perjantai 14. heinäkuuta 2017

HÄPEÄ

 
Pitkin kevättä minulla oli aikomus kirjoittaa häpeästä, se vain jäi, mutta nyt ajattelin nostaa aiheen käsittelyyn. Uskon häpijän, eli häpeän, olevan niin laajaa-alainen ja moniulotteinen asia, erittäin sisäsyntyinen ja vahvasti henkilökohtainenkin, että rääpäisen tasan vain pinnasta aihepiiriä. Vain muutamasta vinkkelistä, sillä häpeäkulmia tasan löytyy itse kullakin, häpeävinkkeleitä joka lähtöön. Olen kuitenkin pistänyt korvan taakse asioita, missä kaikessa sanaa ja moista tunnetta käytetään ja koetaan.
Häpeästä on myös kirjoitettu paljon, jotain olen lukenut, mutta häpeäkseni monta kirjaa on vielä lukematta. Häpeä on yleisesti riittämättömyyttä ja huonommuuden tunnetta. Kun kokee, ettei häpeäkseen riitä. Se on monta kertaa myös nöyryyttävää ja kokemus epäonnistumisesta, vaikka ei itse ole asiaa edes aiheuttanut, moni kokee seurauksista häpeää. Toisaalta häpeä saa ihmiset pohtimaan mahdollisia tekojensa seurauksia jo ennalta, mutta häpeä myös lannistaa ja estää toteuttamasta hyviäkin asioita. Se on kaksiteräinen miekka, kun itse luomme ennakkoon häpeän, jolloin jätämme asiat toteuttamatta, ties vaikka se olisikin hyvä asia.
Monta kertaa häpeää tunnetaan ja saadaan siitä syystä aikaiseksi jopa todella vääristynyt ja virheellinen minäkuva. Hävetään itseä, peilikuvaa, ominaisuuksiaan, tekojaan, taitojaan. Vähätellään, lannistetaan, tyrmätään ja torutaan. Häpeäisit! Siihenhän meidät on lapsesta sakka kasvatettu. Häpeämään omaa käyttäytymistä, itseään. Varsinkin kun itse peilaan harmaasta körttiläisyydestä asioita, minuthan on häpeällä marinoitu. Kun en silloin tytön tyllerönäkään ihan mennyt hillittyyn ja hallittuun körttimuottiin, aiheutin jatkuvasti häpeää ja sain siitä toruja. Minuahan sai jo silloin hävetä mennen tullen palatessa.
 
Häpeä on jopa erittäin vahva psyykkeen vaikuttava olotila, kun ei koe olevansa tai osaavansa yhtään mitään, sekös vasta hävettää. Häpeä saattaa olla jopa syynä masennukselle, kun kokee olevansa niin huono ja riittämätön, vähän paljon kaikessa tai joillakin riittää häpeän vinkkeli yhdestäkin suunnasta. Toki nuo häpeäsensorit on hyvä olla itse kullakin olemassa, mutta ei niiden tarvitse koko aikaa olla tappiin viritettyinä ja antaa signaaleja päivittäin. Häpeä syö itsetunnon, itseluottamuksen, se kaivertaa lukuisista kulmista ihmisiä. Olen myös kuullut, että omaishoitaja ihminen on tuntenut liki satavuotiaan läheisensä kuolemasta häpeää. Häpesi sitä, ettei saanut pidetyksi elossa, hengissä, siis sitä liki satavuotiasta. Onnekseni en tajua lapseni kuolemasta häpeää tuntea, sillä olisihan se loputon suo ja kauhea elämä elettäväksi. Tasan voin lapseni kohdalla sanoa, että kaikki tekivät parhaansa, eikä lapsellani ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuolema.
Eilen luin myös pitkän artikkelin syöpään kuolemisesta, mitä kehossa tapahtuu. Siinä kerrottiin tieteen ja lääketieteen näkökulmasta, mitä jouduimme oman lapsemme kohdalla seuraamaan avuttomana sivusta, kuinka kaikki lakkasi pikku hiljaa, elin elimeltä, henkäys henkäykseltä. Samassa artikkelissa todettiin myös se, että usein kuolema on kuin uneen nukahtamista, kun kaikki loppuu on vain ikiuni. Tieteellisesti todettiin sama, minkä oman lapseni ja isän kohdalla sain todistaa aivan vierestä, se raja on älyttömän pieni. Mikä on se viimeinen henkäys ja mikä on se ikiunen alku, rajan ylitys. Pääasia on, että siitä on jäänyt itselle mahdollisimman levollinen ja hyväksyvä olotila, muuta vaihtoehtoa ei ole ollut. Kuolinsyynä on ollut elämän loppuminen.
 
Takaisin häpeään, meinasin kirjoittaa että häpeäkseni taas lipsuin aiheesta, mutta eihän se nyt niin hävettävää ole. Tai sitten minun pitäisi siinä hävetyksessä kieriskellä taukoamatta, sillä lipsunhan tuon tuostakin. Tyttöjen mielestä päivittäin tapahtuu häpeää aiheuttavia asioita, ainakin he sen minulle usein ilmoittavat, että hävetti kun huiskutin. Hävetti kun huutelin, sanoin jotain, käyttäydyin, olin vaan niin hävettävä. Yleensähän tämä tapahtuu juuri kaveriperspektiivistä, kun he ajattelevat mitähän kaverit ajattelevat, ja kuuluisiko sitä hävetä ja häpeävät jo varulta. Lähinnä siis minua, sillä jotenkin ajauduin jatkuvasti muihin kuin muottiin sopiviin seikkailuihin.
Eilen illalla autotallissa maalauksiani tutkiskelin, samalla autotallin vakiokalustoon myös päädyimme. Skootterin penkissä oli valkoisia maaliroiskeita, sain siitä ryöpytyksen. Kait se oli jonkin sortin häpeän läikähdys joka minua läikytteli sen hetken, kun tajusin minun itseni olevan syyllisen. Häpeä ja syyllisyyden tunteet ovat niin lähellä toisiaan, käyttävät samoja ihonystyjä... Toki syyllisyyttähän voi tuntea ilman materiaalista vahinkoakin, ihan vaan syyllisyydentunnosta, eilenhän löytyi ihan roiskevaurioita, minut häpeäkseni todella syylliseksi todistettiin. Tai en minä pidempään siitä häpeää tuntenut, sen kerran se läikähti ja asia ohitettiin. Vedin sellaisen huuhaablondi olkienkohautuksen ja viattoman ilmeen, voi' miten se nyt tuolla tavalla, en ole huomannut kyllä yhtään... Kaiketi moinen on niin jokapäiväistä, ettei minulle enää moisesta häpeää ruokita, perhe on alistunut ja ottaa jo huumorilla vastaan. Enkä osaa omaa huuhailuani hävetä, enää, olen kyllä aikoinaan sitäkin hävennyt. Toki monenkin mielestä häpeäkynnykseni pitäisi olla korkeampi, etten ihan kaikkeen lähtisi ja itsestäni jopa liikoja luulisi. Mutta yritän ylittää tuon kynnyksen jo oman itsetuntoni vuoksi mahdollisimman usein. Toivon omalla esimerkilläni myös muita, lapsianikin, kannustavan yliytyksiin. Jos jo valmiiksi häpeää ajatuksiaan, tekojaan, itseään, sitähän päätyy seinäruusuksi ja nielemään aina pettymyksiä elämässä. Kohta kukaan ei ole kiinnostunut mielipiteistäsi, olemisestasi ja päätökset tehdään muiden puolesta, jos tunnet häpeää ilmaista itseäsi tulla kuulluksi.
Myös itsemme ulkopuolelta ja muiden luomat paineet saattavat aiheuttaa häpeää. Kun joku toruu, moittii ja lannistaa ihan valmiiksi. Siinähän saattaa mennä vähäinenkin vasta kasvussa oleva ja kehittyvä itsetunto, kun muut antavat ymmärtää että pitää hävetä. Yritän siksikin jatkuvasti mennä itse päin asioita, pois mukavuusalueelta, jotta olisin kannustava esimerkki lapsilleni. Ei kaiken tarvitse aina mennä kuin strömsöössä, se ei ole realistista. Asioita voi kokeilla, tehdä ja toteuttaa, aina ei ihan mene putkeen, mutta entäs sitte. Saa siinä vaikka hetkellisesti häpeäkin läikähtää, kunhan se ei jää läikkymään pysyvästi. Ulkopuolinen saattaa omasta itsetuntonsa häpeäperspektiivistä, jopa kateudesta, sabotoida muitakin. Lannistaa, jottei joku muu jotakin, koska itse ei uskalla, eikä halua että joku muu uskaltaa. Kun se oma uskaltamattomuus ruokkii sitä sabotoijan omaa häpeää, vahvistaa omaa itsetunnon heikkoa kohtaa, jota taas häpeää. Sellainen häpeän kemiallinen syntymekanismi ja kaaviohan se, häpeän moniulotteinen kaavio. Yksi kaavioista, niitähän on paljon muitakin olemassa.
 
Toisaalta nyt lähti viriämään idea, entäs jos itse kukin meistä yrittäisi sen tietyn häpeän osasen nujertaa, työstää, ulkoistaa. Kertoa ja sanoittaa, vaikka hävettääkin. Kokeileppa kirjoittaa kommenttikenttään oma häpeäkokemuksesi. Voit siis kirjoittaa sen ihan anonyyminä, sillä varmasti häpeä heiluttelee, antaa vastapotkua ja yrittää jopa lannistaa paljastamasta omaa häpeääsi. Uskon kuitenkin tässäkin asiassa olevan vertaistuen mahdollisuuden, joku muukin saattaa häpeillä samaa asiaa kuin itse, ilman että sitä kukaan muu edes tajuaa.
 
Minäpä listaan myös asioita, joihin oma häpeäni päivittäin kohdistuu. Häpeän ääntäni, se on iso ja kuuluva, kuulemma huudan ja sekös hävettää. Häpeää aiheuttaa myös temponi ja nopeuteni puhuessa, siinä ei aina ihmiset pysy mukana, sekös hävettää kun tajuan syyn. Mutta minusta ei saa hiljaista ja
h i d a s t a, sen voin häpeäkseni tunnustaa. Häpeän myös omaa olemustani, iso, hytisevä ja kankeasti kulkeva ja ajoittain vaikka millä lailla nilikuttava. Ei sillä, että nilikuttamista pitäisi hävetä tai liikuntarajoitteisen hävetä rajoitteitaan, mutta minulla nuo rajoitteet iskevät tällä hetkellä periaatteessa täydestä vauhdista ja yllättäenkin, kun iskee kipuaalto, se saa aikaan koomisen hävettäviä asioita ja seurauksia... Ymmärtänet, mitä meinaan. Inhoan ja häpeän myös suunnattomasti rullautuvia vatsamakkaroitani, häpeän kuinka ne vyöryvät polvilleni istuessani. Kuinka hävettävä onkaan peräni, sen alle jää paljon hukkaan asioita, kännykkää, kaukosäädintä, kissaa ja miksei koiraakin. Kuntosalilla välttelen peilejä, inhoan itseäni. Samaa häpeää tunnen julkisissa paikoissa ja tilaisuuksissa, joissa pitäisi osata olla eteerinen, hehkeä ja kaunis, kun se ei vain ole meikäläisen todellisuutta. Kun yritän pitää käteni rauhallisina, löytää niille paikan, sekös onkin häpeällistä kun en tiedä miten pitäisi olla, mihin kädet, kuinka pää, entäs jalat. Häpeäkseni siis kiemurtelen silloin kun ei pitäisi kiemurrella. En todellakaan pidä peilikuvastani, se jaksaa jatkuvasti hävettää. Tietystä kuvakulmasta tykkään naamastani, mutta se kuvakulma on aika harvoin käytössä, lähinnä se on sellainen posket lommoiksi mutristettu selfie yläkulmasta käsin, jolloin ei näy kaksoisleuka, tai siis viisoisleuka, eikä naaman pyöreys, valahtaneet poskilihakset, eikä alaspäin vääntyvät suupielet. Välillä häpeän myös vahvaa eläytymistäni, laajoja eleitä. Saatan osua ihan mihin vaan kun huidon ja ääniefektit ovat usein älyttömiä, ymmärrän kyllä lasteni häpeän. Kun ääntelen ja eleilen miten apina vaikka, osaan äännellä autonistuimen, skootterin starttauksen, uniapnean, mahan kurnimisen, kiukaan, koiran, ihmisten huokailut, tehosekoittimen, auton tutkan, roska-auton peruutuksen ja kolinan... Tai en todellakaan tiedä oikeasti osaanko, mutta ne vain tahtoo tulla suusta ulos. Välillä myös huidon ja eläydyn niin kovasti käsilläni, että osuu vaikka ja mihin ja läheiset väistelevät. Joskus siis moinen hävettää, onnekseni ei aina. Häpeän myös avuttomuuttani koneiden ja tekniikan kanssa, saan kaiken jumiin. En ymmärrä, en opi, minulla ei ole kärsivällisyyttä opetella ja tohellan ensin hävetyksen kautta asioita. Häpeän myös kielitaidottomuuttani, sekös on yläasteen seurausta, kun olin pilkan kohde, lannistettu, riittämätön, epäonnistuja ja panikoija. Häpeäkseni menen edelleen niin niin lukkoon, kun taitoja tarvittaisiin. Vaikka tiedän jossakin kovalevyni kammiossa olevan valtavan määrän potentiaalista tietoa ja vieraita sanoja. Mutta häpeäkseni minulta puuttuu rohkeus käyttää niitä tietotaitoja ja kohdata tätä vajauttani.
Toisaalta voin listata myös asioita joita en häpeä, tai joiden häpeän kanssa olen päässyt sinuksi, en enää näe tarpeelliseksi tuntea häpeää. Avoimuus, olen siihen monen mutkan kautta koulutettu, koulittu, ryöpätty ja pakotettu. En häpeä nostaa vaikeitakaan asioita pöydälle, toki on asioita joita en julkisesti edelleenkään ruodi, mutta uskallan mennä päin. En häpeä kysymyksiä joita olen esittänyt ja tulen esittämään lukuisissa eri yhteyksissä. Olen utelias, tiedonhaluinen, pyörittelijä ja analysoija. Haluan tutustua monista eri vinkkeleistä asioihin, enkä häpeä sitä enää ollenkaan. Tanssiessa en enää häpeä itseäni, pistän hytkymään, heilumaan ja eläytymään koko komeuden. Annan palaa ja imen siitäkin lajista kaiken hyödyn ja positiivisuuden. Sama on maalaamisessa ja kirjoittamisessa. Kun niitä aloittelin, itse sensuroin moniakin asioita, valmiiksi tuomitsin, salailin ja minimoin. Mutta jos olen sekä teoissani, että teksteissäni moniulotteinen, nopea ja runsaan rehevä, miksi itseäni häpeän vuoksi minimoisin. Aluksi mietin mitäköhän siitä ja siitä kurssitekstistä tai työstä ajatellaan, kehtaanko näyttää, lukea tai antaa muiden luettavaksi. Mutta eniten olen oppinut juuri saamistani palautteista, kun olen antanut muiden analysoitavaksi ja käsiin sellaista mikä on jopa hiukan tai enemmänkin aiheuttanut epävarmuutta ja häpeää. Kun niihin on yhdessä pureuduttu ja avattu keskustelua, saattaa uusi näkökulma itsellekin avartaa ajatusmaailmaa. Tulee tunne, että jopas kannatti, vaikka itse häpesinkin.
 
Meinasipas taas mopo lähteä käsistä, siis kirjoittaminen viedä ja koukuttaa. Eipä tästä (taaskaan) kovin tieteellinen ja asiallinen postaus tullutkaan, ihan heitin omasta hatusta asioita, vaikka olisi ollut jos mitä faktalähteitäkin olemassa. Mutta tällainen olen, enkä nyt suuremmin tänään jaksa, halua tai edes viitsi sitä hävetä. Ukkokulta haki lisää taulupohjia, kohta alan taas roiskimaan elämäni kyllyydestä. Ohikulkijat hiukan ovat katsoneet, kun heilun ja eläydyn maalaamiseen eläinlaumani kanssa. Sen voin vielä hävetyksestäni kertoa, että kun keskityn huomaan kieleni roikkuvan, heiluvan ja eläytyvän laajasti. Lähinnä tietenkin suuni ulkopuolella. Eli mitä ilmeisemmin tänään on taas kieleni ulkoiluttamista tiedossa, suupielet kuolasta kiiluen ja vaahdoten. Kyllähän se kursseilla välillä hävettää, kun tajuan moisen, mutta eipä sillä nyt pihalla ja autotallissa niin suurta merkitystä ole.
Hei hei häpeä!!!

1 kommenttia:

16. heinäkuuta 2017 klo 9.59 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Kaksoisleuka, jenkkakahvat,allit...se että ei kelpaa työmarkkinoille ...häpeän aiheita on paljon.Varmaan ihan liikaakin. En ole osannut,pystynyt, kyennyt, jaksanut ...niin minulle on tietty ääni kertonut kaiken ikäni. Siksi kai niin häpeän kaikkea itsessäni.
Toisaalta- en ole hävennyt hakea apua kun olen sitä jaksaakseni tarvinnut. Mutta häpeä ei häivy ...
Minä anonyymi

 

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu