ÄÄNIÄ HILJAISUUDESSA

 

Kuinka nautin moisesta, hiljaisuudesta, edes hetkenkään sellaisesta. Aamuisin hiljaisuuteeni kuuluvat myös vahvasti luonnon äänet. Kurjet, muuttavat kottaraiset, ynnä muut sirkuttavat pikkulintuparvet värikkäissä pihapuissa.

 

Pimeällä jos liikkuu koirien kanssa lähimaastossa, saa kuulla ja tuntea myös tantereen töminän, torisevat henkäykset ja tuntea tuijotuksen. Asumme tallien ja hevosten ympäröimänä. Ilta-aurinkoa vasten olen yrittänyt ottaa myös kuvia hevosten silhueteista, osa on onnistunut, pääsääntöisesti menevät tärähtäneiksi, vähän kaikkien syy hevosten ja tärähtelevän kuvaajan.

Tälle aamulle on kuulunut myös rahinaa hiukan aamukankeassa nurmikossa, saimme räntää valkeaksi asti, ääni muuttui hieman kun taivaalta tippuva muuttui vedeksi. Muutaman aamuna on ollut jo napakka pikkupakkanen. Mutta niin kaunista, ajankohtaista ja aina yhtä yllättävää.

 

On voimauttavaa kuulla välillä omien korviensa kohina, niskansa rahina, nilkkojen napse, varpaiden paukkeesta puhumattakaan. Nyt väliaikaiskodissa asuessa kaipaan myös kaappikellon ääntä, kaappikello makaa tulevassa kodissamme pehmustettuna joidenkin vällyjen väliin, kävelemättä. Hiljaa sekin. Tiedän tasan tarkkaan mihin kohtaan kaappikello nousee kököttämään, seinään nojailemaan ja kävelemään. Jännä, samaan aikaan voi nojata ja kävellä... Olen myös kaivannut näppäimistön ja kynsien aiheuttamaa ääntelyä, kun epäpuhtaalla tahdilla taon konetta. Siinäkin on jotain meditatiivista, varsinkin kun sormet hyppivät suurin piirtein sulavasti näppäimillä, eikä eiku-nappia tarvitse jatkuvasti hakea.

 

Kun talossa asuu nuorisoa, tietty minun lisäkseni ;-), on musiikki ja äänet tauotonta. Olin itse aikoinani sellainen, äitinsä lapsia ovat. Aina hyrrää ja pörrää jokin vehje. Nyt ei pyöri edes kodinkoneet, tiskikone hyrräsi öiseen aikaan ja pyykkiä en ole aikeissa edes pestä.

Nyt tosin odotan puhelua, jota Ukkokulta on jo yhdestä alan liikkeestä odottanut viikon, kaksi, kuulumatta. Paha akka laitettiin jo asialle tälle aamulle, sillä viikko loppuu ja viikonlopun hommat seisoo, mikäli kyseiset hommat eivät edisty. Tämä kun on sellaista vuorovetoista hommaa, niin eri osaajien kuin meidän teetättäjienkin kanssa. Eli nyt olen odottanut tuota puhelua pari tuntia, enkä periaatteessa voi lähteä, jos vaikka päättävätkin pikana tulla, enkä minä ole paikalla. Tietty myös viittomassa mikä piuha minnekin... Nyt siis olen muka levollisena ja hiljaisuudesta nautin, oikeastaan moinen pikku hiljaisuusnautinto on ihan paikallaankin.

 

Illalla nukahdin hiukan nihkeillä hiuksilla, kampaus on omintakeisen ilmava, ehkä joudun hiljaisuuden rikkomaan jollakin hiuspörrääjällä. Tarkoitus oli illalla laittaa hiukseni, mutta löysin itseni umpiunesta kuola poskella tv-tuolista ja kömmin suoraan sänkyyn. Täällä meillä on puulämmitteinen sauna, saunomme joka ainoa päivä, tai siis ilta. Puilla lämmittäessä siihen kuuluu osana myös lämmitysrituaali ja palamisen äänet, kauhea kohina pesässä ja hormistossa kun kunnolla syttyy. Sähkökiukaasta kuuluu metallinen napse. En viime aikoina enää paljoakaan saunonut entisessä kodissamme, kait se oli jotenkin mautonta, mennä vaan ja avata luukku, aina valmiissa. Nyt saunatuttaa kummasti. Ehkä myös jatkuva remppapöly ja viilenevät ilmatkin sen saavat aikaiseksi. Tänään pitäisi saunaamme kiukaan taakse ilmestyä laattojen, ainakin eilen roudasin peräkontillisen. Pesuhuoneen seinät ovat jo valmiit. Saunomattomuus minua jopa hämmensi, sillä olenhan ollut vuosikausia aivan överi himosaunoja. Paas kahtoa mikä minusta nyt kuoriutuu. Himomaalainen ja puusaunoja.

 

 

Tälle aamulle otin käyttöön uuden kynttilän Valonlapseni kuvan viereen. Aina kun olen kotona, siinä palaa kynttilä. Se on minulle tärkeä rituaali. Samalla tietty pölyjä kuvasta pyyhiskelen, höpötän ja muistelen. Välillä kirahtaa kyyneleet, välillä hörisen. Mutta ajatukset ovat joka ainoa päivä hänessä, muistoissa, todellisuudessa, ikävässä... Kynttilästäkin kuuluu tietynlainen ääni, sellainen pieni rätinä ja ääni muuttuu kun liekki kasvaa ja heiluu. Saatan seurata liekin kiemurtelua pitkiäkin aikoja, mikä sen saa leikkimään ja kujeilemaan. Poltan tiettyjä kynttilämerkkejä, ovat siistejä, palavat tasaisesti ja kauheammin savuamatta.
Nyt ostin käsityönä tehdyn, kauniin kynttilän. Sytytin sen, mutta liekki jäi kauhean mitättömäksi, kytevän kituvaksi. Enkä ääntäkään kuullut. Kaikkeen voikin pettyä, kynttilänliekkiin. Valonlapseni tarvitsee villin, iloisen ja kujeilevan elävän liekin. Eikä mitään vaatimattoman olematonta ja kytyistä. Ehkä minun pitää mennä hankkimaan sellainen minkä tiedän palavan niin kuin pitääkin. Onpahan tällekin päivälle merkittävä tehtävä, hankkia oikeanlaisesti palava kynttilä. Sama se on haudalla, osa kynttilöistä jättää palamatta, sammuu itsekseen, kituu ja rätisee. Käytän itse pääsääntöisesti sellaisia, joiden tiedän hoitavan hommansa.

 

Näyttösuunnitelmat ja aikataulutukset olen saanut valmiiksi, nyt on hyvä aika, kaikessa hiljaisuudessa naputella muutama muukin tehtävä pyörimästä. Eiku keramiikan tehtävää sorvaamaan. Tai otan sellaisen kyseenalaisen puhelun jälleen aamun numeroon, soitin sinne neljä kertaa ennen kuin vastattiin ja luvattiin soittaa takaisin...

 

Nyt tähän hiljaisuuteen kuuluu myös Kaino-koiran kuorsaaminen. Sillä on tapana tulla jalkoihin nukkumaan. Jostain syystä koira on katsonut kaipaavansa myös syliä, kiipeää usein sitkeästi ähkien syliini, varsinkin jos istun tv-tuolissa jalat rahilla ja viltti korvissa. Tämäkin pikkusylikoira täyttää 9 vuotta, mihin tämä aika kuluu. Pian, 18.10., on myös kahdeksan vuotta siitä kun elämämme muuttui, silloinen elämänkuplamme puhkaistiin ja se aivan täyteen rei´itettiin, sillä tiellä olemme yhä, rikkipuhki rikottuna, mutta kuitenkin helekatin vahvana...