tiistai 19. tammikuuta 2021

DIIBADAABAA

Niin se kuukausi vilahti, aivan tuosta vain. Joulukin vilati, tuosta vain. Eipä tässä kummoisempia, kunhan yritän jotain naputella, vaikka ei osu, enkä tiedä onko edes asiaa. Jotenkin kirjoittaminen on nyt jäänyt, siis tämmöinen bloggaaminen, ei ole huvittanut. Tunnen vain jauhavani samoja asioita vuodesta toiseen. Ketä kiinnostaa, ei enää itseänikään. Yhtä syväanalyysia, jaarittelua, kuka jaksaa. Eipä kukaan. Kuulemma minun pitäisi jo olla "parantunut". Ymmärrän niitä, jotka ovat hivuttautuneet kauemmaksi, en minäkään varmaan jaksaisi. Kuinka helppoa on kohdata ihminen, jonka kanssa saa jutella keveitä, jonninjoutavia, yleishöpinöitä. Olla silmät kirkkaana ja eläytyä mukaan vaikkapa uusiin kenkiin tai jaamata hiusten sävystä sen sata vuotta. Niinkuin ne olisi ne maailman tärkeimmät asiat, joillekin on. Kävin minäkin kampaajalla, hiuksiini tuli oma väri kautta linjan, sellainen harmaa. Kampaaja nimesi sen "Asvaltiksi". Mutta en mää oikeastaan tuota enempää osaa aiheesta kirjoittaa. Kivaa oli käydä ja sävy on hyvä. Eikä niitä sitten kiinnosta pätkääkään mitä itse pyörittelee. Eikä mua huvita enää edes pyöritellä, kun se saa niin vahvat vastareaktiot että hirvittää. Minä nyt olen tällä elämänkokemuksella ja -tarinalla marinoitu, voi voi, vaikeahan mua on kestää. Ymmärrän, sillä onhan meikäläisenä olossa kestäminen, ihtellekkin. On vain niin selkeästi kehonkielessä aistittavaa, milloin vastapuoli haluaa paeta, lähtökuopat on valmiiksi kaivettuna. Ettei oikein enää jaksa huvittaa, etten vaan tee tukalaksi toisen oloa, etten vaan kerro mitä ajattelen. Säästelen ja analysoin mitä kerron, mitä sanon, jottei toisella mieli pahoitu. Etten vaan kuormita toista ja yhtä jos toista. Eikä nyt ole juuri mitään sen suurempaa sattunut aiheen puitteissa, tämä on sellainen yleinen purkitus minuuden kohtaamisesta, mikä fiilis jää ja on tiettyissä tilanteissa. Ja miksi en jauha asioitani. Diibadaabaa. Että tuollainen purskahdus oli tulollaan, enpäs tiennyt, no sinnepä tuli. Anteeksi, joita se rasitti. Mutta olen rasittava. Juon aamukahvia, uudesta joululahja kupista. Sain sellaisen yhdeltä perheeltä. Ihana, oikeat värit, aiheet, tunnelmat ja koko. Tuntuu kädessäkin hyvältä. Näin ne perheet oppivat minut tunteman, kun vuosia olen heidän elämässään pyörinyt. Joulukuu oli outo, oli asioita joita en voinut tehdä jalastani johtuen, sitten oli asioita joihin kykenin jalastani huolimatta. Sitten oli koronasulkua, maskipakon laajenemista. Päivät ja viikot meni aika nopeilla muutoksilla, osassa asioissa vedettiin nollatoleranssilla, ei tehty. Eli ei oikeastaan järkeviä havaintoja, kalenteri muuttui koko ajan. Yhä kuitenkin oli olo, että jalkavammaani ei suhtauduttu reilusti ja riittävällä ymmärryksellä. Kuulemma kävellessä se on tullut, kävelemällä se korjaantuukin, ala vain kävellä, äläkä esitä. Kyselyjä tuli tuon tuostakin, koska ajattelen töihin palata. Mutta eihän resu polvi omia ajatusmalleja tottele. Miten sen saa kerrottua ymmärrettävästi. Eli hetkittäin odotin jopa ymmärrystä, sympatiaa, aiheen puitteissa. Ei aina osunut kohdalleen, joten syyllisyyksien kanssa kieriskelin joulukuun. Omaa tyhmyyttäni tietty sekin, mutta minkäs sille voi. No onneksi enää ei ole joulukuu. Joulufiilikset olivat hyvät ja leppoisat koko perheellä, olimme tiiviinä laumana, pyjamissa, teimme asioita yhdessä kiireettömästi. Joulunpyhät olivat siis lämmin henkäys talvisäässä. Kotoilimme, uusi ennätys oli kolme koottua palapeliä yhteensä 2500 palaa, yksistään joulunpyhinä. Aina oli joku tekemässä, niin ne valmistuivat. Uusi vuosi kaiketi vaihtui, minä jaksoin, tai siis minua huvitti, justiin yli puolenyön valvoa. Eipä siinä ollut sen enempää hurraamista. Otan innolla vastaan uuden vuoden, minulla on ihan visioita asian puittelissa. Hyvillä mielin porskutan, mutta kaiketi pidän mölyt mahassani, etten aiheuta mielipahoja, tuhahteluja, halveksuntaa ja syyllistämisiä, siitä mitä ajattelen ja suunnittelen. Joten hiljaa hyvää tulee. Joetn jää siis nähtäväksi, mihin eukko taipuu ja mitä keksii. Ajattelin olla itsekkäämpi. Hih. Sana jaksaa tuolla edellä, sehän tarkoittaa aika monia asioita. Jos kirjoitan jaksaa, en tarkoita välttämättä, että olen väsynyt, poikki tai uupunut. En sillä tavalla jaksamaton tai voimaton. Minulle se tarkoittaa huvittamista, en jaksa jotakin, koska ei huvita. Silleen en jaksa väkisellä huvittua, ottamaan vaikka uutta vuotta vastaan. Otan sen vastaan kyllä kiitollisena, mutta voin laittaa nukkumaan jos nukuttaa. Semmoista jaksamista. Jaksamaton en koe olevani noin niinkuin tekemisten suhteen, paukkuja löytyisi, mutta ei vain jaksa huvittua, joten en siis paukkujani kuluta. Onko tämä sitä itsekkyyttäkin. Vai ihan tajuamista, että voi välillä olla tekemättäkin, hoitamattakin, ei se maailma sen paremmaksi muutu vaikka kuinka nokka punaisena paahtaa. Jos ei hoida, niin olkoon hoitamatta, en ole vastuussa. Nyt kuivaan hiukseni, haen lisää kahvia, mietin mille alan... Semmoinen sekava diibadaabaa.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu