IHANA ELOKUU

Olen törmännyt muutamaan henkilöön, tai saanut muita yhteydenottoja. Kiitos niistä. En kuulemma ole kirjoittanut. No en näköjään, hämmentää, että joku on turinoitani kaivannut. Lämmittää, että joku on tarinointiani odottanut. Oisko se jonkin sortin huijarisyndrooma, olen pommittanut itseni moisesta turinoinnista ja kirjoittamisesta vallan alas, luullut ettei kukaan kaipaa tai lue. Enkä osaa tarpeeksi tai ei ole aikaa. Nooh, tälle aamulle en tiennyt aikaa olevan ja tässä naputtelen. Kynnet kopsuen ja aivot sauhuten. Olen myös nollannut salaiset tunnuslukuni, kunnes sitten loin uudet ja täällä ollaan. Minua ärsyttää unohdus, se ei ole tapaistani. Toki noita tunnuksia ja salasanoja on niin joka suuntaan, että ilimankos jokin jää takavasemmalle. En vaan muista. Töissä kun on pakko muistaa. Ja minulla on tapana tuulesta temmata uudet salasanat, mutta kun on tuulinen pää, en ehkä huomenna enää muista mitä eilen tuli tuulesta temmattua. Mitäkö kuuluu, missä mennään? Hyvää kuuluu, kesä oli työntäyteinen, silloin tällöin pidin lomasen. Olemme reissanneet ja kyläilleet. Tarvittatessa töihin kutsuttavana minun on helppo piirtäää itselle lomapätkiä milloin huvittaa tai on tarve. Eli kun haluan etäisyyttä työntekoon, otan lomaa. Ei tarvitse vuosilomia odotella tai vapaita anoa. Joka kuukausi olen ainakin sen viikon lorvinut. Töitä on, olisi paljon enemmänkin, mutta sanon usein ei. Sitten on myös kääntöpuoli, josta en vielä tiedä tykkäänkö, tällä hetkellä se on ajoittain ahdistanut jopa. Minulla on ollut huhtikuusta saakka työkalenteri jo lähes täynnä elokuulle. Enkä minä sitä halua. Haluan edelleenkin olla se tarvittaessa vauhtiin hyppäävä. Toisaalta tämähän kertoo itselle myös sen, etten halua ottaa vastaan vakituista työpaikkaa, tai pitkää sijaisuutta, koska moinen alkaa heti altajunnassani kiristämään. Monen moista pakettia on liki kahdessa vuodessa ollut tarjolla, ja minä vain kieltäytyen kiittelen. Toki eihän sitä tiedä milloin tilanne rauhoittuu sijaisten kannalta ja sitten en itseäni kiittele, mutta sitten vaikka naputtelen konetta, maalaan, huuhailen ja höpötän elikoille päiväkaudet. Vaihtoehtoja on. Kehitysvamma- sekä avustajapuolella on myös huutava pula tekijöistä. Monta kertaa minua on takaisin pyydetty tai lisää ehdotettu. Mutta sanon ei, kun ei kalenteri anna periksi ja osaan muka rajoittaa jo. Hyvä ikä siinä mielessä, että itsekkäästi moisia kieltokiitoksia jakelen. Tämä on äärimmäisen hyvä ja suosittu ikähaitari työelämässä. En näe mitää ikärasismia tai hyljeksintää. Kannattaa siis ikääntyä. Mitäpä muuta, niin minua pyydettiin satutädiksi kirjastoon. Olihan taas hämmentävä puhelu, sain sen tarpoessani sienimehtässä Paskalannevalla. Otin moisen roolin, mietittyäni, vastaan. Ihan palkan edestä, kerran viikossa saan satuilla omia tai muiden satuja. Syyskuussa alkaa, saas nähdä mikä siitä tulee, tuleeko mitään. Omat lapseni ovat kyllä varoitelleet, etten saa eläytyä liikaa, sillä herkemmät oudot lapsukaiset saattavat säikähtää. Tunnistan tasan oireen, liiallisen eläytymisen heittäytymisisneen, siinä sitä onkin piteleminen. Keväällä oli yksioppilasjuhlat, Valonlapsemme tuplasisko kirjoitti ylioppilaaksi. Olen niin ylpeä tytöistä, on ne melkoisia naisenalkuja. Kaikki opiskelevat itselle mieluista alaa, pääsevät kouluihin, saavat hyvät toikkarit. Heille tarjotaan töitä, pyydetään milloin mihinkin. Uskaltavat myös muuttaa suunnitelmia, kokeilla uutta, kieltäytyä ei mieluisista ja itsetään selvyyksistä. He osaavat ja uskalatavat muokata elämäänsä, karsia pois ja hypätä uusiin juttuihin rohkeasti. Työkavereilta tulee ihan minunkin korviini kiitoksia ja kehuja. Tunnistan niin tyttöni kehuista, asiaa ne kehuvat. Äitinä olen ylpeä, antanut tarvittavat pelimerkit elämälle. Pelimerkkejä on jaellut myös isä, joka heittytyi myös kesän aikana uuteen ja tuntemattomaan. Sanoi itsensä irti, piti lomat ja loikkasi uuteen työhön. 56-vuotiaanakin voi, uskaltaa ja kannattaa. On vain niin paljon ihmisiä jotka vuosikausia naukuvat ja narisevat, kun työ on pelkkiä epäkohtia tai ei ole kivaa. Miksi eivät sitten tee muutoksia. Kaiketi meidän huushollissa on totuttu siihen, että on asioita joihin ei voi vaikuttaa ja sitten asioita joihin todellakin itse voi vaikuttaa. Sitten on tehtävä niitä omia vaikutuksia ja uudistettava itseään. Kuinka paljon työyhteisöissä vie aikaa ja syö muita sellaiset jotka ovat niitä leipääntyneitä ja katkerankarvaita, jotka tulevat töihin kun pitää, saikuttavat tuon tuostakin, Välttelevät velvollisuuksia, eikä siksi että saavat töitä tehdä. Ugh, tämä asia niin minua sylettää. Enkä halua siksikään vakituista työpaikkaa, koska pelkään samanlaiseksi muuttuvani. Olisin varmasti lahjakas katkeruuden ja epökohtien kaivaja, jos minut siihen rakoon työnnettäisiin. Hyi! En kestäisi itseäni, saati sitten työyhteisössä... Mutta nyt en oikeasti kirjoita enempää. Minun piti linuille vedet vaihtaa, käydä Lintulassa höpöttämässä. Haistella syysaamun kirkasta kirpeyttä. Moni asia on kaikesta huolimatta hyvin ja saan olla elämälle kiitollinen.