PLÄÄH

Ei nyt kaikki ole plääh, mutta jokunen asia kuitenkin pläähätyttää.

Eilen kurkkasin yhdessä huonekaluliikkeessä pöydän alle, silloin se plääh taas iski. Oikealta, sivuviistoon kylkikulmasta, napakasti ja terävästi.

Mokomakin iskias. Kuinka se on salakavala, nopea, jaksaa aina yllättää. Yllättää silleen ei iloisesti. Nyt iski moinen oikealle puolelle, edellinen plääh-piste oli vasemmalla puolella.

Ja niin kuin minä olen yrittänyt olla ihmisittäin, aiheuttamatta lisää itse aihetta plääh:lle. En ole paljain varpain lakaissut ulkoportaita, porrasetua. En ole enää sukkasillaan käynyt kuivassa pakkaslumessa roskapöntöllä pihan perällä. En ole enää myöskään livahtanut paljasjaloin ja yöpaitasillaan kuvaamaan aamun sinisiä hetkiä, tai lumisia oksia, tai saamaan kiinni auringonsäteitä. En ole saunan jälkeen puolialasti vilvoitellut terassilla.

Tansseihinkin olen mennyt talvikengissä, vaihtanut kevyemmät lipposet vasta sisällä. Sukkahousuja tai jotain vastaavia välihousuja yritän ajoittain jopa pitää. Vaikken voi sietää moisia. Nilkkani pidän peitettyinä, villasukkia harrastan yötä päivää. Minulla on niitä lukuisiin eri mielentiloihin sopivia, ihania, värejä ja pituuksia. Selkäni peitän, en siis napapaidoissa kulje, hyi pelkkä ajatuskin. Käsineet, ne eivät tahdo millään mukanani pysyä. Lakki samoin, yleensä jossain mutkalla. Kaulahuivi minulla on aina.

Kauan kauan sitten, 90-luvulla, yksi mieshieroja sanoikin minulle, kun kroppaani perehtyi: "Halavemmaksi tulisi viedä sinut tuonne navetan taakse..., katsokin että pidät kesät talvet kaulahuivia." Sen olen muistanut, sen kaulahuivin ja sen mikä tulisi halavemmaksi. Nyt on tuo navettakin, ihan omasta takaa tuossa pihassa.

Floristina minulla oli todella usein niskahartiajumi, se oli ihan ammattiin kuuluva tyyppivika, kun nypläsin sormin ja samoissa asennoissa. Iskiakseen sain tutustua myöhemmin, yrittäjäaikoina. Raskausaikoina minut siihen oikein perusteellisesti perehdytettiin, esikoiselta loppuraskauden aikana. Toiselta synnytyksen jälkeen moinen iskias-todellisuus iski. Ristijäisissäkin raahustin aivan kierossa, hitaasti ja länkäten. Kauhulla ajattelin tuplaraskautta, kuinka paljon plääh silloin jyllää. Mutta ei, se ei jyllännyt ennen eikä jäläkeen. Mikä jaksaa yhä ihmetyttää, hyvä ettei jyllännyt, olihan elämässä silloin muutama muukin pläähiä elettäväksi. Iskias ei varmaan siinä ruuhkansilmukassa tajunnutkaan tilaisuuttaan, varmaan sääli ja ajatteli armahtaa moiselta.

 

Yöllä sain muutaman plääh-sätkyn, koko kropan pituudelta, ne ovat ärsyttäviä ja valvottavat. Mutta viiden jälkeen otin taas unta nuppiin, eli univarasto ja -kiintiö ovat täynnä. Huomenna olin lupautunut Oulun keikalle kaveriksi, mutta peruin moisen. Eipä ole järkeä lähteä autoon pitkää matkaa istumaan ja ajamaan, kun edellinenkin matka muistutteli iskiaksesta. Harmi, mutta peruminen oli oikea ratkaisu. Ensi viikko on napakka, pakko olla opiskelu- ja työkykyinen, kuuden päivän tehokas ajankäyttösuunnitelma on jo olemassa. Parasta olla toimintakykyinen, koska olen luvannut olla jos missä.

Eilen kahlasin lumisella hautausmaalla, varmaan sielläkin nilkkureiden varrensuista kylmä lumi vilahti iskiashermoon. Paikoitellen oli liki polviin saakka lunta. Vein niitä kynttilöitä, sekä tyttärelleni, että isälle. Isän kanssa olen yrittänyt ajatuksia vaihtaa, jotta osaisimme vaikkapa pannunpesää oikein lämmittää. Se oli isän vastuualuetta, me yritämme nyt moisia saappaita ottaa käyttöömme. Kuinka paljon on edelleenkin asioita, joihin tarvitsisin isän neuvoja, vastauksia. Moottorisahan viilauksen, viikatteen terotuksen, rattorin kaasutuksen, jäniksenjäljenäänien tulkitsemisen, kissojen kuhtumisen osaan luullakseni. Samoin jotkin isän tutut sanonnat saavat nauramaan, varsinkin nyt kun olemme rempan saaneet suurimmaksi osaksi tehtyä. "Niin kauan kuin tämä peukalo liikkuu, ei tarvitse uusia tapetteja, ei kaakeleita, ei seiniä, ei maaleja..." Kaikki oli humpuukia. Mutta näin siinä on käynyt, kun lakkaa peukalo liikkumasta, kissat hyppii heti pöydillä. Uskoisin isän olevan salaa mielissään talonostosta, rempasta ja haltuunotosta. Ainakin äiti ilmoitti: "Hyväksyn kaikki teidän tekemät muutokset, monia niistä itsekin olisin halunnut tehdä..." Saattaahan olla, ettei vanhempi sukupolvi hyväksy mitään muutettavan, me olemme saaneet moisille siunauksen, tätejä myöten. Se tuntuu hyvältä.

 

Tiskikone, ilmankostutin/raikastin, kaappikello, näppäimistö ja elukoiden kuorsaaminen. Siinäpä tämän hetken äänimaisemat. Koen, että on hiljaista. Nautin moisesta. Nyt olen jo tämän naputtelun myötä orientoitunut jatkamaan koulutehtävien parissa, nauhat nyörit solmeilut, teemalla. Eilen pääsin jo aika pitkälle, mikäs oli tehdessä kun villikissanpentumme olivat tehokkaina apuina, sekoittivat ja piilottelivat lahjakkaasti mallikappaleitani. Mutta eihän niille voi olla pahana, on ne niin ihania. Lelekin alkaa olla jo kesy sylikissa, mieletön tunne, kun sen voi ottaa syliin ja kannella. Uku nyt änkää ihan kaulakuoppaan asti, ottamattakin.

Palautin metallikorun kansion sähköisesti, eilen sain opettajalta todella lämmittävää palautetta asiasta. Viesti alkoi ja kuului kuta kuinkin näin: "Hei ja kiitoksia! Olin mielissäni lukemastani. Olit paneutunut aivan erinomaisen hyvin kurssin kirjalliseen tehtävään. Pohdinnat olivat ammattimaiset ja hyvät... ... Tuotteesi olivat hyviä, varsinkin sydänriipuksesi näyttää käsityönä tehdyltä (johon tietysti pyrimme). Toivottavasti korusi tulevat käyttöön ja saavat pitkän iän."

 

Nyt olen istunut plääh- sietokyvyn rajan, aika siirtyä muihin asentoihin ja liikkua hiukan. Josko hytkyisin ja vedän hieman lihasrelaksanttia koko kylki-pakara-akselille. Olkoon tämäkin plääh taas muistutus omasta iästä, raihnaisuudesta, vauhtisokeudesta, kuolevaisuudesta ja ajankäytöstä. Kummasti kierrokset jälleen laskivat pläähin myötä, on keskityttävä olennaiseen. Kuten nauhoihin nyöreihin ja solmeiluihin.

Son moi!

Joskus olen haaveillut kissoista sohvatyynyjen ja sisustuksen väreihin. Lähellä jo ollaan sitä toteutusta.