lauantai 6. huhtikuuta 2019

MIKROKOHTAAMISIA


Aamuvarhaisella Salen tuulikaapissa, sain törmätä entiseen työkaveriin. Sinä ehdimme syvälliset heittämään, ja päädyimme keskustelemaan ikinuoruudesta. Lyhyt kohtaaminen antoi siemenen omille aivoituksille. Kohtaamisesta jäi hyvä muistijälki, positiivinen fiba. Muistan vuosia sitten, kun lapseni sairasti, juttelimme hänen kanssaan syvällisiä. Itse asiassa taisi olla saman Salen juustohylly! Mies, jolla oli syöpäperspektiiviä lähipiiristä, hän uskalsi kohdata, jutella aiheesta. Olen kuullut mikorokohtaamistermin, muutama viikko sitten autonratissa. Itse asiassa mikrokohtaaminen on vieläkin lyhyempi asia, aihe, pelkkä katse, taajuuden löytäminen, ymmärrys, tunne että toinen kohtaa samoilla aalloilla. Yleensä kaiketi moisesta jää, tai olisi ainakin tavoite, että jäisi positiivinen kaiku, jälkimaku.

Mutta jauhanpa nyt tuosta ikinuoruudesta. Milloin on ikinuori? Mikä on ikinuori? Ikinuoruus tuli esille, kun tämä kohtaamani ihminen oli käynyt lääkärintarkastuksessa, hyväkuntoinen, ikäisekseen loistavassa kunnossa, siitä huolimatta ikä alkaa näkyä elämässä, jaksaminen hiipuu, rajat löytyy helpommin, nopeammin. Vaikka kuinka luulee, ei olekaan enää entisellään, ikinuori. Muistan aikoinaan kuinka isä hermostui, kun ei jaksanutkaan samalla urakkatahdilla rantehommia tai metsätöissä. Kuinka se sisuunnutti, kun ei vaan tahti ollut enää sama. Hän asetti itselleen polttopuiden teossa tavoitteita, vapuksi piti olla tehtynä, auta armias jos venyikin muutama ranka vapun yli. 

Keskivi
ikkona kävin Oulussa, sain kaveriksi yhden Surusiskon. Hänen kanssaan ikinuoruudesta puhuimme. Meidän näkemyksemme mukaan menetetyt lapsemme ovat ikinuoria, he ovat ja pysyvät nuorina. Kun jälleen kohtaamme, mielikuva on kohdata nuori, ikäisensä, siis saman ikäinen kuin hän oli kuollessaan. Samalla mietimme, että tuonpuoleisessakin täytyy olla useita eri ikäryhmiä, muutenhan siellä on laahaava meininki, mikäli kaikki ovat sen "oikean" ikäisiä kuollessaan, eli täyden elämän eläneitä vanhuksia. Sen tasan tiedän, että tuonpuoleisessa meidän ikioma ikinuoremme vauhdittaa meininkiä, antaa ideoita, saa porukat touhuamaan, heittäytymään ja viihtymään. Sellainen koordinaattori, organisoija, valontuoja ja puuhatyttö hän oli eläissäänkin, sai muut innostumaan ja rentoutumaan. Tuli lähelle, sai kontaktin moneen sellaiseen ihmiseen, jotka olivat syvällä, milloin missäkin. Hänellä oli loistava pelisilmä ja tunneäly, hän näki kuka on heikoilla, meni ja kohtasi. Milloin hautajaisissa, siveli kättä, halusi viereen. Milloin sairaalassa, huiskutteli ikkunan takaa, sai kontaktin jopa hymyn aikaiseksi.

Eilen huomasin, että minun on vaikea lukea. Kaiketi tämän ikinuoren ikänäkö on jälleen harpannut jonnekin suuntaan. Monitehot olen saanut viisi vuotta sitten, viimeisimmät lasit on päivitetty reilu puolitoista vuotta sitten. Ja nyt on näkeminen outoa, vaikeaa, pistää kenottamaan ja tsuumaamaan. Lievä kaksivitonen, ikinuori ja monitehoilla mennään. Tätähän tämä.

Mikrokohtaamisista vielä. Talviaamuna, rankan lumisateen jälkeen kouluun ajelin. Käännyin viimeisille pikkuteille, noin 20 km ennen koulua. Kännykkäni oli piippaillut pitkin matkaa, ajoin pysäkille lukemaan, mikä siellä piippaa. Olin lähdössä jatkamaan matkaa, kun näin tukkirekan kippuroivan vastaan täydessä lastissa, mutkaisella ja kapealla tiellä. Jäin sitä pysäkille odottamaan, sen kolme sekuntia varmaan ajastani annoin, mahdollistin tien riittämisen. Kun rekka oli kohdalla, kuski hymyili ja nosti kättä kiitokseksi. Itselle tuli hyvä mieli, onneksi luovuin tärkeistä sekunneistani, helpotin ajoa ja sain palkaksi hymyn. Se oli kaiketi sellainen todellinen mikrokohtaaminen, lyhyt, ohikiitävä, mutta siitä jäi positiivinen noste, kaiku koko päivään. Itse tykkään arjessa heitellä huomenia, tervehdyksiä, spontaaneja huumorinkukkia, availla ovia, kiittää, heittää läppää, auttaa, poiketa normi jörömuotista. Toivon teoillani, toilailuillani, tempauksillani aiheuttavan ihmisille jotain hyvää, positiivisen aivoituksen, hyvän jälkimaun. Maailmaan mahtuu niin paljon näkymättömiä ihmisiä, jotka eivät saa positiivisuutta osakseen, mollata kyllä osaamme. Labrassakin kun kokeissa hyppäsin useita kertoja, sattui sama hoitaja itselle ja tytöille, kehuin hyvästä pistämisestä. Se sai pistäjän hämilleen, mutta teki kuitenkin nähtävän positiivisen vaikutuksen. Sai hennosti punastumaan, kun kehuin. Niin, moniko kehuu tai kiittää hyvästä pistosta. Enpä tiedä.

Samoin ompelukoneen kanssa minulla on ollut vaikeuksia, nähtävästi se ei jaksa minun pärryytystahtiani, poljen menemään kuin ikinuori konsanaan. Moista surin, soittelin huoltajalle, olin murheissani, pettynyt ja vihainen. Kun sitten kohtasin ihmisiä, saatoin heittää aiheen spontaanisti kehiin. Sainkin loistavan ohjeen, sellaisen mikrohuolto-ohjeen. Ja sen voimin homma korjaantui. Eilen kävin kangaskaupassa, kerroin tästä, sain taas muutaman spontaanin aivoituksen teeman ympäriltä, hitsi kuinka valaistuneena sainkin lähteä vanupussini kanssa kotiin. Aikoinani sairaalassa, näkymätön tieto oli monta kertaa tärkeää oljenkorsitietoa, mikrokohtaamisen kautta hoitaja vaikka jonkin ideologian tai kokemuksen sanoitti. Kun asia on näin, että kannattaa jauhaa, se kummasti helpottaa elämää. Vaikkapa tuo ompelukone, sain sen kuntoon omin ikinuorin pikkukätösin, kun otin asian esille, satuin mikrokohtaamaan ihmisen joka laukaisi oikean aivoituksen. Se aivoitus ei ollut sama kuin huoltomiehen antama, ne kikat olin jo käyttänyt. Nyt minulla on paljon syvempää tietoa ompelukoneenkin sielunelämästä, ymmärrän paremmin ja osaan jopa ehjätä. Samalla kone muistuttaa aina, jos olen liika kiihkeästi käyttänyt, että nyt voisi ikinuori pitää paussin. Sillä ikinuorellahan saattaa jopa hartioissa tuntua moinen kurvailu ja hurruuttaminen. Eikös ne metsämiehet pidä tauon aina kun moottorisahan tankki tyhjenee, pitäisikö moista logiikkaa soveltaa ompeluun, aina kun puola on tyhjäksi ommeltu, tauko. Venytys, happihyppely ja mikrokohtaaminen vaikkapa elikoiden kanssa.


Nousin ennen kuutta, ulkona on mieletön lintujen konsertti, aurinko tekee värikästä nousuaan ja piha on pikkukohmeessa. Pikkukohme on toivottu olotila rapaisena aikana, seitsemän sisälemmikin huushollissa... Miksikö, sitä voit ihan miettiä, en avaa aihetta enempää, se olisi kiihkeä aivoittelu. Tai heitän tähän nyt vaikka puolipitkän maatiasmatikan laskentakaavion; seitsemän ihanaa nelijalkaista lemmikkiä ulkoilee noin kuusi(toista) kertaa päivässä, kevätvillissä useammin kuin talvipakkasilla. Piha on auringossa sulanut, tai jopa sateessa hieman lisäkosteutta saanut. Remppajäljet ulottuvat myös sulaneeseen pihaamme. Eläimet kulkevat pihallamme vapaana, käyvät pelloilla, jokirannassa, kinoksilla, lätäköissä, ladossa, sahanpiruissa... Sisälle ryntää lauma kerralla, siinä ei ehdi kaikkien tassuja pyyhkimään tai pesuhuoneeseen ohjaamaan... Montako tassunjälkeä päivässä löytyy lattiastamme?

"Jonkun se sotkukin on tehtävä." Siinäpä uusi mottoni, jonka yksi ystäväni eilen lanseerasi. Olen siinä erittäin hyvä, tänäänkin. Eilen sain kamat levälleen, kun tulikin pikapalaveriin lähtö, kaikki jäi levälleen. Mutta niin ne löytyi samoilta paikoilta kun palasin, jatkoin tekemisisäni. Hyvällä mallilla ovat, myönnän ja tunnustan. Olen saanut paljon aikaiseksi, mapitettua, nypytettyä ja touhuttua. Monta asiaa periaatteessa kerrallaan, vähän eri aihepiireissä pomppien. Nyt on ollut tekemisen meininki, enkä anna perheen äänekkäiden, sanallisten tai negatiivisten mikrokohtaamisten lannistaa, upota sieluun saakka. Minun on tehtävä mitä on tehtävä, piste. Ikinuoren on pysyttävä ruodussa, tavoitteissa ja aikatauluissa, piste. Ikinuori kun on mikä on, materiaaliriippuvainen opiskelija, käsillä tekijä. On ja pysyy, sehän lienee myös valintaperusteeni ollut aikoinaan, spontaani, luova, eloisa ja tekevä. Sitä on saatu mitä on tilattu! Niin kerta, samat taipumukset näkyvät periytyvän, vaikka tässä vaiheessa se on laumalle karmea uhkakuva, tajunnanräjäyttävä todellisuus, huuhaan lapsia ovat. Tasan tarkkaan saavat omilta lapsiltaan samasta aiheesta palautetta, mää niin tiedän. Toivottavasti muistavat sitten.... varmasti muistavat.

Tiistaina, minulla oli silloinkin selkeä visio ja suunnitelma, aikataulutettu päivä, monine muuttujineen jo tiedossa. Mutta sitten lennosta sainkin muutaman muuttujan lisää, ja omat aikatauluni lievästi sanottuna pissasivat. Sain jonottaa jos missä, hoitaa asioita. No, päädyin jälleen lappusulkeisiin yhteen valtion konttoriin. Samaan paikkaan päätyi myös romanit, eli kotoisasti tummat. Katsoin tilaisuuteni koittaneen, sillä olin juuri tekemässä romanikulttuurin käsityöperinteestä kirjallisia, siinä samalla juttelin heidän kanssaan ja päivitin muutaman tiedon nykyaikaan ja tämän päivän kulttuuriperimään. Hitsi kuinka hyvä mikrokohtaaminen sekin, moinen muuttunut ja pomppiva päivä sen minulle mahdollisti, sain tehdä moisen haastattelun puolivahingossa ja lennosta, siitä jäi hyvä mieli. Molemmille, meille kaikille. 

Mitäpäs tässä vielä, aamuaurinko heittelee niin kauniita valoilmiöitä. Nyt osuu raihnaiseen silityslaitaan, makaavaan koiraan, siivilöityy cissuksen lehdistön läpi. Olen saanut kuistiin verhot paikoilleen, itse painettu ja ommeltu kangas. Tykkään. Laudeliinat ja saunatyynyt pellavaiset valmistuivat eilen, samoin kaitaliina. Näissäkin on itse painettu kuvio, johon olen valottamalla oman seulan tehnyt. Jossakin vaiheessa sain tuomion, ettei kukaan halua nähdä minun painokuviotani, sudenkorentoja, missään enää. Mutta olen senkin pölyn antanut laskeutua, nyt noissa saunatekstiileissä moisen ujutan ikään kuin huomaamatta. Tai he saavat huomata, kuinka se onkin kiva. Verhoissa on toinen kuva, siitäkin tuli kesällä napakkaa kritiikkiä, kun sen painoin jo ennen muuttoa, mutta siellä ne nyt nöpöttää ikkunoissa. Näytössä ajattelin tehdä olohuoneeseen maton, en ole uskaltanut perheelleni visiota ääneen kertoa. Kunhan olen koepaloja ommellut, miettinyt, testannut ja aivoitellut. Parempi pitää omana aivoituksenaan, leijua ideassa, kuin kertoa ja sitten napakka mikrokohtaaminen ja sanallinen sivallus pudottaisivat minut rähmälleen. Eikä näytöstäkään pian mitään tulisi. Säilytän tämän kuplani kaikessa hiljaisuudessa. Itse asiassa hankimme olkkarin nostalgianurkkaukseen levitettävän rautaisen vuodesohvan, lapseni tauluseinän viereen. Ukkokulta erehtyi silloin ääneen ajattelemaan, tähän olisi jokin matto kiva... No, sitäpä nyt pidän kannustimena, jos jollakin on sanottavaa, muistutan. Jokin matto, sehän oli toiveissa…




Pihallamme käyskentelee fasaani, välillä niitä on viisikin. Jokaiselle kissalle oma kytättävä. Sai taas nauraa noiden ikinuorten villikissojemme itsevarmuutta. Lele, hännätön ihanuutemme, kyttäsi fasaania vaikka kuinka pitkään. Hiipi aina vain lähemmäs, matalana ja ketteränä. Kunnes teki hirmuisen loikan, sitten kuului räpiköintiä ja rääkkymistä. Fasaani lennähti muutaman metrin ja kissa taas perässä. Onhan se lintu paljon isompi kuin pikkukissamme, mutta ei näytä haittaavan. Uku oli hiukan arempi, hiippaili muutaman metrin päässä, vähän kaarrellen, arkaillen, mutta peesasi Lele-siskoa kuitenkin. Kohta seurasin samaa kaksikkoa, Lele ja fasaani, ne kiersivät naapurin grillimökkiä. Siinä kiertäessä saattoi muutama mikrokohtaaminen tulla, kun tulivat vastakkain ja taas suunnanvaihto.

Viime lauantaina sain jo jaella vieraille vuoroja, viisi vierasta kävi. Kiva, tykkään vieraista, mutta kuinka nekin ruuhkautuu. Harmittaa jos samaan aikaan sattuu aivan eri piireistä olevat ihmiset, joiden jokaisen kanssa on kiva kohdata, mutta heitä ei yhdistä mikään muu kuin meikäläinen ja kahvipöytä. Yhtä henkilöä en ollut nähnyt ainakaan kuuteen-seitsemään vuoteen, jaettavaa, puhuttavaa ja muisteltavaa olisi ollut vaikka aamuun saakka. Hyvä kohtaaminen, pitkästä aikaa, juttu jatkui siitä mihin se on aikoinaan jäänyt. Tällekin viikolle on kolme virasta pyörähtänyt, saa nähdä mitä viikonloppu tuo tullessaan, vieraita vaiko eikö. Tykkään asua tällä kylällä, täällä vieraat ovat luonnollisia, siis voivat pyörähtää tuosta vain, ilman suurempia häsläämisiä ja suunnitelmia. Vähän niin kuin spontaanisti, mikrokohtaamisen lailla, kas tulinpa käymään, kiva kun olitte kotona. Tästä meiningistä minä tykkään. Talo elää tavallaan, vieraat tulee ajallaan, silloin voi olla myös projektitkin justiin niin levällään kuin ovat. Ei tarvitse esittää vieraskoreaa.

Mutta nyt on aamukahvit juotu, kello alkaa olla puoli kahdeksan. Muut nukkuvat yhä, tämä oli sellainen itsekäs oma aika. Niin joo, maanantaina kävimme, huomaa monikkomuoto, ripustamassa toisen näyttelyni. Sain apua, yhteistyö sujui ja koko näyttelyn rakentaminen matkoineen oli hyvä ja leppoisa kokemus. Edellisviikon mikrokohtaaminen tyhmän taiteeni kanssa oli tuulettunut, nyt moinen yhteistyö taas kiinnosti. 
Sunnuntaina maalasin muutaman uuden taulun, kun edelliset melkein meni seinille ensimmäiseen näyttelyyni. Sekin maalausprojekti kannatti aloittaa aamulla varhain, salaa keittiössä. Kyllä minä suojasin ja peittelin uudet keittiökalusteet hyvin, ettei vaan mitään haavereita satu. Niinkö mulle muka joskus jotain sattuis? En roiskinut, en valutellut, sprayasin pihalla, olin hillitty, kurinalainen, seesteinen ja hallittu maaleineni. Samalla kun maalasin, ajattelin laittaa joululahjaksi samani geelitöppöset jalkaani, kaksi asiaa yhtä aikaa, inspiraatio ja jalkahoito. Aikaisemmin olen käyttänyt töppösiä sohvalla löhöillessäni. Nyt siis kiersin pitkin keittiötä niissä ja olin olevani tehokas ja lahjakas. Kunnes yksi typy heräsi ja tajusi heti todellisuuden. Lattialla oli sellaisia rasvaisen näköisiä töppösen jälkiä kaikkialla missä olin töpötellyt. Iski valtava morkkis, enpä ehtinyt moista tihkumista ajattelemaan, tuskin niitä töppösiä oli käveltäväksi tarkoitettu. Nöyränä, moisen jäätävän mikrokohtaamisen ja mikrotajuamisen jälkeen, sain pestä lattiat. Miten paljon olinkaan ehtinyt töpöttelemään. Polku vei molemmille ulko-ovillekin, kun maalatessani palvelin eläinlaumaamme, kävin välillä kahvinkeittimellä, vessassa, ja kuinka monta kierrosta olinkaan niemekkeen ympärillä ravannut. Monta, olkoon se riittävä vastaus. Mutta taulut valmistuivat, sain ne maanantaina seinille, jotain uutta jälleen. Kyllä se tuo luovuus on jännä juttu, koskaan ei tiedä mitä on tulossa, jaksan yhä itsekin hämmästyä. Ne on sellaisia hämmästyksen mikrokohtaamisia itsensä kanssa, kannatti, onnistuin ja osasinkin. Ai että. 

Nyt lähden laskemaan kissoja sisälle, ovelta kuuluu naukuminen, vaativa sellainen. Taitaa olla Tollon ääni, mutta samalla avauksella säntää muutama muukin.
Tälle aamulle kuvien lataaminen oli yhtä heittelyä, en saa niitä sinne minne haluaisin, joten olkoon noilla vapaavalintaisilla paikoillaan, mutta kuitenkin muutama kuvituskuva teemoihin.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu