ETÄISYYS

Kyllä oli tälle aamulle monta eri aihetta mielessä, joihin tarttua. Fiiliksistä toisiin ja neljänsiin, mutta yksi jäi nyt haaviin. Yhä selkeämmin havaitsen etäisyyden. Etäisyyden siinä mielessä, että yhä useampi ajautuu kauemmas todellisuudestamme, unohtaen, jättäytyen ja vältellen. Ihan niin kuin koetulla ei enää saisi olla vaikutusta elämääni, elämäämme. Onhan se jo historiaa, mennyttä ja ollutta. On, mutta historia ja koettu on nykyisen minuuteni minuksi muokannut. Toisaalta, kyllähän jokaisella on vaikkapa viisikymppisenä elettyä elämää takana, joka määrittää nykyisyyden. Olemme myös menneisyydestämme oppineet. Minun eletty elämäni on sisältänyt myös ikäviä asioita, jotka määrittävät minun nykyisyyttäni. Enkä voi tai edes halua ottaa siihen etäisyyttä, paeta, sillä ammennan noista menneistä vuosista myös paljon hyviä ja voimallisiakin asioita. Jopa tyyneyttä ja elämänviisautta.

Jo kauan sitten, minulta kysyttiin, enkö osaa päästää syövästä irti? Aina vain jauhan aiheesta, no olihan se elämässämme läsnä 6 vuotta, joka ainoa päivä tietoisuuden tasolla ja labrakokeilla mitattavissa, kuinka siitä voi silloin päästää irti. Tosin muistan keväällä -12 hetkellisesti ajatuksissani jopa huokaisin, josko se taittuisi voitoksi, mutta en kerennyt huokaista edes pohjaan saakka, kun jälleen syöpä palasi. Eli en voinut päästää irti, en uskaltanutkaan, sillä syöpä oli todella kiero matkakumppani, sen kanssa oli pakko elää reaaliajassa. Sama on varmaan monenkin mielestä suru, kuolema, lapsemme, menetys, mitä kaikkea kyseinen aihepiiri pitää sisällään. Sehän pitää paljon, tunteita ja muistoja laidasta laitaan. Se tulee olemaan aina osa minunkin tarinaani. Ne ovat minussa kiinni aina jollakin säikeellä, eri ajankohtina säikeiden vahvuudet ja määrät vaihtelevat. Välillä säikeet ovat huomaamattomia, toisinaan ne taas kiristävät, hiertävät ja satuttavat. Sitäkään ei voi itse valita, tietää ennalta, millainen päivä on tulossa.

Aamulla törmäsin tekstiin, jossa henkilö oli vuosi sitten pitkään pois työelämästä. Hänen pitkä ajanjaksonsa oli muutama kuukausi. Enkä halua sitä vähätellä, mutta mikä on kenenkin pitkä. Muistan yhä, että olen kokenut olevani shamppanjavispilä, turhake, jossakin matkan varrella. Töistä syrjäytetty omaishoitajaksi. Sitten kun lapsemme tilanne oli hetkellisesti helpompi, jolloin hän vaikka ulkoili itsekseen tai kävi pelaamassa sählyä, silloinhan olin todella turhake. Pakotettu olemaan kotona, koska todellisuus oli mikä oli, mutta en kuulunut mihinkään. Kuinka nopeasti sitä joutuu etäisyyden kautta pois jostakin, mihin haluaisi kuulua, kuten työyhteisö, porukka ja lauma. Minä olen ilmeisesti sellainen sosiaalinen laumaihminen, saan inspiraatiota myös muista.

Nyt on huippua, kun olen opiskelun myötä saanut kuulua siihen laumaan, jolla on samat mielenkiinnon kohteet, jutunjuonet ja aiheet yleensä. Samoin taas harrastepiireissä kurssit tai tilanteet. Kirjoittajakursseilla on selkeä teema, mieletöntä uppoutua mukaan. Kuunnella, hämmästyä ja heittäytyä harjoituksiin. Tanssiessa, sama tapa heittäytyä, tarve elää ja liikkua musiikin kautta, liidellä ja nollaantua. Kävin pitkästä aikaa tanssimassa, tanssin yhden kurssitutun kanssa. Ehkä seitsemän vuotta sitten olimme samoilla kursseilla. Hän sanoi muistaneensa minut siitä, että olin sanonut, että jokainen uusi päivä teen valintoja. Pyrin löytämään jokaisessa päivässä jotakin hyvää, positiivista, jotta jaksan, josta ammennan. Ja silloinhan lapsemme oli vielä elossa, ja meillä oli toivoa. Minua hämmensi moinen muisto minusta, tuiki tuntematon, vain näkötuttu sen sanoitti. Näinhän minä edelleenkin pyrin elämään, löytämään sen juonen, positiivisuuden, toivon tai jaksamisen oljenkorren, jossa roikun vaikeidenkin jaksojen ja päivien yli. Lapseni sanoi, minkä värisen päivän tänään valitsen. Väri on myös tunnetila, fiilis, joka muokkaa pitkälle sen päivän tunnelmia.

Eilen meillä kävi yhden ystävän velipoika, minulle siis tuntematon ihminen. Hän oli siis välikäsi, naisten organisoinnin tulos. Hyvä tyyppi, tulimme heti juttuun, hänessä oli paljon samaa kuin siskossaan. Sitten tämä tavallaan tuntematon, kertoi, että on kuullut tarinamme ja esitti osanottonsa. Siis mikä rohkeus, tilanteen aitous ja vilpittömyys. Kuinka hyvin hän olisi voinut jättää koko aihepiirin käsittelemättä, pitää omana tietonaan, sillä se ei edes kuulunut tapaamiseen. Mutta hänellä oli rohkeutta nostaa asia esille ja ottaa osaa. Etäisyys katosi sen silijän tien, hän osui itkuhermooni välittömästi, siihen ikävän kipeään säikeeseen. Heti alkoi valumaan, kun otti niin sydämellisyys minun sydämestä. Kuinka tärkeät sanat, kuinka rohkea teko. Kuinka harva uskaltaa, haluaa tai tekee  noin. Kun yleistä on se, että otetaan etäisyyttä kierretään ja kaarretaan todella kaukaa, jottei tarvitse aihepiiriä, eli lastamme ottaa puheisiin. Välillä sen oikein näkee, kokee ja tuntee, että kuinka minua pidetään vähintäänkin käsivarren mitan päässä, tarpeeksi etäällä todellisuuteni kanssa. Eikä sellaisissa tilanteissa minulla edes juolahda mieleen, että ottaisin vaikka surun puheeksi. Ei todella. Sehän vain loukkaisi minua itseänikin, kun vastapuoli alkaisi puhumaan samaan hengenvetoon vaikkapa uuniperunasta tai ilmastonmuutoksesta. Ne on joillekin niin yllättäviä aihepiirin muutoksia, kuulen paniikin, jottei tarvitse kohdata minua kokonaisuutena. Annan siis olla, etäisyyden jopa välillämme kasvaa. Jos minua ei kokonaisuutena, tarinoineni, kyetä kohtamaan, ei se ole sen arvoista. Sillä tarinat ovat osa minua, tarinoita on ilosta suruun. En tiedä tajusitteko, en nyt kykene tuota järkevämmin sanoittamaan. En suinkaan ole joka tuutissa avaamassa itkien elämää, mutta havaitsen kyllä kun minua kartetaan ja pelätään, jos se vaikka alkaa itkemään, entäs jos itku tarttuu ja se pilaa minun päiväni kertomalla kuinka on rankkaa ja minun oma kuplani särkyy kun voin tajuta että voikin olla rankkaa...
Eilinen kohtaaminen hämmensi minut, samoin oma turskahtanut itkuni, kuinka se olikin liipaisuherkässä. Mutta henkilö ei ottanut etäisyyttä, paennut tai säikähtänyt, vaan jatkoi aiheesta vielä sydämellisesti ja vilpittömästi. Kun hän lähti, halasimme jo kuin vanhat ystävät. Hän siis halasi silleen, että kietoi tuntuvasti molemmat kätensä ympärilleni. Karhunsyleily, joka tuntui. Onhan ihmisiä jotka halaavat vain toisella kyljellä, toisella kädellä, pitävät itsensä rautakankena ja etäällä. Halaavat halaamisen vuoksi, eivät halatakseen.
Sellainen analyysi siitä, tästä ja tuosta.

Minulla olisi ollut koulua, mutta olen kärsinyt ärsyttävästä röhästä, siis meidän huushollissa on röhisty ja ähisty. Olen nykyään sen verran kaukaa viisas, että pyrin tarttumaan moiseen heti ja hoitamaan pois. Entinen Tiina on tehnyt valtavasti töitä sairaana ja todella sairaana, kun on ollut pakko, niin työntekijänä kuin yrittäjänä. -90 -luvulla ei juolahtanut mieleenkään, että olisin floristina ollut saikulla, jos olin ottanut tilauksen vastaan, minun oli se myös tehtävä. Myös lomalla, se oli silloin sellaista. Vuonna -94 sain hyttysenpuremasta pahan allergisen reaktion, kuumeen, jalka turposi ja purema tulehtui. Sen seurauksena jouduin saikulle, koska olin todella kipeä. Työnantajani haukkui minut alimpaan ja todella rumilla sanoilla, kun en mennyt töihin kiristämisestä ja huudosta huolimatta. Sanoin saikun päätteeksi itseni irti, koska koin saaneeni epäinhimillistä kohtelua, palautetta, huutoa ja käyttäytymistä. Sellainen marinadi epäinhimillisyydestä, huonosta kohtelusta, yhä kuvottaa. Toki se johtui myös ammattitaidoistani, muut eivät osanneet, pystyneet ja kyenneet, ja niinhän minä pää kainalossa olen paljon tehnyt. Silloin luulin olevani korvaamaton, joka myös syyllistämisen kautta tuotiin ilmi. Nykyään en ole korvaamaton, osaan sanoa ei ja pitää puoleni. Myös itseäni kohtaan, osaan sanoa höyry-minälleni, että nyt rauhoitut ja hoidat röhäsi. Näinpä eilinen oli vähän niin kuin vahingossa vapaapäivä, jonka pyhitin levolle ja kotoilulle. Teki hyvää. Muutenkin olen vapaapäivinäni kieltäytynyt pomppimasta muiden pomppuja, pysynyt kotona ja tehnyt mitä itse koen tarpeelliseksi. Kyllähän noita heittoja tulee ja odotuksia, että tee ja hoida, mutta osaan kieltäytyä. Elämä opettaa. Siispä eilen sain myös päiväkahviseuraa, sekin oli kiva. Jälleen uusi ihminen, tavallaan muutaman vuoden takaa toisiimme olemme tutustuneet. Samoilla taajuuksilla olemme ja meillä on yhteisiä ystäviä. Kiva tutustua siis. Hänen kanssaan etäisyys koko ajan lyhenee.

Illalla menin nukkumaan hiukan nihkeillä hiuksilla, kyllä on melkoinen luomutupeeraus kun peiliin katsoo. Ehkä otan siihenkin etäisyyttä. Siis peiliin.

Talvi tuli takaisin, eilen oli pakkasta toistakymmentä astetta, kauniin kuulakasta, jopa lunta leijaili. Jokijää on paukkunut pakkasessa, taivas on ollut pastellinen. Tänään tuulee hyytävästi, pakkasta on yhä. Kohta menen töihin, sen jälkeen kahville ystävän luo, käyn kotona mutkan ja jatkan kirjoittajakurssille. Sama kurssi jatkuu huomenna, sitten minut on kutsuttu naisteniltaan. Valtava rohkeus kutsujalla, sinne tulee muitakin, enkä tiedä ketä. Aatella, ottaa moinen riski ja etäisyyden päästä kutsua minut laumaan, tuntuu kivalta ja odotan mielenkiinnolla ketä muita on paikalla. Tunnenko vaiko enkö tunne. Sunnuntai on töitä, keilaamista, ravintolaa, lenkkeilyä, suunnittelua, pelaamista... Siinähän se tämä viikko olikin, äkkiä lipsahti loppuun.

Täältä eetterietäisyyden päästä toivottelen hyvää viikonloppua.