keskiviikko 9. tammikuuta 2019

KOMBO



Nyt kerron teille kombosta, useamman asian yhteydestä, yhdistämisestä. Eli oisko ihan elämästä kyse, oivalluksineen, tapahtumineen, tekoineen ja tekemättä jättämisineen.
 
Ensinnäkin tuo minun selkäkipukomboni. Siinähän oli viitteitä jos mistä, joten olen yrittänyt hakea apua jos mistä. Tänään tuntuu, että apuja olen saanut, kipukomboni on lähes pois, huoh. Guashahierontaa, kunnon rassausta, siinä löytyi kahden pakaran iskiasjumit, eli iskiaskombo. Ilimankos on sätkinytkin. Olen käynyt myös hermoratahieronnassa, siinäkin lukkojani rassattiin auki. Eilen pääsin myös niksauttajalle, muutama rusaus ja alkoi ilma virtaamaan, kireydet löysäämään, kun pistettiin eukkoa kohdilleen. Tuo äkillinen filejumi oli siis monen monituisen asian ja tekijän kombo, mikä johtui mistäkin, on sitä ihminen melekonen palapeli.
 
Tuo selkä on jopa valvottanut, muutaman tunnin yöunilla olen porskuttanut, kolmen jälkeen alkanut makuuasennot tuntumaan. Sitten kävelyä, hytkyilyä, sohvailua, venyttelyä. Muutaman tunnin kuluttua taas unta nuppiin. Pitää myös muistaa, että minun selkäkipuni on ollut todella lievää ja pientä, verrattuna sellaisten ihmisten selkäkipuihin jotka invalidisoivat ja sätkivät koko ajan. Niin ja sänky meillä on hyvä, moinen ralli ei ole sängyn syytä. Kaiketi kuntokuuria ja selkälihaksia vahvistamaan, ylläpitämään. Tuo filejumi oli myös seurausta päinpyllyäergonomiasta, kun oli pakko puskea toissa viikonloppuna, vaikka kroppa huusi.
 
Kyllähän viimeinen vuosi omaishoitajanakin oli fyysisesti todella rankka, kun lapsemme oli täysin autettava, kannattava, nostettava. Silloin ei kyennyt omia kipujaan kuuntelemaan, oli jaksettava, onneksi jaksoimme. Jälkeen päin olemme kuulleet kauhisteluja ulkopuolisilta, että olivat huolissaan jaksamisestamme. Mutta kun moinen annetaan kohdalle, kun kyse on omasta lapsesta, sitä jaksaa vaikka ja mitä. Nosturit eivät mahtuneet huusholliimme ja kotona nostureiden käyttö aktiivisessa elämässä on lähes mahdotonta, ainakin meidän elämänrytmillämme. Periaatteemme oli että neiti sai olla kaikkialla mukana, metsässä, polttopuiden teossa, saunassa, paljussa, uimahallissa, lenkillä, kyläillä, shoppailla, käydä konserteissa, teatterissa, ravintoloissa, pyöräillä, autoilla, seikkailla.... Ei niihin nostureilla mennä, se on fakta. Uskon, että vasta nyt selkänikin alkaa kertomaan omaa tarinaansa, uskaltaa tulla kuulluksi, kun aikaa on jo liki kaksi vuotta ja neljä kuukautta menetyksestä kulunut. Pikkuhiljaa kipu siirtyy sielusta kroppaan. Uskokaa tai älkää, semmoinen ihiminen on, ainakin meikäläinen. Kyllä sielukin on yhä kipeä, sydämestä puhumattakaan, mutta suru on muuttanut muotoaan. Onneksi niinkin, sillä oikein raadollisen arka kipu, jos se jatkuu kauhean pitkään, se tekee kyllä hallaa. Onneksemme meillä oli aikaa sopeutua todellisuuteen ja kohdattavaan menetykseen, vaikka se olikin hirveää elettäväksi, surutyössämme olimme jo pitkällä vuosien saatossa. Näin kokee moni muukin, jotka ovat rakastaan hoitaneet sairauden ohessa vuosia, kaikkien tietäessä mitä tuleman pitää...
 
Nyt on menossa seitsemäs päivä, arvatkaapa mitä? No, nestepaastoa! Jee, minä olen kyennyt siihen, ollut tarpeeksi valmis, latautunut. Kaiketi myös kroppani viestit ovat menneet perille. Tuntuu hyvältä. Tässä vaiheessa, kulinaristinkin on hämmentävää tunnustaa, olo on niin helppo, että ihmettelee miksi sitä pitää syödä. Tai tunkea kaikkea mahdollista liikaa ja sekaisin elimistöönsä. Mikä sokeri/mässy/herkku/suolaralli, sadan asian överikombo, tuo joulunkin aika oli. Samoin muutot ja remppa on vedetty keittiössä vasemmalla kädellä, helpoimman kautta, energiaa kaksin käsin ja nopeasti. Minun fibromyalkialleni on oikeat ruokatottumukset todella tärkeitä, saan sen pysymään hallinnassa. Nyt nekin kivut ovat lähes pois kokonaan, kun tämän paaston olen vetänyt. Ihana tunne, kun sormia, varpaita, olkapäitä, lonkkia, polvia, kyynärpäitä ei särje ja jomota jatkuvasti. Päänsärystäkään ei tietoa, vaikka paastossa se on yleistä. Voi kunpa ihmisen luonto pysyisi nyt kaidalla tiellä, eikä enää moiseen överiralliin sortuisi. Syömisen aloitan varmaankin illasta tai huomenna, hillityn hallitusti, tänään loppuu mehut.
 
Viikonloppuna menen Ouluun, siellä on syöpä-äitien kokoontuminen. Viime vuonna olin vastaavassa, silloin minulla oli tunne, etten (ehkä) haluaisi olla siellä. Tai kuulunko (enää) joukkoon. Märisemässä ja itkettämässä muita, se oli minulle raskas reissu, siinäkin mielessä että minä sain lohduttaa niin monia äitejä siitä syystä, että minun lapseni on kuollut. Se jotenkin vääristyi, ei tämä minun elämäni jatkuvalla itkemisellä ja surkuttelulla kummene, meillä on myös moni asia hyvin, sitä eivät saa muut yrittää tukahduttaa ja viedä meiltä. Onneksi mukana on ystäviä, joiden kanssa haluan viettää aikaa, siksi menen. Ja mikäs siinä, hotelliviikonloppu, teatteria, ruokaa, hyvää seuraa ja hauskuutta, olen sen tarpeessa. Itsekkään ihanaa tiedossa.

Tytöillä alkoi koulu, minun kouluni vasta loppukuusta. Omia tehtäviä minulla olisi vaikka kuinka paljon, osan olen jo tehnytkin. Mutta melekonen kombo odottaa yhä tekemistä. Nyt kun olen saanut olla yksin kotona, seitsemän elukan kanssa, olen nauttinut hiljaisuudesta. Olen jopa laiskotellut, maannut kissojen ja viltin alla, lukenut. Olen lukenut suhteellisen paljon, sekalaisella kombolla. Yhtenä aihepiirinä mm. kuolema ja lapsensa menettäminen, millaista mylläkkää se aiheuttaa ihmisissä. Yritän ymmärtää omaa suhtautumistani yhä enemmän, ymmärtää muita, kenties omalla ymmärrykselleni jopa auttaakin. Olen nimennyt tämän muutaman tunnin päivittäisen oman ajan ja paaston omaksi retriitiksi. Iltaisin saunomista pitkän kaavan mukaan, rosmariini löylyntuoksulla. Kuorintoja, hauteita, hemmottelua. Niin ja olen myös tanssinut, se on tehnyt selkäkivulleni hyvää.

Joulutauon jälkeen alkoi kuoro eilen illalla. Tähtäämme kevätkonserttiin. Tällä kertaa ainakin kaksi minun sanoittamaani biisiä tulee ohjelmistoon. Jee! Yhdessä laulaminen, oppiminen, kehittyminen ja esiintyminen on kivaa. Eilenkin tunsin kylmiä väreitä, kun kuoronjohtajan sovitukset neliäänisinä alkoivat osumaan kohdalleen. Kun kotiin ajoin, muistelin alkuani kuorossa, se oli varmasti yksi tärkeä oljenkorsi jossa roikuin heti lapseni kuoleman jälkeen. Onneksi menin ja lähdin, se yhteisö on minua kannatellut ja viihdyn loistavasti. Omasta laulutaidostani en nyt niin tiedä, varmaan kuoro pärjäisi ilman minunkin päänaukomistani, kunhan olen mukana. Opin parhaiten korvakuulolla, mukana laulaen, en niinkään kykene nuoteista lukemaan. Onneksi minulla on hyvä muisti, sen varassa hoilaan pitkälle tuollakin.
Illalla huomasin myös yli vuoden jatkuneen yskäni kadonneen, ainakaan kuorossa ei yskittänyt kertaakaan. Yleensä olen joutunut juomaan usein ja imeskelemään jotain väkevää yskäni vuoksi. Mietin guashahieronnassa saamaani outoa yskänpuuskaa, lähtikö jotain liikenteeseen kuonien mukana. Ainakin lopputuloksena oli kunnon mustelmat pitkin selkää,. Hoitaja sanoi, että nousee musta pintaan, kun kuonat irtoaa. Yskäänihän on tutkittu yli vuosi, tehty testejä, haettu syytä, yritetty hoitaa. Tuloksena se, että yhä yskittää, vaikka olen kaikissa testeissä terveeksi todettu ja todistettu. Josko tämä paasto poisti tai poistaisi moisenkin tekijän, mikä kuona tai kuonakombo sitten lieneekin. Hämmentävän kokonaisvaltaista. Antakaa minun ainakin uskoa moiseen kokonaisvaltaisuuteen.

Eilinen ei ollut hiljainen päivä, huusholli pursusi naisenergiaa, yhteensä neljä vierasta. Tykkään niin moisesta ex tempore- kyläilykulttuurista. Ja ihmisistä. Vuorovaikutuksesta. Elämästä. Pian lähden töihin, huomenna myös, perjantaina tanssimaan, viikonloppuna olin töissä ja loppukuusta on enemmänkin töitä tiedossa. Passeli kombo perhettä, kotia, harrastuksia, itsekkyyttä, koulua ja töitä. Luotan hyvien asioiden jatkuvan. Sain juuri ilmoituksen lähetyksestä, olen tilannut itselleni maaleja sellaisen sekoituksen, eli kombon niitäkin. Kunhan nyt malttaisin nuo koulujutut tehdä, ennen kuin huuhaaksi taas heittäydyn.

Tsao!
 

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu