AAMU ALKAA A:LLA

Näppäimistölle sormet hamuavat, otsakkeen kohdalle. Ei ole eukolla tiedossa, mitä on tullakseen. Iso A sinne tulee, enkä tiedä mitä muuta. A niinkuin ajattelu, A niinkuin aavistelu, A niinkuin aivastelu, A niinkuin amatööri, A niinkuin autokoulu, A niinkuin amppelikukka... Alkaako mikään muu A:lla? No, aamuhan alkaa ja ajatusvirrat, mutta niistähän jauhan joka ainoa kerta. Miksi ihminen jumittaa jossakin, sanoppa se. Maalasin taulun, jossa on virtauksia monen värisiä, monen vahvuisia, osa virtaa hieman vinoon, osa luotisuoraan. Kerrostumia, aina uutta päälle. Sitä maalatessa ajattelin, että mikähän tästäkin tulee. No sehän on selvästi luonnehdinta minun ajatusvirroistani, niinpä taulu sai nimen Ajatusvirtoja. Aina uutta pukkaa tulemaan, osa jää kesken, osa yltää loppuun saakka, osaan virroista tarttuu tuuli, käännättää ja väännättää ihan eri suuntaan kuin ajattelija itse ajatteli. Osa on synkkää, hidasta, vakavaa, peittävää, kankeaa. Osalla ajatusvirroista on taas valtava kujeilun tarve ja kiire, tehdä vilkkaat koukkunsa, koukeronsa, hurvittelevat mutkansa ja piristää niitä muitakin virtoja. Sellainen olen, kaikki ajartukset rinta rinnan, sulassa sovussa, toisiinsa kietoutuen. Ja aina on uusi tulossa, menosa ja matkalla. Usein olen jauhanut myös siitä kohtaamisesta, ohittamisesta, muiden asioiden välttelystä. Asioillahan tarkoitan minulle kenties kipeitä asioita, kuten kuolema, ikävä, lapseni menetys. Jälleen olen nähnyt ja kokenut sen, että on tiettyjä ihmisiä jotka viikko viikolta, vuosi vuodelta välttelevät ja kiertävät asian kohtaamista. Enkä oikein tajua miksi, sillä sehän on ja tulee olemaan aina osa minua, tajuta faktat, hyväksyä minut ikäväni ja tämän todellisuuden kanssa. Se ilmenee vaikkapa facessa peukuttamisella, minun kipeisiin ajatuksiin ei edes peukun vertaa irtoa, mutta jos on kepeä ajatus, niin ollaan täysillä mukana. On peukkua, komenttia, sanallista helinää ja sen sellaista. Eli kyseiset henkilöt keikkuvat siis aalloilla, mutta se mihin he reagoivat, on aivan eri asia. Edes peukku, kertoisi, että he ovat lukeneet ajatteluani, ettei tarvi sitä ääneen kuulla kerrottavan. Jos vaikka erehtyvät kysymään, mitä kuuluu, saatan jopa vastata että kaiketi hyvää, mutta lastani on kauhea ikävä. Toisaalta minulle riittää tuokin vastaus, en välttämättä jauha sen enempää aiheesta, mutta edes sitä ei haluta kuulla. Mutta nämä ihmiset eivät enää edes kysy, saati halua kuulla, mitä minulle kuuluu. Tyhmää kait se minultakin on moista odottaa. Kangistua moiseen ja tulkita. Mutta näin ihminen tekee, ajattelee. Itseäkin ärsyttää ajatella näin, mutta semmoisia virtaa, minkäs teen. Eilen puolestaan naamatuttu kysyi ja muisteli, että eikös nyt kohta ole lapseni kuolinpäivä. Hän muisti asian, otti sen esielle ja rohkaistui. Kuinka lämmitti, olla jonkin ihmisen tajunnassa ja rohkeudessa kysyä. Muutama sana aiheesta vaihdettiin, samalla kuulin myös hänen omia kokemuksiaan kuolemasta, muistakin hänelle aroista aihepiireistä. Siitä kehkeytyi lämmin, syvä ja hyvä keskustelu. Hänellä ei ollut kiire paeta paikalta, vaihtaa aihetta tai syrjäyttää. Puhuimme aiheesta, hiukan, mutta sekin oli suunnattoman tärkeää minulle, varmaan myös hänelle, koska hän sen vapaaehtoisesti aloitti. Lämmittää siis yhä, kovastikin, se saa lämpimän ja kauniin ajatusvirran aikaiseksi. Nyt on siis tiistai, aamu on aurinkoinen. Olen lomalla, eilen kävin todella lomantarpeisena, väsyneenä, aikaansaamattomana, otin jopa körnöt sohvalla. Vuosi sitten viimeksi olen ottanut päikkärit. Onko syytä olla huolissaa, vai ei. En ole, tänään virtaa paremmin kuin eilen, myös hommat ja ajatukset. Nollauspäivä oli paikallaan. Loppuviikosta pyöräytämme kauan odotetut ylioppilasjuhlat pystyyn, on taas juhlan aika ja paikka. Nyt menen ajattelemaan ja askartelemaan päivän asioita.