ERITE ERITTELY

Pitkästä aikaa tänne juutuin, eikä minulla ollut aikomusta kirjoittaa, kunnes aikomus nosti päätään.

Ja niinpä kirjoitan. No mistä taas kirjoitan, oikeastaan tässä vaiheessa minulla ei ole mitään haisua aiheesta. Mutta kuulostaa kivalta tämä näppäimien pauke.

Ensinnäkin kirjoitan kärpäsistä ja kesästä. Nyt pörrää, laumoittain, korvanjuuressa, säärissä, hiuksissa, silmiin tunkevat, sieraimiin kaivautuvat. En tykkää, juuri nyt en tykkää noista yhtään. Isälläni oli tapana nautiskella ja antaa kärpästen kutittaa naamaansa. Sohvalla hän makasi selällään ja odotti kutittajia. Siihen en vielä kykene, vaikka kuinka olen isäni lapsi ja maalainen. 

Yhtenä yönä heräsin siihen, kun moinen siivekäs yritti aivoihini sieraimen kautta tunkeutua. Kauhean inhottavaa. Pari viikkoa sitten ihmettelimme, ettei moisia ole näkynyt, vaikka maalla asumme. Siinä vaiheessa ne varmaan vielä muhivat munina, kunnes kypsyivät lentäviksi pörrääjiksi.  Onhan niilläkin tarkoituksensa, yritän hyväksyä. 

Toki meillä on usein avoimet ovet, kun jatkuvasti on trafiikkia suuntaan jos toiseen, lähinnä eläimiä ei tarvitse silloin olla joka vinkaisulle palvelemassa. Jos ovi on kiinni, ei ehkä kärpänenkään sisälle pääse... Ikkunat, peilit, lamput, valkoiset ovet, kyllä on muutama kärpänen käynyt niihin kyykkimässä. Mistä johtuu, että kärpänen kakkantaa kinokseksi vaikkapa samaan valkoiseen kaakeliin? Toisaalta hyvä, että on kinoksena, voi jynssätä tehokkaasti samalla kertaa. Tietääkö joku kärpäsen kakkannusfilosofiasta jotain?

Joen päällä pörrää sudenkorentoja, niitä ole odottanut. Minulle ne ovat kauniita, tärkeitä ja voimaeläimiäni. Myös petoja, moni säpsähtää oikein kunnolla, kun iso ukkokorento pörrää. Minä en niitä säpsy, seuraan mielenkiinnolla, ihastellen ja tykäten. Pienemmät neidonkorennot ovat puolestaan kauniin värisiä, läpikuultavia, henkäyksen keveitä.

Tähän saakka otsakkeena oli hilipatihippa, poistin sen, meinasin laittaa tilalle kärpäsenkakka, en kuitenkaan laittanut. Katsotaan, kuinka homma edistyy, mistä eritteestä seuraavaksi kirjoitan. Erite erittely, oisko se sellainen, otsake meinaan...

Tsekkasin kirjoittaneeni pari viikkoa sitten, voihan köhnä. Mistä siis aloittaa, sillä onhan ollut jos vaikka mitä tapahtumaa, tapaturmaa ja turnausta. Monestakin asiasta tekisi mieli kertoa, mutta sitten kun peilaa taaksepäin, kaksi viikkoa, en kerta kaikkiaan kykene naputtelemaan tällä istumalla moniakaan niistä. Mutta jospa jotain rääpäisen.

Harjoittelua, töitä, kranssikursseja, maalaamista, vieraita, aurinkoa, hellettä, paahtavaa, oivalluksia, ulkolaudoitusta, terassia, juhlasuunnitelmia, kädentaitoja, väsyä, laiskuutta, aikaansaamattomuutta, kesän kauneutta, kyläilyjä, bileitä, kohellusta, omavaraisuutta. Siinäpä tiivistettynä muutama aihepiiri... Loikkaan nyt muutamaan sellaiseen, jota voin avata enemmän.

Viime viikolla oli taas jännä viikko. Ensinnäkin vietimme villikissojemme Uku&Lelen laskennallisia 1-vuotissynttäreitä. Kuinka ihanat kissat he ovatkaan. Samaan aikaan samoista maastoista löytyy ja pyydystetään aina vain uusia kissanpentuja ja kissaperheitä. Jälleen on hännättömiä pentuja löydetty, samaa sukua siis kuin meidänkin hännättömämme. Ihan sydänalasta on kouraissut moiset havainnot, aina olisi sydänalassa kissanmentävä kolo... Mutta terävä järkeni on naputtanut vastaan, vaikka muutamaan kertaan olemme käyneet kissoja kutsumassa, vilauksia nähneet ja eläinhoitolan sivuja seuranneet. Älkää ihmiset hylätkö lemmikkejänne, niisk, harras pyyntö.

Olisi huikeaa, jos löytökissoillekin annettaisiin elämälle mahdollisuudet, annettaisiin heille luottamus ihmisiin, lupa kesyyntyä. Raukat, pienet ovat niin peloissa, kauhuissaan, ikävissään. Pakkohan niiden on sähistä, paeta, jopa puolustautua. Kun niille annetaan mahdollisuus ja luotetaan, niistä voi saada maailman parhaita ystäviä. Näitähän meillä on kolme, siis löytökissaa, maailmaan parhaita ihmisen kavereita. 

Kun seuraa eri foorumeilla kissa-, koira, lapsi-, mopo-, auto-, nuoriso-, nauru-, ilo-, elämysvihaajia, onhan heillä vaikea elämä. Varsinkin kun ärsykkeitä riittää, vaikkapa leikkiviä lapsia tai nauravia lomalaisia. Kyllä siihen toivoisi jonkun vaikka ihanasti kehräävän mopon löytyvän, sydäntä sulattamaan, elämälle perspektiiviä antamaan. Eläintä en edes moisille vihaajille toivo, pitää sydämen aika paljon sulaa, jotta heidän armoilleen elävän olennon toivoisin. Onhan se kauheaa, jos elämä menee ainoastaan muiden seuraamiseksi, muiden tuomitsemiseksi, sälekaihtimien ja tuuletusluukkujen kautta rähjäämiseksi ja foorumeilla vihan lietsomiseksi. Kauhea paikka, kuinka paha noilla ihmisillä on oikeasti olla. Kuinka helpottaa heidän oloaan. Miksi he ovat sellaisia? Mikä on heidän tarinansa? Onko se yksinäisyys, pettymys, menetys, sairaus, kohtalo, syrjäytyminen, onnettomuus...? Voi kunpa tällaisille henkilöille kykenisi pienenkin ripauksen eloa-iloa-valoa turskauttamaan ikkunanraosta... Kauheaa, jos oma elämä muuttuisi tuollaiseksi. Uskon sen olevan myös oman valinnan, joiltakin osin. Itse kullakin meistä on varmasti kaikkia noita siemeniä sisällään, mutta mille antaa kasvumahdollisuuden... 

Nyt kun ajattelen äskeistä lausumaani siemenistä, niiden itämisestä, kitkemisestä, omasta rikkaruoho-hyötykasviperspektiivistä. Sekin on aika vaikeasti hallittava laji, kun omia viljelyksiä peilaa, paras (olisi) olla siis hiljaa. Näin päättelee ihminen, jonka salaatit ovat nuutuneet, vesiheinät kukoistaa.

Viime viikkoon siis palaamme. Elämämme sai jälleen uusia ulottuvuuksia, perspektiivejä, myös huolenaiheita. Kaksi tytöistämme sai ajokortin. Keskiviikkona ja perjantaina, sen jälkeen olemme saaneet autojemme perävaloja vilkuilla, ajovuorojamme varailla. Äitinä, vanhempana, toivon ja luotan, pakko on uskaltaa antaa lasten mennä. Samalla on huikeaa nähdä se silmien palo ja itsenäistyminen, reviirin laajeneminen, jopa niin sanottu omien siipien kantomatkojen pidentyminen. Itse opetimme, tytöt saivat todella paljon ajotunteja, kokonaisen kalenterivuoden oli opetuslupa. Sinällään, kaikkina vuodenaikoina on jo ajettu, liukkaudet ja pimeydet ovat jo tuttuja. Annan ajaa, luotan ja myös rukoilen turvallisia kilometrejä. Liikenne on paha paikka, mutta niin on kotikin tai naapurinkin koti. Missä vaan voi saatua mitä vaan.

Kappas sehän lipsahti aasinsilta valtavaan mustelman peittävään sääreeni. Pian pari viikkoa sitten, meillä oli jääkaapin siirto-operaatio. Luulin siihen tarvittavan naisvoimaa, ennen kaikkea naisenlogiikkaa. Pikainen tapahtumaketju osoitti ne tarpeettomiksi, turhakkeeksi. Paras olisi meikäläisen olla sekaantumatta, ainakin jatkossa tiedän sen...

Lyhyesti; autotallin peränurkassa oli jääkaappi, joka piti siirtää peräkärryyn. Siskonmies nappasi kaapin nokkakärryyn, jolloin auttava käteni jumittui seinän ja kaapin väliin hiukan puristuksiin. Sain käteni pois ja kaappi liikkui ilman minua, notkean sutjakkaasti. Samaan aikaan kun kaappi liikkui, liikkui myös seinän ja kaapin välissä turvassa/tallessa olleet korkeat kaapin päätypalat ja iso peili. Näin ne oikealla sivusilmällä, otin hyppyloikan paetakseni, kun vallan säikähdyin. Hyppyloikallani sitten kompastuin, vedin kontalleni betonilattialle. Tietenkin sillä seurauksella, että jäin näiden kaatuvien asioiden alle, pehmensin heidän alastuloaan ja peilikin säilyi ehjänä. No minä en ihan ehjänä säilynyt, sain vuotavat haavat polveeni, nilkkaan ja ranteeseen. Sääreen nousi myös nyrkin kokoinen mustanpuhuva patti. Siinä vaiheessa nauratti aivan kauheasti, aivan kippurassa, siskoani myös. Siskonmies ei edes kunnolla ehtinyt näkemään mitä tapahtui, kuuli ja havaitsi vain seuraukset. Kolme teiniä seurasi, jopa kuvasi, vieressä päätään puistellen tapahtumasarjaa nauraen ja häveten. Häpeää tunsi lähinnä kaksi teiniä, omani. Kipua, saatoin sitäkin tuntea, samalla myös helpotusta  kun luita ei törröttänyt ja kykenin jopa juoksemaan vessaan. Meinasi naurupissatuttaa vallan valtavasti. Siskoni antoi ensiavun, nauroimme yhä, ja vieläkin jaksaa naurattaa. Huojennus oli huima, aatella, jos olisin joutunut ranteistani vaikka kipsiin... Seuraavana päivänä lähdimme Ouluun, silloin huomasin olevani tällistä aika kipeä ja jalat olivat turvoksissa. Mutta niin minä ruhjeineni päivän tyttöjen mukana länkkäsin. 

Muutama päivä sitten oikaisin koipeni vaaleaa sohvaa vasten, sainkin ihastella valtavaa mustelmaa, hienosti oli levinnyt alas nilikaan saakka. Tietenkin sen kuvasin ja someen latasin, muidenkin ihasteltavaksi. Asiasta nousikin kauhea huoli ja haloo, kauhistelu, vaikka itselle moinen on ihan hauska juttu, eikä ollenkaan uutta. Korostin, että olen ehjä ja kivuton aiheen tiimoilta, mutta kauhistelu jatkuu yhä. Samaan aikaan systerilläni on kolme ruhjetta, tapaturmaa samassa jalassa, tämä kun ei ole meille touhoille yhtään uutta. Me nyt satumme olemaan tällaisia, tietty pelkästään sohvalla maatessa saattaa sattua vähemmän tapaturmiakin... Kaikki siis hyvin, ja olen todella tyytyväinen ettei pissaeritteet karanneet housuihini moisesta tällistä johtuen ja ennen kaikkea nauraessa, kuuluu sellaistakin tapahtuvan. Eli monilta osin homma hallinnassa ja hyvin, varsinkin kun erite erittelyä meinaa. Vain verilammikko!

Viime viikonloppuna päädyin yllättäviin ja ennalta sovittuihin paikkoihin. Pyöräilin joen toiselle puolelle grillibileisiin. Nostin lähtiessäni pyöräni istuinta, kun sen oli tytöt laskeneet omille raajoilleen sopivalla korkeudelle. Kun sitten kauniissa auringonlaskussa pyöräilin kotiin, hurahti istuin alas tapinjuureen saakka. Siinä se pyöri ja kääntyili samaa tahtia kuin veivasin. Oli ihan hauskaa joo. Kunnes ohitseni ajoi auto, venäjän rekkareilla, sisällä ainakin kolme henkilöä. Auto pysähtyi ja minä keikuin omalla pyörälläni auton ohi. Silloin ikkuna ja ovi avattiin autosta, alkoi venäjänkielinen puhe. Paransin vauhtiani, sillä minulla, kielitaidottomalla ei ollut aikomustakaan tyhjällä kylätiellä alkaa harrastamaan kommunikaatiota heidän kanssaan. Veivasin penkki keinuen sen minkä pääsin, suunnittelin systerini pihaan kaartavan suojaan, sillä se oli matkan varrella. Autoa ei näkynyt, jatkoin polkemista kotia kohti. Tässä lähellä meidän tiehaaraa päivystää kaksi lokkia, jotka syöksähtelevät lähes kimppuun. Nyt yöllä ne olivatkin eri paikassa, mutta kun tajusivat minun lähestyvän alkoi kirkuminen ja hyökkäykset. Veivasin menemään ja varmaan hiukan kirkuilin niille takaisin. Sitten huomasin jälleen auton tulevan hitaasti perässäni. Kumpi on pahempi, turistihyökkäys vai lokkihyökkäys? Väistelin lokkeja, taakseni vilkuillen, kohtuullisella sykkeellä ja veivasin minä kieppuvalla istuimellani kykenin, kunnes pääsin omalle tielleni. Siinä vaiheessa tämä auto kääntyi naapuritiehaaraan ja siitä takaisin. Olipahan semmoinen auringonlaskupyöräily se. Ehkä vilkas mielikuvituksenikin teki tepposensa, mutta ei kiva kokemus.

Lauantaina päädyimme Kalajoelle grillaamaan itseämme ja kahden muun siskoni ja heidän miestensä seuraan. Pikaloma. Aivan käsittämättömän kuumaa ja käsittämättömän paljon porukkaa, kuin olisi ulkomailla pyörähtänyt. Kiva kokemus. Iltayöstä kotiin ja nopiasti nukkumaan. 

Aamulla pirteänä ääntä avaamaan ja oman kylän jokikirkkoon, nyt teemalla kansanlaulukirkko, esilaulajaksi laulamaan. Kiehtova, kiva kokemus. Minä, sekä kaksi lahjakasta kyläläistä huiluineen, hoidimme kanttorin säestyksellä esilaulannan edestä. Tutut kansanlaulumelodiat, hengellisillä sanoituksilla. Itsekseni niitä viikolla kotona yotuben avustuksella treenailin, hiukan tapailin mistä on kyse. Eli aika löysin rantein menin, mutta sehän olikin kansalle tarkoitettu ja tavallisia ihmisiä oli kirkkoon tulleetkin. Eli kaikkeen sitä ihminen suostuukin, on se onni kun tulee suostuttua, saan olla jälleen monta kokemusta rikkaampi.

Mitäpä vielä. Tänään, keskiviikkona on aikataulutettu ja napakka ohjelma. Auton saan käyttööni 11.30, tarkkaan mietitty ajoitus sekin. Yksi tytöistä on jo töissä toisella autolla, onneksi Ukkokullalla on työauto, toinen tytöistä menee töihin iltaan, mutta tarvitsi kaverinsa kanssa autoa justiinsa nyt. Minä lähen yhden kanssa purkamaan näyttelyäni Himangalta, alkuillasta on jälleen kalenterimerkintöjä. Sain puhelun, kohta tulee yksi ystävä pyörähtämään, jota olen hääjutuissa jeesannut. Eilen piti yhden ystävän käydä, ei ehtinytkään, mutta kävikin kolme muuta yllättäen. Huominen on napakasti töitä, tänään on juostava juostavat asiat.

Ilmat jäähtyivät, mutta ei oikeastaan haittaa. Monille helteet ovat kärsimystä; sairaat, vanhukset, eläimet, kasvit ja nurmikot nyt ensinnä tulevat mieleen. Vettäkin kipeästi pölyävät maat kaipaisivat. Haudalla herkät kesäharsot ovat ruskeiksi palaneet, vaikka kuinka on kasteltu, aurinko ja kuivuus ovat armottomia. Jälleen siis alkaa olla yksi, kolmas kesä lapsemme haudalla ohitettu, eletty, kärsitty, ikävöity ja itketty. Suru on jälleen eri vaiheessa, yritän sitä kuulostella, opetella tuntemaan. Ikävä on edelleen samoissa lokeroissaan, heiluu, huojuu, lainehtii, aiheuttaa kyyneleritteiden virtausta, kaipauksen pärskähdyksiä, jopa kouristuksia. Avuttomuutta ja hyväksyntää, kiitollisuuden kanssa, kaikkine muistoineen ja eriteltävine eritteineen. 

Itse huomaan helteessä laiskistuvani, ei paljon lapio heilunut kun paukkui kolmessakymmenessä asteessa. Jospa tämä vireystila tästä kohenisi, laiskuus olisi ohitettu, ainakin tehtävien määristä toivoisin kohennusta tapahtuvan. Meillä on kivaa suunnitteilla, joka ei nouse itsekseen pystyyn... 

Mutta siitäpä raportoin sitten kun on sen aika. 

Lasketaanko eläinkarvat ja hiekat eritteiksi? No, imuroin ne nyt joka tapauksessa. Kärpäskakkaeritteisiin en vielä tänään suuremmin puutu, antaa nyt kakkia rauhassa. Muistakaa elää täysillä silloin saattaa kokea paljon enemmän ja mielenkiintoisiakin asioita, kun ei niitä ennalta torppaa. Kiva kun saa taas käyttää villasukkia!