tiistai 19. huhtikuuta 2022

SIITÄ ON VAIKEA PUHUA: LUPAUS

https://radioplay.fi/podcast/siita-on-vaikea-puhua Joitakin kuukausia sitten sain yllättävän pyynnön, yhteydenoton. Podcast: Siitä on vakea puhua, halusi meidän perheen tarinan muidenkin kuultavaksi. En tykkää kuunnella ääntäni, en tykkää nauhoituksista, enkä moisiin liittyvästä etäyhteydestä tai tekniikasta. Olin myös käheänä koronan seurauksesta. Mutta lupauduin lopulta mukaan, sillä minun mielestä vaikeistakin asioista on hyvä puhua. Edelleen ja aina vaan. Podcastin tuottaja, tekijä ja julkaisja Jenny osoittautui myös erittäin lämminhenkiseksi ja elämää konkeneeksi ihmiseksi itsekin, hänellä oli syvä perspektivi aiheeseen. Hän tiesi, mistä on vaikea puhua, ja kuinka tärkeää juuri siitä on puhua. On ollut myö äärimmäisen ihanaa ja voimauttavaa itselle, kun niin moni on kuunneltuaan ottanut yhteyttä. Vuosien takaa, sairaalakaverit, uudet ihmiset nykyisestä elämästä. Yritin linkkiä tuohon jakaa, mutta en tunetustikaan ole närtti, joten jos et tuosta pääse, kokeile muita reittejä. Meidän jakson nimeksi oli tullut Lupaus. Kokemus oli itselle jälleen erittäin vahva, voimauttava, raakakin, mutta koin että on tärkeää sanoittaa ja kuunnella itsekin itseään.

TYHJÄKÄYNNILLÄ

Mietin kovasti miltä tämä aamu tuntuu, sitten tajusin ropsuttavani ja pöriseväni tyhjäkäynnillä. Entisajan vehkeissä piti aamuisin antaa ryyppyä, jotta moottori saatiin startattua ja sitten se tyhjäkäynti oli sellaista aaltoilevaa surinaa, mutta käynnistyttyään se pysyi käynnissä. Nukuin kuin tukki, reilut kymmenen tuntia putkeen, sitä ennen yllätin itseni jo sohvalta nukkumasta. Katsoin muka elokuvaa. Syy moiseen nukkumiseen on tehdyt kolme pitkää, 12 h, yövuoroa. Päivät niiden välissä menee suhteellisen vähillä unilla, mutta luotan siihen että turnauksen jälkeen otan unta nuppiin kunnolla. Ihan pöllähtäneenä moisen unimäärän jälkeen sain aamuuni herätä. Nousin ylös jo seitsemältä, levänneenä, virtautuneena, joskin hiukan pihalla kaikesta. Nyt menee kahvia, aurinkoa ja aamufiiliksiä. Minulla on tulossa ja menossa löysä viikko. Ihan vain vähäisillä perhetyön työtunneilla, tulevalla vapaalla viikonlopulla. Syöpälapsiperheiden äitien kokoontumisajot viimeinkin Oulussa, monta kertaa siirretty ja muutettu, mutta nyt sinne pääsee. Kyllä minulle on töitäkin tarjottu, useammalta taholta, mutta osaan sanoa myös EI. Se on jännä, laukaista vain, että en tule, en ole käytettävissä, olen vapaalla, olen muualla, ei kiitos, en löydä nyt moiseen kalenteristani aikaa... Hitsi kuinka hieno mahdollisuus keikkatyöläisenä moiseen on. Toki olen tehnyt alkukuusta kohtuullisen paljon jo töitä, kun on ollut mahdollista ja on tarvittu. Ennen kaikkea olen halunnut, koska minua on huvituttanut työnteko. Minä nimittäin huvitun työnteosta, se on minulle tärkeää, kivaa, välillä hiivatin rankkaa, mutta sillä on valtava merkitys. Odotan niin innolla aina töihin pääsyä. Viime viikolla olin keskiviikon vapaalla, ihan itsekkään yksin liki koko päivän. Se on harvinaista herkkua, varsinkin olla yksin, välillä niin kaipaan moista. Jo edellisenä iltana syyhytti niin seuraavan aamun suunnitelmat, mutta pitäydyin. Halusin siivota vaatehuoneen, siis oikein intona moista ootin. Eli yöpaitalook koko päivän, musiikkia tai änikirjaa taustalle, välillä ihan hiljaisuutta, eikä kiire mihinkään. Yleensä hiljaisuuden rikkoo ainakin yhden koiran äänekäs kuorsaus... Sain vaatehuoneen siivottua, samalla pyykkäsin. Sitten näin taas makkarin yhden valkoisen seinän, joka on minua askarruttanut. No askartelin siitä maalilla petroolinsinivihreän, samalla maalilla kuin viereisen seinän. Yritin myös maalata taulua, en onnistunut, kehystin maalauksia, siinä onnistuin. Tein myös muutaman alkoholimustetyön jatkojalostuksen. Vihersisustin, lisäsin multia, kehuin ja silittelin kasveja, keväänmerkkejä bongailin. Lannoitin ja pyörittelin. Sitten ikkunat, tuvan isot ikkunat. Niihin ilmestyy aina semmoisia sieraimen ja turvan jälkiä, näinhän se yleensä lapsiperheissä menee, ja meillä on kaksi vuodenikäistä koiraa. Koirat sohvalta seuraavat liikennettä joella, ilmassa, talon takana, muuten vaan... Eli pesin ikkunat, sisältä, ulkoa ne ovat vielä niiin niiin likaiset. Olet ehkä kuullut myös karvanlähdöstä, me elämme sitä todellisuutta, karvanlähtöä on havaittavissa. Sekä pihan sulamisen myötä myös tassunjälkiä. Eli tällä hetkellä imuroinnin tarve on ainakin joka päivä, vapaalla imuroin pari kolme kertaa akuuteimmat läjät. Kyse ei ole siis villakoirista niitä meille ei kerry, vaan aidosta koiranvillasta ja kissanvillasta, jota kyllä kertyy. Suhteuta villan määärä kolmeen koiraan ja viiteen kissaan. Onneksi linnut ovat Lintulassa, sillä niilläkin on sulkasato... Rapatassunjälkiä, niitä tulee menee ja risteilee. On myös ehdotettu tassujen pyyhkimistä, saa ehdottaa, saa myös itse tulla pyyhkimään... Toki enimpiä koirilta pyyhimme, mutta kerroin on moisessakin aika hulppea. 8 nelijalkaista kertaa noin kuusi viiva kahdeksan ulkoilua vuorokaudessa... Tämä on se aika, joka ainoa vuosi, itse olemme moiseen ryhtyneet, muut saavat vain kauhistella. Niin tuohon vapaapäivääni kuului tietenkin Lintulapuuhailuja: ruokintaa, kuivikkeiden levitystä, munien keräämistä, silitykset ja kehut. Tähänkin puuhaan taivun yöpaidassa, pilkkisaappaissa ja toppatakissa. Niin nytkin. Koirat oli tietenkin apuna. Kunnes Alma päätti ottaa omia oikeuksia, lähti seikkailemaan irrallaan. No tuossa vaatetuksessa sitten koiran perässä ulkoilin pitkin kestohankia, pihaa ja rantoja. Almalla oli kivaa, oli koko ajan suhteellisen lähellä. Kuuli hangen alta myyrien ja hiirien liikkeitä, sukelteli, kaivoi onkaloita. Kirmaili kissojen kanssa rannassa, syöksähteli ja tonki sielläkin, välillä kävi jokijäällä vainunsa varassa. Koko ajan oli sellainen hymy naamalla, koirahymy, silmät innosta kiiluen. Lopulta tunnin seikkalun jälkeen lähti kohti autotietä, veti siksakkia pellolla, koko ajan tietä kohden edeten. Minä yöpaitasillani perässä. Piti soittaa apuun Ukkokulta, hädissäni myös siskoni. Tulivat autoilla, jotta koira saatiin ajettua pihaa kohti. Ja kuinka ollakaan Ukkokullan ei tarvinnut kuin pyytää, Alma puolikuurotottelematonkoiranriiviö kiipesi syliin ja kannatti itsensä sisälle. No siinäpä tuli sen päivän reipas ulkoilu kestohangilla minullekin. Ei ihan mennyt suunnitelman mukaan, mutta sain happea ja nautin keväästä, joskaan en nauttinut koiran tempauksesta. Saan kritiikkiä usein siitä, kuinka "tehokkaasti" vapaa-aikani vietän. Siis kun touhuan ja teen asioita, saan aikaiseksi sellaista mitä olen haaveillut. Varmaan monen mielestä suhteellisen näkyvää tai kuuluvaa. Mutta se on minun tapani viettää vapaata, rentoutua ja ladata akkuja. Minä en lataudu makaamalla, olemalla vain, tosin toisille se on vapaa-ajan tavoite ja tapa, merkitys. Minusta on niin kiva tehdä ja touhuta, saada aikaiseksi, tuuletella ideoita, keksiä ja keskittyä, luoda uutta. Sitten illan päätteeksi olla tyytyväinen omiin aikaansaannoksiin, ja nupin nollaukseen. Osaan myös niinsanotusti laiskotella, mutta se ei ole minulle tyypillinen tapa viettää aikaa. Tai siinä riittää vartti tai tunti, ja sitten menoksi. Me olemme niin erilaisia tässäkin, mutta jokainen toimikoon itselleen tyypillisellä tavalla. Tosin itse en mielelläni halua olla televisiomaratonia seuraamassa vieressä tai pelkässä nollatilassa, jossa ei värähtele mikään idea tai aivoitus. Moisesta turhaudun ja kerään painetta, eli pyrin välttelemään sellaista. Minulle on lepoa ja latautumista siis kaikenlainen toiminta tai värähtely. Kello on nyt pian yhdeksän, on tiistai. Lintula-keikka tehty, Alma oli hihnassa. Alan oppia. Edelleen ropsuttelen tyhjäkäynnillä. On muutama joutoaikaidea. Tässä aivonystyröitäni jumppaan, mille alan ja missä järjestyskessä. Olen yksin kotona, saan olla taas ituhippi, syödä just mitä haluan itsekkäästi. Viime viikolla vedin tankoparsalla, tuoreella pinaatilla, kevätsipulilla, ankanmunilla ja iduilla. Njam, niin hyvää, siihen päälle rosepippuria ja yrttisuolaripaus. Mitä sinun tyhjäkäyntiisi kuuluu? Hyvää huhtikuun loppupuolta, kevättä ilmassa, lintuja taivaalla, lumet sen kuin vähenee ja aurinko lämmittä todella kirkkaasti- Hieno vuodenaika.

torstai 10. maaliskuuta 2022

TORSTAIN TAJUNNANVIRRAT

Tajunnanvirtaa ajattelin päästellä, sehän on hyvä tapa avata sanahanat. Sanahana, olihan kiva sana. Mutta sitähän se on hanojen aukomista sanoilla. Katsoin äsken sotilaspoikien paluita rintamalta, kaiketi amerikkalaisia. Kuinka saivat tiukkoja rutistuksia, niin vanhemmilta, tyttöystäviltä ja kavereilta. Jälleennäkemisen ikävä omaa lastani kohtaan läikähti jälleen. Voi kunpa saisin rutistaa, kohdata, tuntea. Mietin samalla, että onkohan se sitten aikanaan Tuontakaisessa samanlainen jälleennäkemisen riemu, toivon ainakin. Tai jos neiti ei enää halua minua tuntea, jos onkin jäänyt jotain hampaankoloon maallisessa. En kyllä usko. Tunteeko silloin fyysisen olotilan, jos molemmat ovat Tuontakaisessa, vai halaako siinä tavallaan tyhjää. Kauhaisee värillistä pilveä, sumua, sielua. Ikävä siis velloo, josko tänään haudalle raahautuisin, tai siis kahlaisin. Lunta on todella paksusti, olen haudalle kahlaamisia laiminlyönyt. Mikä on taas omaatuntoani syönyt. Sehän oli riimipari. Kotona palaa kynttilät lähes päivittäin. Sain olla mukana myös sellaisessa asiassa, joka käsitteli kuolemaa, menetystä, sairautta, surua. Eli teemat ovat yhä arkeani. Samaan aikaan on uusia menetyksiä, sairauksia, suruja, tuntemattomia vastuksia. Elämän edessä on nöyränä, haavi auki ja avuttomana. Ei voi tietää mitä tarina tuo, millaisin sanahanoin sitä avaisin. Toissayönä oli vähän jännää. Näin jännäriunen, siinä oli teemaan sopivat musiikit ja kaikki. Sokkeloinen, betoninen tehdashalli, teatteri tai vastaava, välillä isoja tiloja, joihin mentiin käytäviä pitkin. Oli myös portaita, kerroksia, mutta tiesin mistä mihinkin pääsi. Välillä kuliseissa jänniteltiin. Hienoja ovi- sekä ikkuna-aukkoja joista valo virtasi sisään. Valoja ja varjoja, tuulahduksia, hienot oli kulissit, näin ajattelin. Päädyin roolissani, joka oli siis jännärissä, pussilakanan sisään. Oiristelin siellä, näin valoa vasten piirtyvät sormeni, käsieni ääriviivat. Muistan kuinka eläydyin rooliin. Vinguin, huutelin, vaikeroin. Samaan aikaan näin valoja vasten kuinka sormeni piirtyivät dramaattisesti lakanan läpi. Hieno kohtaus, taiteellinen, tehokas. Sitten heräsin, Ukkokulta ravisteli minua hereilleen. Olin kuulemma eläytynyt siihen oikeasti vinkunut ja huudahdelllut. Läpsinyt miestä käsille, naamalle, kun sekoitti hyvän kohtauksen. Muistin selkeitä katkelmia, herätessäni, ajattelin että se oli jännä ja onnistunnut roolitus, hyvä kohtaus. Samaan aikaan nauratti, se kun olin ääneen eläytynyt. Hölmö tunne. Sitten kolisi ovi, yksi lapsista tuli katsomaan mikä hätänä. Oli koiratkin heränneet, samoin vävy. Arkajalat koirat ja vävy eivät uskaltaneet tulla edes katsomaan, oli kuulemma kuulostanut karmivalta pikkulapsen huudolta. Ehdotin siis jännityselokuvan, edes lyhytelokuvan tekoa. Viime yönä uskon heränneeni jokaiseen kääntymiseeni, ajatelleeni, että nytpäs en ole pussilakanan sisällä, nytpäs en huuda. Minä vaan nukun, en ole roolissa, en lyhyelokuvassa. Toisaalta vähän järkyttyneenä ajattelin, josko nämä huutoroolit alkavat toistumaan, onhan sekin kuormittavaa. Mutta hyvä näin. Aaamuni aloitin ajanvarauksia selaten, haluaisin jotain itsekästä. Värjäystä hiuksille, hierontaa, nyyttihoitoja, hemmottelua, mitä nyt vain. Mutta tuloksetta, kaikki paikat näkyi olevan lomalla tai varattuja. Ehkä siis on itse vaivauduttava hiukset laittamaan, sillä eilen saunan jälkeen menin kosteilla hiuksilla nukkumaan, ja sen huomaa. Kauhea takkupallo. Laitoin äsken kahvipannua jääkaappiin, se mietitytti, miksikö näin. Olenko yhä noin unessa, aivosumussa, vai onko mistä kyse. Vaiko vain väärä vipu, kun pannun virutin. Hölömö tunne, olisiko tuossakin lyhytelokuvban ainesta, no olisi. Vävy tykkää kuvata ja editoida, siksi kait näitä ideoita pukkaa tulemaan. Vartin yli yhdeksän, onko se paljon vai vähän. Onhan se kohtuullisen paljon vapaapäivän aktiiviseksi aamuksi, jos olen vasta kahvikuppini kanssa koneelle raahautunut. Tähänkö jymähdän, entäs jos jymähdänkin. Siksihän tavallaan niitä tajunnanvirtoja aloin päästelemmään, josko sormet ja tajunta vetreytyisivät muuhunkin tuotantoon. Onko se sitten kirjoittamista, maalaamista, tai muuta huuhailua. Ja samaan aikaan napsahtaa tajunnanvirrastani äidille ruokien teko. Tartunko moiseen, siinäpä menee sen kuusi tuntia rattoisasti, tarkoittaa tehokkaan hikisesti, erittäin epäitsekkäästi. Vai pyhitänkö päivän omille asioilleni, vaikka itsekkäästi. Osaisinko? Laskin ruokien vielä riittävän liki kolmeksi vikkkoa, siinä mielessä ei kiire, mutta se tikittää alitajunnassa. Tiki tiki. Alkoi korvissakin kutittamaan moinen, sekö se onkin, joka aina kutkuttelee. Muistutus kokkaamisesta, tikittää alitajunnasta ja muuttuu korvien kutinaksi. Olihan teoria! Varpaat on jotenkin jännästi, mitenhän ne noin menee, silleen rullalle, jalkaterä painaa niitä. Paleleekohan, toisaalta koira nukkuu vieressä voin varpaita siinä lämmittää. Kanantipuja tekisi mieli haudotuttaa kanoilla. Olisihan ne ihania, millaisia persoonia sieltä kuoriutuisikaan. Voisko tehdä munavaihtareita toisissa kanaloissa, hakisi vaikka harmaita ja suklaamunia, veisi omia tilalle. Huomaisikohan ne jos veisi ankanmunia. Sitten ne hautoisi, ja putkahtaisikin ankka kanan siipien alta. Olisihan sekin kiva yllätys. Tai en tiedä olisiko? Tällä viikolla olen taas tajunnut kuinka olenkin ylätyksistä pitävä ihminen, siis sopeudun muutoksiin nopeasti. Ja tulen niitä aina muillekin tarjonneeksi... Töissä sitä liikkuvaan junaan hyppäämisen helppoutta on kyllä ihmetelty, mutta taas se aukeni uudelle tajunnantasolle. Hyvä näin, ainakin minun mielstäni. Sillä olen tottunut siihenkin, ettei hommat aina suinkaan menen todellakaan omien suunnitelmien mukaan. Jos aina kokee kauheaa vastarintaa, marmattaa, tekee siitä ongelman, sehän alkaa hallistemaan elämää. Marmatus, tuskailu ja vastustaminen. Entäs jos vain heittäytyy, sopeutuu muutokseen. Mukautuu, ja opettelee uusia asioita, uskaltaa jopa nauttia tai mennä mukaan. Tarttuu hetkeen, elää tässä ja nyt, mitä sitä murehtimaan jos jokin asia ei mennytkään suunnitellusti. Jokin asia mielessä vierähti, sanahanoista virtasi. Niin, eilen taas järkkäsin työkuvioita. Eihän minun periaatteessa tarvisi, mutta kun sain hyvän idean. Vähän vietittelin ja nyt se on käytössä. Minulla oli suunniteltu työvuoro Oulaisiin maanantaille. Samaan aikaan minulle olisi töitä tarjolla myös Ylivieskassa. Otanko siis vuoron sovitusti vastaan. No enpä ota, vaan tarjoan sitä työkaverilleni, joka myös keikkailee. Hän voi sen tehdä. Sitten kysäisien Ylivieskan pomolta, onko minulle yhä käyttöä. On. Lanseeraan ajatuksen siis pomoilleni, että muutetaan vuoroa, annan sen toiselle ja otan itse toisen vastaan. Näin ollen tulee kaksi yksikköä autettua ja kaksi keikkalaista työllistettyä. Sehän on puolet enemmän molempia kuin mitä oli hetki sitten kalenteroitu. Samoin kun jouduin sovitun sunnuntaivuoroni jättämään väliin koronan vuoksi, tarjosin sitä itse työkaverilleni, sitten ilmoitin pomolle olevani siaraana ja tuuraajakin on jo järkätty. Sain kiitoksia, kahdesta suunnasta. Helppoa, teen näin luontaisesti ja mielelläni. Onko lie se organisointisuoni vielä olemassa, ratkaisukeskeinen ajatusmalli. Onhan se ja syvällä, onneksi sitä moni katsoo hyvällä. Taas iski runosuoni, sekö onkin päivän juoni? Son moi!

tiistai 8. maaliskuuta 2022

K-MIETTEITÄ

Viimeinen kuukausi on mennyt koronarallissa. Töissä moinen alkoi kaatamaan porukkaa, altistuksia minullakin ainakin 14 samalle viikkoa. Mutta meikämandoliini jaksoi porskuttaa, muutaman muun työkaverin kanssa. Tiukka oli turnaus, mutta yhdessä tehtiin, selvittiin. Moinen tiivisti työyhteisöä, hitsasi yhteen, oli omalla tavallaan kivakin savotta. Toisaalta olenhan sitä mieltä ollut, että tykkään turnauksista, silloin tehdään kun tarvii, sitten otetaan etäisyyttä kun on mahdollista. Keikkalaisena voin moisen työnkuvan helposti toteuttaakin. Samaan aikaan oli koko ajan valmiudessa, että saattaa k kaapata minutkin. Välillä sitä jo odotti, sillä tämä juupaseipäs on ollut kuluttavaa, vainoharhaista. Ja näinhän se meni, kun aikaisemmin sairastuneet alkoivat palata töihin, alkoi seuraavat tipahtamaan. Mutta yli viikon myöhemmin sain tartunnan, kuin olin mielessäni laskelmoinut. Jatkuvaa kotitestien tekoa, ennen töitä, töissä. Minun koronani oli helppo, ainakin omasta mielstäni. Oireista kolmantena päivänä vasta tein positiivisen kotitestin. Kuume sahasi pari päivää 35-39 välillä. Siihen toki liittyi horkkaa ja kuumeista oloa. En ollut suoranaisesti mistään kipeä, vain tokkurainen, hidas, pöllähtänyt, tympääntynyt. Keuhkojen alueella paineen tunnetta, läähätystä, muutama kuiva yskäisy, aivasteluja. Kaiketi minulla aistit sumenivat, outoja makuja tunsin, hajuista ei tietoa. Koirat suutani tarkkaan haistelivat, siinä olisi hyvät kotitestaajat. Maalasin todella pahanhajuisilla alkoholimusteilla liuottimien kanssa joka päivä, eikä moinen haitannut yhtään. Kaiketi niissä liuotinhuuruissa en mitään kipujakaan tuntenut. Päiväunia en nukkunut kertaakaan, hyvää ja syvää yöunta kylläkin. Päivät olivat todella pitkiä, kun ei kuitenkaan voinut tai uskaltanut oikein mitään. Koko ajan hiipi tietoisuus k-peikon pahuudesta, halusi lusia mallikkaasti. Olin jopa yli virallisten rajoitusten karanteenissa, kaiken varalta, itseäni kuunnellen, rauhoitaten. Viikko sitten keskiviikkona palasin töihin, otin annettuja päiväkeikkoja vastaan, sillä halusin testata työkykyni sovittuihin yövuoroihin. Hyvin jaksoin, teki niin hyvää päästä töihin. Kotona alkoi seinät uhkaavasti lähenemään, ja kas kummaa päädyinkin omassa koronassani omaishoitajaksi. Se ei nyt ollut minun suunnitelmani, mutta k laskeutui muillekin. Tein siis kolme yötä, jaksoin vuorot hyvin, mutta en juurikaan osaa nukkua yövuorojen välissä. Eilinen oli sitten todellinen nukkumapäivä, nukuin pitkin päivää, otin vahingossa iltaunet ja sen päälle vielä täydet yöunet. Nyt luulisi eukon olevan levännyt, olenkin. Tosin yöpaitasillani yhä naputtelen, mutta kohta starttaan ja menoksi. Eilen minulle neljää uutta yövuoroa tarjottiin, niistä osasin kieltäytyä. Toki siinä oli jo muitakin suunnitelmia niille päiville. Ensi viikonlopun teen taas samaisen kolmen yön putken ja loppukuusta toisessa yksikössä kaksi yötä. Kahdeksan yövuoroa on paljon yhdelle kuukaudelle. Mutta sillä konstin saan enemmän vapaata päiviini, nytkin mulla on käytännössä lähes lomaviikkko, vain muutama pikku työpyrähdys. Näin minä tämän taktisesti laskelmoin. Mutta edelleen, tavallaan nyt vasta yskityttää. Aaamut ovat tukkoista ja raskasta läähätystä, kyllä ns helppokin korona voimavaroja verotti, sen huomaa. Sunnuntaina Lintulan siivouksessa huomasi, että talikko oli painavampi, pakkanen tuntui putkissa, homma hoitui verkkaisemmin. Samoin korvissa on tunne, sekä ikenissä. Kaiketi poskiontelot ovat turvoksissa ja painavat yläikeniin. Aivoissani on paksusti sumua yhä, liekö yhä myös yövuorojen jäänteitä, sillä nukkumttomana aivosumua kertyy nopeasti. Mutta ohjeiden mukaan ja rajoissa olen työkykyinen, kyllä koen olevani, mutta tuntemuksia on siis monenmoisia yhä. Tai paremminkin nyt vasta. Ääni on todellakin bassoksi madaltunut, haju- ja makuaistista ei oikein ole havantoa, välillä aistii, välillä taas ei. Samoin muulla sakilla, välillä kuulostaa, että nyt sitä vasta sairaita ollaan. Mutta näillä mennään, yhä hiukan hiimaillen, sallien, itseä kuunnellen. Nöyrän leppoisasti elellen, lepoa ja palautumista todellakin hakien. Enkä todellakaan vähättele sitä mitä moinen virus voi aiheuttaa, olen omalta kohdaltani vain suunnattoman kiitollinen kun koen päässeeni vähällä, helpolla moisen suhteen. Vastushan on todellakin suuri, kierä ja yhä tuntematon. Jaloissani nukkuu kolme koiraa ja kissa, lämmittää kivasti. Yöllä oli satanut lunta, onneksi vain kevyt kerros. Luntahan olemme saanet todella paljon, kinokset ovat yhä mittavat pihassakin. Lomalaiset postaavat kauniita talvilomakuvia ympäri Suomen. Jossakin vaiheessa minäkin jopa hiihtämistä ajattelin, ihan itse suorittavani. Onneksi tuli tuo paha k, nythän minulla on oikea syy siirtää edes hiihtämisen ajattelua, ainakin vuodella. Ei tee hyvää keuhkoille, pitää siis malttaa. Ymmärtänet tämän yskän. Mutta nyt päivävaatteet päälle, vielä kerran unihiekkojen kaapimista silmäkulmista. Hyvää naistenpäivää naiset ja naisoletetut.

maanantai 14. helmikuuta 2022

Ystävyydestä

Ystävänpäivä. Muistan kun olin yläasteikäinen, silloin moisesta ystävänpäivästä alettiin enemmän puhumaan. Siis sehän oli sitä kaukaista 80-lukua. Emapatiaviikon nimellä kulki koulussa moinen teemaviikko, sekä ystävänpäivä. Käytävillä supistiin ja höpistiin, salaisia sydämiä lähetettiin. Ei puhettakaan, että itse olisin yhtään sydäntä itse saanut. Ehei, eihän kaikki luokkakaverit edes tienneet olemassaolostani, vaikka kolme vuotta samalla luokalla olimme. Oli minulla kolme luottoystävää, olimme samalla luokalla jo ala-asteella. Heidän kanssaan olin välitunneilla. Mutta valinnaisissa ja kielten ja matikan tunnilla olin todellakin orpopiruna yksinään, ja kiusattuna. Inhosin sitä aikaa. Hyi kuinka inhosinkaan. Kyllähän olin jo ala-asteella tiettyjen henkilöiden, ns luokkakavereiden, kiusaamisen kohde, joten tiedän moisesta toiminnasta ja maalitauluna olemisesta suhteellisen paljon, aivan liikaa. 9 pitkää vuotta, se on pitkä aika olla kohde. Onneksi minulla löytyi rohkeutta nostaa kytkintä, vaihtaa maisemaa, oikeastaan oli pakko sillä ahdisti niin tämä paikkakunta ja tietyt ihmiset. Seuraavilta irtautumisen vuosilta, ja koko tältä matkalta olen saanut ystäviä. Samoin koen, että nykyisissä työpaikoissa on muutama lämmin ystävyyssuhde löytynyt. Aikuisena, omana itsenäni, on se hienoa. Kelpaan ja riitän. Olihan minulla lapsuudessa onneksi kirjeystäväni, heidän kanssaan kirjoitin todella paljon. Hurjimmillaan kirjeystäviä oli toistakymmentä, jokaiselle kirjoitn viikottain, arvatenkin maratonikirjeitä. Kotona minulla kävi vain serkut, en ole koskaan oikein kotiin tuonut/saanut/halunnut ystäviä. Sitä olen miettinyt mistä se johtuu? Olenko myös omaa yksityisyyttäni suojellut, jotten tule vaikka sitä kautta kiusatuksi. Pitänyt oman tilani aika napakasti. Saman olen kokenut myös lapseni sairastamisen myötä, oli aluksi todella vaikeaa päästää kotiin henkilöitä, joita en olisi halunnut. Omaan yksityisyyteen. Vaikka olen aina ollut vieraanvarainen, ovet ovat auki ja ihmiset tervetulleita. Mutta jostakin nousee se alitajuinen tieto, kenet kotiini haluan päästää. Olen myös jättänyt päästämättä, varsinkin jos on tungetellen yritetty. Kyllä, olen mustavalkoinen, vainunokka. Jälkeen päin olen saanut kuulla, että muutama näistä luokallani olleista on sanonut olleensa ja olevansa ystäväni. Mikä minua todella paljon hämmentää. Toki kun lapseni sairauden kautta tulin tietoisuuteen sanoittamalla aihetta, silloin ollaan mielellään niitä hyviä ystäviä menneisyydestä, muka rinnalla kuljetaan ja tunnetaan ja tiedetään. Hah. Välillä, kun moisista ystävyyssuhteista sain kuulla, jäin haavi auki miettimään että ihanko totta? Kuinka kyseinen henkilö kehtaa edes sellaista väittää. Eikö hän muista mitä on minulle sanonut, tehnyt, ollut osallisena, aiheuttanut. Se ei ole ystävyyttä. Kaiketi olen myös eritysherkkä, moni asia on mennyt pintaa syvemmälle, moni asia on edelleen arka ja verillä. En ole voinut suhtautua kevein perustein selän takana nauramiseen, supinaan, ulkopuolelle jättämiseen, osoitteluun, tirskumiseen, nimittelyyn, vähättelyyn, tönimiseen, ovien lukitsemiseen, munilla heittelyyn, aliarvioimiseen, puheen loppumiseen kun tulen tilaan, pilkkaamiseen, selän kääntämiseen, kumilla heittelyyn, papareilapuilla nimittelyyn, halveksuntaan, tavaroiden piilotteluun, omaisuuden rikkomiseen, lumipesuihin, kasteluun, töhrimiseen, kiinnipitämiseen... Onhan noita variaatioita tullut koetuksi. Mutta tänään koen, että minulla on muutama luottoystävä, joka on jaksanut rinnalla, joka on kestänyt myös vaikeat ajat. Sitten on takavasemmalta noussut ihmisisä, joilla on ollut kanttia tulle rinnalle. Bloggaamisenkin kautta on löytynyt ystävyyttä. Entäs vertaistuen kautta, se on niin vahva ja tukeva ystävyyden mittari, ettei mikään. Tänään saan olla ystävyydestä kiitollinen. Kiitos juuri sinulle, että olet! Minulla piti olla vapaapäivä. Heräsin aamulla tekstariin, töitä tarjottiin. Joudanhan tuota, eilinen meni lorviessa. Harvinainen sunnuntaivapaa. Onhan päivässä paljon joutotunteja. Siivosin Lintulan perusteellisesti, kylvetin ankkalaumani, leivoin, kokkasin, pyykkäsin, siivosin, ulkoilin, turhauduin, laiskottelin... Eilen halusin olla myös vapaalla, sillä sen tiesin olevan tunteellisen päivän, tuplieni 19-vuotispäivä. Herkäksi veti, nöyräksi ja avuttomaksi. Samaan aikaan olen suunnattoman kiitollinen, että minulla oli tuplat, että minulla on tuplan toinen puoli rutistettavana. Tarkkaan muistan sen syntymäpäivän kulun, fiilikset, repliikit ja tapahtumat. Se oli hieno kokemus. Onnekseni olen moiseen tullut valituksi. Mutta nyt, kaiketi on aika yöpaidasta luopua ja ajella töihin. Launataina olin töissä pitkän päivän, päädyimme ajelulle Kalajoelle ja merenrantaan. Kyllä luonto on upea, koskettava ja kaunis. Olkoon samaa kauneutta ja ihanaa herkkyyttä myös tässäkin päivässä. Merenrannassa taivas on jotenkin lähempänä, kun se yhdistyy horisonttiin. Perjantaina sain olla mukana muistojuhlassa, jossa minulle tärkeä ihminen saateltiin Tuontakaisiin. Uskon taivaan olevan niin kauniin paikan. Ystävyydellä, mää!!

perjantai 4. helmikuuta 2022

OIKEITA OTTEITA

Milloin mihinkäkin asiaan on oikea ote? Ote, jopas on sanalla monta merkitystä. Sehän voi olla poiminto jostakin, ote kirjasta, artikkelista tai pöytäkirjasta. Ote on myös se, kun otamme kiinni jostakin. Vaikkapa ote pyörän ohjaustangosta. Tai oikea ote kahvakuulasta. Oikea asenne tehdä jotakin, sekinhän on ote. On oikea tai selkeä, suunnitelmallinen ote asiaan. Se ei ole niinkään näkyvä, vaan tulee sisältä rytmittää arkea, roolia, työtä. Pitää rooli otteessa. Se on myös kiinnipitämistä, niin että ote pysyy. Sain käydä tällä viikolla kahden päivän koulutuksen juuri oikeanlaiseen otteeseen, nimenomaan kiinnipidon kannalta. Kävin mapa- koulutuksen, joka tarkoittaa haaasteellisen käyttäytymisen ennaltaehkäisyä ja hallintaa. Ihan oli fyysinen laji, siellä nippurissa jyskäsimme työkavereiden kanssa, kun haimme harjoitusten kautta oikeanlaisia otteita. Kun ote on oikein, se ei satuta tai aiheuta vahinkoa kenellekään. Sillä sitähän ei kukaan halua. Ote luo turvallisuutta, rauhoittaa ja oikein toteutettuna se pelastaa isommilta vahingoilta. Otteissa on myös matalanriskin, keskiriskin ja korkeanriskin tavat, kuinka hienoa käsi- ja kehotyöskentelyä kun kaksi ihmistä osaa "koreografian". Siinä on nopeasti riehuva ihminen taltutettu, saatu nippuun. Kaikki tämä tapahtuu rikkomatta, vahingoittamatta ja turvallisesti. Työ jota teen, sehän on lastensuojelua erityistason yksiköissä. Noin niinkuin tiivistettynä, kaikki noissa asuvat, sijoitetut nuoret ovat erityisiä, lähinnä psyykkisesti oirehtivia. Siihen porukkaan mahtuu rämäpäistä sulkeutujiin, rajusti oirehtivista lievästi oirehtiviin. Diagnoosikirjo on laaja. Kun on nuorista kyse, monellekin vasta diagnoosia haetaan, syytä oireille etsitään. On huikeaa, mikäli joku saa rankankin diagnoosin nuorella iällä ja sitä kautta oikeanlaisen lääkityksen. Kun nuori tulee ymmärretyksi, jokin selitys löytyy mikä on. Kun nuoren olo helpottuu, saavutetaan jokin balanssi, nuori saa kokea olonsa hetkittäin ns normaaaleja oloja, tunteita ja kokemuksia. Kyllä se huojentaa ohjaajankin perspektiivistä, kun olemus vapautuu, unirytmit löytyy, koulu edistyy, ruoka maistuu, alkaa juttelemaan, tulee pois huoneestaan, tai näkee ensimmäistä kertaa nuoren ilman huppua, tai päällä on vaikka värikästä ikuisen mustan sijaan. Tai nuori toimeentuu itse aamupalalle, suihkuun, kouluun, pesee pyykkinsä tai hampaansa. Useiden kohdalla on lähdettävä todellakin perusasioista, aina ei tajuakaan, mistä kaikesta pitää muistuttaa, ohjata, vaatia, pitää kirjaa. Minhän olen siis keikkalainen seitsemässä yksikössä tällä hetkellä. Minulle se on rikkaus, saan tuntea todella monia työkavereita, olla monen pomon alaisuudessa. Tottahan toki myös nuorissa on laaja kirjo, kutakuinkin viitisenkymmentä nuorta yhteensä, siihen mahtuu monta tarinaa. Kun olen kiertänyt yksiköissä, tutustunut nuoriin, taustoihin ja tarinoihin. Harva nuori on niin sanotuista normaaleista ja tavallisisita lähtökohdista laitokseen ja sijoitukseeen päätynyt. Todella harvoin se on nuoren omaa syytä, hölmöilyä. Toki moni on hölmöillytkin, mutta mikä nuoren moiseen on sysännyt ja moisen mahdollistanut. Taustalla on usein vanhempien rankat sairaudet, oirehdinta, järkyttävätkin lapsuuden tarinat, traumat. Asioita joihin nuorella tai lapsella ei ole mahdollisuutta vaikuttaa, on ollut vain elettävä sitä elämää ja siinä samalla itse sairastuttua. Jossakin vaiheessa oireet ovat olleet niin silmiinpistäviä, että ulkopuolisetkin ovat huoleen havahtuneet. Koulu ei luista, lapsi on aina nälkäinen, sekaantuu väärin porukoihin, tulee alkoholi, lääkkeet, huumeet, näpistely, väkivalta, unettomuus, syömishäiriöt, ahdistuksen monet muodot, itsetuhoisuus, karkureissut... Onneksi on lastensuojelu, joka puuttuu. Toki moni kokee sen vihollisena, lähinnä vanhemmat tai nuori itse, mutta on tärkeää että ulkopuolinen taho puuttuu, rajoittaa hakee muutosta, on se sitten vaikka lastensuojeluyksikköön sijoittamisen kautta. Välillä on ollut pakko sijoittaa nuoria monen sadan kilometrin päähän kotipaikkakunnastaan, jotta saadaan katkeamaan vahingolliset kaverisuhteet tai vaikka velkojat eivät ole yksikön ovella liian usein. Kun mukaan tulee huumeet, ihmishenki ei ole minkään arvoinen, siellä ei tunneta osamaksukauppaa tai maksusuunnitelmia. On hurjaa kuulla pikku nassikan suusta, että on käyttnyt jo aineita vaikkapa viisi vuotta, tai aloittanut 8 vuotiaana. Millainen on se ihminen joka tuollaiselle täysin keskenkasvuiselle taaperolle tarjoaa aineita? Sitä en voi ymmärtää, en käsittää. Eikö ole mitään moraalia, eikä yhtään järkeä. Kuinka saada vaikkapa 17-vuotias kuiville ja eroon aineista, jos on käyttänyt jo suhteellisen laajalla skaalalla kaikkea puolet elämästään. Eikä oikein tiedä muusta. Nuori pästetään kotilomille, siellä ottaa entinen kaveripiiri kopin, kotilomasäännöt unohdetaan heti, karataan ja sitten taas haetaan ympäri Suomen. Tehdään sosiaalipäivystykseen ja lastensuojeluun ilmoituksia ja ollaan huolissaan. Ja kuinka valtava huoli on vanhemmilla, kun eihän sitä tiedä, jos tämä oli se viimeinen hatkareissu ja saa hakea lapsensa ruumispussissa. Tai jos nuori luulee olevansa kuolematon, kun sairaus antaa niin ymmärtää. Kun mielialat heiluvat yhdestä sataan saman vuorokauden aikana. Tai jos kipu on ainoa ystävä. Tunteita ei tunnisteta, jos tulee paha mieli, sitä lievitetään kivulla. Vedetään haavoja, ehkä vielä vähän syvempiä. Saadaan tällä konstilla myös huomiota, jota ei olla vaikka koskaan kotona saatu. Ainoa keino vuodattaa itseään kivun kautta, jotta tulee hoivatuksi, tai edes johonkin oma mieli keskittyyy vaikkapa yksinäisyyden suhteen. Siinäpä moinen purkaus, mutta sitten otteeseen. Välillä on siis tlanteita, jolloin päädytään kiinnipitoon, kun nuori on uhkaava joko itseään ta muita kohtaan. Käy kimppuun tai yrittää vahingoittaa itseään. Tai ei kykene mihinkään jumitukseltaan, on ohjattava jokainen askel, jokainen liike, tiukasti rinnalla kulkien. Sanoittaen ja kannustaen. Nuo jumitukset ovat minulle ehkä niitä vieraimpia asioita, kun nuori lamaantuu täysin. Itse kun ajattelee, että eikait siinä, nouse ylös ja toimeksi. Rankin jumitus minun kohdallani oli yhden 8 tunnin vuoron mittainen, tai siis minä lähdin töistä pois, iltavuoro jatkoi. Silloin olin aivan maitohapoilla itsekin, seuraava päivä meni elpyessä. Minä itsekin olen toiminnan ja räiskeen ihminen, vähän aikaa tuuletetaan, huudetaan, riehutaan ja sanoitetaan, siinä lähtee enimmät höyryt pois. Mutta jos nuoreen tai lapseen ei saa mitään kontaktia, siinä on suhteellisen avuton olo ohjaajanakin. Ja valtava huoli. Se kun saa kuulla kiroilua ja huutoa, nimittelyä, raivoa on myös valtava luottamuksen osoitus ja mennään yhä matalalla riskillä verrattuna siihen, että käydään kiinni ja joudutaan kiinnipitoon, käsirysyyn. Kiinnipito ei ole ainoastaan lastensuojelun asia. Samat kurssit, opit ja otteet ovat työkaluja myös aikuisten, lasten, vanhusten kanssa työskennellessä tai kehitysvammatyössä. Monta vuotta olen kehitysvammatyötäkin tehnyt, joutunut osalliseksi tai vierestä seuraamaan. Kyllä tämä on työkalu siihenkin rooliin, tosin niissähän työskentelen yksinään nykyään, eikä kiinnipitoon mennä koskaan yksin. Eilen siis sain todistuksen käydystä kurssista, mistä lähetin pomoilleni kiitosviestit. Keikkatyöläisenä ja heittopussina arvostan suuresti työnanatajatahon panostusta. Toki tätä kurssia itsekin jo vaatimalla vaadin, sillä yleensähän meikäläinen meneen pylly eellä puhun, on osallisena asioissa, mutta saa pätevyyden jälkijunassa. Mutta tärkeää oli tajuta, että näissäkin asioissa on oma ote ollut suhteellisen oikeanlainen, niin asian kohtaamisen ja fyysisyyden kannalta. Jostakin ne sisäsyntyisen "otteet" löytyy, vaikkei käsien koreokrafiat ehkä ihan oikein ole tapahtumahetkellä menneet. Seuraavaan tilanteeseen osaa mennä jo koulutuksen saaneena, varmempana, tietoisempana. Näitä tianteita onneksi on nykyään ollut suhteellisen vähän, mutta aina on hyvä tietää kuinka toimia. Enkä todellakaan koe pelkääväni moisia rähinöitä, ne kuuluvat työn luonteeseen, mutta tuon koulutuksen ja lukuisien esimerkkien kautta itsellekin avasi silmiä tajuta kuinka vakavien ja raskaidenkin asioiden kanssa olemme tekemisissä. Työ on äärimmäisen tärkeää ja saan olla taas asteen verran ammattilaisempi moisen koulutuksen jälkeen. Olihan pitkä ote aiheeseen. Nyt otteeni siirtyy pyykkeihin, sitten on yhden muistoleikekirjan kokoaminen, kaksi pakettia ystäville ja äidin ruokien kuljetus. Illalla tein nelisenkymmentä annosta sapuskaa, leipää ja suolaista pannaria lisäksi. Tuli aika hyvät pöperöt, vaikka itse sanonkin. Ote kokkaamiseen oli siis kohtuullisen herkullinen. Sitten on viikonloppu omaishoitajan vapaapäivän tekoa, eli vuorokausihoitoa, ensi viikolla olen kuulemma koulunkäyntiavustajana pari päivää, henkilökohtaisena avustajana muutaman illan. Tilapäisenä perhehoitajana kolmelle perheelle. Niin ja loppuviikosta lastensuojelua. Tällä hetkellä on vielä lauantai ja sunnuntai kalenterissa tyhjänä, paas kattoo oonko vapaalla, vai miten tämä meneekään. Tykkään nopeatempoisuudesta ja työni monipuolisuudesta. Nyt suuntaan otteeni muuhun, ja irroitan otteeni näppäimistöstä. Hyvää viikonloppua!

torstai 27. tammikuuta 2022

TORSTAI ON TOIVOA TÄYNNÄ

Torstai on toivoa täynnä, miksei muuten muutkin päivät. Minulla on aamu vapaata. Ankkojen aamiaismunat on nautittu, kera salaatin. Kahvia mennyt ämpärilllinen, hörppy liikaa, tuntuu siltä. Koirien kanssa pihalla oltu. Kissat palveltu, ees taas, ainakin sen yhdeksän kissaa sillä laskuopilla. Lintulan aamupuuhat, kyllä oli taas kiitollisia nyökyttelijöitä lauma. Ihania, kovin tuttavallisia. Samassa kopassa sulassa sovussa ankat ja kanat. Kukko nurkassa kylpytynnyrissä aamupesuilla. Tänään on lauhaa, joten avasin Lintulan ulkoluukun, linnut pääsevät ulkohäkkiin. Kovasti haluaisivat ihan pihalle tepastelemaan, mutta mun aikataulu ei oikein anna periksi. Tai miksei se anna, jos menen heti ja päästän ne kirmailemaan. Hetki pieni... Siellä ne nyt pihalla ovat, suvilumessa pelleilevät. Kaivoivat heti nokallaan kuoppaa ja kävivät makuulleen. Ei tarvinnut monta kertaa pyytää, tulivat heti kun häkinoven avasin. Kanat viihtyt paremmin sisällä, mutta ankat ovat ulkoilmalintuja pakkasellakin. Välillä olen kantanut niille kuumaa vettä uima-altaisiin, voi sitä pärskettä kun kylpevät. Eilen aloitin aamuni taidekurssilla. Meni jatkamaan kahta tauluani, mutta ei huvittanut, joten maalasin jotain ennalta suunnittelematonta. Lehtiä, vihreyttä, valoja, varjoja. Annoin vain käden kaarrella vapaasti. Tulikin aika hieno. Illalla tein perhetyötä kahdessa perheessä. Ensimmäinen lapsi tahtoi maalata myös, oli jo aikaisemmin pyytänyt, eilen oli jo hirmu hinku. Maalasin samalla taas itse lehtiä, vihreyttä, vehreyttä. Lapsi maalasi ilotulituksen ja kesämuiston, sisarkin siihen tuli mukaan omalla työllään. Lauloimme Taiteilijaelämää, aika kului kuin siivillä. Todella kivaa. Kuinka hyvin aika kuluu, kunhan vain saa osallistumaan. Ei ole narinaa, ei aikatauluja, ei kiukuttelua ja hyvin jaksaa. Kyseinen lapsi ehdottikin minulle hattua päähän, jossa lukisi taiteilija ja hoitaja. Aina pyöräyttäisin sen roolin hatusta, missä olen milloinkin. Kiva idea. Toisessa perheessä maalaaminen jatkui, nyt vesiväreillä. Musiikkina Hevisaurusta, jota lapsi lauloi maalatessaa, minä sain tai paremminkin minun piti olla hiljaa. Ja maalasin vesiväreillä lehtiä, vihreyttä ja vehreyttä. Tälle aamullekin olen samassa teemassa kahta taulua kotioloissa maalaillut. Mutta olin vähän liian hoppunen, eihän uskoisi, en antanut kuivua tarpeeksi kerrosten välillä. Mutta nytpä kuivuvat. Kello on nyt kymmenen, yhdeksi töihin. Töissä olen ollut paljon, töitä olisi/on tarjolla vaikka kuinka. Tykkään, voi kuinka työstäni tykkäänkin. Hallelujah! Joulukuussa otin vähän osumaa, siitä saakka minulla on niskaa särkenyt. Maanantaina sitten viimeinkin tajusin, ihan hoksasin kuin valo olisi napsahtanut päälle. Vilahti autonratissa semmoinen filmi, sama tuikinta, sama kohta, sama tunne kuin silloin... Kipuhan lähtee tuolta niskanikamasta, joka on jo kymmenen vuotta sitten vialliseksi kuvattu, siihen ikälisät vielä. Kallonpohja on ollut kipeä, todella aristava sormenpään kokoinen kohta rangassa, oikeaan käteen sätkinyt eniten, vähän muuallekin. Ei lihaskramppeja, vaan syvältä täsmäkipu. Sellaista hermoperäistä juilintaa, oikeastaan tauotta, yötä päivää. Kävin sitten tiistaina lekurilla, sain pyytämäni tutun hermosärkylääkkeen. Voi hitsi mikä autius levisi jo kahden otetun pillerin jälkeen. Enää en ole hermo enkä särki. Enhän ollut tajunnutkaan kuinka kipeä hermoistani olin, kunnes kipu löysäsi. Jäin omaa tyhmyyttäni manaamaan, miksen tajunnut kyseistä onnellisuusnappia syödä viime keväänä siihen jäätävään polvihermosärkyyni. Tyhmä minä, ei aina vain tajua. Jospa nyt vahingossa hoituisi se polvikin, jonka kanssa kyllä pärjään, mutta se rutisee ja paukkuu, särkee välillä. Mutta enää se ei turpoa niin kuin vielä kesällä ja alkusyksystä. Ehkä siihen turvotukseen auttoi se, kun kaaduin oikein rusahtaen polveni päälle marraskuun liukkailla. Turvotus turskahti siinä laakissa pois tykkänään. Polvi on ollut paljon parempi moisen tällin jälkeen, sain siihen liikkuvuutta huomattavasti lisää. Hyvä ja nopea hoitokeino, ei vain aina tiedä mihin moinen auttaa, vahingossa nopijasti kaaduin oikein ja tosi hyvin. Koirat kuorsaavat tässä lähistöllä, ovat ihan rauhassa. Pennuille, siis liki vuodenhan nuo jo ovat, on uusi ärsyke ja ihmettelyn aihe jokijää. Siinähän menee moottorikelkkaa, traktoria, hevosta, hiihtäjää, kävelijää, kissaa, jänestä, koiraa, fasaania, saukkoa, potkukelkkaa, mönkijää, pyörää... Vempainta ja elävää joka lähtöön. Tuvan ikkunat on kuononjälkiä täynnä, niinkuin lapsiperheessä konsanaan, kun ne tuijottavat ikkunasta. Ja mikä ärsyttävintä räyhäävät. Koomista on, että Kaino, vanhuskin on alkanut haukkumaan kun muut haukkuvat. Korkealta ja kovaa, vaikka on lähes kuuro itse. Samoin Pluto, iso poika, ottaa äänen Kainosta ja kimakasta Almasta, haukkuu samalla taajuudella, vaikka yleensä sillä on miehekäs basso ja komea haukku. Kuorokin pääsi jatkamaan tälle viikkoa, todella pitkä tauko. Minähän olin marraskuun röhästä johtuen ja äänen menetyksen vuoksi pois kaikki joulun esiintymisetkin. Välillä oli jo fiilis, että jatkankokaan. Mutta kyllä se oli taas niin kivaa, varsinkin kun jossakin biisissä osuu oikeaan säveleen ja uskaltaa laulaa. Joulun äänenmurros kaiketi ohi, pystyin, mikä tuntui myös kivalta. Ja onhan se kiva "kanalauma", kotkotusta joka suuntaan, kun on liki 30 naista. Varmaan minä olen monelle se piikki lihassa nopeuteni ja ratkaisukeskeisyyteni vuoksi, mutta en minä vaan jaksa jauhaa sukkahousujen denieriluvuista kovin kauan ennen esitystä. Sama denieri kuitenkin näyttää eriltä paksummassa nilkassa kuin ohuemmassa nilkassa, ja kysehän on vain nilkan näkymisestä pitkällä mekolla. Eilen kahlasin haudalle, oli kylmää, räntää ja tuulta. Lasit kastuivat ulkoa sateesta, sisäpuolelle turskahti kyyneleitä. Nilkkurista meni lunta sisään, samaan aikaan rullaantui nilkkasukka jalasta. Ärsyttäviä tuntemuksia. Omatunto kolkutteli pimeästä, kylmästä haudasta. Vain yhden kynttilän sain lyhtyyn, isompi lyhty jäätynyt kiinni ja maahan. Samoin kynttilöidenraadot, en saanut niitä irti vaikka kuinka paljain käsin yritin. Se on sama kylmä kohmeinen ja kipeä koura, joka ikävänäkin puristaa. Olen ajatellut kuolemaa todella paljon, viime viikoina aivan uusista vinkkeleistä. Olen saanut raskaan suru-uutisen jälleen, mutta olen kyennyt kohtaamaan, menemään luo ja kulkemaan rinnalla. Töissä minulle sanottiin, että olen kova luu, kun kykenen töihin kaikesta huolimatta. Mutta itken nopeasti kun itkettää, nauran kohta jos on aihetta nauruun. Selkeää ja simppeliä, helekatin rehellistä. On myös huikeaa kuulua työyhteisöön, jossa saa olla myös tunteellinen ja hauras, näyttää herkkyytensäkin, sillä sitähän minä olen. Myös. Mutta nyt torstai ja toiveikkuus jatkukoon noihin maalauksiin. Uskon niiden kuivuneen, sitten pukaisen säädyllisemät vaatteet, maalaan naaman, laitan linnut häkkiin ja lähden taidekaupan kautta töihin. Moni asia on hyvin, verrattuna siihen että huonosti olisi. Ihan mistä suunnasta ja minkäväristen lasien läpi kahtoo. Tänäänkin minulla on vihreät lasit, joiden sekaan solahtaa kirkasta keltasta, valoa siis näkyvissä.