En kuulemma ole kirjoittanut, no en ole. En ole kotikoneelle istunut aikapäiviin. Nyt ajattelin rääpäistä helteestä kuulumisia. Jää nähtäväksi kauanko räävin ja mitä kirjoitan.
- Helle, on ja pysyy. Hienoa, mutta kuluttavaa ja uuvuttavaa. Luonto alkaa huutaa jo vettä. Toivottavasti vaikka öisin sitä saadaan. Mutta kaunista kesää. Hankin sublaudan, sillä nuoriso on joessa puljunnut. Minä vain uinut, en uskalla tuolla jalallani subbaileen.
- Alma, on edelleen nakki ja junttura. Omintakeinen elukka, joskus jopa minunkin mieleen. Yhä kapinoin ajatuksellisesti, sillä suloinen koiramme ei vastaa minun koirakäsitystäni. Ainakaan vielä. Piti olla koirankokoinen, onkin kissankokoinen. Piti olla hiljaa, onkin usein äänessä, jopa räksyttäjä. Piti pysyä lattiatasossa, onkin sohvaytyynyihin kaivautuja. Piti palvoa minua, kulkea imussa, ei palvo vaan puree ja riiviöi. Piti olla sisäsiisti, mutta onkin ulkosiisti. Siis Almahan on tuntikausia pihalla, touhuaa ja pysyy irrallaan. Mutta touhuaa niin paljon, ettei muista kakata sinne, rykäiseee sitten kun käy sisällä. Ei suinkaan aina, mutta kuvio on usein toistunut. Toki pentuhan se on yhä, kehitystä tapahtuu joka viikko. Eilen sitten söi Kainon ruuat, ja siitähän seurasi kakkararumba.
-Lintula, saimme eilen ensimmäisen munan. Omavaraismunatalous! Ankat ja kanat kulkevat pitkiäkin aikoja irrallaan pihalla. Kavereina on koirat, sekä kissat, myös siili. Mutta aina ei noista meidän kissaeläimistä tiedä, milloin leikki muuttu todeksi. Kyttäävät puiden oksilla, makailevat ankkojen ja kanojen seassa varjossa, seuraavat ja kurkkivat lintujen mukana. Ankkarallia saa seurata usein, voi sitä menoa ja meininkiä, kun ne juoksevat siivet levällään, pyrähdellen ja kaakattaen. Aamulla kuuntelevat kun ovi avautuu, heti huutavat huomenet.
- Kanojen kanssa on jouduttu kokemaan myös epäonnea ja pettymyksiä. Meillä oli myös kaksi ihanaa silkkikanantipua, nimenomaan oli. Kyllä kanankin menetys sattuu. Heikolla hetkellä kaikesta syyttää itseään, en osaa edes kanoja pitää hengissä. Enkä lastanikaan. Toki siihen ajatusmaailmaan meni sitten kaikki menetetyt lemmikit, surut ja valtava oman lapseni ikävä. Monen mielestä tämä on sairas yhtälö, millä tavalla mieli rinnastaa, mutta kyllä ne vain samoja suruvipuja aktivoivat. Ja onko hoivaviettini lapseni jäljiltä niin kova, että haluan sen eläimillä taltuttaa. Miten vain asian haluaa nähdä. Haluan olla tärkeä, edes kanoille ja ankoille. Kyllä ne minua kehuukin, tosin aika vaativaankin sävyyn välillä, lemmikit meinaan. Joka ainoa päivä niiden kanssa tulee touhuttua, siliteltyä, syliteltyä. Vekkuleita ja kauniita eläimiä. Joskus uskomattoman viisaita, välillä taas ihan saappaita. Varsinkin eilen, kun yksinäni yritin saada ankat häkkiin. Kanat olivat menneet itsekseen. Juoksin länkkäämällä pitkin pihaa, kiersin puita, hain jo haravan kättä pidemmäksi. Oli siinä Almakin apuna, välilä koira seistä törötti häkin ovella tukkona, ja taas ankat vetivät ohi. Moinen ralli jatkui tovin, välillä ne hyppäsivät altaaseen ja kastuin likomäräksi. Ei auttanut kuin yksitellen saada kiinni ja laittaa häkkiin, viimeinen meni kävelemällä. Usein nämä menevät siis jonossa kaakattaen ihan itse häkkiin. Olivatko eläimet eilen seiis tyhmemipiä, vai testattiinko siinä minun tyhmyyttäni. Moisen jälkeen ei voinut kuin nauraa.
- Työkuviot ovat asettuneet uusille uomille, olen tehnyt muutoksia. En muista olenko kirjoittanut, mutta päädyin irtisanoutmaan neljästä henkilöäkohtaisesta avustuksesta. Summa sum marum, kaikella on tarkoituksensa, koen nyt.
Eli kun alpakkaonnettomuuden vuoksi jouduin saikulle ja kävelykyvyttömäksi, en voinut tehdä noita "liikkuvia" avustajan töitä. Kela suuressa viisaudessaan ei myöskään myöntänyt sairauspäivärahaa, kehoitti tekemään korvaavaa työtä. Jota oli siis pakko tehdä, ei muuten tämä paatti kellu. Olin syksyllä hekenut lastensuojelun tuntitöitä, tulin valituksi, näille siis tarjoutui tällä tavalla tilaisuus. Minulle tarjottiin korvaavaa työtä samaan syssyyn enemmän ja vielä enemmän. Ja olenkin tehnyt niitä koko ajan, sen mitä on huvittanut, sillä paljosta olen myös kieltäytynyt. Eli ajatuskuvioni menee näin, että moisen jalkaonnettomuuden myötä minulle mahdollistui töideni uudelleen organisointi ja uudet työkuviot. Aamen. Ajauduin lastensuojeluun, joka on erittäin vaativaa, raskasta, samaan aikaan suunnttoman palkitsevaa työtä. Viihdyn, vaikkakin olen natsiohjaaja. Mutta koen olevani odotettu, ainakin ajoittain nuorten parissa. Samoin työyhteisö, siihen on huippua kuulua, olla osana jotakin. Olla nimenä jo seinällä työvuoroissa. Se teki yllättävän hyvää korvien välille. Olen jotain, olen kyennyt moiseen tehtävään, mina pyydtään ja minuun luotetaan. Varmaan jokin kytkin puuttuu, sillä minulle ei ole ongelma heittäytyä vaativimpiinkaan tehtäviin.
- Tein viikonloppuna kolme yötä, se on kesäaikatauluilla 12 h, kuumuudella rankka laji, palautumiseen menee aikaa vähän turhankin paljon. En ottanut alkuviikolle tarjottuja työvuoroja vastaan, teen tällä viikolla torstaista sunnuntaihin. Itsekkään ihanaa. Voin itse määritellä, mitä teen, paljonko, jopa työvuoroni kulkuun pystyn vaikuttamaan. Teen paljon viikonloppuja, koska haluan tehdä paljon viikonloppuja. Toki minua säälitään ja jopa puolestani rukoillaan, että saisin arkipäiville työn, virka-ajalla. Mutta se on kohdallani vähän turhaa rukoilua, sillä en halua moista. Kannattaa nekin paukut kohdistaa toisin, vaikka kysyä minulta millaista rukousta puolestani välitetään. Sitten on ollut sulatteleminen, kun tajusin, että olen vanhin työyhteistön jäsen, muut jopa puolet nuorempia. Vuosikausia, omaishoitajana ja harrastusteni kautta olen ollut usein se tyttönen, auttamattomasti nuorin. Omaishoitajathan ovat pääsääntöisiesti ikäihmisiä, varsinkin vesijumpissa ja sen sellaisissa. Toisaalta minulle kerrottiin, että näin se normaalissa työlyhteisössä onkin . Usein noin 50 on se kokenein, vanhin, työkaverit helpostikin puolet nuorempia. Eli onko tilanteeni siis normalisoitumassa, on, koen näin. Kiitollisuudella. Ja sekin on kiitollisuuden paikka, että tässä iässä olen pyydetty ja odotettu töihin, minulle tarjotaan töitä. En koe ikärasismia kohdallani, päin vastoin, ikä ja elämänkokemus on etu.
- Jalka, roikkuu edelleen mukana. Kuukausi sitten siitä imaistuiin taas nestettä, laitettiin kortisonia, kukonhelttaa, puudutetta ja kipulääkettä. Se on ollut jo paljon parempi, olen jopa luullut vain kuvittelleeni kaiken. Mutta nyt se on taas öisin herätellyt, toissapäivänä oli aivan tönköksi turvonnut ja vaikutti liikkumiseen. Eli se ei sittenkään ole vain mielikuvituksen tuotetta. Haluan tanssimaan, mutta en tiedä miten siinä käy, jos huonosti käy.
- Leivoin juuri raparperipiirakkaa, päälle mansikoita ja vaniljakastiketta. Vien äitille, hän täyttää tänään 80 vuotta. Olimme järjestämässä sunnuntaille perheen kesken brunshijuhlia nyyttärimeiningillä, mutta äiti kieltäytyi. No, ei sitten järjestetä. Toisaalta harmi, sillä olimme järkänneet loma- ja työsuunnitelmat tuota silmällä pitäen, eikä sankari sitten haluakaan. Toisaalta tarjouduttu on, niin oma valinta. Vanhuus, mitä kaikkea se tuo tullessaan. Koen, että tämäkin vaihe on jatkuvaa luopumista, jonkin sortin saattohoitoa. Kauhulla odotan omaa tulevaa vanhuuttani, mitä se tuo tullessaan. Toivon olevani se vierivä kivi, joka ei paikoilleen sammaloidu. Sammalta saa ottaa kylkiin, se kaunistaa ja luo arvokkuutta ja on kivaa katsoa, mutta en halua sammaloitua piiloon ja paikoilleen. Hartaasti toivon, että pilke silmissä, mielikuvitus, uteliaisuus ja elämänjano ovat aina mukana. Tietenkin liikuntakyky ja perusterveys. Mutta nämähän eivät ole omia valintoja.
- Kännykkäni on piippaillut taukoamatta, mikähän lie viestirumba odottaa. Piirakka on jäähtynyt, hiukseni kuivuneet. Vedän kesävaatteet niskaan, sipaisen huulipunaa, tästä alkaa tämä päivä, toivottavasti ihansine kohtaamisisneen ja tapahtumineen. Voi, kunpa olisi muna tällekin päivää Lintulassa, niin päiväni olisi vallan mainio. Jaksetaan helteessä!