AIVORIIHI-JUMPPATUOKIO

Täällä haisee hiukan savulle, barbequelle, makeahkolle ja nuotiolle. Teen testejä harmaannuttamisesta, se ekologinen koivupohjainen harmaannuttamisaine haisee kaikelle tuolle. Ei paha. Olen nuijinut pohjaa, raaputtanut, sivellyt, tuputtanut, käsitellyt kerran, kahdesti ja kolmesti. Kuinka toimii liimapuu, raakalauta tai höylätty paneeli. Mistä saada puusepänkuivaa raakalautaa, meneekö se kuprulle kuivuessaan, lähteekö tikkuja? Samaan aikaan suunnittelen ohjaustoiminnan näyttömateriaalia, pesen pyykkiä, aikataulutan tätä ja huomista, vertailen vesikiertoisia pyyhekuivaintelineitä, vessanpyttyjä hitaalla vai nopealla kannella ja suihkujärjestelmiä sateella, ropinalla vai ilman. Odotan myös löytäväni ompelukoneen, jolla voi harrastaa koneparsintaa. Tuotteen valmistamisen uniikkia tai sarjatyötä aivoittelen myös, siihen käytän omaa sabluunaa ja seulaa, samaan työhön myös koneparsintaa. Kunhan vain olisi kotona se kone, jolla parsia. Seulaan valotin korentoja, HentoLento-kuosin painoin, samaan aikaan perheellä on sudenkorentokiintiö täynnä. Mihin siis voin käyttää moista, jos en voi käyttää kotona oleviin tekstiileihin. Kuinka sen annettuun koulutehtävään ujutan, jotten aivan turhaan tekisi. Josko saunatekstiilit... vaikkapa utuinen valoa läpäisevä konekirjottu, konerevinnäinen ja seulalla painettu uniikki verho ikkunan väliin... Vai tekisinkö kaikki saunatekstiilit samalla ideologialla, sarjan? Yksi koira nukkuu jaloissa, toinen vieressä. Tytöt koulussa, mies töissä.

Mannapuuroa ajattelin myös keittää, sellaista kotoisaa ja sopan kanssa syötävää, miksei myös kanelisokerilla. Sokeria löytyy, mutta onkos kanelia tässä kodissa? Intarsia, siitäkin minulla on etätehtävät. Paljon erilaisia viiluja työstettäväksi, tarkkaa työtä ja puunsyitä sommittelevaa, suunniteltavana on rasian/avainkaapin kansi kotona, joka sitten työstetään loppuun koululla. Tykkään aihepiiristä, se on tarkkaa ja kiehtovaa. Entäs keramiikka, sen olin jo unohtanut. Keramiikan tehtävää aloin tekemään pari viikkoa sitten, samaan aikaa kissanpurema sormi kangistui ja jouduinkin päivystykseen. Se annettu tehtävä nollaantui siinä temmellyksessä. Mutta edellisen tuotteen suunnittelun kansion olen palauttanut, ihan määräpäivänä, se on ilmeisesti lusittu. En tosin ole palautteita katsonut, josko siitä jotain olennaista puuttui. Tuota tehtävää viimetipassa kootessani sain mukautua nopeasti, kun kaikki ei mennytkään niin kuin luulin. Koneet takkuilivat, en saanut tulostettua kuvia, en tapettimallia, en tekstejä... Siirryin manuaaliseen ja piirsin paljon. Kun aloin värittämään, tästä kodista ei löytynyt tarvittavia värejä. Aloin liimaamaan, vain huono teippi oli saatavilla. Väreinä käytin sitten kynsilakkoja, hätä keinot keksii. Liimapaketin ostin, mutta se olikin huonoa liimaa, joten sain koota materiaalit hiukan hampaat irvellä soveltaen. Ei mennyt ihan niin kuin ajattelin, mutta sain tehtyä. Sitten itsearvioinnin aikana jouduin kohtaamaan taas esteet, omat suunnitelmat ja kritiikin, joskin myös ratkaisukeskeisyyteni...

Välillä tuntuu, että menen sieltä minkä osaan ja helpoimman kautta. Mutta toki osaan monen mielestä vaikeitakin asioita, eivätkä muut niitä helppoina pidä. Useissa tehtävissä minulla on nopeasti visio suunnitelmineen olemassa, sitten käyn kauhean aivomyrskyn ja kokeilusatsin ja kas kummaa moisen tuskan jälkeen huomaan tekeväni alkuperäistä suunnitelmaa mukailevaa tuotetta/suunnitelmaa. Mutta nämä erilaiset prosessit, pähkäilyt ja idean heittelyt kuuluvat myös annettuun tehtävään. Ohje on myös nämä materiaalit säilyttää, koota kansioon, mutta minulla tuota materiaalia ja piirustuksia kertyy hetkessä pino, jonka jo ehdin survaista saunanpesään ja sitten tajuan, että se olisi ollut sitä suunnittelumateriaalia ja kansioon koottavaa. Samalla kun teen jotain aivan muuta, minulla surraa aivoriihi, kuinka sen saisin dokumentoitua? Nopeatempoisuus ja itseensä turhautuminen kuuluu elämääni, aina vain, sekä kova vaatimustaso. Asetan itselleni ehkä kohtuuttomiakin vaatimuksia, kun luulen meneväni helpoimman kautta, enkä sitten oikeasti menekään.

Nyt piippaa pyykkikone, on myös harmaannuttamisoperaation tsekkaustauko. Koirat tasan seuraavat minua, vaikka nyt nukkuvat kuorsaten. Yritän hiipiä, sillä nuo koiruukset ovat joka mutkassa mukana, eikä se aina nopeuta tai helpota hommia. Mutta omiani ovat, seuraavia ja palvovia seurakoiria... Siirsin pyykkitelineen paikkaa, keskelle keittiötä. Siinä kiertää ilma reilummin, kuin tiukasti seinän vieressä, uskoisin. Koneellinen ilmastointi? Mitä kaikkea se merkitsee, ollakko vaiko eikö olla? Tässä kodissa moista ei ole, eikä oikein pyykeille tarkoitettua tilaakaan, mutta nykyihmisille se on jo itsestään selvyyttä. Kodinhoitohuone ja koneelliset ilmastoinnit, hiukan myös muita mukavuuksia. Kuinka itse moiset toteutamme rempassamme... Remontti etenee, ensin puretaan ja sitten kootaan, teorialla. Mutkia on hiukan ollut matkassa ja jopa käytetyissä lankuissa, mutta sitähän elämä on, mutkien kanssa elämistä ja niihin sopeutumista.

Sunnuntaina vietimme lakisääteisen koko perheen yhteisen vapaapäivän, lähdimme Ouluun. Oli hyvä reissu, ei konflikteja, ei kiirettä, ei tahtojen taisteluja. Alamme kehittyä! Ehkä. Kävimme alustavilla tutkimuspähkäilyillä, mitä kaikkea tulemmekaan tarvitsemaan remontissa, toki tarjoushaukkana vertailemme myös hinta/laatuasioita. Ruokaa, shoppailua, löytöjä, käsikynkkää, naurua, hulluttelua, rentoutumista. Ostin myös tavoitejuomalasit, uuteen kotiimme. Tavoitekahvikupit minulla on ollut jo pian kolme vuotta. Toivottavasti se nyssäkkä on säilynyt ehjänä muuton rytäkässä. Olemme tehneet pitkiä päiviä rempassa, Ukkokulta eniten. Itse olen ehkä se organisaattori, aikatauluttaja, hirvittävä hoputtaja, kokooja, haalija, budjetista huolehtija ja jokapaikan (välillätylsä)höylä. Ukkokullalla on tekninen vastuu ja ratkaisut olemassa, minä tunnen olevani välillä se naulanojentaja, uusi roolitus, mutta yritän opetella olemaan se naulanojentaja. Tytöt ovat laittaneet laminaatteja, maalanneet, purkaneet ja saaneet paljon näkyvää aikaiseksi. Moniko teini hallitsee paneloinnit, laminaatit, kittaukset, sirkkelit, porakoneet, naulaimet, vatupassit ja muut remppakujeet. Meillä osaavat, se on hienoa katsottavaa, sirkkeli laulaa ja tytöt touhuavat nutturat tutisten. Välillä menee väsyn puolelle, nälkä saattaa raastaa hermoja, koeviikot vievät aikaa, kirjoitukset ison siivun, mutta jokainen osallistuu sen minkä kykenee ja jaksaa. Toivottavasti moinen syke jatkuu ja yhteinen tekemisen meininki. Tänään on kyselty lvi-aikatauluja, sähkömiehen piti tulla jo viikko sitten... Laatat olivat saumatut, paljon siis tapahtuu ihan puhelimellakin ohjaten.

 

Minusta tuntuu, että meillä on moni asian hyvin, menossa parempaan suuntaan. Ei aina helpoimman kautta, mutta jokin kiintopiste on olemassa... Kuitenkin sain kuulla, kommentin vast´ikään, että onneksi teillä on sentään jokin asia hyvin. En toki siinä hoksannut kysyä, että mikä se jokin asia on? Sillä kun omasta mielestä me saamme olla monessakin asiassa kiitollisia, koen että olemme onnellisten tähtien alla, asiamme ovat hyvin verrattuna siihen että asiamme olisivat huonosti. Olemme yhden lapsistamme menettäneet, sen asian kanssa opettelemme elämään, ja se on aina raskas taakka tajuttavaksi, mutta se ei myöskään saa estää meitä muita elämästä. Jatkamasta olemistamme. Päin vastoin, tuohon perspektiiviin verrattuna haluamme elää täysillä tässä ja nyt, kun kukaan meistä ei tiedä mitä huominen ja tulevaisuus tuo tullessaan. Turha on jossitella ja odottaa, että ehkä joskus ja kun, jos vaikka... Pienet räkätaudit tai kuumepiikit eivät ole vakavaa, verrattuna siihen jos on vakavaa. Kuplamme ei ole täydellinen, se on kuin kolhuinen pläkkiämpäri, kestänyt ihmeellisesti tällejä, samalla lisää kolhiintuen, enkä edes odota olevan sileän ja läpinäkyvän kauniin. Oikeastaan minua kuvottaa liian täydelliseltä vaikuttavat pintakiiltoiset kuplat, sillä entäs jos sinne annetaan pienkin piikki, isosta piikistä puhumattakaan, se kupla puhkeaa. Mitä sitten? Tapamme mukaan meillä on monta asiaa menossa samaan aikaan, näin on ollut aina ja tulee olemaan. Minusta on kiva opiskella, kivaa asua maalla, kivaa suunnitella, kivaa rempata, kivaa pallotella ideoilla. Jaksan, ehkä hölmöyksissänikin, aina vain innostua ja oppia uutta, kokeilla ja testata. Varmaan monenkin mielestä äärirajoilla, mutta nehän ovat minun rajojani, ovat aina olleet. Kyllä minä omat mittarini tunnistan. Sitten kun iskee laiskotteluvaihde, teen senkin sata lasissa, aivan reporankalaiskana. Toteutan asioita, joista olen haaveillut, ne ovat olleet pitkään tavoitteina, samaan aikaan koen toteuttavani myös Valonlapseni haaveita, ideoita, joihin hänen aikansa ei riittänyt. Usein unissani ratkomme moisia asioita yhdessä, neiti tulee omia visioittaan kertomaan ja touhuamme yhtä jos toista, ne ovat hyviä unia. Siksi varmaan tykkään nukkuakin, sillä en näe painajaisia, vaikka todellisuuden unissakin tiedän.

 

Mutta nyt tekee mieli mannapuuroa, vai tekisinkö -vellinä? Aamuni aloitin vihersmoothiella; pinaattia, selleriä, soppaa, inkivääriä, leseitä, avokadoa ym. kaapista löytyvää. Yritän ruokavaliotani hiukan muuttaa fibromyalkialleni sopivammaksi. Kyllä kroppa kertoo, että olen lipsunut muuton yhteydessä, joten otetaanpas kurinpalautus. Mannapuuro ei nyt siihen varsinaisesti kuulu, mutta teen sitä kattilallisen koululaisille, ja varmasti maistan itsekin. Illaksi töihin, siinäpä se päivä sitten olikin. Son moikkelis, nautinnollista ja raikkaan värikästä syysviikkoa.