhuus, mitä kaikkea se tuo tullessaan. Koen, että tämäkin vaihe on jatkuvaa luopumista, jonkin sortin saattohoitoa. Kauhulla odotan omaa tulevaa vanhuuttani, mitä se tuo tullessaan. Toivon olevani se vierivä kivi, joka ei paikoilleen sammaloidu. Sammalta saa ottaa kylkiin, se kaunistaa ja luo arvokkuutta ja on kivaa katsoa, mutta en halua sammaloitua piiloon ja paikoilleen. Hartaasti toivon, että pilke silmissä, mielikuvitus, uteliaisuus ja elämänjano ovat aina mukana. Tietenkin liikuntakyky ja perusterveys. Mutta nämähän eivät ole omia valintoja. - Kännykkäni on piippaillut taukoamatta, mikähän lie viestirumba odottaa. Piirakka on jäähtynyt, hiukseni kuivuneet. Vedän kesävaatteet niskaan, sipaisen huulipunaa, tästä alkaa tämä päivä, toivottavasti ihansine kohtaamisisneen ja tapahtumineen. Voi, kunpa olisi muna tällekin päivää Lintulassa, niin päiväni olisi vallan mainio. Jaksetaan helteessä!

keskiviikko 19. toukokuuta 2021

ALMA TULI TALOON

Alma Fiona Vanttanameera Va-Hinko, kolmen kuukauden ikäinen, nakkimainen koiranpötkylä. Latviasata lähtöisin, ns elintasopakolainen, mamu. Suomeen tuotu, jotta saa pitää henkensä ja kenties paremman elämän. Semmoinen elikko se lopulta meille muutti. Onhan se ihana, aktiivinen, raivostuttava, junttura, omintakeinen, höyry. Välillä tuntuu, ettei se ymmärrä kieltämme, liekö vielä kielimuuri. Minä en ole hänelle lempi-ihminen, kun opetan kävelemään remmissä, pitämään pantaa. Kiellän napakasti, enkä palvele. Saa kävellä ihan omin jaloin pihalle. Saatan minä vähän lässyttää, kun siihen on aihetta. Mutta opetan koiran tavoille, en sylivauvaksi. Sen mitä olen kotona, yleensä en ole kotona, joten neiti ottaa ja pyörittää huushollia heti oman kuononsa mukaan. Almassa on kaiketi mäyräkoiraa ja corgieta, sellainen matala, vanttera ruskeankirjava luppakorva, sirolla kuonolla. Häntä ehkä kuin pystykorvalla, nousee kippuralle. Saas nähä minkälainen siitä tulee, omintakeinen on jo nyt olemukseltaan. Kovin on kiinnostunut ankoista, jaksaa niiden touhuja seurata ja yrittää haastaa juoksuun mukaan. Räksyttääkin välillä ihmisille ja myös ankoille, mikä ei ole minulle mitään lempikuultavaa, mutta tekee varmaan paniikissakin kun niin jännittää. Vieraille aukoo päätä, tosin onhan se vahtikoiran ominaisuus. Mehän olemme tottuneet puolikuuroihin koiriin, joiden yli saa murtovarkaatkin kävellä. Tämän yli ei kävellä, lähtee ääntä ja valppautta löytyy. Puolensa ja puolensa. Eilen neiti keräsi olohuoneen perälle pyöreän maton päälle tavaraa, liekö pesää perustanut. Matolle raahattiin iso koiran lattiatyyny 60 x 60 cm. Kohta Alma meni keraaminen ruokakuppi suussa, samaan pinoon sekin. Myös oma peti vaihtaa paikkaa, kun neiti sisustaa. Raahattavat asiat ovat viisi kertaa elukan kokoisia, mutta niin ne vain liikkuvat. Pihalla kiinnostaa kuorikatteet, puulastut, ruusupuska, mullat, kaikkien kakat, kivet. Kauheaa rallia ruusupensaan alle, vauhdissa haukataan oksasta ja ralli jatkuu. Eikö yhtään pistele? Ei kait. Kissat katsoo vierestä, ylempää nojatuoleilta, sohvalta. Alma ei nimittäin yllä mhinkään, joten kissat saavat huoletta olla. Pari kertaa Väinö on näpäyttänyt, samoin Kaino, aiheesta uskoisin. Ensi Uku ja Lele vähän karttoivat elikkoa, mutta nyt jo kulkevat nokatusten ja pihalla lähekkäin. Ovat tajunneet, ettei pötkö joka paikkaan yllä. Vieraille Alma esittää, samoin meille eka päivinä, sellaista hellyyttävää ja rauhallista ihanuutta. Mutta kun pääsee tutuksi, niin löytyy terävää hammasta, nilkassa roikkumista, jaloissa pyörimistä, tavaroiden viemistä ja sitä vauhtia. Pötkylä vetää niin että tanner tömisee. Välillä sekoaa jaloissaan ja mennään kippuralla, kuperkeikoilla. On hetkiä jolloin ei voi kuin päätä puistella, kun sen vauhdikasta touhuamista seuraa. Semmoinen on meidän Alma. Alma on kuulemma espanjaa ja tarkoittaa sielua, sielukasta, jospa moinen eteerinen hinous ja sielukkuus vielä Almasta kuoriutuu. Ankat taas ovat kasvaneet niin että kohina käy, alkavat olla kanan kokoisia, semmoisen peruskanan. Viikonlopun aikana heille valmistuu Lintula. Ihania vaakkujia, alkaa olla jo äänenmurrosta havaittavissa. Untuvat tippuu ja sulkapeite kehittyy. Jännää minkä värisiä moisista untuvikoista kehittyy. Pihalla on sellainen lasten uima-allas/hiekkalaatikko, jossa harjoittelemme ulkouintia. Se on mieluinen laji, kyllä pärskyy. Välillä löytyy kastematoja ruoaksi, näyttää maistuvan. Voikukanlehdetkin menee kuin silppurissa. Ankat tykkäävät sylittelystä ja silittelystä. Ne ovat kovia juttelemaan, niitä on todella kiva seurata. Hämmästellä ja ihmetellä. Vieraita, niitä meillä on nyt kyllä rampannut. Laskujemme mukaan ainakin se 50 ihmistä parissa viikossa, onhan se. Melekosta. Eikä kaikki halukkaat ole edes päässeet meille, kun ei vaan ole ollut saumaa ottaa vastaan. On käynyt myös valokuvaajaa, ihania kuvia syntyi vaakuistamme ja vähän koiristakin, Alma pisti tosin senkin homman rähinäksi. Taidan seuraaville vieraille antaa haravaa, maalisutia ja kottikärryä käteen. Ei nämä meidän omat hommat vain kahvittelemalla ja eläimiä ihailemalla kummene. Ei sen puoleen minähän tykkään kun käy porukkaa, mutta oma aika on aikas kortilla kotihomissa, joista elikot nappaavat ison siivun ja vieraat myös. Siinä jää moni homma itsellä tekemättä, kun on taas riennettävä. Olen siis tehnyt paljon töitä, kieltäytynyt myös tosi paljosta tarjotusta. Ihan on siis tehä asti. Mistä olen kiitollinen, että olen toivottu ja tavoiteltu työntekijä, tykkään tehä ja olen kuulemma hyvä organisoimaan. No se oli kyllä tiedossa itselläkin. Mutta ei vanha kehäraakki enää kaikkeen suostu. Ja tuo hiivatin jalka senkuin valitututtaa. Leposärky syö naista ja yöunia. Mutta näillä mennään. Pidetään löysempää lahetta, kun jalka turpoaa välillä niin että saumat paukkuu. Ensimmäinen koronarokote on saatu, koirakin rokotettiin samana päivänä. Tosin nyt näillä huudeilla on ollut paljon uusia tartuntoja, kylmää hikeä puskee siitä syystä, moinen pöpö hiipii turhankin lähellä. Yksi tuore ajokortti myös tälle viikolle, nyt näkyy entistä harvemmin tyttöjä tai autoja. Niin ja yksi ammattitutkinto suoritettu, esikoinen sai ensimmäisen virallisen ammatin. Itsekin ihmetteli, että onko hänellä nyt ammatti. Onhan se, moni asia on siis loksahdellut oikeille urille. Suru-uutinen suvusta on myös pysäyttänyt, kenen aika on milloinkin. Kun kävimme surunvalitteluja viemässä, omasta mielestä nousi paljon asiaa, miten ne kaikki suruvivut aktivoituivatkin. Suru ja sen tuoma kipu ikävineen on niin tiukasti minussa, pinnassa, voimakkaana ja raakana, yhä. Sen asian kanssa on opittava elämään, eämään niin että elää hetkessä tässä ja nyt. Kukaan ei tiedä huomisesta. Joten mieluummin nytku sitku. Aamuhkahvini tässä siemaisin, ankat on palveltu, samoin kissat. Koirat ulkoilutettu, yksi tyttö meni töihin. Minä menen taidepiirin kautta töihin, sitten se onkin jo ilta kun kotiin palaan. Nautitaan alkukesän tuoksuista, vihreyden eri sävyistä ja ollaan kiitollisisa pienistäkin asioista. Tänään moni asia on hyvin.