ITKU-sta

"Älä itke."

Päädyin äsken kahvikuppini kanssa sohvalle, Uku-kissa sylissä. Siinä sitten surffailin kanavoilla, ees ja taas. Päädyin katsomaan hääpukuohjelmaa, niistä tykkään. Siinä sitten kurvikas morsio löysi itselleen unelmiensa puvun, tunsi itsensä kauniiksi ja onnelliseksi. Herkistyi, tirautti kyyneleen onnesta. Siinä sitten muukin porukka herkisteli, yllättyivät ehkä itsekin itkustaan. Tyypillistä, tässä vaiheessa yksi seuralainen kieltää itkemästä. "Älä itke." Minkä hiivatin takia kielletään itkemästä? Miksi ei saa herkistyä? Miksi ei saa näyttää ja kokea vahvasti? Nythän oli kyse siis positiivisesta asiasta, onnesta, ilosta, rakkaudesta. Miksi silloin(kaan) ei saisi itkeä?

Sehän ei aina tarkoita, että olisi surullinen, jos virtaa. Pelkääkö siinä ulkopuolinen, se toinen osapuoli, menettävänsä kasvonsa, imagonsa tai minkä nyt lieneekään, jos tirauttaa pikkasen itsekin siinä samalla, myötäitkee onnesta. Vai onko se lirahtanut itku niin hämmentävää, yllättävää, ettei tiedä kuinka siihen kuuluisi suhtautua?

Aikoinaan, kun lapsemme syöpätaistelu oli vasta aluillaan, opettelin itkemään. Opettelin päästelemään kyynelinä tunnekuohujani, joita en ollut juurikaan aikaisemmin päästellyt muiden nähden tai luontevasti. Enpä ollut pahemmin uskaltanut tuntea, saati sitten näyttää omia kuohujani. Silloin tytöt saattoivat tulla olan takaa, sellaisesta kainalovinkkelistä, tarkistamaan mikä on, miksi niiskutan. Minä otin tavakseni kertoa, että miksi itken.  "Tämä on nyt iloitkua, suruitkua, ikävää, väsymystä, huolta, rentoutta, koti-ikävää kotona, kissankehräysitkua, muuten vaan itkua, ei hätää-itkua..." Selitys riitti, ehkä myös opetti lapsilleni, että itku on sallittua, hyväksyttävää ja luvallista. Jos on itku tullakseen, antaa tulla.

Kerran muistan Kelan tiskillä, ylilääkäri soitti hyvä tuloksia. Heti alkoi virrata, kuohui vuolaana ja kuumana, hymyssä suin ja todella huojentuneena märisin. Menin kauppaan, samalla tavoilla valuen. Menin pankkiin, yhä roiskusin. Kävin apteekissa, ja sitähän riitti sielläkin. Toki toiset osapuolet olivat hiukan, hah, hämillään. "Tämä on nyt onnenitkua, en saa sitä loppumaan, älkää välittäkö..." Kaiketi he yrittivät olla välittämättä. 

Kuinka usein lapsellekin sanotaan älä itke. Miksi? Tärkeämpää on selvittää miksi itkee ja antaa sille lupa, jos itkettää. Ei se välttämättä jää päälle, niin kuin minulla tuolloin, saattaa riittää minuutin pärsinktä ja se helpottaa.

Minä itken usein, ainakin tirautan. Mikä on siis itkun ja herkistymisen, tirautuksen ero? Itku on ehkä vuolaampaa, syvempää ja pidempää. Muut ovat sellaisia hetkellisä tunnekuohahduksia, joissa silmät sumenevat, ääni kähenee tai jopa vierähtää kyynel ja toinenkin poskelle, itseltäkin salaa. Huomaa  makuullaan vaikka korviensa kastuneen tai tyynyn olevan märän. Joskus joku toimittaja on minusta kirjoittanut, että olen itkun vahvistama. Olenkin. Onneksi olen oppinut, tai paremminkin minua on opetettu itkemään. Tämä on ollut kova itkun korkeakoulu, kovilla panoksilla, testeillä ja kokemuksilla. Yhä riittää tenttejä, lisäkursseja, jatko-opintoja ja pistokkaita aiheen suhteen.

Olen itkenyt viime viikkoina ystäväni onnesta, häiden vuoksi. Uuden kodin puolesta. Katon korkeuden ihanuudesta, tunnelmasta, virtaavasta valosta ja tilasta hengittää. Kyllä omat juhlanikin herkistivät, kun tajusin mitä olen/olemme saavuttaneet. Kuinka moni on tullut luoksemme, vuoksemme. Siskoni puhe herkisti, niin puhujan kuin kuulijat, roiskusi oikein kunnolla. Nytkin sumenee, kun ajattelen asiaa... Koti herkistää, herkistyttää. Koti on minulle laaja käsite, se on sielunmaisemineen rakennukset, miljöö, muistoineen, tarinoineen, tunnelmineen ja oma sydänala, tunne, että on kotona.

Itken ohjelmia, milloin mistäkin syystä. Itse asiassa äsken näin videon, jossa elefantinpoikanen saatiin hinattua mutakuopasta, johan herkisti. Itken ja suren suunnattomasti myötätunnosta, toisen menetyksistä. Itken myös muiden parantumisia, hyviä ja huojentavia uutisia. Itken myös vihaisena, kun jokin nostattaa moisen kuohun, vaikkapa jälleen uusi syävälle menetetty elämä. Tekstejä on helppo itkeä, tulkintoja, tunnelmia. Herkistyin myös antaessani sielunsisarelleni syntymäpäivälahjaa. Annoin paketillisien Sisua, Kekäle-merkkistä. Hän on sisukas, kivuista ja surusta huolimatta. Samaan aikaan hän on kekäle, uskon lähes mustuneen olemuksen sisällä kytevän liekin, hehkun, olemuksen. Kunhan vain aikaa kuluu riittävästi, voimavarat kasvavat ja kekäle saa happea, niin kyllä se vielä herää hehkumaan. Saatan herkistyä kauniille kuvakulmalle tai jollekin mitä voi käsin koskettaa, korvin kuulla...

Lauantaina kuohusi sisälläni siitä valtavasta tanssi-musiikki-mattiteppo-hurmoksesta, jota ihmiset kokivat. Kuinka ikäihmiset, minuun verrattuna, olivat täysillä mukana. Lauloivat, hyppivät, tanssivat ja heittäytyivät. Mieletöntä. Uskon vahvasti, että he jaksavat, väsyneinäkin, viikkoja tuolla tunteella. Onhan mitä muistella, vaikka ne muistot olisivat syntyneet pyörätuoliperspektiivistä. Itsellekin tuli illan päätteeksi oma onnistumisenkuohahdus, kun oli niin hyvä fiilis, onneksi tuli lähdettyä. Hyvät kohtaamiset, keskustelut, hyvä tanssi, olemisen helppous ovat itselle myös tärkeitä merkkejä, kun tulee hyväksytyksi itsenään. Onneksi sain tanssia, onneksi olen lähtenyt opettelemaan moista ja löytänyt moisen harrastuksen. Onneksi nuppini tuulettui, kroppa sai kyytiä ja kykenin nauttimaan. Yhä enemmän uskallan heittäytyä ja luottaa osaamiseeni, kykyyn oppia, liekö se tämä ikä...

Opiskeluaikana muistan yhden rinnakaiskurssin nuorenmiehen, joka oli kova itkijä. Mutta hän sen avoimesti myös mahdollisti ja myönsi, että märisee elokuville, kauniille asioille, mille nyt milloinkin. Aika rohkeaa parikymppiselle miehelle.

 Omassa lapsuudessani, nuoruudessani, heräävässä aikuisuudessani, en ole pahemmin saanut tai edes osannut itkeä, mikä on varmasti jättänyt jälkensä. Minua on komennettu, kielletty, uhkailtu, torjuttu aiheen tiimoilta. Niitä jälkiä uskon yhä korjaavani. Ja kuinka moneen itkuun olisi ollut todellakin syytä ja aihetta, olisi luullut itkettävän. Mutta se miellettiin jollain tavalla heikkoudeksi, tyhmyydeksi, säälittäväksi. Vaikka ja mitä, ja noita kaikkeahan minä koin jo olevani, koulukiusattuna (olin kirjoittanut tähän ensin koulukiusattavana, onko se sana tai termi?). Vielä nyt alkaa märisemään, olisin ollut vielä enemmän kiusattu, itkupillikin vielä. Ainakin näin luulen. 

Oli nieltävä, kestettävä, kammettava sisäänpäin kaikki se mitä koki ja tunsi. Eikä meidän perheessämme osattu myöskään itkuun kannustaa, kotonamme ei itketty koskaan, on minun muistikuvani. Mieluummin välteltiin vaikka asioita, jotka saattaisivat herkistää. Tiettyjen henkilöiden kohdalla, ei onneksi kaikkien. Mutta nämä kaikki ovat olleet itselle myös niitä esimerkkejä, luuloja, että näin kuuluu toimia. Vältellä itkua, peittää ja niellä.

Yksi ystäväni on omassa ystäväpiirissään aikoinaan lanseerannut itkun ikkunoidenpesuksi. Näinhän se on, välillä on hyvä pestä, jotta näkee (kokee) kirkkaammin. Aina ei se yksi pesukerta riitä, joskus pitää pestä pitkään ja hartaasti, toistaa useita kertoja. Välillä riittää ihan virautus, pikapesu.

Jännä, minun vasen silmäni itkeskelee enemmän. Johtuuko se siitä, että se on sydämen puolella? Varmaankin.

Mutta tämä tänään tästä aiheesta. Itke jos itkettää, anna ainakin tirautukselle lupa, jos siltä tuntuu. Ennen kaikkea jaksa hämmästyä itkun puhdistavuudesta.

Tämä on lapseni maalaus ja näkemys ystävyydestä, kuinka olemme muka samiksia, mutta kuitenkin erillisiä yksilöitä. Näin maalauksen viime viikolla, se sai aikaan jälleen vahvan tunnekuohun.

Piti tulla tänne vielä lisäämään, taas märisen. Katsoin juuri videonpätkää kehitysvammaisuudesta. Siinä vammainen poika osallistui painonnostoon. Hän treenasi valmentajien avulla, opastuksella, kehittyi ja vahvistui treeni kerrallaan. Lopulta osallistui kilpailuihin, voitti itsensä, oman luokkansa/sarjansa. Oliko se mikä "voitto", sillä ei mielestäni ole merkitystä, vaan matkalla lopputulokseen ja fiilikseen. Mikä ilo, onni ja onnistuminen. Kuinka koko sali taputti, oli mukana ja kannusti. Isot miehet itkivät hänen onnistumistaan. Huh. Näitä tarvitaan. Vammaispuoli on niin lähellä omaa sydäntäni, mahdollistaa jollekin jotain, mistä hän saa onnenpisaroita, sillä ne onnenpisarat osuvat meihin muihinkin.